Kisujen outo salaisuus

v

Hassua miten Magdaleenan viimeviikkoisessa tekstissä ollut kuva, jossa 'Pyhät saapuvat marssien'  - pitää sisällään juuri sen saman salaisuuden, josta minunkin kissatauluni kertoo. Siinähän pienet kisut ihmettelevät perhosen kaunista liitoa kohti yläilmoja. Jos luet juttuni loppuun löydät symboliikan, johon viittaan.
Sitä paitsi sisältyy tähänkin kirjoitelmaan erään suomalaisen isän tarina, näin isänpäivän päätteeksi.

Kuvan pieni öljytyö ei ole minun maalaamani. Sen on maalannut ystäväni isä v.1949, ollessaan koko sen talven tuberkuloosisairaalassa. Mies oli viisilapsisen perheen tarmokas isä, jonka terveys oli lopulta taittunut - kaiken sen jälkeen mitä sota oli tälle perheelle aiheuttanut. Perhe oli rajakarjalan väkeä. Muutettu oli moneen kertaan rajan yli Suomen puolelle, sitten taas takaisin kotikonnuille Karjalaan ja taas takaisin Suomeen. Jokainen muutto oli työläs. Aina oli rakennettava tai korjattava jokin asumus isolle perheelle. Välillä remontoitiin joku lato, tai asuttiin jonkin ehjänä säilyneen maatalon peräkammarissa - toisten jaloissa.

Kuvan maalaushetkellä oli parantolassa hoidettavan myös tämän sairaan isän vanhin, 12-vuotias tytär, jonka terveys ei myöskään ollut kestänyt ankeita asunto-oloja, nälkää ja vastuuta pikkusisarusten hoidosta. Tyttö vajosi ensin syvään tajuttomuuteen ja sitten keuhkot pettivät hänelläkin.
Kotona perheen äiti odotti kuudetta lastaan, hoidellen jotenkuten neljää lastaan - puolison ja vanhimman tyttären ollessa sairaalahoidossa viikkotolkulla.

Alkukevään valossa maalasi siis isä sanatoriossa tämän kissataulun lahjaksi sairaalle tyttärellen  Kesän kynnyksellä pääsivät isä ja tytär jatkamaan hoitojaan kotona. Isä lähetettiin kuitenkin vielä Helsinkiin jatkotutkimuksiin ja sieltä hän palasi kotiin vasta kesäkuun keskivaiheilla.
Juhannukseksi isä päätti lähetää raskaana olevan vaimonsa ja 2- ja 12-vuotiaat tyttärensä sukulaisten luo lepäämään - nauttimaan juhannuksesta. Kolme keskimmäistä lastaan hän sanoi hoitavansa kotona itse.

Juhannus tuli ja meni ja sitten tuli äidille ja esikoiselle tieto kotoa. Isä, joka oli Helsingissä saanut kuulla sairastavansa parantumatonta keuhkosyöpää (eikä ollut kertonut siitä vaimolleen mitään) oli lopettanut itsensa ampumalla ja ottanut perheen kolme keskimmäistä lasta kanssaan taivasmatkalle.

Oliko teko moraalisesti oikein? Isä oli ryhdikäs ja raitis suomalainen mies. Avio-ongelmia ei ollut. Isä oli päättänyt ratkaista äidille jäämässä olevan - aivan liian suuren taakan - näin. Hän jätti vaimolleen avuksi 12-vuotiaan ja iloksi 2-vuotiaan ja vielä syntymättömän lapsensa  Loput hän otti hoitaakseen itse. Taivaassa kun sosiaaliturva on aina toiminut!
Kissanpojat kuvassa ovat mielestäni ne kolme keskimmäistä lasta, jotka isä oli päättänyt ottaa mukaan viimeiselle matkalleen. Näin ajattelee myös se isosisko, jolle taulu aikanaan on maalattu ja jonka seinältä kissakuvani nappasin.

Tämä tarina nousi uudelleen ajatuksiini kun luin parin viikon takaisesta, epätoivoisen äidin kuolonkolarista - yhdessä lastensa kera. Vain kyseisen teon tehnyt yksin tietää tarinan koko kuvan.

Maailmassa on kautta aikojen ollut, ja on tälläkin hetkellä, meneillään sellaisia murhenäytelmiä, erityisesti Lähi-Idässä ja monissa Afrikan maissa, joissa perheenpäät ovat joutuneet tekemään päätöksen lähteä tästä pahasta maailmasta mielummin koko perhe yhdessä, kuin että jättäisivät tänne vaimonsa ja lapsensa alttiiksi vihollisen raakuuksille.
 Ei siis ole olemassa vain yhtä ainoaa totuutta. Joskus konaisuus ratkaisee teon mielekkyyden, vaikkei se moraalisesti, tai maan lain mukaan oikein olisikaan. .   

