lauantai 9. syyskuuta 2017

Vähänkin voi olla paljon.

Olen viime aikoina usein miettinyt Uuden testamentin lukua Joh. 6: 1-14. Siinä kerrotaan se - ah kaikille niin tuttu kertomus pienen pojan eväistä ja 5000 ihmisen ruokkimisesta.
On kummallista, että joskus joku niin tuttu kertomus kuin tämäkin on - alkaa elää aivan uutta elämää niin, että näkee koko tilanteen aivan uusin, tuorein silmin. Näin kävi minulle.
Tilannehan oli kaikin osin perin koominen.
Jeesus oli siirtynyt Genesaretin järven toiselle rannalle autiomaahan, hiljaisuuteen - oletettavasti lepäämään. Mutta kansa, joka oli nähnyt Jeesuksen tekemät ihmeteot, seurasi rantoja pitkin hänen perässään. Päivä kului ja illansuussa opetuslapset totesivat, ettei kansalla  ollut mitä syödä. Jeesus teki silloin Filippukselle jopa vähän vitsikkäänkin kysymyksen. Hän sanoi; "Mistä ostamme näille leipää syödä?"
Filippus totesi silloin, etteivät 200 denarinkaan leivät näille riittäisi. Silloin astui esiin Andreas ja kertoi porukalle, että eräälle pojalle on äiti laittanut eväät mukaan poikansa  erämaaretkelle: kaksi leipää ja viisi kalaa.
Oikein kuulen korvissani, miten muut ovat tuhahtaneet Andreaan hölmöyttä. "No just joo, niistäpä onkin iso ilo."
Mutta Jeesus ei tuhahda Andreaalle, eikä meille. Sillä se minkä hän siunaa, se riittää.
Se mikä minua tässä tutussa alakoulukertomuksessa on alkanut erityisesti ihmetyttää ja ihastuttaa, on tämän pienen pojan käytös. Olisinkohan minä itse antanut vieraalle miehelle äitini tekemät ainoat evääni? Tuskin. Olisin pitänyt pussin suun tiukasti kiinni, kun vieras setä tuli niitä kyselemään.

Mutta miten kävi pojalle, joka luopui ainoistaan, Kaikki kansa kiitti tätä anteliasta lasta, joka pani eväänsä jakoon ja taisipa pojan pussi olla kotiin tullessaan vielä täydempi kuin erämaahan lähtiessä.
Tähteitähän jäi kokonaista kaksitoista vakallista - leipää ynnä kalaa.
Antaessaanhan saa - sanotaan.



tiistai 5. syyskuuta 2017

Terveiset kalderan reunalta


Vaikka tämä päivitys on tervehdys Santorinin saarelta Egeanmereltä, tämä on samalla myös ylistys kirjoittamisen intohimolle ja ystävyydelle.

Kymmenen vuotta sitten lähdin ensimmäisen kerran Santorinille Hämeen kesäyliopiston opiskelijoiden kanssa kirjoittajakurssille. Kokemus oli kerrassaan ällistyttävä: hämmästelin kirjoittajaohjaaja, Taijan, taitavuutta, kuinka hän onnistui kaivelemaan jokaisen kirjoittajan vahvuudet esiin ja kannustamaan opiskelijaa juuri hänelle sopivan tekstilajin pariin. Ihmettelin myös porukan kesken vallitsevaa lämpöä ja hyväksyvää ilmapiiriä. Jokainen oli arvokas ryhmän jäsen.
Eipä siis ollutkaan mikään ihme, että kurssilaisten kesken muodostui tiivis yhteys ja ystävyys.
Olen kuulunut Santorinin kurssilla muodostuneeseen viiden naisen kirjoittajaryhmään, joka on nyt kokoontunut kymmenen vuoden ajan useamman kerran vuodessa tekstien ääressä.



