Syntyi lapsi syksyllä

Poikani juhli 40-vuotissynttäreitään. Tai eipä hän tiennyt etukäteen juhlistaan mitään, miniäni oli järjestänyt juhlat hänelle yllätykseksi. 

Väkeä alkoi pikkuhiljaa kerääntyä taloon mitä merkillisimmistä syistä: joku oli olevinaan vain ohikulkumatkalla, toinen taas jatkavinaan ruotsinlaivalle, kolmas pysähtyi odottelemaan kavereitaan hakemaan jonnekin eteenpäin. Vasta kun neljännet vieraat ajoivat pihaan, poika tuijotti saapuvaa autoa hetken suu auki ja ymmärsi, ettei tämä väen kokoontuminen voinut olla enää sattumaa. Sitten hän ryntäsi komerolle, kiskoi sieltä Suomen lipun esiin ja juoksi nostamaan sitä tankoon. Niin juhlat julistettiin virallisesti alkaneiksi.

Kun poikani syntyi, oli niin pimeä syksy, ettei aurinkoa näkynyt viikkokausiin. Satoi, ja viljat jäivät monin paikoin pelloille. Kun aurinko vihdoin joulukuun alkupäivinä nousi taivaanrannalle, se oli niin outo ilmiö, että vauvan lähes kaksivuotias isosisko kauhistui sitä niin, että heittäytyi kontalleen lattialle, peitti käsillään kasvonsa ja parkui: - Pelkää! Pelkää!

Syksyn lapsi sai kuitenkin nähdä, että pimeimmänkin ajan jälkeen tulee valoa, ja tiheimmänkin  oksiston takana pilkottaa kirkas taivas.
Että uusi päivä voi tullessaan muuttaa kaiken. Se on aina täynnä lupauksia ja mahdollisuuksia.
Että joka aamu on armo uus.

- Miltä sinusta nyt tuntuu, kun kaksi lastasi on jo täyttänyt 40 vuotta? poikani kysyi juhlailtanaan.
En osannut oikein vastata, mutta ehkä kiitollisuus olisi ollut oikea sana kuvaamaan mielialaani.
Sama tunne oli minulla silloin, kun täytin itse 40. Olin onnellinen siitä, että oli saanut elää niin monta vuotta ja nähdä elämää jo monelta syrjältä.
Nyt omat lapseni ovat samalla katselupaikalla: näkevät lapsuuden ja nuoruuden päiviin, mutta aavistavat jo jotain elämän rajallisuudesta. Se tuo elämään haikeuden, kauneuden ja monenlaisen vastuun sävyjä. Vielä he kuitenkin seisoivat vahvoina ja aikaansaavina  kuin korkealla vuorella katsellen molempiin suuntiin.
On hetken pysähdys ja lyhyen tarkastelun paikka.

Liitän tähän vielä perhetuttavamme rovasti Oke Peltosen kirjoittaman syntymäpäivärunon

Muista joka päivä

Paljon on aihetta lapsella kiittää.

Jumalan lahjoja kaikille riittää.

Jokainen päivä on aamusta varhain

Jumalan armoa, lahjoista parhain.

Kauniina nauhana vuosien päivät

helmenä kaikki ne muistoihin jäivät.

Elämän päivien ketju on kallis,

niistä ei yhdenkään kadota sallis.

Ihminen, kätesi yhteen nyt liitä,

kaikista päivistä Jeesusta kiitä.

Aina saat muistaa: on sinulle juuri

varattu rakkaus, siunaus suuri.

Turvavyöt

Pistän sinut lukijani miettimään - mitä eroa noissa kuvan kahdessa kenkäparissa on. En tarkoita niiden väriä, kokoa enkä erilaista käyttötarkoitusta, vaan jotakin tosi ISOA eroa.
Vastauksen tähän kysymykseen sain noiden mummilasaappaiden 2-vuotiaalta omistajalta.
Niissähän on turvavyöt !

No niinpäs onkin, ajattelin. Kas kun en ollut sitä itse huomannut. Jäin sitten miettimään kysesen asian vakavuutta. Kuinka moni isä ja äiti toivoisikaan voivansa asentaa lastensa 'saappaisiin' jonkinlaiset turvavyöt. Kukahan sellaiset voisi keksiä? Siitä voisi nimittäin saada vaikka Nobelin rauhananpalkinnon.