Isänpäivän aikaan

Paljon onnea kaikille isille! Ja koska isään liittyy aina perhe - onnea myös kaikille perheille!

Suomen nuorista perheistä on puhuttu viime viikkoina synkässä sävyssä.  Perheiden tilanne on noussut Rautavaaran murhenäytelmän takia yhä uudelleen otsikoihin.
Yhä uudelleen kysytään, miten ja miksi kaikki oli mahdollista.
          Traagisen tapauksen ulkonaiset puitteet ovat varmaan kaikille tiedotusvälineitä seuranneiden tiedossa. Eräänä kipukohtana oli äidin ylenpalttinen väsyminen lastenhoidossa. Väsyminen onkin vakava merkki, jonka pitäisi havahduttaa jokaisen nuoren perheen lähellä olevia ihmisiä arvioimaan, onko perheellä kaikki kunnossa. Jo lausahdus, jossa perheenäiti kertoo olevansa väsynyt, pitäisi pysähdyttää kuuntelemaan tarkemmin. Jos pieni lapsi ei nuku, tai nukahtaessaan herättää puolen tunnin välein, alkaa lapsen hoidosta yksin vastaavasta äidistä tuntua jonkin ajan kuluttua siltä, että hän ei jaksa ja voisi tarttua lapseen liian rajuin ottein. Pienikin vastoinkäyminen tuntuu suurelta: aamukiireessä kadonnut lapanen saa pinnan palamaan, ja kaupassakin väsymys saa tuntumaan, että hyllyt kaatuvat niskaan.

Lähellä olevan ihmisen pitäisi tilanteen tajutessaan tarjota apuaan: hän voi esim. viedä lapsen ulos ratasajelulle niin, että äiti pääsee päivälevolle, tai hän voi huolehtia lapsesta sen aikaa, että äiti pääsee edes suihkuun. Hyvä ajatus on kyläilemään mennessään viedä ruokaa vaikka pariksikin päiväksi.

Lastensuojelusta vastaavat virkamiehet antoivat muutama päivä sitten lausunnon, ettei tarvitse kauaakaan odottaa, kunnes tapahtuu uusi lasta koskeva tragedia.
Onko tilanne sitten aivan näin toivoton?
Suomen Kuvalehti n:o 42 kertoi uudenlaisesta ajattelusta Imatralla. Siellä on kehitelty hyvinvointineuvola, joka tarjoaa äitiys- ja perheneuvolan lisäksi perhetyöntekijän palveluita. Jokainen ensisynnyttäjä saa tavata perhetyöntekijän kahdesti odotusaikanaan ja kerran, kun vauva on kaksikuinen. Näistä palveluista vain harva kieltäytyy.

Kun aina vedotaan rahan puutteeseen, niin Lappenrannan kokeilussa tulokset olivat rohkaisevia: Lastensuojelun laitoshoidon kulut laskivat Imatralla yli miljoona euroa viiden vuoden aikana.
Keskeinen ajatus tässä uudenlaisessa ajattelussa on, että perheen pitäisi saada apua ongelmiinsa riittävän varhain ja ilman lastensuojelun asiakkuutta.

Liitin tähän kirjoitukseeni kuvan, jossa on paljon sydämiä. Ne ovat ympäröivän yhteisön symbolina ja kertovat välittämisestä. Yhdenkään väsyneen ja kestämisen äärirajoille joutuneen äidin ohi ei pidä piittaamattomasti kävellä. Lähes aina rakastava sydän keksii ongelmiin ratkaisun tai ainakin jotain helpotusta.

Isänpäivän tunnelmissa Taneli Kuusiston ja Anna-Mari Kaskisen perhevirsi 748.