10-vuotisjuhlamatkamme muodostuu etukäteen kirjoitettujen tekstien käsittelemisestä. Aiheena on Kirje nuorelle itselle. Kun kirjoitin kirjettä 14 -vuotiaalle itselleni, se ei ollut ihan helppoa, kun niin monet asiat risteilivät mielessä. Katselin samalta vuodelta otettua valokuvaani ja yritin tutustua silloiseen minääni. Hämmästyttävän samanlainen ihminen olin ollut silloin kuin nytkin. Nuoruuden päiväkirjatkin täynnä runoja.
Oli koskettavaa tietää tällä hetkellä, miten silloiset haaveet olivat joko toteutuneet tai jääneet täyttymättä. Miten taivaallinen Isä oli kuljetellut eteenpäin.

Onnellinen on ihminen, jolla on elämässään jokin kiinnostava tekeminen, joka siivittää hänen päiviään ja antaa niille merkitystä. Että hänellä on tulevaisuudelta jotain toivottavaa ja odotettavaa.
Ajattelen, että asioiden tekeminen iloisesti ja intohimolla on suuri Jumalan lahja.

Ohjaajamme Taija siteeraa usein Sylvi Kekkosen sanoja, että jokaisen olisi luotava ympärilleen pieni hyväntahtoinen katras ihmisistä, jotka innostuvat samoista asioita, ja jotka rohkaisevat toisiaan. Hän jatkaa vielä, että jos näin ei ole, ei auta muu kuin vaihtaa ystäväpiiriä.

Aivan sama toimii myös seurakunnassa. On tärkeää, että sen piiristä löytyy uskollisia ystäviä, jotka kulkevat rinnalla ja kannattelevat, kun itse on elämän myrskyissä uppoamassa. Ihmiset, jotka ajattelevat sinusta suopeasti, toivovat sinulle hyvää ja jopa rukoilevat ongelmiesi puolesta, ovat kultaakin arvokkaampia.
Sanotaan, että seurakunnan piiristä löytyvät kaikkein terveimmät ja onnellisimmat ihmiset. Ehkäpä syynä on juuri se, että on löytynyt tällainen turvallinen "katras".

Ja Luther muistuttaa siitä, että hyvät naapurit ja uskolliset hyvät ystävät ovat myös Jumalan lahjaa.


Santorinin saari häikäisee pitkällä historiallaan. Vanhin kaldera, tulivuoren syöksymisen jälkeen syntynyt rotko, muodostui  180 000 vuotta sitten. Sitä seuraava on 70 000 vuoden takaa. Kolmas kaldera syntyi noin 21 000 vuotta sitten. Nykyinen kaldera, jota reunustavat 300 m korkeat reunat kolmelta suunnalta, muodostui noin 3 600 vuotta sitten.
Sanotaan, että vuonna 1640 e. Kr. tapahtunut valtaisa purkaus on voinut olla pohjana tarulle kadonneesta Atlantiksesta.

Onneksi Santorini on tällä hetkellä lepotilassa, vaikka maan alla (150 km syvyydessä) pientä liikehdintää tapahtuukin.

Tällä hetkellä olen iloinen monesta Jumalan lahjasta. On hienoa, että pystyn matkustamaan, vaikka polvi ja lonkka itsestään muistuttavatkin. On upeaa, että olen vielä varttuneella iällä saanut ystäviä, jotka haluavat minut matkalle mukaan - vaikka en kaikkeen osallistukaan ja kuljen omia mielenpolkujani.
Ja on mahtavaa viipyä oman intohimonsa - kirjoittamisen - äärellä kokonaisen viikon. Uusi kirjoitusprojekti jo vähän poltteleekin - ehkä Santorini antaa tekemiseen oman kipinänsä.

Ja jos kaikki etenee suunnitelmien mukaan, seuraava matka suuntautuu Salomen ja parin muun ystävän kanssa Tiberiaaseen loka-marraskuun vaihteessa.

lauantai 2. syyskuuta 2017

Elämisen arvoinen elämä.



