Napakkaa puhetta

Minulla oli kahdeksan vuotta oppikoulussa luokallani poika, joka oli tavattoman vähäpuheinen. Hän tuskin koskaan avasi suutaan, mutta kun hän sen joskus teki, kaikki hiljentyivät ja pysähtyivät häntä kuuntelemaan. Joku luokkatoveri murjaisikin kerran naulan kantaan: - Jaska puhuu vähän, mutta asiaa!
Vähän samanlainen ajatus tuli mieleeni viime viikonvaihteessa Orolla, kun kuuntelimme siellä vs. johtajan, Sari Behmin, puhetta.

Sarin ulkonainen esiintyminen oli harkittua ja rauhallista. Hän puheensa oli niukkaa, mutta hänen muutamat sanansa jäivät varmaan siitä syystä mieleen. Häneen puheessaan oli vain kolme asiaa. Taisi olla vain kolme lausetta.
1. Pysähdy.
2. Käänny.
3. Ala tehdä työtä.

Sanat tuntuivat jopa hieman arvoituksellisilta niukkuutensa takia. Mitä ne saattaisivat tarkoittaa?

Ehkä ne puhuvat meidän ensimmäisestä rakkaudestamme, siitä kutsusta, jonka olemme kokeneet joskus kauan sitten Jumalalta saaneemme. Saattaa kuitenkin olla, että olemme kuitenkin vuosien vieriessä sen unohtaneet. On ollut niin paljon kiirettä ja kaikenlaista touhuilua.
Nyt kuitenkin meitä muistutettiin palauttamaan tämä kutsu uudelleen mieleemme.
Kehotettiin kääntymään takaisin päin. Ehkä kulkumme on ollut viime aikoina vähän samanlaista takkkuista menoa kuin kuvan naisella.
Ja kun olemme palanneet takaisin alkupisteeseen, pitäisi ryhtyä tekemään työtä, mitä se sitten kullakin on.

Aina ei ole helppoa edes tunnistaa sitä, mikä on tärkein ja ajankohtaisin tehtävä, mihin suunnata ajatuksensa ja voimansa. Välillä sitä joutuu oikein kyselemään Jumalalta uudelleen, ettei hössöttäisi kaikkea muuta.
On pysähtymisen ja miettimisen paikka.

Puuttuva palanen

Kuva:
Kaunis pieni keramiikkaesine kuvassa on vanha ja arvokas. Olen saanut sen 60 vuotta sitten ensimmäisen luokan hiihtokilpailujen palkintona. Miksi se kulkee yhä matkassani, kuka sen on rikkonut ja miksi palakin on yhä tallella... näihin kysymyksiin ei minulla ole vastausta.
Samaten kuin ei siihenkään, miksi minä, ekaluokkalainen tyttö, sain palkinnoksi tuhkakupin??? Ainoa selitys siihen taitaa olla se, että muuta annettavaa ei opettajakunnalla ollut sodan jälkeen antaa.

 Juuri kahdeksan vuotta täyttänyt pikkuvesselimme painelee alas mäkeä kohti rantaa lanteitaan keikuttaen ja hoilaa: "...oot mun puuttuva palaneeen, puuttuva palaneeen...jne". 

Jäin miettimään pikkunappuloiden hittikappaleen sanojen merikitystä. Puuttuuko poikalapsista jotakin, onko heissä joku reikäinen kohta, jonka tyttöystävä voisi paikata. Ison kirjan mukaan on. Yksi kylkiluu sen mukaan mieheltä puuttuu - lääkärikirjan mukaan ei kylläkään näin ole. (Sitä paitsi alkukielen perusteella siinä ei edes puhuta kylkiluusta, vaan sana tarkoittaa 'pala kyljestä')
.
Tuttu nuori pastoriystävämme kertoi vuosia sitten ylpeänä ja innoissaan, että hän löysi 'kylkiluunsa' Virosta. Hyvän löysikin. He ovat kovin onnellisen tuntuinen pariskunta vielä nykyisinkin - kuusine lapsineen.
Tämä kylkiluu-juttu on kuitenkin siis kuvainnollista puhetta. Kaunista sinänsä, sillä kylkiluut suojaavat ihmisen kaikkein arimpia elimiä, sydäntä ja keuhkoja. Ainakin minusta on mukavaa ajatella, että minun mieheni on antanut minulle vahvan kylkiluunsa suojelemaan heikompaansa.
.
Raamatussa juuri tämä luomiskertomuksen kohta, jossa kerrotaan ihmisen luomisesta, on muutoinkin kuin kylkiluun osalta ajatuksia herättävä. Yksikkö ja monikko tuntuvat vaihtelevan siinä mielivaltaisesti. Välillä on yksi Luoja-Jumala, välillä taas kaksi Luojaa. Koska tiedän Raamatun olevan rationaalisen kirjan, jäin näitä luomisjakeita miettimään. Nehän menevät näin:

1 Moos 1: 26
"Jumala sanoi: "Tehkäämme ihminen kuvaksemme, kaltaiseksemme...."
Jae 27 palaa yksikköön: "Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät."
Kun tehtiin päätös ihmisen luomisesta, olivat siinä jumaluuden kaikki kolme persoonaa siis läsnä. Kaiken muun kerrotaan Jumalan luoneen yksin. Mies ja nainen - siis kaksi - ovat yhdessä Jumalan kuva. Kaunista.

