Me mököttöjät.

Miltei viisivuotiaan tyttärentyttäreni mummilassa olevassa pikkuisessa nojatuolissa pitää majaa hänen ja mummin ikioma yhteinen aapinen. (Iloinen Aapinen vuodelta 1990). Sitä kuuluu lukea aina kun ollaan mummilassa; vuoroon lukee mummi, vuoroin lapsonen.
Kuvassa kettu lausuu pilkkarunon Pökö Päälle ja runo tekee tehtävänsä.

Mutta mummi - konkari -
kansakoulunopettaja osaa tehdä ko. aiheesta kysymyksen: "Mitähän on tapahtunut tätä ennen"? Selviääkin, että PÖKÖ on juuri tätä ennen itse keksinyt ikävän pilkkarunon ketusta : "Kettu, lettu, takkuhäntä, kuono niin kuin pyörön mäntä."
Niin - ja kuitenkin nyt parkuu Pökö...Mmm. Sitä saa mitä tilaa...niinkö?

Muistan kuulleeni jossakin seuraavan mietelauseen, joka sopii hyvin myös tähän satuun:
" SINÄ voit hyvin, kun kukaan ei voi pahoin. Siis auta minkä voit.

Joulun alla, kirjamessuilla, saatiin kuulla mitkä kirjat myyvät Suomessa juuri nyt parhaiten.
Yllätys, yllätys: Vastaus oli: Hyvinvointikirjat. Muutaman vuoden takaiset amerikkalaiset self-help-kirjat, joissa sinulle vakuutettiin, että 'olet hyvä tyyppi' tai 'miten osoitan rakkautta itselleni' - eivät enää myy, vaan nykyiset kotimaiset hyvinvointikirjat opettavat etsimään omat tunteensa, omat vahvuutensa ja opettavat ensisijaisesti... elämään h i t a a n p a a elämää. Näiden kirjojen kirjoittajien yhteisnimi onkin leikillisesti "Hidastajat". 

1980-luvulla vaikutti maassamme 'stressitohtori' - yleislääketieteen ja psykiatrian erikoislääkäri, kirjailija Pertti Pakarinen. (kuoli v.1998). Hän taisi olla liki ensimmäinen, joka kiinnitti  potilaittensa huomion siihen, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus - että terve sielu elää terveessä ruumiissa ja päin vastoin. Hänen silloin ilmestyneiden kirjojensa nimetkin ovat puhuttelevia: "Älähän hättäile" , "Me mököttäjät", "Päreenpolttajat" jne. Hänen kirjansa olivat siis todellisia stressin aapisia aikuisille.
Emme Magdaleenan kanssa olleet kuitenkaan koskaan kuulleet, että hän on kirjoittanut myös kirjan, jonka nimenä on: "Supervaimon käyttöohje". Siitäkös olisi hyötyä vielä meidänkin aikamme vahvojen naisten maailmassa. Aloimme vimmalla etsiä sitä divareista. Saapi nähdä löydetäänkö ja kenen käsiin se kuljetetaan: omiinko vai aviomiestemme?

Villasukat pyörivät

Salome kirjoitti viime päivityksessään "junasukan" tarinan, minä jatkan myös vielä sukkateemaa.

Eräs ystäväni kyseli joskus marraskuussa, jos veisin hänet johonkin seurakunnan tilaisuuteen, mitä hänelle suosittelisin. Itse rakastan meidän lähikirkon sunnuntaijumalanpalvelusta ja raamattupiiriäni. Kuitenkin tuntui, ettei niistä kumpikaan olisi ystävälleni "se oikea".
Lopulta lähdimme naisten aamubrunssille, joka on tarjoilultaan aamiaisen ja lounaan välimuoto. Samalla siellä pidetään hengellisiä puheita.
Tilaisuutta oli järjestämässä viisi eri seurakuntaa: ev.lut,  helluntai, vapaasrk, babtistit ja Missio-church. Väkeä olikin koolla  ravintolan täydeltä. Mukaan oli pyydetty ottamaan villasukat ja luvattu, että ne pyörivät. Kuvasta näkyy, etteivät ne pyörineet jalassa, vaan ilmassa.

