Pamaus Jerusalemista

Lauantaina 15.3. HS:ssa oli Helsingin piispan, Irja Askolan, haastattelu, joka keskittyi päivänpolttavaan aiheeseen: piispa soisi homoille oikeuden avioon. Hänen näkemyksensä mukaan homoseksuaalinen avioliitto ei uhkaisi miehen ja naisen välistä avioliittoa. Hän sanoi, ettei avioliitto ei ole muuttumaton, että naisenkin asema on muuttunut avioliitossa paljon vuosisatojen kuluessa.
Hän muistutti, että asenteet muuttuvat, eikä homoseksuaalisuus ole synti.
Ja silloin kun ollaan säätämässä lakeja tai budjetteja, kyse ei ole numeroista vaan ihmisen elämästä.
Hän puolusti itse rohkeasti homoseksuaalisten oikeuksia, mutta muistutti kuitenkin, että ihmiset vetävät Raamatusta erilaisia johtopäätöksiä. Hän sanoi, että Raamatun tärkein viesti on rakkauden, armon ja oikeudenmukaisuuden idea."
Muutenkin Irja Askola tarjoili puheessaan paljon lämpöä ja ymmärrystä. Hän tiivisti, ettei mikään moka vie oikeutta Jumalan armoon.

Piispa Irja Askolan haastattelu sijoittui parin päivän päähän siitä, kun TV7:lla oli torstaina Kuningaskunnan tuulet-ohjelmassa kerrottu siitä, miten Suomen Lähetysseuran 90 vuotta Israelissa kestänyt työ oli saanut nolon lopun. Israelilaiset yhteistyökumppanit olivat katkaisseet kaikki yhteydet Lähetysseuraan. He eivät halunneet ottaa enää vastaan Lähetysseuran avustuksia, eikä työntekijöiden sopimuksia enää haluttu uusia.
Nämä israelilaiset olivat messiaanisia, Jeesukseen uskovia, juutalaisia, jotka kuuluivat viiteen eri järjestöön, joista moni on tuttu suomalaisillekin
- Raamatun ja juutalaisuuden koulutuskeskus, Caspar, Jerusalemissa
- Joint Mission in Israel, Pohjoismainen lähetysseurojen yhteenliittymä
- Ebeneser-vanhainkoti Haifassa
- Makor Ha Tikvah, Messiaaninen hepreankielinen koulu Jerusalemissa
- Machaseh-yhdistys Jerusalemissa

Järjestöt sanovat julkilausumassaan: "Koska Jumalan sana on auktoriteettimme kaikessa opetuksessa ja elämässä, emme voi poiketa siitä. Vuonna 2013 Lähetysseura yksipuolisesti neuvottelematta yhteistyökumppaneittensa kanssa oli muuttanut käytäntöjään ja hyväksynyt myös homoseksuaalisessa suhteessa olevat työntekijöikseen, ja näin se hylkäsi raamatulliset periaatteet, jotka olemme yhdessä jakaneet. Olemme joutuneet tilanteeseen, jossa yhteistyö täytyy lopettaa."

Kun mietin näitä vastakkaisia lausuntoja ja viimeaikaisia tapahtumia, olen kovin hämmentynyt.   Mieleen tulee ajatus, että kristinusko olisi aivan kuin uudelleen syntynyt suomalaisessa lainsäädännössä ja suomalaisten keskinäisissä sopimuksissa, niin että suomalaiset voisivat itse päättää Jumalan sanan sisällöstä. Kuten piispan sanat,  uskonto voi kuulostaa hyvin kauniilta ja armolliselta, mutta jotain on leikkautunut siitä pois, jotain unohtunut Raamatun sanasta.
Aika kummallista - - -  näitä asioita täytyy pysähtyä miettimään.

Rohkeat ja huolettomat 4 

Besserwissereitä piisaa

Magdaleenan edellä olleessa kirjoitelmassa oli kuvana mielenkiintoinen tienviitta Krakovasta. Eräs viitoista osoitti suuntaa keskitysleirille. On hyvä, että näitä autenttisia muistomerkkejä yhä on, vaikkei kyseinen tienviitta onneksi enää viekään toimivalle kuolemanleirille.