Tyttäreni perheessa aloitettiin syksyllä innolla uusi jääkiekkokausi. Kahden alakoululaisen pojan kaksi valtaisaa kassia täyttivät päivittäin perheen ulkoeteisen. Joko ne olivat tulossa purettaviksi tai sitten ne olivat juuri lähdossä hallille - kummallakin kahdet treenit viikossa ja viikonloppupelit siihen päälle. Vanhemmat ja isovanhemmat ovat kaiken aikaa poikia kyyditsemässä - mennään ja ja tullaan. OK. Pojat tykkäävät ja ovat lajissa ihan hyviäkin. Hyvää liikuntaa, kavereita riittää ja onnistumisen kokemuksia. Mitäs vikaa siinä on?

Mutta sitten tuli 'viikko sitten viikonloppu'. Kummallakin pojalla oli peli ja kummassakin pelissä tapahtui melkoinen taklaus laitaan. Toisen jäljiltä jäi 8-vuotias pikkunappula makaamaan velttona jäälle. Yksi isistä kantoi hänet sylissään kentältä, eikä poika enää palannut peliin. Onneksi tästä tilanteesta selvittiin pelkällä säikähdyksellä. Tyttäreni soitti minulle kesken pelin ja kehotti rukoilemaan, että saa poikansa ehjänä kaukalosta.
Onneksi oma tokaluokkalaisemme oli niin fiksu, että vaikka oli heti jo pelin alussa huitaissut peräperää kaksi maalia, lopetti hän periaatteessa koko pelaamisen nähtyään tapahtuneen. Hän ei aikonut ottaan tässä pelissä minkäänlaista riskiä. Kunhan luisteli ja heilutteli mailaansa. Ja sama tapahtui iltapäivällä 10-vuotiaiden pelissä.

Mihin tämä lasten harrastukseksi tarkoitettu laji oikein on menossa? Seuraako juniorikiekko todella aikuisten miesten jatkuvasti väkivaltaisemmaksi muuttunutta pelityyliä? Eivätkö aikuiset enää voi tälle mitään?" Meidän poikiemme jääkiekkoharrastus joka tapauksessa loppui tähän sunnuntaihin. Tiedämme kyllä, ettei jääkiekko ole balettia, mutta miksi lasten peleissä sallitaan minkäänasteista väkivaltaa? Pilliä ei puhalleta, jäähyjä ei anneta, eikä rikkojaa poisteta kentältä tai koko joukkueesta. Ja onko lapsen ylipäätään pakko kilpaurheilla 15h viikossa, kuten kiekkoliiton lehdessä asia vanhemmille esiteltiin?
Ei ainakaan meillä. Toinen pojistemme siirtyi vanhaan harrastukseensa, pelaamaan kerran viikossa sählyä ja toinen palasi entiseen tanssikouluunsa breikkaamaan.
 Kun jääkiekosta luopumisen suru meni ohi, laskeutui perheeseen rauha. Kukaan ei suhannut autolla sinne tänne ja eteisessäkin mahtui taas kävelemään. Kiireen mukanaan tuoma stressi ja huutaminen vähentyi minimiin.

Entäs ne turvavyöt, josta aiheeni alkoi?Omien nuorteni perheeseen turvavyöt saapuivat onni onnettomuudessa-tilanteen myötä. Vanhemmat heräsivät tajuamaan, ettei harrastusten ole tarkoitus niellä koko perheen elämää, eikä se missään tapauksessa saa rikkoa lapsen fysiikkaa - ainakaan tahallisesti ja väkivalloin.
Kyse on lastemme ajasta ja intoimosta. Tiedämme hyvin mikä kaikki muukin lastemme ympärillä on valmiina kaappaamaan heidän sisimmästään juuri nämä samat alueet. Jo vanhassa kansanlaulussa laulettiin... " voi kunpa säilyis äidin lapset kylmässä maailmassa, voi kunpa säilyis..." Maailma muuttuu, mutta huokaus sydemessääme näyttää olevan ikuinen. Rukous taitaa olla se ainoa meidän hallussamme oleva näkymätön turvavyö.

Alakuva: Jääkiekossa näyttää tahti olevan...: "Mitä isot edellä ". On siis tärkeää miettiä minkälaisen 'tahdin' me isot annamme lapsillemme marssittavaksi. Mehän sen kuitenkin lopun kaiken päätämme.

