Kinkereillä

Täällä Sydän-Hämeessä elää vielä voimakkaana kinkeriperinne. Joka kylässä seurakunnassamme pidetään kevättalvella kinkerit, joiden vuoro siirtyy talosta toiseen.
Kauan sitten kinkerit eli lukuset olivat tärkeä, hieman pelottavakin tapahtuma, kun siellä tutkittiin kyläläisten lukutaitoa ja kuulusteltiin kristinopin asioita.
Nyt kun lukutaidosta on jo kauan huolehtinut koululaitos, niin kinkerit ovat muuttuneet hengelliseksi tapahtumaksi. Tänä vuonna kinkereillä oli kaksi isoa aihetta: puhuttiin Lutherista ja 500 - vuotiaasta reformaatiosta. Samalla puhuttiin Suomen 100 vuodesta, joka tuntuikin yllättäen lyhyeltä ajalta, kun sitä verrattiin reformaation ikään.

Maalaistalolla, jossa kinkerit pidettiin, oli myös pitkä historia, se ylettyi aivan Lutherin vuosiin asti. Talo oli myös ollut keskeisessä asemassa seurakunnallisessa elämässä, siellä oli pidetty jo yli 300 vuotta sitten jumalanpalveluksia, kun kirkkoa ei vielä ollut pitäjässä.

Olikin aika juhlallista, kun viivähdettiin ajattelemassa kaikkia näitä pitkiä ajanjaksoja.

Pappimme laittoikin kinkeriväen miettimään pienissä ryhmissä näitä teemoja. Mietimme aluksi, mitä hyvää Suomessa on. Siitä olikin helppo lähteä, sillä kaikilla oli paljon siitä sanottavaa. Lapset ja nuoret toivat omassa ryhmässään esille ilmaisen koululaitoksen ja terveydenhoidon. Aikuiset arvostivat luontoa, turvallisuutta, yhteiskunnan toimivuutta ja luotettavuutta. Itse nostin esiin esiin erään kunnallisvaaleissa esiintyvän sloganin: ketään ei jätetä.
Jokaisesta pidetään Suomessa huolta.

Tämän keskustelun päätteeksi sopikin sitten virsikirjan uusista virsistä Jaakko Löytyn lahjalaulu 954, jossa muistutetaan lahjojen jakamisesta: Opeta, oi Herra meitä, omastamme jakamaan.

Sitten pappi antoi miettimisaiheeksi seurakunnan ja luterilaisuuden. Olikin vaikeampaa pukea sanoiksi, mitä seurakunta itselle merkitsee, ja mitä luterilaisuus kullekin tarkoittaa.
Keskusteluissa pohdittiin luterilaisten arvojen merkitystä suomalaisen yhteiskunnan toiminnan pohjana. Esille nousi seurakunnan tarjoama toiminta, yhteisöllisyys ja turva. Varsinkin onnettomuuksien ja yhteisen surun keskellä ihmiset etsivät lohtua  seurakunnasta.
Arvostettiin seurakunnan erilaisia työmuotoja, ja mietittiin, kuinka paljon puuttuisi, jos niitä ei olisi.
Itse kerroin tänä talvena lukemastani tutkimuksesta, jossa kerrottiin, että ihmiset, jotka ovat mukana seurakunnassa, ovat osallistumattomia tyytyväisempiä elämäänsä. Onnellisuusmittarilla mitattuina he ovat suorastaan onnellisia. Seurakuntayhteyden tarjoama sosiaalisuus, tuki ja lämpö - jopa ystävyys -  ovat merkittäviä ihmisen hyvinvoinnin kannalta.

Illan kuluessa luettiin raamatusta Johanneksen evankeliumista rakastamisesta.
Sain luettavakseni jakeet Kor. kirjeestä, missä kehotettiin tekemään sovinto Jumalan kanssa.
Mietin mielessäni, että siinä olisi monelle levottomalle nykyihmiselle näkökulma, jonka avulla saisi myös luotua rauhan oman rauhattomuutensa kanssa. Mutta miten vaikeaa: koska silloin ensin pitäisi suostua rauhaan Jumalan kanssa!