Tähän tekstiin liittämäni kuva on otettu Vainojen museossa, Jerusalemissa. Vankeus kuvastuu taustan tiiliseinässä, valo ja vapaus näyttäytyvät mielestäni edessä olevassa valkoisuudessa.

Vaikka koko maailman katseet ovat nyt herkeämättä suunnatut kohti Krimiä, eletään myös Lähi-Idässä tällä hetkellä rauhattominta aikaa aikakausiin. Siitä huolimatta vain yksi uutinen tältä alueelta ylitti Suomessa uutiskynnyksen; Eilatin satamaan ohjatut, Iranista matkaan lähetetyt aselaivat. Tästä hiuksianostattavasta tapahtumasta sain myös hyvin henkilökohtaisen tiedon. Ystävämme, suomalainen nainen, joka toimii Eilatissa matkaoppaana, kertoi kyseisestä tapahtumasta tuoreeltaan sähköpostissani.
.
Toinen uutinen, joka mahtui Krimin rinnalle omiin uutisiimme olivat uudet Suomeen saapuvat Syyrian pakolaiset. Pakolaisia on pakko ottaa, mutta mikä määrä heitä onkaan sieltä kohta tulossa, kun tuntuu siltä,
 kuin koko Lähi-Itä olisi ajautumassa kohti kaaosta. Ainoastaan yksi maa tällä ilmansuunnalla näyttää olevan selkeä poikkeus - Israel. Miksi näin on, vaikka juuri Israelin lasketaan olevan suurin syyllinen koko tuon valtavan alueen konflikteihin?
Tähän kysymykseen vastaajia löytyy, ylituomareita, ainoita oikeassa olijoita, jotka tasan tietävät mikä millekin osapuolelle olisi oikeinta ja parasta..
Onkohan kuitenkin niin, että Israel luokitellaan pääsyylliseksi vain ja ainoastaan siksi, että se ylipäätään on olemassa - tämän koko alueen ainoa demokraattinen ja kaiken lisäksi toiseksi pienin valtio?

Luulisi jokaisen edes salaa ymmärtävän sen - että ellei Israelin Jumalalla olisi ollut suunnitelmaa kansansa kokoamisesta ja palauttamisesta tälle maalle, ei Israelin kansa milloinkaan olisi kyennyt sinne itsekseen palaamaan, ei vaurastumaan, eikä selviytymään sotilaallisesti ympärillä asuvien vihollistensa jatkuvista hyökkäyksistä näiden 66 itsenäisyytensä vuoden aikana.

Juutalaista kansaa on tuhansien vuosien ajan kuljetettu läpi raskaiden ahjojen kohti niitä lupausten ja profetioiden täyttymisiä, jotka meille on Raamatun sivuilla kerrottu. Sinne ja vain sinne on dokumentoitu tämän kansan lopullinen ja ainoa toivo.
Osa omaa työtämme kristittyinä on siunata ja lohduttaa tätä kansaa silloin kun sen aika on, ja nyt sen aika jälleen on.

Vuosituhansia sitten ilmoitettiin profeetta Sakarialle sanat, jotka tullaan kerran tällä paikalla kuulemaan.
Sak 13:9..."Minä sanon: Se on minun kansani" ja se sanoo:"Herra minun Jumalani."

Sakariaan kirja on kirjoitettu noin vuonna 500 eKr, mutta vasta nyt, 2500 vuotta myöhemmin, siis ehdottomasta vasta vuoden 1948 jälkeen, jolloin juutalainen valtio oli perustettu ja maaton kansa sinne kaikilta maan ääriltä koottu - on mahdollista tämä keskustelu eräänä päivänä tällä maaperällä kuulla.

Kuvassa mantelipuu, joka valittiin aikanaan symboloimaan Israelin valtion syntymää.

