Yhdessä enemmän

 Asun puolet vuodesta pikkukylässä, jossa on asukkaita noin 40 henkeä. Vaikka elämme Etelä-Suomessa, kaikki on kaukana. Lähikauppaan on matkaa 20 km, ja koulu sekä päiväkoti karkaavat 30 km päähän. Ei ole ihme, ettei kylän asukasluku lisäänny paitsi kesäisin, jolloin kesävieraat pyrähtävät pitäjän keskellä olevan järven rannoille.

Viime viikonvaihteessa kylässämme rakennettiin talkoilla uusi laituri. Paikalle oli saapunut n. 20 asiasta innostunutta talkoolaista. Aluksi työ näytti aika hurjalta, kun odottamassa oli vain  kasa pitkiä lautoja. Tuumaamisen jälkeen päästiin asiaan, ja kahden päivän kuluttua laituri olikin valmis.


Suomessa elää vielä vanha talkooperinne, jossa uskotaan siihen, että yhdessä saadaan aikaan enemmän. Nytkin talkoissamme joku tiesi hyvän tavarantoimittajan, toinen osasi visioida uuden laiturin, kolmannella taas oli kokemusta, mitä virheitä pitäisi välttää. Neljännellä oli mönkijä, joka kiskoi vanhaa laituria rinteessä, viidennellä taas traktori, joka vei romut pois. Sitten tietysti olivat emännät omissa töissään.

Talkoot ovat myös eräänlainen kuva Kristuksen ruumista, seurakunnasta, kuinka siinä jokaisella on omat tehtävänsä.

1. Kor. 12 puhutaan seurakunnasta, missä Kristus on seurakunnan pää, ja jokaisella seurakuntaruumiseen kuuluvalla - kädellä, jalalla, silmällä, korvalla, nenällä - on oma paikkansa ja tehtävänsä.

Jäämme helposti seurakuntayhteydessä vain kuulijoiksi, olemme vain pelkkiä korvia. Kuitenkin kaikilla muillakin ruumiinosilla on merkityksensä. Ehkä emme edes tunnista itsessämme muuta kuin "korvan", se muka riittää. Tärkeää onkin ensin kuunnella, mitä Herralla on sanottavaa, eikä lähteä vain oman innostuksen varassa liikkeelle. Hän tarvitsee rohkeita ihmisiä, jotka monipuolisesti tarttuvat taivaanvaltakunnan töihin.

Kannattaa rukoilla, olenko vain pelkkä korva, vai voisinko olla vielä jotain muutakin.

1. Kor. 12: 27 eteenpäin kertoo.

Te olette Kristuksen ruumis, ja jokainen osaltanne hänen jäseniään.

Jumala asetti seurakuntaan  ensinnäkin jotkut apostoleiksi, toiseksi jotkut profeetoiksi ja kolmanneksi jotkut opettajiksi. Sitten hän antoi voimallisia tekoja, sitten armolahjoja parantaa, avustaa, johtaa, puhua eri kielillä.

Eivät kai kaikki ole apostoleja? Eiväthän kaikki ole profeettoja? Eivätkä kaikki opettjia? Eivät kaikki tee voimallisia tekoja?

Eihän kaikilla ole parantamisen armolahjoja? Eiväthän kaikki puhu kielillä? Eiväthän kaikki selitä kieliä?

Tavoitelkaa innokkaasti parhaimpia armolahjoja. Ja vielä minä osoitan teille verrattoman tien.

Seuraava luku puhuukin sitten rakkaudesta.

Terveiset kalderan reunalta

Vaikka tämä päivitys on tervehdys Santorinin saarelta Egeanmereltä, tämä on samalla myös ylistys kirjoittamisen intohimolle ja ystävyydelle.