Ilta päättyi uuteen virteen 932 On armo suuri, ihmeinen. Kuulimme, että laulun sanoittaja John Newton, oli entinen orjakauppias. Laulussa hän nimittää itseään kurjaksi "saved a wretch like me". Voi vain kuvitella, kuinka pitkän tien hänkin on kulkenut, ennen kuin kirjoitti armolaulunsa.

Psalloo

Jouduin edellisessä postituksessani miettimään, miksi juuri Martta Wendelinin tuotanto on niin syvästi minua viime aikoina puhuttanut. Kun tämänpäiväisen tekstin myötä vaihdoin kuvataiteen ajattelemisen musiikkiin, aukesi eteeni aivan uusi tapa käsittää myös rajoittunutta mieltymystäni Wendeliniin.
Musiikki-nimisessä taiteenlajissa on yleensä kaksi osaajaa; on säveltäjä ja soittaja, joka tulkitsee muiden sävellyksiä.Tulkitsija myös itse valitsee itselleen sopivan musiikkivälineen ja teokset, jotka hän haluaa esittää - tai kuunnella. No mutta - eikö samasta voisi minun kohdallani olla kyse myös kuvataiteessa? Martta on maalannut minua miellyttävän kuvan, ja nyt minä haluan 'tulkita' eli tuottaa sen omien taitojeni mukaan - eli ikään kuin "kuunnella sen alusta loppuun läpi - omalla siveltimelläni." Miksiköhän tätä ei pidetä yhtä luonnollisena kuin musiikinkin tulkintaa?

Tässä kirjoituksessa on kuvana kaksi 'tulkintaa' luutunsoittajasta, jonka joku katutaiteilija oli maalannut Eilatissa kadun reunalla sijaitsevaan sähkökaapin oveen. Otimme siitä valokuvan ja illalla hotellihuoneessa 'tulkitsimme' sen, me kumpainenkin, oman kykymme mukaan. Tekstin alussa on Salomen näkemys ja loppukuvana Magdaleenan muusikko.

Tämänkertaisessa otsikossani on oudolta kuulostava sana, psalloo. Sana psalloo tulee sanasta psalmi, kreikaksi Psalteerion. Psalmien kirja oli, ja on yhä, Israelin kansan rukous- ja kiitoskirja, mutta myös heidän hengellinen laulukirjansa. On harmillista, ettei meille ole säilynyt pienintäkään vihjettä siitä, millaista sen taustana käytetty musiikki on ollut
Vanhimmat psalmit ovat Mooseksen ajalta n.1400 eKr - 500 eKr. Useissa psalmeissa on otsikko, jonka perusteella selviää kenen kirjoittama se on ja usein myös psalmin aihe.
Daavidin kirjoittamia psalmeja on Psalmien kirjassa eniten, kokonaista 73 kappaletta.

 Sana psalmi tarkoittaa siis laulettavaa ja kielisoittimella säestettävää runoa. Heprealaisessa runoudessa ei ole rytmiä eikä loppusointua. Heidän runoutensa erityisominaisuus on "ajatusrytmi", mikä jo ajatuksenakin kuulostaa ihanalta. Seuraavassa esimerkki psalmista, jossa runon jälkimmäinen osa täydentää ensimmäistä: "Pelasta kansasi ja siunaa perikuntaasi. Kaitse heitä ja kanna heitä ainiaan." Ps. 28:9

Muutama vuosikymmen sitten vieraili useissa suomalaisissa seurakunnissa entinen rockmuusikko Mike Herron. Tultuaan aikuisiällä uskoon, oli hän syvällisesti joutunut miettimään eri musiikkityylien vaikutusta meihin ihmisiin. Kaikkihan me sen tiedämme, että vaikutusta musiikilla on, jopa joukkohysteriaan asti. Mike Herron analysoi eri musiikkityylejä siitä tiedosta käsin, että me ihmiset olemme kolmiosaisia. Meissä kaikissa on henki, sielu ja ruumis. Lyhyesti ilmaistuna hän selitti asian näin: Hengellinen musiikki menee meissä sydämen alueelle, sinfoniat siirtyvät päähän ja rock osuu vyötärön alapuolelle.
Ilmiselvästi sama koskee myös kuvataiteita. Kuvataiteetkin taitavat osua meissä olemuksemme eri alueille. Ja ilmeisesti Martta Wendelinin aiheet ja tulkinta osuvat minussa juuri siihen osastoon, jota nyt haluan kehittää - sydämen ryytimaahan, jota näin voin puhdistaa, kastella ja kitkeä.