Etsii, etsii

Viittaviidakkoa Krakovasta gheton läheltä

Kirjoitin ennen joulua sukumme kuopuksesta, 2-vuotiaasta tytöstä, joka kiersi työhuoneessani ja kurkki nurkkia ja kumartui katsomaan sängyn alle. Kun kysyin tytöltä, mitä hän etsi, kuului vastaus: -
Jeesusta!

Tämä pieni tapahtuma tuli taas mieleeni, kun ajattelin jatkaa vielä tutkimuksesta Mihin Suomi uskoo?  Kerroin edellisellä kerralla, miten etsijöiden ryhmä oli uskonnollisessa ajattelussa kasvanut edelliseen tutkimukseen verrattuna merkittävästi. Niitä, jotka kertoivat pohtivansa elämän tarkoitusta usein, oli kyselyyn vastanneista n. 5000 ihmisestä 31 %.

Keitä sitten ovat etsijät?
Etsijöiksi ei voinut osoittaa selvästi mitään tietynlaisia ihmisiä. Miehet ja naiset olivat samalla tavalla edustettuja tässä joukossa. Koulutustasoissa ei ollut myöskään eroa. Etsijöitä ei voinut myöskään alueellisesti sijoittaa minnekään - ei Etelä- tai Pohjois-Suomeen,  itään eikä länteen.
Myöskään mitään ikäryhmää ei voinut nostaa etsijöiden omaksi erityisesti, vaan heitä löytyi kaikenikäisistä.
Yhteistä etsijöille oli se, että heidän osallistumisensa seurakunnan tilaisuuksiin ja jumalanpalveluksiin oli niukkaa. Kuitenkin he suhtautuivat myönteisesti kirkkoon ja kristinuskoon.

Ylläoleva tienviittojen kuva on aika pysähdyttävä, varsinkin jos rupeaa tutkimaan, mihin nämä viitat oikein osoittavat.  Kuvan pylväs sijaitsee Krakovan ghettoalueen reunalla olevan torin kulmassa. Sieltä viimeiset kuormat juutalaisia vietiin muutaman kilometrin päässä olevalle Plaszovin keskitysleirille, jonne yksi viitoista osoittaa,
Eräs viitoista puolestaan osoittaa kohti Emaliaa, joka oli Oskar Schindlerin perustama emalisia astioita valmistava tehdas, joka toimi työn ohella turvapaikkana ja pelasti yli tuhannen puolanjuutalaisen hengen.

Viittojen rykelmä muistuttaa siitä, että etsijä voi joutua tienhaaraan, jossa täytyisi valita oikea tie.
Valinta on vakava paikka, sillä pitäisi osata valita elämän tie. Se tie, joka kerran vie perille taivaan kirkkauteen.

Moni seisoo tienhaarassa ja tuijottaa viittoja ihmeissään.

Onko kenties sinun lähipiirissäsi joku, jonka tunnistat tällaiseksi etsijäksi. Olisikohan aika tarttua häntä käteen?

Katso Rohkeat ja huolettomat 3

Samassa veneessä

Muutama päivä sitten minulle tuli erään kustantamon mainos heidän kirjauutuuksistaan. Siellä näkyi olevan myös joitakin kirjoja joista oli otettu uusintapainos. Erään tällaisen kirjan kohdalla levähtivät silmäni appoauki. Muisto tuosta kirjasta tuli vuosien takaa. Mieluisa muisto. Onko minulla tuo kirja vai eikö? Alkoi 'metsästys'. Oranssit kannet pitäisi löytyä helposti, mutta kun noita kirjojakin on ja on. Lopulta se löytyi. Avasin sisäkannen ja luin omistuskirjoituksen, joka oli vuodelta 1999. Siinä luki: *Puhu Herra, palvelijasi kuulee. Avaa korvani kuulemaan.*  Ystäväsi R.