Kaukana omalta maalta

Sofi Oksanen piti Frankfurtin kirjamessujen avajaisissa räväkän puheen, jossa hän sanoi, että Venäjä sortaa Suomen sukukansoja. Hän sanoi, että erityisesti marit, nenetsit ja komilaiset, joiden alueilta on löytynyt rikkauksia, kuten timantteja ja öljyä, ovat joutuneet huonosti kohdelluksi.
Suomi, jolla on vain "epäseksikästä" metsää, on selvinnyt paremmin. Monet näistä suomalais-ugrilaisista, rauhaa rakastavista kansoista on lähes kokonaan hävinnyt ja kadottanut kielensä kansojen sulatusuunissa. Tämä tietysti on traagista kansan historian ja oman kirjallisuuden näkökulmasta.

Sofi Oksasen rohkea puhe kosketti, koska Salome juuri äskettäin on kirjoittanut inkeriläisistä ystävistämme. Hän kertoi viimeksi pyhäkoulunopettaja Evgeninasta, joka uskollisesti ja yksin piti pyhäkoulua kadun lapsille, kunnes hänet "löydettiin" jääkylmästä piharakennuksesta lapsiryhmänsä kanssa, ja hän sai sitten paremman toimipaikan työtään varten.

Satuin pari viikkoa sitten lukemaan Sisko Latvuksen kirjan Kaukana omalta maalta (WSOY 2011), joka myös kertoo inkeriläisistä. Sisko on koulutoverini, ja nuorena liikuimme jonkin verran samoilla srk:n leireillä ja matkoilla.
Vuosina 2002-2008 Sisko oli Pietarissa ja luki silloin monta inkerinsuomalaista elämäntarinaa. Hän sai sytykkeen kirjansa kirjoittamiseen Jouko Sihvon kirjassa Inkerin kansan 60 kohtalon vuotta olevasta Matin elämäntarinasta. Tämä tarina ei jättänyt kirjailijaa rauhaan, vaan alkoi elää hänen mielessään.
Niinpä hänen kirjansa päähenkilö, Paavo, ja hänen perheensä kokevat hyvin samanlaisia kohtaloita kuin esikuvana ollut todellinen Matti: pakkosiirron Leningradin saartorenkaasta nälän keskeltä, ankarat olot Siperiassa, äidin jalan paleltumisen, karkumatkan lautalla myrskyistä Jeniseitä pitkin, isän kuolemisen nälkään kaukaisella joen rantaniityllä ja poikien ihmeellisen pelastumisen.
Vaikka kirjan tapahtumat ovatkin olleet monelle totta, kokonaisuus on kuitenkin fiktiota.

Kirjan päähenkilö, Paavo, on tarinan alussa 13-vuotias. Eletään vuotta 1942 piiritetyssä Leningradissa. Paavo on perheen vanhin lapsi, ja isä on rintamalla. Eräänä aamuna äiti palaa leipäjonosta mukanaan järisyttävä tieto Siperiaan siirrosta. Edessä on pitkä matka, jonka aikana Paavon on nopeasti aikuistuttava ja selvittävä rankoistakin kokemuksista. Kirjan lopussa Paavo on jo kymmentä vuotta vanhempi aikuinen mies, jonka rakkaustarinaakin lukija  pääsee seuraamaan.
         
Kirja ei ole varsinaisesti uskonnollinen kirja, sillä Paavo on saanut kasvatuksen pioneeriksi. Perheen mummo pitää uskoa yllä, vaikka se on vaikeaa. Kun pikkusisko kastetaan, täytyy vetää verhot ikkunan eteen, etteivät naapurit näe. Paavo pohtii kuitenkin mummon opetuksia. Kun pikkusiskon kastetilaisuudessa rukoillaan Isä meidän-rukous, Paavo toivoo, että olisi joku, joka sen kuulisi, ja olisi elämässä siskon apuna.
Vaikka kirja on kirjoitettu nuortenkirjaksi, sen lukeminen oli mielestäni kiinnostavaa ja koskettavaa. Se on jännittävä historiallinen romaani kokonaisen kansanosan kohtaloista Stalinin ajan vainoissa.

" Lutikan läntti lakanassa"

Otsikon teksti on kuvassa olevan henkilön karrikoitu kuvaus hänestä itsestään. Jos joku toinen antaisi lähimmäisestään moisen lausunnon, ei se kertoisi kovin mairittelevia asioita kyseisestä henkilöstä, mutta jos joku sanoo noin itsestään, niin mitä se hänen itsetunnostaan kertoo?

