Yksinäisyys?

Kuvani on Jerusalemista, miltei kaupungin keskustasta. Jerusalem on rakennettu 800 metriä korkean vuoren (vuorten) rinteille ja voinet arvata millainen koski pitkin tätäkin katua kuohuu, kun vuorille rankasti sataa.
Tällä kuvalla virittelen nyt kuitenkin itseni tekstin aiheeseen - mitä on yksinäisyys?
Magdaleena ja minä olemme siinä mielessä onnekkaita, että olemme saaneet pitää puolisomme (sen yhden ja saman), meillä on kummallakin kolme lasta ja lauma lapsenlapsia, jotka tarvitsevat meitä mummeja - välillä kovastikin. Yksinäisyys on siis meille kahdelle harvinaista, välillä jopa metsästettävääkin herkkua.

V.A. Koskenniemi (1885-1962) kuvaili yksinäisyyttä näin:

Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin.
Yksin syntynyt oot, yksin sä lähtevä oot.
Askeles kaksi sä luulet, kulkevas rinnalla toisen - 
mutta jo eelläs hän on, taikka jo jälkehes jäi.

Minä, ylläolevan katukuvan ottaja, olen jäänyt kaveristani jälkeen tieten, koska halusin ikuistaa tämän 'yksinäisen' kadun keskellä kiihkeää miljoonakaupunkia.
Mutta entäpä tämä Koskenniemi? Hän lopettaa runonsa perin pessimistisesti.

"Yksin erhees kätkit ja yksin kyynelees itket. Ainoa uskollinen on oma varjosi vain".

Tottahan tuokin monen kohdalla on, mutta sen ei tarvitse olla se ainoa totuus.

 

Likellä tätä rivitalomme päätyasuntoa on suuren suuri alakoulun piha. Piha on nyt hiljainen, eikä keinuista käydä sitä alinomaista kiistaa --- "se oli mun vuoro" Nyt niissä keinuu, monta kertaa päivässä eräs päälle kaksikymmenvuotias kehitysvammainen tyttö. Hän ottaa kovat vauhdit ja samalla hän laulaa, huutaa, kiroilee ja käy keskusteluja 'jonkun' kanssa. (Tyttö ei tiedä, että jokainen hänen lausumansa sana kuuluu ylös mäen päälle, minun takapihalleni).

Ymmärrän niin, että keinuminen rauhoittaa ja tekee hyvää hänen sisäiselle mielentilalleen. Keinussa hän tuntee ehkä olevansa vapaa ongelmistaan ja samalla jonkun sellaisen seurassa, jolle kannattaa ja uskaltaa puhua. Keinu on 'mukana', eikä koskaan arvostele tai torju häntä.
Tämä tyttö ei siis ole yksin. Toisessa keinussa hänellä on aina uskollinen kuuntelija ja juttukaveri. Ja tietämättään hänellä on myös esirukoilija --- hänen viereltään nousevan mäen päällä - minä.

Ja samoin on meillä kaikilla - tuolla taivaan avaruuksissa - puolustaja, Pyhä Henki. Emme ole yksin.

Hiiren nakertamia näköaloja

Ylioppilasasuani viimeisteli 50 vuotta sitten luonnonvalkoinen silkkihuivi. Koska en ole elämässäni joutunut muuttamaan, huivi on säilynyt tallella - tosin jo vähän harmaantuneena kuten kantajansakin.
Värimuutoksesta johtuen huivi ei ole päässyt kaulalleni, mutta olen hulmutellut sitä, kun olen kuunnellut heprealaisia lauluja ja pyörähdellyt se kädessä pirttini lattialla.
Huiviani olen säilyttänyt yölampun päällä, mistä se on ollut helposti löydettävissä.

Kun palasimme keväällä maalle, löysin huivini lattialle pudonneena. Hiiret olivat löytäneet ylistyshuivini ja nakertaneet sen reikiä täyteen. Olin aivan tyrmistynyt. Miksi ne olivat valinneet juuri huivin?
En lannistunut, pesin sen ja ripustin kevättuuleen kuivumaan.
Sitten aloin tirkistellä hiiren nakertamista koloista ympärillä olevaa maisemaa.

Näin pilviä ja sinistä taivasta, mutta en maiseman halki sujahtavaa pääskyä. Näin metsän reunan, mutta näkymäni ei ulottunut naapuritilan jättimännyille. Näin järvenpinnan ja veden välkkeen, mutta rannan kaislat jäivät rantanotkon suojaan. Katselin kylvettyä peltoa, mutta en nähnyt tienvarren leskenlehtiä.