 Kun kuulee ja näkee tiedotusvälineiden kautta miten äärimmäisen erilaisiin olosuhteisiin me ihmistaimet synnymme ajattelee, että mitä hyvää sitä itse on tehnyt, että on saanut syntyä esimerkiksi juuri tänne pohjolaan? Ja eiväthän täälläkään kaikki ihmiset ole onnellisia, vaikka päällisin puolin maamme perusasiat ovat paljon paremmin kuin useissa muissa maapallomme kolkissa. Mistä onni siis oikein tulee?
Kun lueskelin kirjaa, jonka sain ystävältäni selattavaksi - kirjaa, josta kerroin edellisessä kirjoitelmassani  -  "12000 syytä olla onnellinen" - aloin ymmärtää, että onni tulee asenteesta.
Se ei siis tule mistään isosta ja kalliista, vaan sen koti on korviemme välissä.Haluan todistaa kyseisen kirjan avulla mitä tarkoitan.
Olen tähän koonnut muutamia kirjan kirjoittajan, Barbara Ann Kipferin löytämiä onnenaiheita. Tulet huomaamaan, etteivät ne ole kalliita ja että niitä voi treenailla ihan ilman kuntosaleja.

ONNI ON:
- aamiainen pyjama päällä
- kahdeksan tunnin yöuni
- köyhät ritarit mansikkahillon kera
- kuun nousu
- keskoskaapit
- vakka, joka valitsee kantensa
- miehet, jotka osaavat sanoa kyllä, kyllä. kyllä...
- heiluvat lehmänhännät
- jään valitus järvellä, jolle nolla-asteinen vesi on tehnyt tepposset
-  talvi miniatyyritaiteen mestarina
- leiville lyöminen .....jne.  Hauskoja, hauskoja, hauskoja... ja kaikki ilmaisia.

Minun alitajuntaani nousee kuitenkin tämän kaiken pohjalta eräs tietty Pekka Simojoen laulu. Siinäkin puhutaan onnenpipanoista, jotka ovat siis ilmaisia.

Onneni on olla

Herra kädelläsi, asua mä saan,
turvallisin käsi päällä maan.
Siellä kaikki saavat
uuden sydämen,
rauhan annat, haavat sitoen.

Onneni on olla,
Herraa lähellä -
turvata voin yksin Jumalaan.
Onneni on olla,
Herraa lähellä -
tahdon laulaa Hänen teoistaan.



keskiviikko 30. elokuuta 2017

Lepoa ja rauhaa


Vanha tarina kertoo linnusta, joka makasi maassa selällään jalat taivasta kohden.
Toinen lintu saapui paikalle ja kysyi kummastuneena: - Miksi ihmeessä makaat tuolla tavalla? Miksi pidät jalkojasi noin?
Lintu vastasi: -  Minä kannattelen taivasta jaloillani. Jos lopettaisin sen, taivas putoaisi alas.
Tuskin selällään pötköttelevä lintu oli tämän sanonut, niin lähellä olevasta vaahterasta putosi lehti ja putosi kahahtaen maahan. Silloin lintu pelästyi niin kovasti, että se ponnahti pystyyn ja lehahti päätä pahkaa tiehensä. Mutta taivas pysyi kuin pysyikin paikallaan!

Monet meistä vanhemmista ovat tällaisia taivaan kannattelijoita kuin tarinan lintu. Nuorempi sukupolvi tuntuu osaavan ottaa asiat paljon rennommin. Itsestä tuntuu, että näkee vaaroja ja uhkia kaikkialla. Mielikuvitus, joka on hyvä lahja, onnistuu harmillisesti loihtimaan vaaratilanteita milloin mistäkin.
Nuorempi tyttäreni kysyikin, milloin minusta on tullut niin kova huolehtimaan, hän ei muistanut sellaista lapsuudestaan. Nyt pitelin matkalla lapsenlasta paidanhelmasta kun hän kurkisteli katukissoja neljännen kerroksen parvekkeelta,  pelkäsin lapsen katoamista hämärässä puistossa pensaiden kätköihin, tai ehdin jo miettiä tulevan syksyn koulumatkankin vaarallisia paikkoja.