1. Jeesus meidän perheestä
    tänään tahdon kiittää.
    Moni muisto lämpöinen
    meidät yhteen liittää.

2. Välillä kun riidellään,
    joku kovin suuttuu.
    Auta, että sovuksi
    paha mieli muuttuu.

3. Vanhempaa kun väsyttää,
    Jeesus voimaa anna.
    Suuria ja pieniä
    sylissäsi kanna.

4. Anna levon hetkiä.
    Turha kiire poista.
    Auta, että jokainen
    kuuntelisi toista.

5. Siunaa meidän perhettä,
    Jeesus rukoilemme.
    Sinä meidät lahjaksi
    annoit toisillemme.

When the Saints go marching in

Vähän aikaa sitten kolme vuotta täyttäneen pikku-A:n kynästä

Tänä vuonna pyhäinpäivä oli perheessämme erityinen muistopäivä, sillä kuluvan vuoden pääsiäislauantaina saatoimme 96-vuotiaan vaarin haudan lepoon.
Vanha veteraani siunattiin Suomen sinivalkoisin värein koristellussa arkussa, ja komeaääninen mieskuoro kajautti kappelin parvelta koskettavasti: "Oi, kallis Suomenmaa!" 
Vaikka kuolema onkin aina jylhä vieras, niin vaarin hautajaisissa kuitenkin taivastoivo oli voimakkaasti läsnä. Sitä ajatusta tuki erityisesti kevään kirkkaus ja säteilevä auringonpaiste. Myöskin juhlan sijoittuminen juuri pääsiäisen aattopäiväksi teki siitä erityisen vaikuttavan.

Ilmestyskirjan 21. luvussa Johannes kertoo taivasnäystään. Hän sanoo: - Ja minä näin uuden taivaan ja uuden maan, sillä ensimmäinen taivas ja maa ovat kadonnet, eikä merta enää ole. Johannekselle näytetään ja kerrotaan siitä, kuinka Jumala itse asuu kansansa keskellä. Hän pyyhkii pois kyyneleet, eikä enää ole kuolemaa, murhetta, parkua eikä kipua, kaikki on muuttunut uudeksi. Sitten seuraa kuvaus, kuinka rakennetaan uusi Jerusalem,  jonka perustukset ovat erilaisista jalokivistä.

Kun olimme lukeneet raamattupiirissä tekstin, keskustelimme siitä, puhutaanko seurakunnissamme ja kirkoissamme liian vähän näistä taivasnäkymistä. Mielestämme voisi puhua enemmänkin, sillä se lohduttaisi kuulijoita. Taivaasta puhuminen ei ehkä kuitenkaan ole niitä kaikkein helpoimpia tehtäviä.  

Luimme myös Vuorisaarnasta autuaaksi julistamisesta kertovan tekstin. Matt. 5:1 - 12. Tekstin autuaat tarkoittanevat varmaan jo poisnukkuneita, mutta katse kääntyy väistämättä myös omaan itseen. Kuulunko kenties johonkin näistä Jeesuksen autuaaksi julistamista, joita ovat: 
hengessä köyhät, 
murheelliset, 
kärsivälliset, 
vanhurskautta janoavat, 
toisia armahtavat, 
puhdassydämiset, 
rauhantekijät,
vanhurskauden tähden vainotut 
ja Jeesuksen tähden herjatut.

Ryhmässämme oli käytössä useita eri raamatunkäännöksiä. Oli mielenkiintoista huomata, miten eri tavoin oli käännetty esim. jae 6.
Uusi käännös sanoo: Autuaita ovat kärsivälliset: he perivät maan.
Vanha käännös sanoo saman: Autuaita ovat hiljaiset, sillä he saavat maan periä.
Ja Raamattu kansalle-käännös käyttää kärsivällisten tai hiljaisten kohdalla sanaa sävyisät. 
Nämä kolme sanaa eivät ole synonyymeja, vaan jokainen tuo lauseeseen erilaisen sisällön ja sävyn.

Jäimme myös miettimään 7. jaetta, joka uuden käännöksen mukaan julistaa: Autuaita ne, jotka toisia armahtavat, heidät armahdetaan.
Mutta vanha käännös sanoo: Autuaita ovat laupiaat, sillä he saavat laupeuden.
Siinä sitten mietimme, mitä tarkoittavat armahtaminen ja laupeus. Miten nämä sanat muuttavat julistuksen sisältöä?
Joku nokkela muisti kuulleensa tällaisen lausahduksen: - Armo on sitä, että me emme saa, mitä ansaitsemme. Laupeus tarkoittaa, että me saamme sitä, mitä emme ansaitse.
Näin keskustelu polveili edestakaisin. Oli mielenkiintoista miettiä asioita eri näkökulmista.
Tärkeämpää kuitenkin kuin pyöriä yksittäisissä sanoissa, on asian syvin sisältö: että itse olemme autuaitten joukossa silloin, kun pyhät marssivat sisään.

Liitän tähän vielä säkeistön äitini lempivirrestä vanhoilla sanoilla:

Oi, saanhan joukkoon autuaitten,
kanss ystäväini ja omaisten.
Mä päästä kerran,
luo armon Herran.
Oi saanhan sen! 