Aamubrunssilla kolme erilaista naista kertoi elämästään. He kokivat elämänsä mielenkiintoiseksi ja rikkaaksi - tunsivat itsensä suorataan miljonääreiksi : ) Kukin heistä teki sellaista työtä, joka oli heille jo ennestään mieleistä ja innostavaa. Nyt he antoivat työpanoksensa Jeesuksen palvelukseen. Yksi naisista oli lapsesta saakka tehnyt käsitöitä, nyt hän oli juuri lähdössä Aasiaan neuvomaan naisia hygieniatuotteiden valmistamisessa. Toinen naisista oli tanssija, jonka Jumala oli johdattanut ensin  vuosiksi erämaahan. Mutta sen vaiheen jälkeen hän perusti kristillisen tanssikoulun, jossa on nyt 120 oppilasta. Kolmas nainen oli innokas urheilija. Hän kertoi kiittävänsä Jumalaa liikunnan lahjasta, kun hän juoksi pitkiä lenkkejään.

Viihtyikö ystäväni naisten aamubrunssilla? Jumala oli  selvästikin suunnitellut sen hänelle mittatilaustyönä, sillä eräs puhujista asui perheineen juna-asemalla, jolla ystäväni koulutyttönä aamuin ja illoin viivähti. Nyt ystäväni jutteli naisen kanssa esim. kasvoiko aseman pihalla vielä puoliksi villi omenapuu, joka tuotti kirpeitä mutta maukkaita hedelmiä. Ja kasvoihan se!

Ystäväni ihmetteli tilaisuuden iloista ja rakastavaa ilmapiiriä. Vastaasin, että kristityistä piireistä sellainen on tosiaankin mahdollista löytää. Ystäväni tiivisti myös huomionsa ajatukseksi, että nyt hän ymmärtää sen, että näillä naisilla on ensin arvomaailma, ja muut asiat järjestyvät sen mukaan.

Kas tässä: Ystävänpäivän piristykseksi Villasukka-laulu.

Minun ystäväni on kuin villasukka,
joka talvella lämmittää.
Minun ystäväni on kuin niitynkukka,
joka saa minut hymyilemään.


Ota kädestä kiinni, tule kanssani rantaan,
vien sinut katsomaan,
kuinka aurinko laskee puiden taakse
ja saa taivaan punertamaan.

Minä olen vielä pikkuinen, ja siksi tahtoisin
oppia tään maailman, paljon paremmin.
Ja kun mä sitten joskus, olen aikuinen,
niin toivon, että oppimasta koskaan lakkaa en.

Minun ystäväni on kuin villasukka,
joka talvella lämmittää.
minun ystäväni on kuin niitynkukka,
joka saa minut hymyilemään.

Ota kädestä kiinni, tule kanssani rantaan,
vien sinut katsomaan,
kuinka aurinko laskee puiden taakse
ja saa taivaan punertamaan. 

Iloista ystävänpäivää kaikille blogiystävillemme!        

Junasukka

 

Istuin viime lauantaina eräässä 'ystävänpäivä'-tilaisuudessa, jossa luennoitsija kertoi innostuneesti rakkaudentyöstään, jonka puitteissa kootaan vauvanvaatteita lähetettäväksi Bulgariaan ja Romaniaan, Euroopan köyhimmille vuoristoseuduille. Siellä  paikalliset, koulutetut, kristityt naiset kokoavat Suomesta lähetetyistä tuliaisista äitiyspakkauksia jaettaviksi lapsiäideille, raiskatuille tai muutoin mahdottomissa oloissa lastaan odottaville äideille.(Mission Possible)
Kuunnellessamme kiintoisasta työstä kertovaa, kuvin varustettua esitystä, istui takimmaisella soffalla eläkkeellä oleva kotitalousopettaja ja kutoi kaiken aikaa pientä sukkaa. Se oli kuulemma valmistumassa jollekin tarvitsija-vauvalle juuri tuolla alueella, josta esitelmöitsijämme kertoi. Siis 'joku' meistä oli jo saanut 'kipinän'.
Esitelmän päätteeksi juotiin tietysti kahvit ja silloin sukankutoja alkoi kertoa kutomaansa kiintoisaan sukkamalliin liittyvää ihmeellistä taustatarinaa. (Siitä blogini otsikko.)