Kymmenen vuotta sitten lähdin ensimmäisen kerran Santorinille Hämeen kesäyliopiston opiskelijoiden kanssa kirjoittajakurssille. Kokemus oli kerrassaan ällistyttävä: hämmästelin kirjoittajaohjaaja, Taijan, taitavuutta, kuinka hän onnistui kaivelemaan jokaisen kirjoittajan vahvuudet esiin ja kannustamaan opiskelijaa juuri hänelle sopivan tekstilajin pariin. Ihmettelin myös porukan kesken vallitsevaa lämpöä ja hyväksyvää ilmapiiriä. Jokainen oli arvokas ryhmän jäsen.
Eipä siis ollutkaan mikään ihme, että kurssilaisten kesken muodostui tiivis yhteys ja ystävyys.
Olen kuulunut Santorinin kurssilla muodostuneeseen viiden naisen kirjoittajaryhmään, joka on nyt kokoontunut kymmenen vuoden ajan useamman kerran vuodessa tekstien ääressä.

10-vuotisjuhlamatkamme muodostuu etukäteen kirjoitettujen tekstien käsittelemisestä. Aiheena on Kirje nuorelle itselle. Kun kirjoitin kirjettä 14 -vuotiaalle itselleni, se ei ollut ihan helppoa, kun niin monet asiat risteilivät mielessä. Katselin samalta vuodelta otettua valokuvaani ja yritin tutustua silloiseen minääni. Hämmästyttävän samanlainen ihminen olin ollut silloin kuin nytkin. Nuoruuden päiväkirjatkin täynnä runoja.
Oli koskettavaa tietää tällä hetkellä, miten silloiset haaveet olivat joko toteutuneet tai jääneet täyttymättä. Miten taivaallinen Isä oli kuljetellut eteenpäin.

Onnellinen on ihminen, jolla on elämässään jokin kiinnostava tekeminen, joka siivittää hänen päiviään ja antaa niille merkitystä. Että hänellä on tulevaisuudelta jotain toivottavaa ja odotettavaa.
Ajattelen, että asioiden tekeminen iloisesti ja intohimolla on suuri Jumalan lahja.

Ohjaajamme Taija siteeraa usein Sylvi Kekkosen sanoja, että jokaisen olisi luotava ympärilleen pieni hyväntahtoinen katras ihmisistä, jotka innostuvat samoista asioita, ja jotka rohkaisevat toisiaan. Hän jatkaa vielä, että jos näin ei ole, ei auta muu kuin vaihtaa ystäväpiiriä.

Aivan sama toimii myös seurakunnassa. On tärkeää, että sen piiristä löytyy uskollisia ystäviä, jotka kulkevat rinnalla ja kannattelevat, kun itse on elämän myrskyissä uppoamassa. Ihmiset, jotka ajattelevat sinusta suopeasti, toivovat sinulle hyvää ja jopa rukoilevat ongelmiesi puolesta, ovat kultaakin arvokkaampia.
Sanotaan, että seurakunnan piiristä löytyvät kaikkein terveimmät ja onnellisimmat ihmiset. Ehkäpä syynä on juuri se, että on löytynyt tällainen turvallinen "katras".

Ja Luther muistuttaa siitä, että hyvät naapurit ja uskolliset hyvät ystävät ovat myös Jumalan lahjaa.

Santorinin saari häikäisee pitkällä historiallaan. Vanhin kaldera, tulivuoren syöksymisen jälkeen syntynyt rotko, muodostui  180 000 vuotta sitten. Sitä seuraava on 70 000 vuoden takaa. Kolmas kaldera syntyi noin 21 000 vuotta sitten. Nykyinen kaldera, jota reunustavat 300 m korkeat reunat kolmelta suunnalta, muodostui noin 3 600 vuotta sitten.
Sanotaan, että vuonna 1640 e. Kr. tapahtunut valtaisa purkaus on voinut olla pohjana tarulle kadonneesta Atlantiksesta.

Onneksi Santorini on tällä hetkellä lepotilassa, vaikka maan alla (150 km syvyydessä) pientä liikehdintää tapahtuukin.

Tällä hetkellä olen iloinen monesta Jumalan lahjasta. On hienoa, että pystyn matkustamaan, vaikka polvi ja lonkka itsestään muistuttavatkin. On upeaa, että olen vielä varttuneella iällä saanut ystäviä, jotka haluavat minut matkalle mukaan - vaikka en kaikkeen osallistukaan ja kuljen omia mielenpolkujani.
Ja on mahtavaa viipyä oman intohimonsa - kirjoittamisen - äärellä kokonaisen viikon. Uusi kirjoitusprojekti jo vähän poltteleekin - ehkä Santorini antaa tekemiseen oman kipinänsä.