Olisi varmaan tarpeellista lopettaa tuollainen pelkääminen - taivaan kannatteleminen omilla huterilla jaloilla - ja jättää taivaan Isän huoleksi ja huolehdittavaksi rakkaittemme asiat. Hänhän taivaan on luonutkin!
Onhan se melkoista tärkeilemistäkin, että luulee olevansa kaikista läheisistään ja heille tapahtuvista asioita vastuussa.
Kun oikein kauhistuttaa, niin rukous on se keino, jonka kautta voimme siirtää omat pelkomme Isämme suurempiin käsiin. Turvallisempaa paikkaa ei olekaan, minne voimme jättää pienet ja isommat ihmisemme.

Kuvat Nizzan rantaboulevardilta, missä vuosi sitten tapahtui hirveitä.
Eletään kuitenkin luottaen Jumalan varjelukseen.


Jumalan kämmenellä ei pelkää lintunen,
Jumalan kämmenellä ei pelkää ihminen.
Kaikille tilaa riittää,
kaikille paikkoja on.
Jumalan kämmenellä ei kukaan ole turvaton.

Virsi 499 
Pirkko Halonen  



sunnuntai 27. elokuuta 2017

Onnenpipanoita

Et varmaan ihan heti arvaa mitä pipanoita ovat nuo möykyt oheisessa kuvassani. Ne liittyivät saaristomme suuriin, kesähäihin, joihin tyttäreni oli kutsuttu kaasoksi ja joutui tässä asemassaan myös dekoreeraamaan kaikkea muutakin kuin morsianta.
Häät vietettiin perheen omalla saaristotilalla. Morsian tuotiin laituriin paikallisella vanhalla kalastaja-aluksella. Sulhanen odotti häntä laiturilla ja alttari ja musiikkilaitteet oli pystytetty rantakalliolle.
Onneksi sää suosi!!!
Nuo pipanat kuvassa - ovat hääpöydän koristeita - rannalta kerättyjä kiviä. Kun niitä katsoo tarkkaan huomaa, että niitä on asetettu aina kaksi samankaltaista vieretysten. Tästä lajittelupöydältä ne matkasivat pöytiin, nimilappujen ja viinilasien viereen - aina kaksi samanlaista vierekkäin - pariskunnille.
Kova työ oli ollut etsiä ne, mutta olivatpahan kauniit, eivätkä  maksaneet mitään.

Näistä hääparin kunniaksi kerätyistä kauniista luonnonkivistä tuli mieleeni eräs kirja, jonka ystävättäreni toi minulle juuri äsken katsottavaksi. Se on yli 500-sivuinen pokkari, nimeltään
"12.000 syytä olla onnellinen".
Tätä kirjaa ei varsinaisesti voi lukea, vain selailla. Se on kokoelma erään amerikkalaisen naisen kokemuksista - kaikista niistä asioista, joista hän on elämässään saanut sydämeensä onnentunteen. Gummerus on julkaissut tämän Barbara Ann Kipferin teoksen vuonna 1992. Se onko. kirjailijan
20-vuotisen työn tulos.
Suloisinta oli saada tietää, että ensimmäiset onnenaiheensa hän oli kirjannut muistiin jo 12-vuotiaana koulutyttösenä - pieneen kierrelehtiöön. Sittemmin vihot muuttuivat suuriksi ja lopuksi hänellä oli käytössään mikrotietokone.
Tämän kirjan aiheeseen - onnellisuuteen - sisältyy mielestäni suuri salaisuus. Kaikkea kun elämässä voi katsoa joko positiiviselta laidaltaan tai sitten roikkua kaiken aikaa pelottavan, negatiivisen pilven alla. Usein, jonkun mustan pilven lipuessa elämämme raskaan jakson yltä ja valo jälleen lisääntyy, joudumme toteamaan, että kaikella sillä mikä tapahtui, oli oma tarkoituksensa. Emme 'hämärinä hetkinämme' vain sitä vielä nähneet.
Vasta varjot tuovat valon ja muodon ilmi. Sen kaikki taiteilijat hyvin tietävät.
Tämä kirja toi mieleeni kuitenkin ikivanhan aforismin:

" Tärkeintä ei ole se miten on, vaan miten otan sen. Toinen kulkee kiittäen, toinen kiroten."




s





torstai 24. elokuuta 2017

Vaikeita kysymyksiä


Pikkupoika käveli mumminsa kanssa kirkon ohi ja tarkasteli rakennusta kiinnostuneena.
- Mikäs vipunen se tuolla talon katolla on? hän kysyi.