" Vuonna 1940, siis 75 vuotta sitten, oli pakolaisjuna matkalla Suomen puolelta Tornion kautta  Ruotsin puolelle. Vaasan tienoolla edessä olevaa junanrataa kuitenkin pommitettiin. Radan korjaamisen ajan matkustajat istuivat paikoillaan kylmissä junanvaunuissa. Eräässä osastossa istui eläkkeellä oleva käsityönopettaja ja häntä vastapäätä nuori äiti, Tuula-vauva sylissään.
Radan korjaaminen kesti puolitoista vuorokautta ja sen aikana ehti jo syvemminkin tutustua kanssamatkustajiinsa. Opettaja katseli pientä vauvaa ja suri, ettei vauvalla ollut edes sukkia pikku varpaittensa suojana. Aprikoituaan aikansa päätti käsityönopettaja alkaa purkaa omaa villapaidan helmaansa ja alkoi näin saamastaan langasta kutoa pienokaiselle sukkia. Muistona näistä pommituksista ja niiden aiheuttamasta odottelusta syntyivät sukat, joiden malli on säilynyt äidiltä tyttärelle".

Minä en ole tällä mallilla koskaan vauvansukkia kutonut, mutta minulla ja minun lapsillani on äitini kutomina tällaiset vauvasukat olleet ja voin vakuuttaa, että paras malli on juuri tämä: Ainoa joka pysyy vauvan pulleroisessa sääressä myös paikoillaan!
Sukan ohje löytyy googlesta nimellä 'Junasukka', joten siitä vaan kutomaan!

Yllätyshäissä

Kirjoitin vuoden alussa hautajaisista, mutta nytpä kirjoitankin "häistä". Niitä vietettiin lähikirkossa pari sunnuntaita sitten.

Kun jumalanpalveluksen saarna oli ohi, niin yhtäkkiä urkuparvelta alkoivat kaikua häämarssin sävelet. Etupenkistä astelivat alttarille Kerttu ja Heimo, kaksi tuttua seurakuntalaista, sillä Kerttu on toiminut pyhäkoulun opettajana 50 vuotta. Juhlan aihe oli kuitenkin vuosiltaan vieläkin suurempi: heidän vihkimisestään avioliittoon tuli 60 vuotta!

Pappi kertasi puheessaan Kertun ja Heimon elämänvaiheita. Hän mainitsi, että Kerttu oli ollut vasta 17-vuotias avioliittoa solmittaessa. Mitään tahdotko-kysymyksiä ei nyt kysytty, eikä sen kummemmin lupauksiakaan annettu. Pappi siunasi pariskunnan ja heidän elämänsä tulevat päivät.

Huomasin, että ihmiset penkeissä pyyhkivät silmiään, tilaisuus oli tunteita koskettava. Hauskaa oli sen jälkeen istahtaa kirkkokahveille, jotka olivatkin hääkahvit. "Morsian" oli leiponut itse pullaa ja piirakoita. Komea täytekakkukin komeili keskellä pöytää.

Jumalanpalveluksessa oli tälläkin kertaa virsikirjan kiitosrukous 715, jonka sanoista pidän paljon: 

Jumala, Isämme,

me kiitämme sinua siitä,

että Jeesus Kristus on avannut tien sinun luoksesi.

Vahvista uskoamme, lisää toivoamme

ja uudista rakkauttamme.

Tuona samana sunnuntaiaamuna ennen jumalanpalvelusta olin ollut koirani kanssa kävelemässä hakkuuaukealla ja oudonvärinen aamutaivas oli saanut minut ottamaan kuvia.

Kuulin myöhemmin, ettei pehmeä oranssi väri ollutkaan mikään mukava asia. Väri johtui siitä, että ilmakehän saasteet olivat laskeutuneet pakkasella alas, ja ilmanlaatukin oli samalla muuttunut välttäväksi.

Tuo saastesumu eksytti mieheni varhain samana aamuna hiihtolenkillä Päijänteen jäällä, kun hän erehtyi luulemaan jäihin juuttunutta laivaa saareksi! 

Ajattelen, että sääkuvani ovat oikein sopivia kuvaamaan rukouksen loppusanoja. 

Synnin saastesumun sokaisemana pyydänkin Isältä uskon, toivon ja rakkauden uudistamista, lisäämistä ja vahvistamista. 

Elämämme liitutaulu.

Psalmista 103:8-13

"Laupias ja armahtavainen on Herra,
pitkämielinen ja suuri armossa.
Ei hän aina riitele, eikä pidä vihaa
iankaikkisesti...
Niin kaukana kuin itä on lännestä,
 niin kauas hän siirtää meistä rikkomuksemme.
Niin kuin isä armahtaa lapsiaan,
niin Herrakin armahtaa pelkääväisiänsä."