 Itsearviointi on siis karikatyyri, samoin kuin hänestä tekstiini liittämä kuva. Löysin tämän mainion kuvan netistä, mutta en koskaan löytänyt tietoa siitä, kuka sen on maalannut. Kuvassa oleva henkilö on liki kaikille meille tuttu, mutta hämmentävää juuri tässä kuvassa on se, että siinä ei niinkään kuvata kyseisen herran ulkonäköä, vaan hänen persoonallisuuttaan.Tämän tunnetun persoonan - niin valo, kuin varjopuoletkin - piirtyvät kuvassa hyvin. Hänestä on nimittäin sanottu myös näin::"Hänen vierellään oli vaikea olla, mutta hänen rinnallaan oli helppo tulla uskoon."
Kyseessä on Urho Muroma, eräs maamme merkittävämpiä julistajia tällä vuosisadalla. Hän oli sekä opettaja että sielunhoitaja ja vaikutti ratkaisevasti mm. sen herätysliikkeen syntyyn, jota on kutsuttu viidesläisyydeksi.
Parhaiten hänet ehkä kuitenkin muistetaan Suomen Raamattuopiston perustajana. Siitä tuli muuten juuri tänä vuonna kuluneeksi 75 vuotta. Juhlavuosi kulkee nimellä "Käsi Raamatulla."

Kirjoitin 21.9. julkaisemassani blogikirjoituksessa aiheesta Kuka on laupias? Aion nyt kertoa eräästä venäläisestä naisesta, jolle uskallan antaa tämän arvonimen. Mutta miettiessäni kyseisen naisen persoonassa niitä ominaisuuksia, jotka saavat minut pitämään häntä 'laupiaana', tuli mieleeni myös Urho Muroma - sillä vaikka hän sai niin paljon hengellisesti maassamme aikaan, oli hänen oma käsityksesnä sekä hänen työstään että hänestä itsestään juuri tuo: "Lutikan läntti lakanassa." Hän ei ylvästellyt saavutuksillaan, päinvastoin. Hän koki Herransa edessä olevansa täysin arvoton - suorastaan tahra.

Syyskuisten kirkonmenojen jälkeen Venäjällä oli minulle varattu pieni sananpaikka - kuten aina muulloinkin.. Usein kerron jotakin tuoretta Suomesta, mutta nyt aloin kertoa eräästä venäläisestä naisesta, joka minun mielestäni on juuri sillä lailla laupias, jota suunnuntain saarnan aihe kuvasi.  Jännitys kirkkoväen keskuudessa selvästi tiivistyi, kun kerroin, että kyseinen nainen asuu aivan tuossa lähellä, itse asiassa tuossa naapurikylässä, kahden kilometrin päässä. Tällainen tarina hänestä tuona sunnuntaina syntyi:

" 1990-luvulla lähetti Innolovon kylässä sijaitsevan kirkkomme silloinen diakonissa meidän kolmihenkisen suomiryhmämme naapurikylään etsimään erästä naista, joka kuulemma pitää jossakin siellä kylällä paikallisille lapsille pyhäkoulua. Siis tehtävämme kuului: "Etsikää 'joku nainen' jostakin tuolta sovhoosikylästä".
"Ei ihan yksinkertainen tehtävä", sanoimme. Mutta apu tuli jostakin - ymmärrykseemme. Kyseinen nainen löytyi jääkylmästä, saksalaisten sodanaikaisesta saunasta. Ulkona oli kymmenkunta astetta pakkasta, samoin varmaan sisällä, ja lapsia tässä bunkkerissa - kuuntelemassa Jumalan sanaa - pitkälti toistakymmentä. Tunnelma oli tiivis ja hengitykset vain huurusivat!!!
Myöhemmin, kun olimme syvemmin tutustuneet lasten 'pyhäkoulunopettaja' Evgeninaaan, saimme kuulla myös syyn tähän merkilliseen elämäntehtävään. Evgenina oli ollut harras ortodoksi. Jäätyään leskeksi, oli hän muuttanut kehitysvammaisen poikansa kanssa tähän kylään. Kulkiessaan taas kerran kylällä - omissa toimissaan - oli hän kuullut selvän kehoituksen, joka kuului näin: "Lopeta se kuvien kumartelu kirkossasi ja katso miten huonosti lapset tässä kylässä voivat." 

Siitä hetkestä hänen sydämeensä syttyi näky aloittaa kylällä hengellinen lapsityö. Hänen ryhmänsä sai luvan kokoontua kylällä, eräässä hyljätyssä saunassa . Siellä hän alkoi kertoi ateistiperheiden lapsille Jeesuksen erityisrakkaudesta lapsiin. Samalla hän opetti heille Raamatun tarjoamaa mallia moraalin ja rehellisen työn tekemisen tärkeydestä.
Tänään tiedämme, että Evgenia on työntänyt 'sylistään' jo useita ikäluokkia ehjään aikuisuuteen ja työmaailmaan. Mutta yhä hän tekee työtään, vaikka on sairaalloinen ja täyttänyt jo 70-vuotta, mikä siinä maassa on runsaasti enemmän kuin meidän jumppaavat mummomme.