Tutkimusmatkaaja

S

Särjetty saviruukku-taulu sai muutaman vuoden kuluttua jatkoa. (Alkuperäinen taulu esiintyy blogitekstissä nimeltä "Muokattuja") Kun tutkimusmatka omaan itseeni eteni, halusin siitäkin 'reissusta' maalata kuvallisen tulkinnan.
Ruukku on tässäkin kuvassa yhä rikki, mutta kaikki palaset näyttävät olevan tallella. Jotakin ravintoakin ruukun pohjalla täytyy olla, koska linnut niin uteliaina (vapaudessaan) ruukun aukkoa kiertelevät.

Nyt siirryn ajassa akvarellin maalausvuoteen, jonnekin 1980-luvun keskivaiheille (1986?). Silloisen laman keskelle tuli maahamme Amerikasta maailmankuulu evankelista Billy Graham. Ihmettelin kuinka hyvään aikaan hän sattuikin tulemaan. Vai sattuiko? Kuka hänet kutsui? Oli miten oli, mutta hyvään aikaan tuli,  sillä meitä 'lamautettuja' oli silloin paljon. Billy sai täältä tulkikseen yhtä loistavan evankelistan kuin oli itsekin, pastori Kalevi Lehtisen.
Eri puolilla Suomea alkoivat hengelliset kuorot harjoitella laulamaan äänissä tiettyjä ihania ylistyslauluja ja kun viikon kestänyt missio stadionilla alkoi, oli sinne koottu myös 1000:nnen ihmisen neliääninen kuoro.Itse stadion täyttyi ilta illan jälkeen kymmenillä tuhansilla kuulijoilla.

Minun oma, vanha tiedemiesisäni, tekniikan tohtori, oli vuosi aikaisemmin jäänyt leskeksi ja hänellä oli juuri silloin voimakas tuonpuoleisen kyselyaika. Isäni tiesi, että minä laulan mission jättilaiskuorossa, ja koska hän  piti kaikesta eksoottisesta (ja Billyhän oli sellainen), oli hän jo ensimmäisenä iltana itsekseen kömpinyt täpötäydelle stadionille.Tätä en laulaessani tiennyt.

Tilaisuuden jälkeen soitti hän heti minulle kotoaan ja kertoi kokemaansa suunnilleen seuraavasti:
" Kun Billy selitti. niin minä ymmärsin. Ja nyt minä olen jäsen...jne."

Nauroimme mieheni kanssa hänen sanojaan vielä jälkeenpäinkin moneen kertaan, vaikka itse asia olikin tärkeä ja oikeastaan maailman vakavin. Hän oli siis yht'äkkiä ymmärtänyt mistä uskossa on kyse ja nyt hän tunsi kuuluvansa heidän joukkoonsa. Isäni tunsi nyt olevansa uskovien joukon uusi jäsen. (Seurakunnan jäsenhän hän oli aina ollut!)

Nyt on Suomessa taas lama, ja ehkä vielä syvempikin kuin 1980-1990 luvuilla. Mutta missä ovat tämän päivän lohduttajat ja neuvonantajat? Billyt ja Kalevit?  Missä?

Eräs missiokuoromme esittämistä lauluista, minun mielestäni syvällisin ja voimallisin, oli nimeltään SAVIRUUKKU. Sen sanat ovat Liisa Pukkilan ja sävel Jukka Salmisen. .

                     Saviruukku:
                     Olen särjetty saviruukku, pala palalta murtui pois.
                     Vain ihmettelin ja itkin, en millään murtunut ois.

                     Sinä Herra, minut murskasit, vaan talletit kaikki palat.
                     Niin paljon minua rakastit, tahdoit uutta, kokonaan.

                    Anna savelle uusi muoto, tee minusta uusi ruukku.
                    Niin rakkautesi nyt näytät, taas murtunutta käytät.

                    Tahdon kertoa särkyneille, ei paloja heitetä pois.
                    Kallista halpa savikin Mestarin kädessä ois.
 

Kellonkääntöaamuna

Koska yöllä kelloa oli käännetty tunti taaksepäin, tuntui, että aamulla olisi suorastaan runsaasti aikaa. Niinpä lähdin koirani kanssa tavallista pidemmälle, 12 km metsälenkille. Suuntasimme kotimme läheltä lähtevälle pururadalle, joka talvisin toimii hiihtolatuna. Tämä reitti ehti olla työmatkani 17 vuoden ajan, syksyisin ja keväisin kuljin kävellen, talvella hiihtäen. Matkalla sai seurata vuodenaikojen vaihtumista ja ihailla vaihtelevaa keskisuomalaista maastoa, jossa vuoret, lammet ja suot vuorottelevat.