Lämmin läikähdys kävi ylitseni,  ja kun avasin korvani 'kuulin', että minun on etsittävä tämä yli kymmenen vuotta sitten kadottamani ystävä. Soitin numerotiedusteluun, mutta surkein tuloksin. Olin nimittäin muistanut sukunimen väärin ja tämän nimisiä henkilöitä löytyi Helsingin kokoisesta kaupungista peräti viisi, joista kukaan ei tunnustanut tuntevansa minua.
Mutta virhe se ei ollut, että muistin nimen väärin. Sitä seurannut puhelinketju avasi minulle ovet kahden muun jo kadonneen ystäväni elämäntilanteeseen. Toisen elämää hallitsi täydellinen yksinäisyys, jonka nyt sain osaltani täyttää ja toisen elämässä oli monta, monta päällekkäistä sairautta, viimeisimpänä sydämen ohitusleikkaus. Lupasin pitää häneen yhteyttä ja tietysti jakaa hänelle rukoustukea.

Näiden kahden ystävän avuin sain lopulta puhelinyhteyden alussa etsimääni henkilöön, jolloin sain tietää syyn miksi minua oli hoputettu etsimään juuri nyt ja juuri tämän kirjan lahjoittaja esiin? Hänen elämäntilanteensa ei ollut vain vaikea - se oli katastrofaalinen. Iloinen ja verbaalinen äidinkielenopettaja-ystäväni oli täydellisessä oman elämänsä paitsiossa. Hänellä oli kotihoidossa jo vuosia sitten vaikeaan altzhaimeriin sairastunut mies. Ei mitään apuja, ei lainkaan omaa aikaa - eikä minkäänlaista omaa elämää. Tähän tilanteeseen sitten minä tulla tupsahdin. Entä mitä minä voisin tehdä? Mitäpä muuta kuin antaa korvani ja empatiani tällä erää. Mutta jos tulee tarkempia ohjeita, niin sitten mennään niillä.

Etsin yhtä ystävää - sain kolme autettavaa. Taas tässä toimi se sama taivaallinen matematiikka, jonka kanssa olen viime viikkoina niin paljon puuhastellut. Se, että antaessaan saa.

Iloista naistenpäivää!

- Tännää akkainpäivän mie onnittelen kaikkii akkaloit. Ilma teit ei ois meit ukkoloit!

Tällä karjalanmurteisella tervehdyksellä, jonka eräs mies oli tänä aamuna kirjoittanut Facebookiini, toivotan lukijoillemme iloista naistenpäivää. Näin sekä naiset ja miehet yhdessä tulevat vedetyiksi naistenpäivän onniteltaviin!

Naisia kaivolla  (Magdaleena 2013)

Raamatun naisista ja heidän kohtaloistaan voisi kirjoittaa monta blogipäivitystä. Ehkä vielä jonakin päivänä aloitammekin sellaisen sarjan.

Tänään kuitenkin haluan pysähtyä kaivolle tarkastelemaan raamatunajan naisten päivittäistä elämää. 

Jeesuksen aikana kylän tai kaupungin kaivo oli naisten kohtaamispaikka, koska sieltä haettiin taloudessa tarvittava vesi. Se kannettiin ruukulla pään päällä kotiin. Kaivolle tulo pyrittiin järjestämään niin, että siellä voisi tavata tuttuja. Vain yhteisön hylkimät piipahtivat kaivolla kaikkein helteisimpänä hetkenä, jolloin saattoi olla varma, ettei kukaan näkisi. Naiset saapuivat kaivolle lastensa kanssa. Nämä leikkivät toisten lasten kanssa ja juoksivat äitinsä kintereillä.

Kaivolla käyminen oli naisten päivien kohokohta, siellä kuuli tärkeimmät tapahtumat, juorut, mutta saattoi saada ystävältään tarvittaessa neuvoja ja lohdutusta. Ehkä naiset seurasivat varovaisesti pälyillen kaupungin läpi kulkevia roomalaisia sotilaita. Suurvaltapolitiikan laineet ulottuivat myös tähän kaukaiseen provinssiin.    