Tehdyt virheet, tekemättömät velvoitteet, sanotut pahat sanat, sanomatta jääneet sanat... niistä saan nopeasti koottua harteilleni ison ikeen, joka painaa sielua ja mieltä. Apua! Miten kaukana siis itä on lännestä?

Muistan kuinka oppilaat rakastivat koulussa aikanaan tuota kompakysymystä ja hämmästyivät kuullessaan, että se on ihan itsensä Isä Jumalan huumorin tuote, taltioituna Psalmien kirjaan.
- Niinhän se on, että itä lyö kättä lännelle kaiken aikaa. (Olisipa näin myös politiikan itä-länsi asettelussa). Likellä on siis itä länttä, mutta mitä tuohon anteeksiantamukseen tulee, siirtää Herra tietysti rikkomuksemme maapallon vastakkaiselle puolelle.

Tämän tekstin ajatus on muistutus lähinnä minulle itselleni, mutta ehkä joku muukin on löytänyt itsensä huolehtimasta tai jopa murehtimasta. Miten helppoa onkaan toiselle sanoa, että 'älä murehdi'. Ja tuskin mikään on niin ärsyttävää kuultavaa kuin tuo lause, silloin kun omassa sisimmässä on pyörremyrsky.
Minulla oli koko viime syksy yhtä suurta pyörremyrskyä. Ystäväperheitä hajosi, tuli sairautta, yllättäviä taloudellisia huolia ja jopa hyvän, pitkäaikaisen ystävämme 'kotiin kutsu'. Tunsin syksyn aikana olevani kaiken aikaa kuin jonkin suuremman viskeltävänä - tunteiden aallokossa. Ja niinpä omakin terveys alkoi siinä henkisessä höykytyksessä horjua.

Eräänä päiväni jäin kuitenkin miettimään, että eikös jokaisen pyörremyrskyn keskellä olekin aivan tyyni paikka. Mistähän sen itsensä sisältä voisi löytää? Vastaus siihenkin löytyi Isosta kirjasta:
Fil 4: 7. " Ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa."

Rukouksen rauhaan voi onneksi aina paeta. Joskus sinne joutuu pakenemaa jopa itseäänkin.
Rukous on kuin kävisi 'pesulla'. Ollaanhan me niin usein sisimmässämme -- kuin täyteen sutattu, musta liitutaulu. Onneksi Isällämme on sellainen riepu, jolla sen voi pyyhkiä puhtaaksi ja sitten -
ei muuta kuin matkaan, vaikka tietääkin, että pian ollaan taas pesun tarpeessa.

Kuva: Valokuvataiteilija Ismo Jokinen
Yläkuva: Taidejäljennös Vivamon kirkkosalin seinältä. (Chagall?)

Kerturi kertaa elämäänsä

Olen koko alkuvuoden puuhaillut elämäkertani kanssa.
Sanotaan, että elämäkerran voisi kirjoittaa vaikka joka toinen vuosi, siitä tulee aina erilainen. Painotukset muuttuvat, jotkut asiat nousevat keskeisiksi toisten taas kutistuessa. Elämäkerran voi tietysti kirjoittaa mistä tahansa näkökulmasta. Olen kirjoittanut yhden elämäkerran, jonka nimi on Elämäni virret. Olen lapsesta saakka rakastanut virsiä. Ne ovat liittyneet moniin tärkeisiin elämän vaiheisiin, joista sitten on ollut helppoa kirjoittaa.

Kerran sanoin ystävälleni, että voisin kirjoittaa elämäkerran nimeltä Elämäni mekot. Niidenkin kautta voi omasta elämästään kertoa. Vaikka piirtäisi mekot tekstien viereen. Idea on vapaasti käytettävissä! Tosin ystäväni kommentoi ajatustani sanomalla, että en kai niin turhamainen ole, että kirjoittaisin mekoistani. No - vaatteiden kuvaaminen olisi vain tukipuu, joille kuva elämästä rakentuisi.

Tällä kertaa kirjoitan kieli poskessa novelleja, jota kulkevat faktan ja fiktion rajalla, ja niissä on vahva liioittelun maku.
- Mitä hyötyä on kirjoittaa elämäkertaa, joka ei ole totta? kysyi siskoni.
Enpä tiedä, mutta hauskaa se kuitenkin on!