Ja jos kaikki etenee suunnitelmien mukaan, seuraava matka suuntautuu Salomen ja parin muun ystävän kanssa Tiberiaaseen loka-marraskuun vaihteessa.

Kinkereillä

Täällä Sydän-Hämeessä elää vielä voimakkaana kinkeriperinne. Joka kylässä seurakunnassamme pidetään kevättalvella kinkerit, joiden vuoro siirtyy talosta toiseen.
Kauan sitten kinkerit eli lukuset olivat tärkeä, hieman pelottavakin tapahtuma, kun siellä tutkittiin kyläläisten lukutaitoa ja kuulusteltiin kristinopin asioita.
Nyt kun lukutaidosta on jo kauan huolehtinut koululaitos, niin kinkerit ovat muuttuneet hengelliseksi tapahtumaksi. Tänä vuonna kinkereillä oli kaksi isoa aihetta: puhuttiin Lutherista ja 500 - vuotiaasta reformaatiosta. Samalla puhuttiin Suomen 100 vuodesta, joka tuntuikin yllättäen lyhyeltä ajalta, kun sitä verrattiin reformaation ikään.

Maalaistalolla, jossa kinkerit pidettiin, oli myös pitkä historia, se ylettyi aivan Lutherin vuosiin asti. Talo oli myös ollut keskeisessä asemassa seurakunnallisessa elämässä, siellä oli pidetty jo yli 300 vuotta sitten jumalanpalveluksia, kun kirkkoa ei vielä ollut pitäjässä.

Olikin aika juhlallista, kun viivähdettiin ajattelemassa kaikkia näitä pitkiä ajanjaksoja.

Pappimme laittoikin kinkeriväen miettimään pienissä ryhmissä näitä teemoja. Mietimme aluksi, mitä hyvää Suomessa on. Siitä olikin helppo lähteä, sillä kaikilla oli paljon siitä sanottavaa. Lapset ja nuoret toivat omassa ryhmässään esille ilmaisen koululaitoksen ja terveydenhoidon. Aikuiset arvostivat luontoa, turvallisuutta, yhteiskunnan toimivuutta ja luotettavuutta. Itse nostin esiin esiin erään kunnallisvaaleissa esiintyvän sloganin: ketään ei jätetä.
Jokaisesta pidetään Suomessa huolta.

Tämän keskustelun päätteeksi sopikin sitten virsikirjan uusista virsistä Jaakko Löytyn lahjalaulu 954, jossa muistutetaan lahjojen jakamisesta: Opeta, oi Herra meitä, omastamme jakamaan.

Sitten pappi antoi miettimisaiheeksi seurakunnan ja luterilaisuuden. Olikin vaikeampaa pukea sanoiksi, mitä seurakunta itselle merkitsee, ja mitä luterilaisuus kullekin tarkoittaa.
Keskusteluissa pohdittiin luterilaisten arvojen merkitystä suomalaisen yhteiskunnan toiminnan pohjana. Esille nousi seurakunnan tarjoama toiminta, yhteisöllisyys ja turva. Varsinkin onnettomuuksien ja yhteisen surun keskellä ihmiset etsivät lohtua  seurakunnasta.
Arvostettiin seurakunnan erilaisia työmuotoja, ja mietittiin, kuinka paljon puuttuisi, jos niitä ei olisi.
Itse kerroin tänä talvena lukemastani tutkimuksesta, jossa kerrottiin, että ihmiset, jotka ovat mukana seurakunnassa, ovat osallistumattomia tyytyväisempiä elämäänsä. Onnellisuusmittarilla mitattuina he ovat suorastaan onnellisia. Seurakuntayhteyden tarjoama sosiaalisuus, tuki ja lämpö - jopa ystävyys -  ovat merkittäviä ihmisen hyvinvoinnin kannalta.