Evgeninan laupeus näkyy siinä, että hän jakaa rakkauttaan ja aikaansa - ilman toivoa palkanmaksusta - ja on uskollinen loppuun saakka  siinä työssä, johon Herra hänet yli 25-vuotta sitten kutsui.

Yläkuva:
Kylän pikkuäijiä sätkät ja mällit suussa.

Alakuva:
Evgenina, joka toi kadun lapset kirkkoon.

Lapsia ja enkeleitä

Viime viikonvaihteessa tapasin nuorinta lastenlastani, 3-vuotiasta pikku-A:ta.
Istuimme kahvipöydässä, kun tyttö väänsi jalkansa toisen jalan polvelle ja alkoi nuuskia keskittyneenä jalkapohjaansa: - Tuoksuu juoksulta! pikku-A ilmoitti.

Kuten kaikki vanhemmat ja isovanhemmat tietävät, elämä lasten ja lastenlasten lähellä on eräänlaista kiikkulautaa, se on kiikkumista hauskojen onnenhetkien ja painavien huolien välillä. Välillä kaikki tuntuu kevyeltä, iloiselta ja aurinkoiselta, kaikki vain naurattaa ja hyvä mieli hyrisee. Kuitenkin lasta vaivaava pienikin sairaus voi yön hetkinä saada isovanhemman mielessä valtavat mittasuhteet. Lapsen yksinäisyys ja kiusaaminen repii omaa sydäntä. Oppimisvaikeudet kohoavat vuoriksi, ja muuttuneet perheolosuhteet saavat arvelemaan tulevaisuutta. Kuitenkaan arjessa isovanhemmat eivät voi kovinkaan paljoa puuttua lapsen ja perheen asioihin. Monesti tuntee olevansa vain laastarilappujen liimailija.

Sunnuntain evankeliumiteksti Matt.18:1-6, 10 kertoo siitä, kuinka Jeesus antoi lapselle suuren arvon. Kun opetuslapset kyselivät häneltä, kuka on suurin taivasten valtakunnassa, niin Jeesus asetti heidän keskelleen kuin malliksi lapsen.
Hän sanoi tiukasti: - Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan.
Hän viittasi myös lapsen asemaan perheessä ja yhteiskunnassa: - Se joka nöyrtyy tämä lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa.
Jeesus otti esiin vielä kaksi näkökulmaa lapsen arvosta: jos joku ottaa luokseen lapsen Jeesuksen nimessä, hän ottaakin itse Herran. Ja jos joku johdattaa lapsen väärille teille, olisi parempi, että hän itse häviäisi myllynkivi kaulassaan meren syvyyksiin.
Jeesus kieltää lapsen väheksymisen kokonaan, sillä enkeleiden kautta lapsilla on suora linkki taivaaseen: heidän enkelinsä saavat katsella taivaassa Jumalan kasvoja. Tämä yhteys toimii kaiken lisäksi reaaliajassa, sillä lasten enkelit näkevät Jumalan koko ajan.

Nämä Jeesuksen sanat rohkaisevat kovasti myös mummin sydäntä. Jos lapsella on näin vahvat puolustajat, ei mumminkaan tarvitse valvoa öitään ja hätäillä. Hänen näkökulmansa muuttuu, ja hänen rukouksensa muuttuvat suorastaan kiitokseksi!

Lopuksi tapaus, jonka toimittaja kertoi koulutoverinsa elämästä Radio Deissä. Tämä  koulupoika asui äitinsä kanssa kerrostalon kolmannessa kerroksessa. Pojalla oli paha tapa leikkiä parvekkeen kaiteella, vaikka häntä oli siitä kovasti kielletty. Eräänä päivänä poika oli taas siellä leikkimässä ja hän luiskahti alas. Äiti näki ikkunasta pojan putoavan ja juoksi kauhuissaan rappuja alas. Hän oli varma, että poika oli kuollut tai vammautunut pudotessaan asvaltille. Yllätykseksi poika tuli kuitenkin jo alaovella vastaan aivan terveenä. Äiti oli ihmeissään - miten oli mahdollista, ettei pojassa ollut naarmuakaan?
- Enkeli otti minut taskuun! poika sanoi.