Usein näkökulmamme elämään on "hiiren nakertama". Suostumme katsomaan elämää vain pienestä reiästä, vaikka elämän rikkaus löytyy aivan näkökulmamme vierestä. Monesti toisten määrittelemät perinteiset asenteet, poliittiset puolueet tai myös uskonnolliset "tirkistysaukot" rajaavat mahdollisuuden tarkastella maailman erilaisia ilmiöitä laajemmin. Heti tulevat valmiiksi asetetut rajat vastaan.

Jeesus kutsuu meitä elämään täyttä elämää. Kol. 2 kirjoittaa rajoituksista, joita ihmiset asettavat helposti toisilleen.
Jos kerran olette Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkuvoimien ulottuvilta, miksi yhä käyttäydytte tämän maailman mukaisesti ja alistutte sellaisiin sääntöihin kuin "älä tartu", "älä maista", "älä kosketa"? Tämä kaikkihan koskee sellaista, mikä käytön jälkeen häviää. Kysymys on vain ihmisten käskyistä ja opeista. Nämä omatekoista hurskautta, nöyryyden harjoitusta ja ruumiin kurittamista vaativat käskyt tosin näyttävät viisailta, mutta todellisuudessa ne ovat arvottomia ja tyydyttävät vain ihmisen ylpeyttä.

Vapauteen Kristus vapauttaa meidät.

Huivin tarina ei lopu tähän. Mieheni ihmetteli, kun näki minun päärmäävän huivia sinisellä kirjontalangalla.
           - Mitä kummaa sinä teet? hän kysyi. - Heitä jo mokoma huivi menemään.
           - Minä en anna periksi hiirille, sanoin, kiersin nakerrettua reikää pienillä pykäpistoilla ja valmistauduin tekemään kukkia linnunsilmäpistoilla.
           Huivini saisi vielä uuden kevään.

Älä pelkää.

Pienin porukasta ei uskaltanut laskea liukumäestä. Hän kiipesi ylös huimiin korkeauksiin ja tuli uudelleen ja uudelleen portaita pitkin alas ja totesi: "En uskalla."
Pari ritaria katseli tätä näytelmää hurjan mäen juurelta ja ilmoittivat sitten pelkäävälle pikkuprinsessalle, että nämä ritarit tulevat apuun.
Upea teko heiltä että huomasivat. Ensi laskun jälkeen se sujui nimittäin jo yksinkin.
Minä tunsin saaneeni tästä opetuksen:
- Pidä silmät ja korvat auki, jotta heti huomaat missä voit olla lähimmäisellesi, tai kaukaisemmallekin avuksi.
Epäitsekkäät teot noteerataan tuolla yläilmoissa ja sinne ne myös tallentuvat.

Luin eräästä rukouskirjasta hauskan opetuksen. Kun me kohtaamme jonkun oikein väkevän ja omissa silmissämme hurskaan hengenmiehen (-naisen) - ajattelemme herkästi, että tuolle uskovalle on jaeltu voimaa ja viisautta enemmän kuin meille tavallisille taivaantien tallaajille.
- Näin ei tietenkään ole, vaan kuvainnollisesti voidaan ajatella, että meillä kaikilla on ikään kuin oma 'pankkitili' taivaassa, ikään kuin varastohuone, jonne kerätään pääomaa tavallisina arkihetkinä. Tämä pääoma karttuu kiitoksistamme ja täytetyistä lupauksistamme. 
Ja - ellemme kykene tekemään suuria, niin kootkaamme edes pieniä asioita sinne hengellisen elämämme varastohuoneeseen.
Täten kertyy 'tilillemme' sitä pääomaa, mistä saamme hädän hetkellä ammentaa.

Ps. 50: 14-15
Uhraa Jumalalle kiitos ja täytä lupauksesi Korkeimmalle. Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin Minä tahdon auttaa sinua."

Paradoksi: Teoilla ei mennä taivaaseen, mutta usko ilman tekoja on kuollut.

Kesän kirkas huomen

Kun vuosia kertyy itselle, niin keväät ja kesät tuntuvat aina vain ihmeellisemmiltä.
Varsinkin juhannuksen ajan valoisuus, vihreys ja kukkaloisto tuntuvat aivan käsittämättömältä lahjalta.

Suurta rikkautta on ollut myös se, että olemme saaneet pitää viikon kaikkia seitsemää lastenlasta luonamme. Nyt juhannukseksi saapuivat myös heidän vanhempansa ja siskoni, joten juhlaväen määrä nousi 15:een.
Onhan siinä toki ollut miettimistä, miten porukkansa syöttää ja juottaa. Ruokaa on pitänyt raahata kassikaupalla 20 km:n päässä olevasta kirkonkylän "lähikaupasta".