Joskus tuntuu, että kysymykset tulevat varsin hankalaan aikaan, jolloin ei jaksaisi ruveta pitkiin selityksiin. Joskus taas päästä ei tunnu löytyvän kovinkaan viisaita vastauksia.

Suupieltäni on vetänyt hiukan hymyyn Paavalin sanat Titukselle 4:2, missä hän kehottaa Titusta astumaan esiin sopivaan ja sopimattomaan aikaan.
Kerran kiidimme ystäväni kanssa autolla pitkin ruuhkaista Mannerheimintietä, kun ystäväni kysyi mitenkään valmistelematta: - Kerro nyt, mitä usko sinulle merkitsee?

Nuorten kysymykset voivat olla varsin vaikeita ja ehdottomia: - Miten Jumala voi olla hyvä, kun maailmassa on niin paljon kärsimystä. En voi uskoa Jumalaan, joka antaa pienten lasten kärsiä. Ajattele vaikka Syyrian sotaa.

Ja viime päivät ovat herättäneet aivan uusia pelottavia kysymyksiä: - Miten Suomessa voi tapahtua niin pelottavia asioita kuin Turussa? Miksei kukaan voi tehdä mitään?


Tänä kesänä on pohdiskeltu kysymystä että olemme vain heijastumia, joita ohjataan jostain kauempaa niin, että olisimme vain jonkun suuremman älyn simulaattorissa.
Tähtitieteestä kiinnostuneen tytön vakavat silmät haastoivat pysähtymään ja vastaamaan kesken sipulinpilkkomisen, perunankuorinnan tai taikinanalustamisen.

Rauhallinen ja Paavalin tarkoittama "sopiva aika" oli sentään saunan lauteilla, kun tyttärenpoika kysyi minulta: - Mitä se Jeesus siellä taivaassa hommailee?

Ni-in, miten rakas lukijamme olisi vastannut näihin kysymyksiin?

Opettajan työssä oli hienoa, että uskontotunnit olivat oikein sopivia kaikenlaiseen pohdiskeluun. Kerran joku lapsista herätti ajatuksen siitä, että jos joku kuolee vauvana, niin täytyykö hänen olla koko ikuisuus vauvana, ja jos joku kuolee oikein vanhana, niin täytyykö hänen olla taivaassakin kumara ja ryppyinen.

Jotta kysymyksiä pulpahtelisi, taustalla pitää olla ensin luottamus, että uskaltautuu kysymään. Monilta lapsilta puuttuu jopa kokemus siitä, että joku haluaa kuunnella häntä aktiivisesti.
Jo 1980-luvulla sosiologi ja antropologi Margaret Mead totesi, että länsimaisen yhteiskunnan vamma on siinä, että lapsilla ja nuorilla on liian vähän eri ikäisiä ihmissuhteita. Kaikissa kulttuureissa aina oppiminen ja kypsyminen on tapahtunut sukupolvien vuorovaikutuksessa.
Lapset tarvitsevat sitä, että he saavat olla aikuisten kanssa, seurata heidän tekemisiään ja kuunnella keskusteluja. "Sukupolvi, joka tuntee vain itsensä jää ikuisesti keskenkasvuiseksi", Margaret Mead sanoo.

Pysähdytään ja annetaan aikaa lapsille, nuorille ja ystäville, sillä sitä kaikki eniten toivovat.
Vaikka sitten keskustelut menisivätkin välillä vaikeiksi, oltaisiin hieman hukassa, eikä polkua tuskin näkyvissä.
Tärkeintä on kuitenkin yhteys ja puhuminen.
"Minä en tiedä", on vaikeisiin kysymyksiin kuitenkin aina hyvä ja rehellinen vastaus.



maanantai 21. elokuuta 2017

Aurinkolaulu.