Taskuun!? Enkeleillä voi siis olla taskujakin!

Kuva: Magdaleenan akvarelli, maalattu Pietarissa marraskuussa 2013

    

Avoimia työpaikkoja

Repäisin kerran Raamattuopiston Elämään-lehdestä irti kyseisen hauskan, mutta riipaisevan työpaikkatarjouksen. Tämä voisi olla kaikkien työvoimatoimistojen seinällä yhtenä mahdollisuutena, niin sitten nähtäsiin alkaisiko muihin avoimiin työpaikkoihin olla tungosta.

Meidän presidenttimme sanoi viime uudenvuodenpuheessaan painavasti, ettei Suomella ole varaa vapaamatkustajiin. Niinpä - mutta miten se tehdään?

Olemme kiinnittäneet kahdella talvisella Eilatinmatkallamme huomiomme siihen miten siinä maassa suhtaudutaan nuoriin työttömiin. Saimme kuulla kuinka Egyptin vastainen raja vuotaa, mutta huomata myös sen, miten näiden pakolaisten kanssa meneteltiin. Kun he kerran olivat tähän maahan saapuneet, annettiin näille nuorille pakolaisille pikapikaa palkattu työ eli yhtä kuin itseisarvo. Kotiuttamiseen kuului työn ohessa ateriat ja majoitus, joka luultavimmin oli jonkinasteinen 'yhteis-sellainen' - tuskin kukin heistä sai omaa ulko-ovea, mitä taas meidän maassamme pidetään minimivaatimuksena.
.
Palkka, asunto ja tunne siitä, että tässä maassa heillä oli paikka yhteiskunnassa - nämä nostivat pakolaisten itsetuntoa. Näimme heitä hotellin puutarhassa varhaisesta aamusta iltaan - buunaamassa, puutarhatöissä, huoneita siivoamassa ja katuja raikkaiksi ruiskuttamassa. He näyttivät iloisilta ja onnellisilta. Hauskaa oli kuunnella heidän railakasta nauruaan hotellin synagogan seinän takaa, siellä kun oli heidän kieliluokkansa. Joka päivä oli näillä nuorilla muutama tunti kielenopiskelua. Kielitaidottomuus ei kuitekaan ollut mikään este aloittaa välitön työnetko uudessa kotimaassa. Ei lakanaoiden vaihto kielitaitoa vaadi.

Olen ihmetellyt oman maamme pakolaiskeskuksia. Miten turhauttavaa mahtaa aikuisen olla vuosi kielikoulussa ja elää sivussa muusta kulttuurista. Eikö Suomestakin löytyisi manuaalista työtä, joka istuttaisi ihmiseen terveen itsetunnon: "Minua tarvitaan. Minulle maksetaan työstäni palkkaa. Pystyn elättämään perheeni."?

Vinkki! Meidän mökin puskittuvassa metsässä olisi heti hommia kahdellekin raivaajalle. Ja mitenkähän koko muu puskittuva Suomi saadaan aisoihin? Jos minä itse joutuisin elämään yhdenkään sellaisen päivän, ettei sille olisi minkäänlaista järkevää suunnitelmaa - pitkästyisin.

Päivi Räsänen lausui kerran eräässä Tv- haastettelussa maahamme tulevista pakolaisista kommentin, josta hän on saattanut saada kirpeääkin kritiikkiä. Hän sanoi, että Suomi nyt jo tietää miten eri maista tulevat pakolaiset maamme oloihin sopeutuvat ja tämän tiedon pohjalta pitäisi suomalaisilla itsellään olla mahdollisuus ja valta päättää, mistä maista tänne kannattaa pakolaisia ottaa.
Jos tämän lausunnon pohjia myöten aikoo ymmärtää, on se sekä pakolaisen itsensä - kuin myös maamme etu. Eiköhän koko tämän pakolaispolitiikan perimmäinen tarkoitus ole nimenomaan - auttaa maahamme muuttanut henkilö parhaalla mahdollisella tavalla uuden elämän alkuun?
Joidenkin maiden kansalaisille se kuuleman mukaan on helppoa, joidenkin taas miltei mahdotonta. Viisas päämäärä siis omaa maatamme ajatellen olisi - muodikkaasti sanottuna WIN-WIN.