Nyt hyppään jutussani kuitenkin Venäjälle ja siellä ystävääni Vitaliin, johon olen tutustunut jo miltei kaksi vuosikymmentä sitten - Venäjän nuorisovankilassa. Hän oli siis vanki - vanki, joka oli perustanut sinne itselleen oman seurakunnan.
Kaikki vangit eivät vapautuessaan selviä elämästä muurien ulkopuolella, ei Venäjällä, eikä meillä täällä Suomessakaan,  mutta Vitali selvisi. Hänellä on tänään vaimo, alakouluikäinen tytär sekä maallinen ammatti. Kaiken tämän lisäksi hän luki itsensä myös pastoriksi.
Hänen pieni kirjoituksensa löytyi kuukausi sitten Pisara-nimisen avustusjärjestön kevätkirjeestä. Koska Vitalinkin kertomuksessa puhutaan puuttuvasta palasesta, lainaan osan hänen kirjeestään tähän.
Tarinansa alussa Vitali kertoo, kuinka hän koulukodissa viettämänsä nuoruuden jälkeen oli ajautunut rikollisjengiin ja sitä myöten vankilaan. Siellä oli häntä ollut vastassa seinä ja tuskallinen ahdistus.
Tästä eteenpäin annan Vitalin itsensä jatkaa:

" En silloin vielä tiennyt, että ihmisen sisällä on Jeesuksen kokoinen tila. Jos se on tyhjä, on ihminen yhtä vajaa kuin palapeli, josta puuttuu pala. Vankilassa Jeesus tuli sismpääni ja johti minut tähän eheään, onnellisen elämään, joka minulla on nyt." 

Siis jälleen - puuttuva palanen?.

. 

Terveisiä Oronmyllyltä

Kansan Raamattuseuran leirikeskus, Oronmylly, sijaitsee parinkymmenen kilometrin päässä Venäjän rajalta. Se on ollut Pitkäsen ja Anttosen suvun omistama ainakin sadan vuoden ajan.

1850-luvulta alkaen myllylle tuotiin jyviä pitkänkin matkan päästä, ja palattiin kotiin jauhot ja ryynit mukana.

Kuuluisin mylläri on ollut isokokoinen ja karski  Oron-Pekka, jonka käsissä  jyväsäkki ei paljon painanut.

Orolla alkoi tapahtua suuria muutoksia, kun sähkövoima syrjäytti vesivoiman. Kun mylly oli joutunut lopettaman toimintansa, niin myllärin uskova poika, Aate-Pekka, lahjoitti aution myllyn vuonna 1962 Kansan Raamattuseuran käyttöön.

Oronmyllyllä on runsas kurssitarjonta. Perinteisesti siellä vietetään heinäkuussa Israel-viikkoja. Olimme Salomen kanssa päättäneet osallistua silloin heprean jatkokurssille,  ja ystävämme Ruut lähti opiskelemaan alkeita. Juuri Eilatista saapunut Rachel liittyi joukkoomme ja osallistui Israel-päiville kuten miehenikin. Joukkomme hännänhuippuna oli vielä nuori lapinkoiratyttö.

Koko edeltävän viikon Orolla oli harjoiteltu israelilaisia lauluja ja tansseja. Heti Israel-päivien aluksi saimmekin nauttia näistä esityksistä. 

Päivien ohjelmarunko oli monipuolinen luentoineen ja musiikkiesityksineen. Niistä vastasivat Erja Kalpio, Petri Kauhanen ja Sari Behm sekä Jarmojen lauluryhmä.

Päivillä oli vieraana armenialaissyntyinen pastori Ike, joka puhui maalaamansa kuvan pohjalta. Hänen sanomansa oli, että evankeliumi pitää tarjota juutalaisille ensin.   

Oronmyllyn toimintakeskus sijaitsee kauniissa harjumaastossa, jossa pieniä järviä löytyy vähän väliä.

Alue on laaja, ja siellä kulkiessani polkuja koirani kanssa, ajattelin, miten hienoa on, että satunnaisen matkailijan on mahdollista vaellella vapaasti  näissä kauniissa maisemissa. Jos paikat olisivat entisen  omistajasuvun hallinnassa, kaikki tuo kauneus jäisi näkemättä.