Turun puukotusten jälkeen:

AURINKOLAULU
Franciscus Assisilainen

Vapahtaja,
tee minusta rauhasi välikappale,
niin että sinne, missä on vihaa -
toisin rakkauden,
missä loukkausta -
toisin anteeksipyynnön,
missä epäsopua -
toisin yksimielisyyden,
missä erehdystä -
toisin totuuden,
missä epäilystä -
toisin uskon,
missä epätoivoa -
nostaisin luottamuksen,
missä pimeyttä -
toisin sinun valosi,
missä surua -
virittäisin ilon ja lohdutuksen.
Niin että -
oi Mestari -
en yrittäisi niin paljon etsiä lohdutusta -
kuin lohduttaa muita,
hakea ymmärtämystä -
kuin ymmärtää toisia,
pyytää rakkautta -
kuin rakastaa muita.
Sillä antaessaan saa,
kadottaessaan löytää,
unohtaessaan saa anteeksi,
ja kuollessaan nousee
iankaikkiseen elämään.

Kuva: Oronmyllyn lähdejärveltä.

perjantai 18. elokuuta 2017

Säröillä


Näin koulujen alkaessa mieleeni muotoutui seuraava tarina.

Eräs opettaja oli joutunut elämässään vaiheeseen, että työ tuntui rutiinilta ja mielenkiinnottomalta.  Oppilaatkin olivat ainoastaan rasittavia. Hän joutui niin ahtaalle, että rupesi pyytämään Jumalalta näkökykyä, että voisi nähdä lasten sisimpään. Ja mitä hän näkikään?

Hän näki lapsen, joka pelkäsi alkavaa kouluvuotta, ettei hän selviäisi tehtävistä. Edessä olevat kokeet pelottivat häntä kovasti.
Eräs tyttö oli ollut jo edellisenä vuonna usein yksin. Tänä syksynä kukaan ei halunnut tulla koulubussissa hänen viereensä, vaan tyttö selasi puhelintaan bussissa pää painuksissa.
Yhdellä pojalla taas oli menossa isäviikko, eikä hän voinut illalla pelata kavereittensa kanssa, kun matka isän luokse täytyi kulkea bussilla.
Ja pienellä laihalla pojalla oli iso pelko siitä, olisivatko kiusaajat tänäkin vuonna Siwan kulmalla kiristämässä häneltä rahaa karkkeihin. Mitä hän silloin tekisi?

Kun opettaja katseli luokkaansa, näytti siltä, että jokaisen oppilaan päällä leijui jonkinlainen murheenpilvi tai vähintään huolenhattara. Hartioilla näkyi painoja, pienissä sydämissä oli jo haavoja. Vaikka kasvot hymyilivätkin, saattoi silmistä heijastua pidätettyjä kyyneleitä, ja mikä järkyttävintä - jopa vihaa hylkäämisistä ja petetyistä lupauksista!

Opettaja oli järkyttynyt. Jumala oli lahjoittanut hänelle silmät, joilla hän näki ihmiset samalla tavalla kuin taivaallinen Isä itse. Hän näki sairauden, pelon, hän näki nälän, kun jääkaapissa ei ollut muuta kuin valo, hän näki häpeän, kun seisoo yksin seinän vieressä ja tulee syrjityksi.

Kun hän palasi kotiinsa työpäivän jälkeen, hän ei tuntenut olevansa enää sama ihminen kuin aamulla töihin lähtiessään. Niinpä hän rukoili Jumalaa, että saisi voimaa ja viisautta kohdata oppilaitaan päivittäin aivan uudella tavalla.


Pienille ja isoille kuuluu kuitenkin rohkaisu:
Murtunutta ruokoa hän ei muserra, lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta. Jes. 42:3


Siskoni L:n ekaluokalla piirtämä luokkakuva vuodelta 1960.