Matka, matkalaukku maahan lasketaan

Monilla meillä on oman äitimme lisäksi hengellisiä "äitejä", jotka ovat olleet meille tärkeitä malleja kristittynä elämisessä. Minullakin on heitä kaksi, joista toinen oli Jyväskylän kaupunkiseurakunnan aikuistyön lehtori Kyllikki Isola.
Tutustuin Kyllikkiin 1980-luvulla Vesalan perheleireillä. Hänellä oli hämmästyttävä taito pitää suuret leirit näpeissään. Kyllikki piti aikuisille raamattutunnit, laulu- ja keskusteluhetket, hän oli  puheissaan viisas ja naseva.
Mieleeni kuitenkin erityisesti jäi Kyllikin matkalaukku. Kyllikki oli neiti-ihminen, mutta hän saapui leireille suuren pahvilaukun kanssa, joka oli täynnä palapelejä, kuvakirjoja, askartelutarvikkeita ja leluja. Kun hän sitten räväytti laukkunsa auki keskelle salin lattiaa, olivat lapset tietysti aivan myytyjä.
Muistelin Kyllikkiä valmistautuessani Pälkäneen seurakuntatalolle perhekerhoon vetämään isovanhempien päivää, minne oli kutsuttu vanhempien ja lasten lisäksi vieraiksi mummut ja papat. Samalla innostuin koristelemaan värikkääksi vanhan, kellarikomerosta löytyneen, jo lytistyneen matkalaukun, johon saatoin materiaalini pakata.

Viime keväänä olin pitänyt samanlaisen isovanhempien päivän - silloin kuulijakuntana oli eläkeikäistä joukkoa. Nyt hämmästyin edessäni olevaa "sekalaista seurakuntaa", sillä väkeä oli noin 100, joista suurin osa oli alle kouluikäisiä lapsia, osa joukosta tietysti heidän vanhempiaan, mutta varsinaisia isovanhempia oli ehkä kymmenkunta. Olin hieman ihmeissäni, kuinka tilanteen oikein junailisin.
Minulla oli mukana alttarilla olevat maalaukseni ja erilaisista isovanhemmista kertovat kuvat, jotka olen esitellyt blogissa 27.4.2014 Ovatko isovanhemmat muuttuneet? Olin myös hahmotellut päivän runkoa, josta kerroin Olopäivien ohjelmaa- kirjoituksessa 24.4.
Nyt on kuitenkin pakko tunnustaa, että tipahdin täysin suunnitelmastani. Salissa oli semmoinen vilske, kun äidit hoivasivat pienokaisiaan, että sain juuri ja juuri ääneni kuulumaan. Jossain vaiheessa pyysin kaikki piiriin, jossa lauloimme mörkösävelmällä Mummi/Vaari se lähti piiriin ja Mitähän se mummi/vaari tahtoo? Sitten lapset saivat ehdottaa voimisteluliikkeitä isovanhemmille, että nämä pysyisivät hyvässä kunnossa. Tämän laulun ehdimme laulaa monta kertaa.

Jossain vaiheessa hulinaa sain kuitenkin kerrottua isovanhemmille ja vanhemmille  matkani tärkeimmän asian: rukoilkaa lapsen puolesta.
Jos edes yksikin painoi tämän kehotuksen mieleensä, oli matkalaukkusaarnaajan päivä onnistunut.
 

Laupeus. Mitä se on?

Piipahdettiinpa pitkän pitkästä aikaa Inkerinmaalla, viemässä pikkuruisen nimikkokirkkomme kirpputorille syksyistä myytävää. Kaiken tämän poliittisen myllerryksen alla oli jännittävää ajaa lastin kanssa tulliin. Tuntuisivatko jännitteet siellä? Onneksi eivät. Tullissa oli hyvin vähän liikennettä ja virkailijat olivat kohteliaita.

Suomen kirkon ulkomaanapu lopetti jokin aika sitten kaiken rahallisen avustuksensa Inkerin veljeskirkolle, joten nyt kaikki se pienikin avustus, mitä yksittäiset kristityt voivat omille ystävyyskirkoilleen toimittaa, on niiden toiminnan jatkumisen kannalta miltei yhtä tärkeää kuin se apu, mitä sinne aikanaan - 1980-luvun loppupuolelta lähtien alettiin viedä - silloin kun raja matkaajille aukeni ja Inkerin kirkko alkoi tuhkakasastaan jälleen herätä henkiin, olivathan liki kaikki kirkot 1930-luvulla poltettu, hävitetty tai muulla tavoin raiskattu.