Nyt täytyi pysähtyä vähän väliä ihmettelemään vuosikymmenientakaista itseäni. Uskalsinko todellakin laskea suksilla näitä pitkiä, jyrkkiä rinteitä milloin kuun, milloin otsalampun valossa? Silloin ei vielä hiihtouraa reunustanut siisti katulamppujen rivi. Ja kuinka rohkenin kurvata tuohon tiukkaan mutkaan, johon nykyään on pystytetty vaaran merkki?
Muistan, että muutaman kerran yritin oikaista polkuja pitkin ja jouduin harhailemaan tiheässä pensaikossa. Säntäilin polunpäitä sinne tänne ja yritin löytää oikean suunnan, mutta sitä ei millään tahtonut löytyä, kun kaikki vastakasvaneet koivut olivat aivan minun korkuisiani. Olipa noloa myöhästyä ja tunnustaa, että ope eksyi pusikkoon koulumatkalla!

Nyt jäin katselemaan tummaa Vuorilampea, jonka yli oikaisin kevättalven kantavilla hangilla. Oi, sitä vapauden tunnetta, kun sukset kiitivät - suorastaan lensivät - aamuauringossa!
Näihin minulle tuttuihin maisemiin toin usein oppilaanikin retkeilemään ja ihmettelemään luontoa.
Välillä sattui kaikenlaisia kommelluksia, kun joku lapsista horjahti pitkospuilta ja tipahti suohon. Sitten piti vain koukkia lapsi ylös ja ryhtyä vääntämään mutavelliä housunlahkeista.
Kerran luokan pienikokoisin tyttö väsyi kulkemiseen niin, että hänen kookas ystävänsä kumartui ja nosti tytön selkäänsä. Itsekin muistan kanniskelleeni oppilaita välillä selässäni.

Kauneimmaksi muistoksi tästä metsästä jäi eräs varhainen kevätaamu. Kello oli kuusi aamulla, ja istuin lasten kanssa suon lähellä olevalla kalliolla. Aurinko paistoi heleänvihreiden koivunlehtien läpi, ja metsä tuoksui yöllisen sateen jäljiltä. Lauloimme kaanonissa yhä uudelleen ja uudelleen: Keväiset metsät, keväiset kukkaset! Keväiset vuoret, aurinkorintehet! Ihmisen laulamaan, onnellisna saa! Ja kaiku vastaili meille vastakkaisten vuorien rinteiltä.

Ajattelin tänä harmaana kellonkääntöaamuna tutussa metsämaisemassani taas kerran kristityn vaellusta. Se alkaa kastemaljan äärestä ja päättyy taivaan kotiin. Siihen väliin jää kuitenkin hyvin samanlaisia tuntemuksia kuin itse olen kokenut metsäpolullani: on raskaita nousuja, vauhdikkaita laskuja,  eksymistä, harhailua ja kiperiä mutkia. Joskus jopa uppoaminen suonsilmäänkin voi olla vaanimassa! Sitten taas on ihania hetkiä, jolloin kaikki on kevyttä ja helppoa kuten kiitäminen keväisillä kantavilla hangilla. Tai huikaisevan kaunista ja herkkää kuten lauluhetki aamuvarhain keväisessä metsässä.

Kuitenkin meillä on lupaus siitä, että kuljemmepa millaisessa maastossa, tai olemme millaisessa tilanteessa tahansa, niin meidän ei tarvitse olla yksin, sillä Jeesus on kanssamme. Hän on luvannut olla kanssamme joka päivä.
"Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti." 

Katse sisään päin!

Magdaleenan edellinen postitus käsitteli ihanalla tavalla pikkutytön sisintä - unelmineen. Noin vaalenpunaista ja rimssuista se tytöillä taitaa olla, vaikka tämän päivän rouva Magdaleenaa en kyllä kykenisi noissa hepenissä kuvittelemaan.
Hassua myös se, ettei hänen miehellään ollut minkäänlaista muistikuvaa omista haaveiluistaan. Näinköhän se on, etteivät pikkupojat haaveile? Todistaakseni tämän olettamuksen laitoin omat 8-ja 10-vuotiaat lapsenlapseni, pojat, kirjoittamaan minulle haaveistaan. Ei pitänyt päätelmä paikkaansa! Pikkupoikien listoissa ei paperi ollut riittää. Siellä oli kaikki - legotehtaan työntekijästä aina unelmaan saada muuttaa Anahaimiin.. Tai sirkustähdestä olympiavoittajaan. Ja kaikki muu siltä väliltä.