Tämän päivän naisia pihakirppiksellä (Magdaleena 2013)

Tämän päivän naiset olen piirtänyt pihakirppikselle hypistelemään pienten vaatteita.  Nämä nykyajan naiset jakavat myös  vauvan odotusta ja äitiyttä. He keskustelevat yövalvomisista, lasten allergioista ja ruuista -  siitä mikä kulloinkin on se päällimmäinen mieltä askarruttava asia. Nyt taustalla ovat häilyneet ajatukset naapurimaan tapahtumista ja omankin maan turvallisuudesta. Ajatuksia koskettaa  huoli rauhasta ja omien lasten tulevaisuudesta. Joku kertoo, että hänen pienet poikansa ovat muistaneet iltarukouksessa Ukrainan lapsia.
Jaetaan yhdessä naisten elämää - arjen iloja, suruja ja pelkoja.

Eilisaamuna jo hieman vanhempaan naisjoukkoon kuuluva ystäväni piipahti hetkesi istahtamaan siniselle sohvalleni. Juttumme pyöri oman voinnin ympärillä. Puhuimme selkäkivusta, polvivaivoista ja kuorsaamisesta. Olimme tikahtua nauruun, kun ystäväni kertoi koomisen tarinan siitä, miten hänen miehensä oli kurkistanut yöllä lampulla hänen suunsa selvittääkseen, mistä kammottavan voimakas kuorsaus oikein lähtee. Niinpä tämäkin asia, joka ensin oli ystävääni harmittanut - suorastaan kiukuttanut (mies pilkkopimeässä tähtäilemässä taskulampun valokeilalla vaimon avonaiseen suuhun!) saatiin naurettua pois.
Varmaankin tässä ystäväni ja minun kohtaamisessa tuli jotain tärkeää hoidettua ja jaettua naisten kesken.
Tapaamisen lopputoteamisena syntyi iloinen ja helpottava yhteenveto: - Juuri samanlaista pöhköä touhua elämä meilläkin on!

Kiitos taivaan Isälle naisista, naiseudesta ja  kaikesta naisten välisestä ystävyydestä!

Pikainen apu

Olin viime viikolla pyytänyt 7-vuotiasta tyttärenpoikaani piirtämään minulle jonkin sellaisen kuvan, jossa hätä ja apu kohtaavat. Ajattelin, että jossakin blogitekstissä saattaisin sitä tarvita. Lasten piirustukset ovat herkullisia ja tällä haasteellani sain myös koulupäivän levottomuudet poikalapsesta kaikkoamaan. Surffilautaonnettomuus, haikala ja pelastushelikopteri olivat pojalle mieluisaa mietittävää.

Enpä arvannut, että jo hyvin pian tuo tuore taideteos olisi käyttökelpoinen. Minulla palaa tänään tässä työpöydälläni kullanvärinen muistokynttilä. Lasteni liian nuorena rintasyöpään kuolleen serkkutytön hautajaisia vietettiin tänään Ruotsissa. Häntä jäivät siellä lähinnä suremaan aviomies ja poika...nuorukainen. Toinen heistä menetti puolison, toiselta meni äiti.
 Saatoin aikaisin aamulla neljä lysähtänyttä, mustiinpukeutunutta saattajaa harmaassa tihkusateessa Vantaan lentoasemalle. Yhdellä heistä oli muassaan puhe, toisella laulu ja lopuilla kyynelvirrat.

Kun he olivat laskeutuneet Arlandaan ja jatkoivat matkaa vuokratulla autolla, kirjoitti tyttäreni minulle heidän matkaltaan viestin. Se oli tällainen:
"Kun kone nousi, tajusin selvemmin kuin koskaan mihin olin matkalla. Suljin silmäni, itkin ja rukoilin hiljaa. Kun lopulta avasin silmäni näin, että kone oli juuri noussut pilvien yläpuolelle. Kaikki oli puhdasta kirkkaanvalkoista. Aurinko oli siellä korkeuksissa jo noussut. Siinä ilossani kuulin äänen. Se oli lyhyt viesti: "Hälsa min son." - "Vie terveiset pojalleni." 
Serkkutytölle annettiin siinä tärkeä ja pyhä tehtävä - viedä terveiset perille päässeeltä äidiltä murtuneelle pojalle.