Kuvassa oman kirkkoni pastori ja hänen rinnallaan - täyspitkän siperiankierroksen aikanaan suorittanut Lyyli-mummo.Hän toimii tarpeen vaatiessa  kirkossamme tulkkina.
Otsikkoni - Mitä on laupeus? - putkahti mieleeni juuri tässä kirkossa ja juuri tämän sunnuntain jumalanpalveluksessa - keskellä syksylle tuoksuvaa Inkerinmaata. Sunnuntain epistolatekstin aiheena oli nimittäin "Laupias samarialainen".

Jo pelkkä sana 'laupias' on jotekin tänä aikana aivan käyttökelvoton. Poissa muodista niin sanana kuin tekoinakin. Emme varmaan muistaisi koko sanan merkitystäkään, ellemme muistaisi kouluaijoilta tarinaa eräästä samarialaisesta - siitä laupiaasta sellaisesta.
Ja keitä edes olivat nämä samarialaiset?

Samarialaisen kansan juuria tutkittaessa on mentävä niinkin kauas kuin Esran ja Nehemian kirjoihin, Baabelin vankeuden aikoihin vuoden 450 eKr. tienoille Osan kansasta ollessa vankeudessa olivat maahan jääneet juutalaiset joutuneet solmimaan myös seka-avioliittoja, ja näistä polveutuvaa kansaa kutsuttiin samarialaisiksi. Kun pakkosiirtolaisuuden aika alkoi päättyä, saapui osa vankeudessa olleita juutalaisia edeltä korjaamaan kaupungin muuria ja temppeliä, jolloin maahan aikanaan jääneet juutalaiset asukkaat halusivat liittyä näihin rakentajiin. Heitä ei kuitenkaan katsottu arvollisiksi tulemaan mukaan rakennusjoukkoon ja tästä loukkaantuneina he päättivät rakentaa oman temppelinsa Garissim-vuorelle, jonka juurelle suuri osa tätä kansaa asettui myös asumaan.
Riita oli siis osin rodullinen osin hengellinen. Samarialaiset olivat vielä Jeesuksenkin aikaan juutalaisten mielestä Galilean alueella asuvaa aliarvostettua sekakansaa, jonka kanssa ei haluttu olla missään tekemisissä. Mieluummin juutalaiset kiersivät koko Galilean alueen, kuin kulkivat oikotietä sen läpi.

Se, että Jerikon tiellä henkihieveriin piestyä juutalaista ei auttanut hänen ohitseen kulkenut fariseus (=kirjanoppinut) eikä leeviläinen (=juutalainen pappi) vaan halveksittu samarialainen - tekee tästä miehestä laupiaan. Tämä samarialaisemmehan oli kaiken järjen mukaan se ainoa näistä kolmesta miehestä, jolla olisi ollut syytäkin kulkea piestyn juutalaisen ohi - ottaen huomioon kaiken sen ylenkatseen mitä hänen oma kansansa oli heidän taholtaan saanut kokea. Mutta ei - niin hän ei toiminut. Tämä mies näki edessään vain ja ainoastaan rosvojen ryöstämän ja tajuttomaksi hakkaaman ihmisen - Jumalan kuvan.
Tämä laupias mies, nostaessaan tajutonta aasinsa selkään, sotki jupakassa varmaan omatkin vaatteensa vereen ja saveen ja kuljetti hänet huteraa kyytiä aasinsa selässä majataloon. Meille ei kerrota kuinka pitkä matka majataloon oli, oliko meneillään keskipäivän kuumuus ja oliko mies kävellessään nyt myös itse vaarassa tulla rosvolauman ryöstämäksi. Sitä ei kerrota, mutta sen tiedämme, että majatalossa tämä kummallinen mies maksoi tämän hänelle täysin tuntemattoman miehen hoidon ja lupasi vielä palatessaan tulla korvaamaan myös sen, mikäli kulut olivat ylittäneet hänen arvioimansa etumaksun.

Olisinkohan minä pystynyt toimimaan noin? Tuskinpa.Siksi jätän tässä meille kaikille mietittäväksi seuraavan raamatun paikan. Jeesus muistuttaa meitä laupeudesta mm. Matt 9:13 seuraavin sanoin.
" Menkää ja oppikaa mitä tämä on: 'Laupeutta minä tahdon enkä uhria.' En minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä parannukseen."

Nämä kaksi alakuvaa otin paikalliselta hautuumaalta. Vasemmalla oleva kuva on otettu aikanaan Inkerinmaalta 'adoptoimani' isän haudalta ja oikealla on noin kaksimetrinen hautapaasi lähellä sisääntuloväylää.
Tällaisia muhkeita hautamuistomerkkejä harrastetaan Venäjällä paljon.