Omaa rauhaa ei tässä vilinässä ole paljoakaan, nytkin kirjoitan tätä päivitystä ikivanhan pesukaapin, komuutin, kulmalla. Kuvan päivänkakkarapolkua vaeltava viisivuotias nukkuu vieressäni kinttu heitettynä jalkani yli. Tyttö on hieman kuumissaan, hiki on liimannut suortuvan poskelle, sillä  ruskealaikullinen koira on painautunut tiiviisti  lämmittämään hänen kylkeään. Kolme muuta pientä lasta pelaa lattialla muistipeliä. Teinitytöt lojuvat sohvalla ja lukevat puhelimiltaan vaahtokarkki-suklaakakkureseptejä. Ja aikuiset istuvat  keittiöpöydän ympärillä silppuamassa salaatteja nauraen omille jutuilleen.

Kiitollisuus elämän värikkyydestä, rikkaudesta ja kauneudesta täyttää mielen, kun ajattelen tämän vuoden juhannusta.
Olen hyrissyt itsekseni vanhaa kesälaulua, jonka haluan nyt jakaa lukijoillemmekin.

Sunnuntaiaamuna

On kesän kirkas huomen ja suvi sunnuntain,

ei liiku lehti tuomen, on lintunenkin vait!

Vienosti kukkii pellot, ja vaarat vihannoi,

ja hartaat aamu kellot vain rauhaa, rauhaa soi!

Kuin pyhäin juhasaatto käy soinnut yli maan,

tää on kuin päivän aatto sen suuren autuaan.

Se luopi tyynen mielen väreilyyn hiljaiseen,

saa sanattomaks´ kielen ja silmään kyyneleen.

                                                säv. Hjalmar Backman ja sanat Simo Korpela

Juhannusta.

Juhannusta kaikille -  meillekin siihen ystäväjoukkoon, jossa sitä tänä vuonna vietämme - muistellen lesken rinnalla tämän kodin loppiaisena Taivaan kotiin siirtynyttä isäntää.


Sunnuntaina on siis Suomen lipun päivä, sekä Jeesuksen edelläkävijän, hänen Johannes-serkkunsa muistopäivä. Johannes oli kastanut Jeesuksen Jordanilla ja tästä Johannes Kastaja-nimen saaneesta erakosta kerrotaan kaikissa neljässä evankeliumissa. Jeesus itse nimitti häntä suurimmaksi kaikista naisista syntyneistä.
Johanneskin koki marttyyrikuoleman, ollessaan Herodes Antipan vankina. Syy vangitsemiseen oli ollut se, että Johannes oli uskaltanut moittia Herodesta, joka oli ottanut itselleen veljensä Filippuksen vaimon. Tämä raamatunhistoriasta.

Kun johdin 1990-luvulla omalla paikkakunnallani nuorten esiintyvää, kansainvälistä evankeliointiryhmää, (King's Kids), oli eräs heidän lempikappaleensa Jaakko Löytyn, käsittääkseni silloin vasta uunista tullut musiikkikappale " Taas yllemme aurinko saa." Sen on sanoittanut Anna-Mari Kaskinen, enkä kyllä hienommin osaa tämän keskikesän kauneutta kuvata kuin tämän laulun sanoilla. Ellet tunne tätä laulua, kannattaa kuunnella se Googlen kautta - vaikkapa Heinolan kirkkokuoron tai Salon seudun veteraanikuoron esittämänä. Tässä ovat sen syvältä kyntävät sanat.


" Taas yllemme aurinko saa, taas kullassa maa kimaltaa.
Taas tuulessa laulusi soi, niin yhteen se meidät toi.

En ymmärrä paljoakaan, loit  meille niin ihanan maan.
Loit ihmiset, kukat ja puut, ja linnuille laulavat suut.

Niin huikea taivaasi on; niin ääretön, niin rajaton.

Niin pienenä eteesi jään, sun ihmeitäs ylistämään. AAMEN.

Orientoitumista

Koko kevät ja alkukesä oli yhtä kuorojen juhlaa, sillä neljä lastenlastamme laulaa eri kuoroissa. Ehdimme osallistua jopa kahdeksaan lasten- ja nuorisokuorojen esitykseen.