Taivaallinen Isämme antaa meidän joskus kuulla äänensä. Olen sen itsekin saanut muutaman kerran kokea ja kuulla. Hengen äänen kuuleminen on vaikuttavampaa kun kaikki maailman äänet yhteensä. Se, että sen joskus saa kuulla ei kuitenkaan ole mikään hamuttava asia, eikä se ole merkki siitä, että toinen olisi sen pyhempi kuin toinenkaan. Henki puhuu kelle puhuu ja puhuu milloin puhuu. Henki ei ole käskettävissä. Mutta se, että etsimme hiljaisuutta ja annamme Pyhälle aikaa sisimmässämme - sitä meissä asuva Henki kaipaa -sitä, että osaisimme hetkittäin sammuttaa sisäiset 'moottorimme' -  pysähtyisimme - hiljentyisimme kuuntelemaan ja kuiskailemaan.

Rakkauden aseet

Kuvassa lain taulut ja Aaronin versoava sauva. Otin kuvan tammikuussa Eilatissa, Timnan luonnonpuistoon rakennetussa  Ilmestysmajassa.

Meillä kaikilla on varmaan ne lempikirjailijat, joiden tyyli ja aiheet aina meihin napsahtavat. Minulle eräs näistä on lähetyslääkäri Leena Kaartinen. Olen lukenut liudan hänen matkakirjojaan ja Kirpputorien kirjahyllyt tulee aina katsottua 'sillä silmällä'. Muutamia vuosia sitten vietti mieheni joululomaa suomenjuutalaisen ystävänsä luona Israelissa, ja silloin oli minulla mahdollisuus kokea Kairosmajan joulu Pyhätunturilla. Leena Kaartinen oli tällöin siellä myös, mutta en tohtinut häntä puhutella - hymyillä vain tohdin.

Nyt ilahduin kun Parikanniemen Kontti-niminen lehti on tämän vuoden ensimmäisessä numerossaan kertonut hänestä tuoreeltaan. Siinä kerrottiin muutakin kuin hänen työkomennuksistaan useisiin eksoottisiin, jopa suljettuihin maihin. Pääkohteekseen hän nimittää Afganistanin, minne hän on tehnyt useitakin komennusmatkoja. Hän itse kutsuu tätä maata 'ensirakkautensa maaksi.'

Meidät ihmiset on muovattu monenlasta käyttöä varten. Jopa meidän pienessä, kuuden hengen venäjänryhmässäkin on meistä kullakin hieman (tai vähän enemmänkin) toisistamme poikkeava työnkuva. Persoonallisuutemme erilaisuus on ajanut meidät ottamaan vastuuta kukin vähän erimakuisista toimista.

Olen usein miettinyt minkälaiset ominaisuudet meissä mahtavat ajaa meidät lähetyskentille, usein ääriolosuhteisiin, täältä tutun turvallisesta Suomi-kodistamme? Leenakin tunsi kutsun sydämessään jo aivan pienenä, 6-vuotiaana. "Nyt mie tiijän, mitä miust tullee isona, lähetyssaarnaaja!", oli tämä pikkunainen huudahtanut äidilleen.
Lääkäri hänestä tuli Albert Schweitzerin innoittamana - ja siis lopulta tästä tytöstä muotoutui --'Leena-Lähetyslääkäri' Työmaataan hän analysoi hauskasti. Hän sanoo olevansa: " Kristuksen rakkauden sanansaattaja ihan tavallisessa arjessa."