Kun olen näyttöpäätteellä juhlinut 16-vuotissynttäreitäni ystävien kanssa, ihmetellyt isän ostamia ensimmäisiä rintaliivejäni, muistellut 100-vuotiasta lastenhoitajaamme Augustinusta tai syönyt liskopapuja hienon rouva Heinon kanssa, niin hyvä mieli on alkanut helliä.
Mieleen nousee ilo ja kiitollisuus eletystä elämästä.

Toki raskaita sävyjä mahtuu myös kertomuksiini. Lääkäri kulkee pihan poikki vakavana, kun rakas, hento Katri-täti makaa pitkäperjantaina keuhkokuumeessa.
Ja on tiukka paikka, kun saan 3. luokalla aljasta ehdot. Se on niin noloa, etten paljasta sitä kuin äidille, ja kiipeän joka iltapäivä vinttikamariin laskemaan algebran tehtäviä.

Karen Blixten on sanonut, ettei mikään suru ole niin suuri, ettei kirjoittaminen siihen auttaisi.

Mikään elämän yksityiskohta ei puolestaan ole niin pieni, etteikö sitä voisi nostaa eteensä tarkkailtavaksi ja kirjoittaa siitä.
Mikä ihmeellinen rikkaus löytyykään tavallisesta elämästä ja sen arkisista tapahtumista!
Seuraavalle sukupolvelle jo ruuat (leipäkeitto!), terveydenhoito - täiden hävittämien DDT:llä - on jo kummastelun aihe.
Ja luulen, että lapsenlapsistani on hauska lukea, kuinka me siskokset lähdimme tapanina hevosella kyläilemään, istuimme komeasti kirkkoreessä, joka keikahti kyläpaikan pihassa kumoon, kun yöllä oli  kovasti kinostanut.

Kirjoittaessani ajatusteni taustalla ovat koko alkuvuoden hyrisseet Jesajan sanat 46:3-4, siitä miten Isämme toimii.
"Vanhuuteenne asti minä olen sama, vielä harmaantuneinakin minä teitä kannan. 
Niin minä olen tehnyt, ja vastedeskin minä nostan,  minä kannan ja pelastan."

Pienikin muisto on muisto. Siitä kertovat ukin ja lastenlasten yhdessä olohuoneen ikkunaan leikatut lumitähdet. Ne ovat heijastus hyvästä hetkestä.

Ilojuhlat

Oli jännittävää lukea Magdaleena -siskoni kokemaa tunnelmaa laajoissa piireissä tunnetun hengenmiehen hautajaisista. Tilaisuus tuntui olevan juhlallinen ja lämmin, ei epätoivoinen ja tuskainen.
Muistin tekstiä lukiessani sen, mitä olen kuullut kerrottavan 1990-luvun tunnetuimman evankelistan, Kalevi Lehtisen vaimon hautajaisista. Syy vaimon melko varhaiseen kuolemaan oli rintasyöpä noin 50-vuotiaana. 
Kun Kalevi oli tulossa hautaamaan vaimoaan, näki hän -  tullessaan ylös kirkonmäkeä - että suntio oli nostanut lipun puolitankoon. Kalevi hermostui ja kävi sanomassa suntiolle, että nostakaa lippu korkealle salkoon, täällä on ilojuhla - minun rakkaani on päässyt kotiin.
Samoin hän oli sanonut pappis -kollegoilleen, joita oli etupenkki täynnä - että hän haluaa itse pitää muistopuheen ja siunata vaimonsa haudan lepoon. Papit olivat kuitenkin jo edeltä suunnitelleet kuka puhuu jne, kun Kalevi kuitenkin jossakin kohtaa murtuu. Ei murtunut ja tuokin juhla oli ylevä.

Omankin tuttavapiirimme keskuudessa oli loppiaisena isot hautajaiset. Arkkitehti- akvarellitaiteilija- etsijä-ystävämme haudattiin. Kymmenen vuotta kestänyt rankka taistelu syöpää vastaan päättyi ja raskaiden vuosien aikana oli todellinen kotimaa löytynyt. Tämäkin kärsinyt mies tiesi lopulta - menevänsä kotiin. Hautajaiskutsun etulehteen oli valittu hänen viimeisin maalaamansa akvarelli. Tuon korkean ristin on korttiin lisännyt taittaja.
Huomaatko mihin tämä suomi-poika purjetii? Pois täältä varjojen maasta - valoon. Muta keitä lie nuo matkustajat hänen purtensa kyydissä? Ehkä niitä, jotka ovat olleet hänellä matkaoppaina sillä matkalla, joka on täällä maailmassa itse kunkin matkattava,  eli se hengellinen matka, joka vie perille.