Olin valinnut blogikuvani tähän osioon jo ennen kuin luin ystäväni kirjoituksen haaveiluista. Luettuani sen, aukeni yllä oleva kuva minulle hieman erilailla kuin mitä olin edeltä päättänyt siitä kirjoittaa. Kuva on vesivärijäljennös Helene Scherfbeckin maalauksesta. Taulun nimeä en tiedä. Olen maalannut sen kaksi vuotta sitten tammikuussa, hotellihuoneessamme Eilatin iltahämärässä.
Oletettavasti kuvassa oleva nuori nainen on trapetsitaiteilija ja/tai klovni. Oli mikä oli, mutta minulle kyseinen kuva oli niin syvälle sieluun tunkeutuva, etten ollut tainnut milloinkaan aiemmin moista nähdä - kysymyksiä ja ajatuksia herättävä. Ihmeellinen on mm.tytön katse, jota ei ole.

Kerroin edellisessä postauksessani siitä, kuinka perheemme 1990-luvun lamassa joutui luopumaan kaikesta siitä mihin ihmiset yleensä turvaavat elämässään - kodista, omaisuudesta, elintasosta. Edessämme oli vain epämääräisen mittainen epävarmuus ja köyhyys. Mutta vaikka ne vuodet olivat täynnä kipua ja puutetta, on tämä aika näin myöhemmin ajateltuna ollut erittäin arvokas. Siitä ajasta syntyi nimittäin pääsylippu todellisen elämän yliopistoon.

Noiden  seuraavien viidentoista vuoden aikana jouduin tekemään juuri tuon mitä kuvan tyttö on tehnyt. Hänhän ei katso sitä mitä edessä on - hän katsoo vain sisäänpäin. Minäkin jouduin katselemaan vain sitä 'pääomaa', joka oli minun oman pääni sisällä. Sen kuvakulman myötä sydämeni oppi. Aloin huomata myös muut, samalla tai erilailla elämässä tappiolle joutuneet ihmiset. Sydämeni alkoi kasvaa, kuten kuvassa olevan tytönkin sydän on valtaisa - samoin kuin hänen korvansakin. Korvia tarvitaan toisten ihmisten kuunteluun, ei itsensä kuunteluun.

Toisaalta ei oman itsensäkään löytäminen kaiken maailman hössötyksen keskeltä ole mitenkään helppo tehtävä. Ja sekin on kuitenkin tosi tärkeää ja suotavaa. Yritin näiden vuosien aikana tutustua siihen pieneen tyttöön, joka asui minun sisälläni - siihen, joka ei ollut omaisilleen 'tarpeeksi kaikkea sitä' mitä hänestä oltiin toivottu, ja joka oli sodan jaloissa niin usein jäänyt kysymyksineen yksin. Nyt, aikuisena ja kasvukipuisena, päätin ottaa myös tämän pikkutytön mukaan kaikkeen tekemiseeni. Vastailin hänen vastaamatta jääneisiin kysymyksiinsä ja lohdutin murheissa. Tämä kuulostaa tietysti aivan pöhköltä. Ja niinhän se onkin, sellaisen ihmisen kohdalla, jonka elämä on mennyt kuin juna - aivan suunnitelmien mukaisesti. Mutta meitä toisenlaisiakin on.

Hoitaessani  minussa asuvaa pientä lasta, alkoi myös aikuinen minussa hitaasti mutta varmasti vahvistua ja eheytyä. En tehnyt itsemurhaa ja pääsin ihmeekseni eroon myös kaikista niistä riippuvuuksista, joihin olin tuskaisena tarrautunut, vapautuakseni edes hetkeksi siitä painavasta ja toivottomasta tulevaisuudesta, joka lupasi vain pitkää pimeyttä ja näytti vain nuppineulan pään verran valoa jossakin kaukana tulevaisuudessa.

Löysin siis minussa asuneen pienen tytön, mutta löysin muutakin. Siitä tuonnempana. Mutta yhdestä asiasta voin mennä takuuseen. Minä tarvitsin juuri tämän tien. Kiitos siitä.