Illan kuluessa luettiin raamatusta Johanneksen evankeliumista rakastamisesta.
Sain luettavakseni jakeet Kor. kirjeestä, missä kehotettiin tekemään sovinto Jumalan kanssa.
Mietin mielessäni, että siinä olisi monelle levottomalle nykyihmiselle näkökulma, jonka avulla saisi myös luotua rauhan oman rauhattomuutensa kanssa. Mutta miten vaikeaa: koska silloin ensin pitäisi suostua rauhaan Jumalan kanssa!

Ilta päättyi uuteen virteen 932 On armo suuri, ihmeinen. Kuulimme, että laulun sanoittaja John Newton, oli entinen orjakauppias. Laulussa hän nimittää itseään kurjaksi "saved a wretch like me". Voi vain kuvitella, kuinka pitkän tien hänkin on kulkenut, ennen kuin kirjoitti armolaulunsa.

Tuuletusta

Tuuletin tässä taannoin vaatteitani ja jäin tuijottamaan niiden väriskaalaa: narulla heilui viininpunaista, fuksiaa tai muuten punertavankukertavaa. Kovin näytti yksitotiselta mekkorivi! Mieleen tuli, että taisin olla tiettyihin väreihin hieman jämähtänyt.
Ajattelin, että kuinkahan on, tarvitsisiko mielikin vähän tuuletusta, eikä vain vaatevarasto. Mitä oikein kuuluu pääni sisälle?


Raamattu kehottaa jatkuvaan mielen muuttumiseen.  Paavali kirjoittaa roomalaisille (12:2), etteivät nämä  mukautuisi tämän maailman menoon, vaan hän kehottaa heitä uudistumaan mielen uudistumisen kautta. Syy minkä takia roomalaiset  tätä muutosta tarvitsivat, oli vaikeus arvioida ympärillä pyörivää elämää. Jos Jumala kuitenkin saa ohjata ihmistä, tämä oppii vähitellen tietämään, mikä on Jumalan tahto, ja mikä on Jumalan mielestä hyvää ja täydellistä.

Mistä sitten löytyvät välineet mielen uudistumiseen? Voimme löytää Jumalan tahdon lukemalla Raamattua. Usein kuitenkin käy niin, ettei Raamatun lukeminen maita, vaikka se on aloitettu joskus kovinkin innokkaasti.
Kirjoitin kesällä pienestä raamatunlukuoppaasta, jonka nimi on Hetkinen. Tämä pieni vihkonen ilmestyy vuodessa neljä kertaa, ja päivittäin luettavat Vanhan - ja Uuden testamentin luvut  sekä kirjetekstit muodostavat sellaisen kokonaisuuden, että Raamattu tulee luettua vuodessa läpi.
Sain äsken sähköpostiini viestin, jossa lehden päätoimittaja kertoi, että ensi vuoden alusta lukeminen aloitetaan aivan Raamatun alkulehdiltä. Nyt on hyvä hetki hypätä kelkkaan mukaan.
Liitän tähän Raamatunlukijan liiton osoitteen, jos joku sattuu kiinnostumaan.
www.rll.fi
tilaukset@rll.fi

Mielen uudistumiseen saa paljon virikkeitä seurakuntayhteydestä. Viikoittainen osallistuminen messuun  on hengellisen elämän kivijalka. Toki muutkin toiminnat ovat ajatuksia antavia ja  hyödyllisiä, mutta messussa tapahtuva syntien tunnustaminen, synninpäästö ja ehtoollinen hoitavat erityisesti ihmisen sielua.

Paavali joutuu heprealaiskirjeessään muistuttelemaan lukijoitaan monista asioista. Tuntuu, että kirjeen lukijat ovat olleet samanlaisia lyhytmuistisia tuulihattuja kuten mekin. 10. luvussa Paavali puhuu juuri seurakuntaelämän tärkeydestä. Hän sanoo: - Me emme saa lyödä laimin seurakuntamme yhteisiä kokouksia, niin kuin muutamilla on tapana, vaan meidän tulee rohkaista toisiamme.

Erityisesti oman pään - ja vähän kavereittenkin - tuuletus taitaa olla välillä paikallaan.