Tärkeät nimet

Olimme viime lauantaina isossa siunaustilaisuudessa, jossa väkeä oli kirkon täydeltä. Kun mukaan laskettiin muistojuhla seurakuntatalolla, niin tilaisuus kesti lähes seitsemän tuntia. Kuitenkaan aika ei tuntunut pitkältä, koska juhlan hengellinen sanoma oli niin koskettava ja puheet napakoita - jopa hauskojakin.
Adressien lukeminen huolestutti hieman etukäteen, koska perheen poika oli sanonut  niitä tulleen kaksi suurta pyykkikorillista. Kuinka kauan lukeminen kestäisi?
Kuitenkin kaikki oli organisoitu sujuvaksi. Kuusi lastenlasta avasi, ojenteli ja luki tervehdykset niin, että adresseista luettiin vain nimet. Välissä luettiin muutama raamatunlause, joten jännite säilyi.

Oli mielenkiintoista kuunnella lähes loppumattomalta tuntuvaa nimilitaniaa. Tutuista nimistä nimistä nousi heti mielikuva, kenestä oli kysymys. Vieraammat taas soljuivat pysähtymättä korvien ohi. Kaikki nimet kaikuivat tasaveroisina: ystävien, kyläläisten, yliopistoväen tai piispojen.
Siinä kuunnellessani ajattelin, kuinka tärkeä nimi on, miten se erottaa ihmiset ja luo identiteetin. Nimi edustaa ihmistä. Hän on sidottu ja sitoutunut nimeensä. Sen avulla ihminen tunnetaan.

Päivityksen kuvat ovat Päijänteeltä uudenvuodenpäivän aamuna.
Uudenvuodenpäivänä kirkoissa puhutaan Jeesuksen nimestä. Jeesuksen nimi oli ilmoitettu jo etukäteen Joosefille: " Sinun pitää antaa hänelle nimi Jeesus, sillä hän pelastaa kansansa heidän synneistään".
Nimen hepreankielisestä muodosta Jehosua, Jeshua onkin löydettävissä Jumalan nimen muoto Jeho sekä sana sua, joka tarkoittaa pelastaa, vapahtaa. Nimi siis tarkoittaa "Herra on pelastaja" tai "Herra on vapahtaja".

Kuten edellisessä päivityksessäni kirjoitin, niin kreikan kieli oli levinnyt Juudeaan ja Samariaan, se oli yksi sen ajan maailmankielistä. Kun Jeesuksen elämäkertaa kirjoitettiin, hänen nimensä esiintyi siinä kreikkalaisessa muodossa Ieesous. Mutta merkitys oli sama "Jeesus on vapahtaja".

Ei voi siis sanoa, että Jeesus nimi olisi väärä, eikä tarvitse huolestua siitä, etteikö Jeesus kuulisi, jos rukoilemme häntä tällä kreikkalaisperäisellä nimellä.
Meille suomalaisille ovat tuttuja muista kielistä tulleet nimet, jotka ovat muokkautuneet kieleemme paremmin sopiviksi esim. Erik-nimestä on tullut Erkki, Henrikistä Heikki, Mariasta Maija.

Jeesus on sitoutunut nimeensä. Hän on läsnä nimessään. Hän on luvannut olla käytettävissä silloin, kun me huudamme häntä apuun. Hän sanoo: - Mitä ikinä te anotte Isältä minun nimessäni, sen hän antaa teille. Tähän asti te ette ole anoneet mitään minun nimessäni. Anokaa, niin te saatte, että ilonne olisi täydellinen.
Joh. 16: 23-24

Jeesus on siis luvannut, että häneltä saa pyytää. Hän suorastaan kehottaa siihen. Eikä pyytäminen tarkoita pelkästään hengellisiä asioita, vaan kaikkea tarvitsemaamme: asuntoa, ruokaa, rahaa, terveyttä, ystäviä, selviytymistä tehtävistä.

Vaikka pyydämme apua rohkeasti ja luottavaisella mielellä, niin rukoilijan oikea asenne on huokaista: - Tapahtukoon, Jeesus, kuitenkin kaikessa sinun tahtosi.