Unelmia

Muistelin mieheni kanssa lapsuuttamme ja nuoruuden aikaa, erityisesti niitä asioita, joista olimme silloin unelmoineet. Mieheni sanoi, ettei hän ollut unelmoinut mistään - tai ei ainakaan muistanut yhtään unelmaansa. Minun  unelmani puolestaan olivat kovin tyttömäisiä. Muistan haaveilleeni usein vaatteista, sillä tykkäsin kovasti vaihdella niitä äitini harmiksi montakin kertaa päivässä.
          Kuudenikäisenä suurin unelmani oli, että samassa pihapiirissä asunut isotäti värjäisi sideharsokankaan taivaansiniseksi, ompelisi siitä minulle rimpsuhameen ja opettaisi minut tanssimaan piirileikkilaulun Kiikuri, kaakuri kirjava lintu. Sitten pyörähtelisin ympäri pirttiä sinisessä  hameessani, olisin siinä kuin sinitaivas ja pilvet.
          11-vuotiaana suurin  unelmani oli saada rintaliivit, vaikka en niitä vielä pitkään aikaan tarvinnutkaan. Loputtoman ruikutukseni jälkeen isä sitten osti minulle nimipäivälahjaksi lohenpunaiset Figura-liivit, jotka nolostuttivat minua niin kovasti, että hädin tuskin kestin niitä katsoa.
          Kun olin teini-iässä, aloin haaveilla aurinkohatusta, shortseista, pali-palikengistä ja kanista. Näitä kaikkia sain odottaa seuraavan kesän postimyyntiluettelon ilmestymiseen asti. Kääpiökanin kyllä hankin päähänpistosta itselleni vasta aikuisena.

Raamatussa ei yleensä käytetä tulevaisuuteen liittyvistä toiveista unelma-sanaa. Jeesuskaan ei koskaan sano, että hänellä olisi unelma. Hänen julistuksensa on paljon jykevämpää ja suoraviivaisempaa. Kun hän kutsuu ihmisiä luokseen, hänen lupauksensa ovat selkeitä. Ne eivät jää epämääräisiksi pilvenpehmeiksi unelmiksi, vaan hän sanoo: - Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.  Matt.11:22
Nykyajan ihmiselle lupaus levosta kaiken kiireen ja levottomuuden keskellä on kaivattu  olotila,  monelle suorastaan unelma. Varsinkin kun Jeesuksen lupaus tarkoittaa vielä paljon syvempää lepoa, kuin muutamaa lomapäivää tekemättä mitään. Se sisältää myös ajatuksen rauhasta. Jeesus sanoo: -  Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Joh.14:27
          Raamatusta löytyy myös monia lupauksia, jotka koskevat jokapäiväistä toimeentuloa. Vuorisaarna puhuu raikkaasti ja lennokkaasti Jumalan huolenpidosta, kuinka tarpeetonta Jumalan lapsen on murehtia vaikkapa ruuasta ja vaatteista. Jeesus kehottaa katsomaan taivaan lintuja ja kedon kukkia, miten hyvin ne elämästä selviävät. Hän muistuttaa puheensa lopussa näin: - Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään  huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet. Matt. 6:25-34.
Lepo, rauha ja turvallinen toimeentulo kuuluvat toiveeseen - unelmaan - hyvästä elämästä.

Kaikkein suurin unelma ylettää kuitenkin ajan rajan toiselle puolen.
Ehkä tunnetuin kohta Raamatussa kertoo tämän saman toiveen näin:
Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, koka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.  Joh. 3:16

Nämä Raamatun avaamat tulevaisuuden ja toivon näkökulmat ovat niin valtavia, että meidän pienet unelmamme - olivatpa ne sitten jo aikuisen haaveista, talosta, perheestä, autoista, matkoista ja sen sellaisesta - tuntuvat kovin heppoisilta verrattuna lupaukseen ja toivoon ikuisesta elämästä.

Maalliset unelmat voivat jäädä toteutumatta - isotätini ei koskaan ommellut minulle sinistä rimpsuhametta, eikä voinut opettaa minua tanssimaan kumaran selkänsä takia. Ja kauan kaivattu kani puri kotimme sähköjohtoja, söi mattoihin kämmenenkokoisia koloja ja kiskoi tapetista hampaillaan  suikaleita pesänsä rakennusaineeksi.

Ihmisen unelmat voivat kariutua tai osoittautua toteutuessaan kovin toisenlaisiksi.
Mutta Jumala ei petä meitä koskaan.