Äitienpäivänä olimme Sulasolin juhlassa Hämeenlinnassa. Sen aurinkoisella torilla pidettiin juhlajumalanpalvelus. Kirkkoherra Timo Kalajan sanat osuivat suoraan minuun,  Jerusalemiin lähtijään. Näin hän puhui: - Kun aloitin opintoni teologisessa tiedekunnassa, niin professori Seppo Teinonen sanoi uusille opiskelijoille, ex oriente lux, valo tulee idästä. Kaikki neljä suurta maailmanuskontoa ovat lähteneet Suomesta katsoen idästä. Olette tulleet tänne orientoitumaan, suuntaamaan katseenne itään ja luomaan menneestä ja tulevasta mielikuvia. On kolme merkittävää paikkaa: Rooma, Ateena ja Jerusalem. Rooma loi meille oikeuslaitoksen, Ateena antoi viisauden ja Jerusalem lahjoitti armon ja laupeuden.

Kirkkoherra Kalaja piirsi tuhansien vuosien mittaisia länsimaisen yhteiskuntarakenteen, sivistyksen ja kristillisen elämän linjoja. Niistä oli helppoa olla kiitollinen, oli ollut selkeää rakentaa ajatteluaan Rooman, Ateenan ja Jerusalemin lahjoittamalle jyhkeälle perustalle.

Samalla ajattelin oman perheeni historiaa, kun katselin ja kuuntelin jälkikasvuni esityksiä 3 000 muun kuorolaisen joukossa. Heilläkin on laulamisessa pitkät juuret. Olen itse laulanut pitkään kirkkokuorossa ja osallistunut kuorotapahtumiin, Samoin kaikki kolme lastani ovat olleet kuorolaisia, onpa vanhin tytär aloittanut uudelleen kuoroharrastuksensa.

Lasten ja nuorten on helppoa asettua vanhemman polven askeliin, varsinkin jos omassa olemuksessa sydän sykkii samalle asialle.
Kyllä minunkin sydämeni sykki, kun kuuntelin lapsikuoroja laulamassa Finlandia-hymniä yhdessä nais-, mies- ja sekakuorojen kanssa. Tippa siinä kohosi huomaamatta silmänurkkaan.

Salome kertoi äskettäin miehestään, joka valmistautui parhaillaan kuvauksiin esittääkseen hieman ikääntynyttä, innokasta kuntourheilijaa. Heidän suvussaan taas näytteleminen ja elokuvan teko kulkee jo kolmannessa polvessa.

Tulemme tahtoen ja tahtomattamme antaneeksi seuraavalle sukupolvelle myönteisiä tai kielteisiä malleja. Kannattaa joskus pysähtyä miettimään, mitä asioita tulee välittäneeksi eteenpäin.
Ovatko ne kaikki edes suotavia? Ja onko ehkä jotain tärkeää perinnöksi saatua, mitä voisi yrittää vielä nostaa esille - vaikkapa tuon Jerusalemista lähteneen armon ja laupeuden!

Kuulumme myös Jeesuksen kautta taivaalliseen perheeseen.
Voimme turvallisella mielellä kutsua Jumalaa Isäksi, ja Hänen lapsinaan olemme sisaria ja veljiä keskenämme.
Jäähyväispuheessaan Jeesus kehotti opetuslapsiaan pitämään yhtä ja välittämään toisistaan. Tästä yhteenkuuluvuudesta ihmiset tulisivat tunnistamaan Jumalan perheen jäsenet.

"Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toisianne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne."

 Vox Aurean ja itävaltalaisen ystävyyskuoron konsertti  Taulumäen kirkossa 5/2017

Anna kaikkkien kukkien kukkia

Katt

Kun alkukeväästä mustista kukkapenkeistä alkoi pursuilla kaikenmoista vihreää, en
ollut uskoa silmiäni kun rehvakas raparperini päätti tunkea lehvistöstään esiin kirkkaanpunaisen kukkasen. Katselin sitä naureskellen ja hieman säälienkin. Raparperin oma kukkahan on mitätön vaaleanvihreä roikko ja sekin kannattaa katkaista poikki jos aikoo saada vahvoja varsia talven kiisseleihin.
Punainen kukka nujertui aikanaan ja muut pensaanaluset alkoivat työntää mustasta mullasta kaikkea muuta jännittävää.
Mutta joka kerta kun kävelin rohkean raparperini ohi, alkoi minun päässäni soida Markku Aron vuoden 1974 euroviisupiisi: Anna kaikkien kukkien kukkia. Siinä on hyvin viisaat, suorastaan raamatulliset sanat. Siksi kirjoitan ne nyt tähän ja puhukoot ne puolestaan itse kullekin lukijalle omaa sanomaansa.(Sanat: Olli Lindholm)