Luther on luonnehtinut musiikkia omalla loistokkaalla tavallaan:
" Musiikki on Jumalan suurin lahja teologian jälkeen, sillä se tekee ihmisen iloiseksi ja taitavaksi. Musiikki on kuulunut Jumalan luomakuntaan alusta asti. "Jopa näkymätön ilma väreilee musiikkia. Luotujen, erityisesti lintujen laulua on jo Daavidkin ylistänyt.
Musiikki ilmaisee syvimmältään Jumalan lakia haastavana, uhkaavana ja murskaavana ja Jumalan evankeliumia ilahduttavana, lohduttavana, rohkaisevana ja voimaa antavana".
( Lutherin kodissaan laulettiin motetteja eli moniäänisiä hengellisiä kuorolauluja ilman säestystä).
Niin, ja onhan meidän puhumisemmekin eräänlaista musiikkia rytmissään, värissään, voimakkuudessaan, sävelkuluissaan ja tauoissaan.

"Ihan kauhee!"

Maalaisimme vesiväreillä neljän tytön kanssa tuvan pöydän ympärillä. Joukon nuorin, kolmevuotias neiti, kurkotti pöydän pöydän yli, vilkaisi vihreää naista, jota olin parhaillaan tekemässä  ja huudahti järkyttyneellä  äänellä:
 - Ihan kauhee!
Isot siskot yrittivät parhaansa mukaan hyssytellä, ettet voi sanoa noin mummin työstä, mutta tyttö toisti vakavana päätään vahvistukseksi nyökyttäen: - Se on ihan kauhee!

Luther puhuu Tienviittoja-nimisessä hartauskirjassa siitä, miten myös ihmissuhteissa voidaan olla ankaria ja nopeita tuomitsemaan. Hän muistuttaa , että usein kuvittelemme itse olevamme hyviä ja  toimivamme oikein, mutta kun näemme lähimmäisessä pienenkin vian, se kasvaa mielessä suureksi ja peittää hänessä olevan kaiken hyvän.

Luther kertoo esimerkin: Jos näen, että jollakin henkilöllä on kultainen puku, mutta siinä kulkee valkoinen lanka, niin alan tuijottaa vain outoa valkoista lankaa sellaisella haukansilmällä, että toisen koko kultainen puku muuttuu mielessäni mitättömäksi. En tule ollenkaan ajatelleeksi, että minulla itselläni on karkea puku, jossa on vain yksi kultainen lanka.
  Kun alan halveksia ja tuomita toista, alkaa kierre, jolloin toinen  puolestaan pyrkii antamaan samalla mitalla takaisin. Hän puuttuu kaikkeen ikävään, mitä puolestaan minusta löytää.
Näin alkaa kierre: kauna ja kyräily. Joskus jopa riitely ja repiminen.

Kirjailija Elma Aaltonen on puhunut lapsille kirjassaan Anna kulkee enkelin kanssa rakkauden silmälaseista, jotka nenälle nostettuina saavat katsojan näkemään lähimmäisensä uudella tavalla. Lasien läpi katsova näkee selvemmin asioiden syyt,  hän näkee toisen ihmisen samanlaisena keskeneräisenä ja  vielä keskellä kasvamisen prosessia olevana kuin itsensäkin.

Rakkauden silmälasit voivat kuulostaa naiivilta ja lapselliselta, mutta kaikessa kanssakäymisessä varsin hyödylliset.
Raamattu sanoo Pietarin kirjeessä saman näin (1. Piet. 4:8): 
Rakkaus peittää paljonkin synnin.

Vihreä nainenkin taitaa olla varsin kelvollinen, vaikka raukalla on silmä poskella, ja korvakin häneltä näyttää puuttuvan.