Me emme ehkä ole lähetyslääkäreitä tai muutakaan 'isoa ja hienoa', mutta lähetystyötä me kyllä voimme - ja meidän kuuluukin tehdä - kuten Leena sanaoo..."ihan tavallisessa arjessa." Leena ja me kaikki muutkin näemme, että kirkkolaiva horjuu ja huojuu, mutta varsinainen seurakuntaväki olkoot uskollisia. Lähetys on ja pysyy kirkon päätehtävänä, oltiin siitä mitä mieltä hyvänsä.

PS. Time-lehti valitsi muutama vuosi sitten Leena Kaartisen vuoden Eurooppalaiseksi.
Maailmakin näyttää siis arvostavan sitä, että Leena on niin uskollisesti ja upeasti noudattanut allaolevan ystävämme käskyä: " Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni."

.

Kuihtuvaako?

Minulla on ystävä, joka hanakasti houkuttelee minua mukaansa erilaisiin rientoihin. Olen kuitenkin huono lähtemään, sillä viihdyn mainiosti kotona omissa puuhissani. Nyt kuitenkin kutsu oli niin kiinnostava, että lähdin mielihyvin liikkeelle.  Ikääntyvien yliopistossa tutkija Kimmo Ketola puhui Kirkon tutkimuskeskuksen teettämästä kyselystä Mihin Suomi uskoo?
Tutkimus suunnattiin 15 - 75-vuotiaille, ja noin 5000 suomalaista vastasi siihen.

Mieleeni jäi tutkimuksen tuloksista muutama asia pyörimään. Vaikka nyt tuleekin vähän puisevia lukuja ja prosentteja, ne sisältävät silti mielenkiintoisia näkökulmia.

Kun kysyttiin ihmisten katsomuksellista identiteettiä, 2/3 vastaajista ilmoitti olevansa luterilaisia tai kristittyjä. Etsijöiksi luokiteltiin 1/3, sillä perusteella, että he kertoivat miettivänsä usein elämän tarkoitusta. Etsijöiden ryhmän näin voimakas nousu on uskonnollisella kentällä uutta.
15 - 29-vuotiaitten ryhmässä n. 40 % nimittää itseään henkiseksi ihmiseksi ja 25 % etsijäksi.

Huolestuttavaa oli kuitenkin johtopäätös, että juuri tässä nuorimpien ryhmässä kristillinen identiteetti heikkenee nopeasti. Heistä 25 % pitää itseään ateisteina ja 40 % uskonnottomina.
Ikäkausijakaumat ovat suuret, sillä yli 65-vuotiaiden ryhmässä 77 % sanoo olevansa kristitty.
Muutos on ollut hyvin nopea. Jokainen uusi sukupolvi on edellistä vähemmän uskonnollinen.
Usko on siis selvästikin kuihtumassa.

Tässä tuli nyt paljon ikävältä kuulostavia numeroita.  Minut nämä luvut kuitenkin pysäyttivät ajattelemaan omaa rooliani uskovana ja erityisesti seitsemän lapsen mummina.
Jos jo nyt nuoret ihmiset ovat voimakkaasti irtautuneet  uskonnosta, minkälaiset prosenttiluvut tulevatkaan olemaan esim. niillä lapsilla, jotka nyt ovat vasta alle 10-vuotiaita?
Tarjoammeko heille eväitä uskoon, vai annammeko heidän kasvaa itsekseen rohkenematta ojentaa heille sitä matkaevästä, minkä turvin olemme itse tätä elämän matkaa tehneet?
Saaneet siitä apua, rohkaisua ja näkökulmaa?

Haastan blogimme lukijat miettimään, mitä kukin omalla paikallaan voisi tehdä?
Saisitko opettaa jollekin lapselle iltarukouksen? Voisitko laulaa tämän kanssa hengellisen laulun? Kertoisitko Raamatun kertomuksen tai lukisit hengellistä kirjaa? Vai menisittekö yhdessä tulevana kesänä lastenleirille?
Yhdelle sopii yksi tapa, toiselle toinen. Mahdollisuuksia on kuitenkin monia.
Mietitään tätä.

Katso aiheeseen liittyvä Rohkeat ja huolettomat sivupalkista!