Muokattuja

(Tekstini otsikko ratkeaa kirjoitelmani loppukuvan avulla)
.
Kun perheemme turvaverkko 1980-luvun loppupuolella meni sen tuhannen päreiksi, Suomen nk. 90-luvun lamassa, maalasin siitä hetkestä perheellemme muistoksi öljyllä taulun, jolle annoin nimeksi "Särkynyt saviruukku."
Kun tänään kuulen nuorten suomalaisten, korkeasti koulutettujenkin perheiden kohtaloista - työn, kotien ja toiveitten kadotessa tuhkana tuuleen - rukoilen, että näissä perheissä itkevät vanhemmat voisivat löytää sen saman aarteen jonka itse sain löytää ja jonka suojiin sain turvallisesti kätkeytyä - huolimatta siitä, että maailman vinkkelistä katsottuna ei perheellämme ollut edessään muuta tietä kuin kahdenkymmenen vuoden velkavankeus.
En taulua maalatessani vielä tiennyt, että Taivaallinen Isämme käyttää kovin usein meistä ihmisitä vertausta 'savi' ja häntä itseään kutsutaan isossa kirjassa 'Suureksi savenvalajaksi'. Hautajaisissa olin tietysti aina kuullut sanonnan  '..maasta sinä olet tullut' jne , mutta se oli korvissani kuulostanut ennemminkin lorulta kuin miltään tosiasialta. Tänään olen vähän viisaampi.

Savenvalajan työ, ainakin tuolla etelän mailla, alkaa siitä, että mestari itse käy maastosta etsimässä juuri sitä oikeanlaista savea sisältävän maakimpaleen, jostä useiden päivien liotuksella saadaan ensin pois suurimmat epäpuhtaudet, kivet ja muut roskat. Sitten alkaa varsinainen vaivaaminen, hienotyöskentely. Valajan herkät sormet tunnistavat pienimmänkin kivensirun taikinastaan. Yksikin saveen jäänyt epäpuhtaus repii nimittäin melkoisella varmuudella valuvaiheessa astian kyljen auki.

Saman puhdistustyön tekee 'Kuninkaallinen savenvalaja' meissä lapsissaan. Raamattua tutkiessa näyttää jopa siltä, että Jumala 'vaivaa' erityisesti niitä, joita Hän tahtoisi käyttää. Aabraham oli maaton ja miltei satavuotiaaksi lapseton,  Joosef perheensä pettämä ja orja, Mooses pakolainen, Johannes Kastaja erämaan kasvatti.
 Profeetta Jeremia joutui 'vaivaamisvaiheessa' ensin upotetuksi liejuiseen kaivoon, sitten hänet hakattiin puolikuoliaaksi ja lopulta tämä suuri profeetta istutettiin jalkapuuhun. Vasta sitten hän oli valmis lausumaan Mestarille nämä sanat: " Sinä olet taivutellut minua, Herra, ja minä olen taipunut; sinä olet tarttunut minuun ja voittanut." (Jer.20:7) Kuulummekohan mekin tähän taivuteltavien joukkoon?


Minulla on viime viikkoina ollut sellainen tunne, että itse elän juuri tällä hetkellä (taas) tätä vieraan aineksen poiskaulimisen aikaa. Kaivon pohjaan voi nimittäin upota ilman kaivoakin, hakattavaksi voi joutua sanoillakin ja jalkapuita on tänä päivänä kaikenmoisia.
Onneksi nykyään jo melko pian huomaan, kun vaikeuksia ja kipuja alkaa ympäristöstä sadella, mistä siinä isosti on kyse. Olemme ihmisinä usein niin kovakorvaisia, että välillä Isämme joutuu käyttämään koviakin konsteja ennen kuin suostumme Hänen puhutteluunsa.
Arka tunto Jumalan edessä kuuluu aina elävään kristillisyyteen. 2 Kun.22:19 on usein ankeina kasvukipujen aikoina ollut minulle suurena lohtuna.
" Koska sinun sydämesi on pehminnyt ja sinä olet nöyrtynyt Herran edessä - ja itkenyt minun edessäni, niin minäkin olen kuullut sinua."

Kun maastosta löytynyt savi on savipajassa moneen kertaan liotettu, hutkittu ja tutkittu, kaaviloidaan siitä lopuksi litteä leipä, joka rullataan söpöksi kääröksi ja siirretään pajan hyllylle kaveriden kanssa 'lepäämään' - odottamaan tulevaa käyttöä. Kuvassa näitä savipossuja lötköttelemässä ja odottelemassa käyttöönottoaan. Löydätkö sinä sieltä itsesi? Minä löysin. Olen kolmas rulla oikealta ylös. (Kuva Shalom- lehdestä 8/2014).