-- Ensi säteitään aamu antaa jälleen,
kullaten taivaanrantaa.
Hymyn lämpöisen meistä jokainen
nähdä saa.
Säteet kuivaa taas nurmen nukkaa,
samoin suurta kuin pientä kukkaa.
Yhtä paljon saa päivää paistattaa
koko maa.
-- Olet osanen suuren rattaan
niin kuin toisetkin - tahtomattaan -
siksi kannustain auta muita vain - eteenpäin.
- Liityt kohtalon suureen kulkuun,
kerran koskikin taipuu sulkuun.
Et sä halventaa muita - 
miettein saa itsekkäin.
KERTO:
Siis saa olla tärkein sun mielestäs työs, jos arvostat toisia myös.
Mitä teetkin - sen oikein kun teet.
Ota huomioon toisten tunteet.
Koita ymmärtää myöskin ystävää heikompaa.

Aika on kumma juttu

Aika on kumma juttu. Osallistuin entisen pienen maalaislukioni ylioppilasjuhlaan. Siellä 19 hohtavaa ja kiiltelevää valkolakkia odotteli pöydän kulmalla hetkeä, jolloin uudet ylioppilaat painaisivat ne päähänsä. Siinä etupenkeissä istuimme me 19 riemuylioppilasta kellastuneissa lakeissamme. Meidän ylioppilaaksi pääsystämme oli kulunut tasan 50 vuotta. 

Jouduin menemään koululle hyvissä ajoin, joten pystyin seuraamaan entisten luokkatovereitteni saapumista. Koska olin yhdyshenkilö, minun olisi pitänyt tietää kaikki tulijat. Ensimmäisenä saapui pitkä hiukan kumaraharteinen mies, jonka harmaa tukka hulmusi pään ympärillä. Kädessään mies roikotti kellertäväksi kauhtunutta lakkia. Apua, minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä, kuka mies oli! Onneksi tunnistin hänet käymästämme puhelinkeskustelusta, kun hän sanoi: - Mukavaa, että kutsuit minut. En olisi muuten tullut lähteneeksi.
Niin, tämä mies oli ollut kahdeksan vuotta luokkatoverini. Nyt meidän molempien kultakiharat olivat muuttuneet hopeahapsiksi. 

Siitä koko päivän kestänyt juhla sitten alkoi. Kun katselin edessämme istuvia kauniita, sileäposkisia, parhaimpiinsa pukeutuneita uusia ylioppilaita, mietin ajan kummallisuutta.

Aika ei katsojan näkökulmasta riippuen ole kaikille ollenkaan sama.

Kun olimme itse lakitettavina,  kurkottaminen jonnekin 50 vuoden päähän tuntui aivan mahdottomalta. Koko ajatus kaukana odottavasta vanhuudesta oli elämän kevään kukkiessa aivan absurdi. Jo parikin vuotta eteenpäin oli pitkä ja jännittävä matka. Olivathan edessä kaikki suuret ratkaisut: mitä ryhtyä opiskelemaan - minne edes pääsisi! Pitäisi jättää kotiseutu ja muuttaa kaupungin vilinään. Kihelmöivää oli ajatella, odottaisiko jossakin oma aviopuoliso. Kivoja lasten nimiä oli saatettu jollain tyttöporukalla miettiä  - mutta lapsenlapsi! Se oli meille aivan tuntematon sana.
Elämä oli kaikin tavoin avoinna edessä.

Tuskin nämäkään nuoret ylioppilaat pystyivät kuvittelemaan 50 vuoden päässä olevaa aikaa, vaikka he näkivät harmaapäisen "tulevaisuutensa" istumassa aivan vieressään.

Me riemuylioppilaat kuitenkin jo tiesimme, kuinka nopeasti aika kiitää: taaksepäin katsottuna 50 vuotta on aivan lähellä.

Muistot ja tunnelmat syöksyivät tuoreina mieleen, kun istuimme tutussa juhlasalissa ja ympärillä oli kouluaikaisia ystäviä, kavereita ja muutama vanha opettajakin. Oli ihmisiä, joilla oli samat muistot ja pitkä pätkä yhteistä itsenäisen Suomen historiaa. 

Mielessä tulvi päällimmäisenä kiitollisuus elämän tarjoamista mahdollisuuksista ja eletyistä vuosista.

Kauniina nauhana vuosien päivät, helmenä jokainen muistoihin jäivät.

Elämän päivien ketju on kallis, niistä ei yhden ees kadota sallis.

O. Peltonen

Olen olevinani hieno - sisällä valkoiset käsineet!

Sama tyttö 50 v myöhemmin. Lakki tarvitsi vaihtaa
opiskeluajan liftireissuissa rähjääntyneenä.