Seuraava kuva on sauna- ja uimarannasta. 

Aivan lähellä Oronmyllyn toimintakeskusta on suo, jonka yli johtavat pitkospuut. Suo oli täynnä satoja kukkivia maariankämmeköitä.

Erään erämaalammen pohjukassa majaili joutsenperhe: isä, äiti ja neljä vielä harmaata poikasta.

Viimeisenä iltana teimme retken  Haukkavuorelle, joka on ollut keskeinen paikka Suomen historiassa. Kallion pinnasta löytyy hakattu vuosiluku 1722, Uudenkaupungin rauhan raja on kulkenut siltä kohdalta.  

Tulen varmaankin  palaamaan myöhemmissä päivityksissä Orolla esiintulleisiin asioihin.
Olkoot nämä kuvat sieltä nyt vain ensimmäinen tervehdys!

Silmäterä

Hupsu on tuo sana, silmäterä, kun sitä oikein kuuntelee ja maistelee. Mikä 'terä' siellä silmän keskellä muka on? Tiedämme hyvin mistä on kyse, jos kerrotaan, että joku perheen lapsista on isän ja äidin silmäterä. Useinhan kyseessä  on perheen ainut tai se pikkuruisin perheenjäsen.

Mutta kun Jumalakin puhuu silmäterästä, Hänen silmäterästään. Raamatussa sanotaan näin: "Sillä joka teihin koskee, se koskee hänen silmäteräänsä." Keihin ei siis saa koskea? Vastaus kuuluu: Hänen omaisuuskansaansa. Jopa kokonaisten kansojen kohtalot nivoutuvat siihen, miten ne kohtelevat juutalaista kansaa.
 Vaitiolokin kun on kannanotto, hiljaisuuskin pahan edessä on kuin siihen myöntymistä.

Veteraanikansanedustaja, lääkäri Ulla Järvilehto kirjoitti eräässä lehdessä näin:
" On ensiarvoisen tärkeää, että päättäjien joukossa niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla on ihmisiä, jotka eivät ajelehdi virran mukana, vaan pitävät kiinni siitä, mikä on totta ja oikeaa ja seisovat siksi suorina myös Israelin olemassaolon oikeuden ja turvallisuuden puolesta. He tuovat Raamatun lupauksen mukaan siunauksen myös omille kansoilleen."

Aihe on taas kovasti ajankohtainen. Joudumme jokaisessa uutislähetyksessä seuraamaan Israelin valtion taistelua Hamashia vastaan. Mielessä myllertää. Ketä uskoa, kenen puolelle asettua?

Sinä vuonna kun poikani täytti 15 vuotta olin hänen kanssaan viikon Israelissa. Se oli aivan tavallinen turistimatka, Tiberias, Nasaret, Jerusalem jne. Jerusalemissa kävimme mm. Jad vashemissä - Vainojen museossa. Museoalue on niin selvästi rajattu aluekokonaisuus, että ryhmän saattoi päästää valloilleen, kulkemaan kunkin omaa vauhtiaan ja pysähtymään siinä mikä pysäytti.

 Eräs rakennuksista oli kuin suuri katettu hautuumaa. Sisällä oli pimeää ja se oli täynnä mustia, korkeita, marmorisia  - kuin hautapaasia. Kunkin sellaisen edessä paloi elävä tuli, mikä olikin ainoa valolähde tässä laakeassa, matalassa rakennuksessa.

Jokaiseen paateen oli hakattu maan nimi, esim. POLAND 2.900.000. Luku maan nimen alla kertoi kuinka moni puolanjuutalainen oli saanut surmansa holokaustissa.

Aloimme pojan kanssa etsiä Suomen muistokiveä - tuloksetta. Lopulta käännyimme ovensuussa istuneen koppalakkisen vahtimestarin puoleen. Yllättäen hän tekikin meille vastakysymyksen. " Oletteko suomalaisia? Kuullessaan vastauksen nousi hän seisomaan, otti koppalakin päästään ja kumarsi meille syvään sanoen: "No deads from Finland. Thank you Mannerheim." Sen kunnian, jonka Mannerheimin olisi pitänyt saada kuulla, saimme me ottaa vastaan ja kantaa kyyneleinämme ulos auringonpaisteeseen.

Jostakin olen kuullut, että Mannerheimillä olisi ollut Raamattunsa osaavia neuvonantajia, jotka olisivat varoittaneet maamme johtoa luovuttamasta Hitlerille suomenjuutalaisia. Ja kun emme kansana koskeneet silmäterään, selvisimme sodan loppuratkaisuista huomattavasti vähemmin vammoin kuin esim. naapurimme Suomenlahden toisella rannalla.

Kun Eurooppaa ollaan toisen maailmansodan jälkeen koetettu yhdistää on uskottu siihen, ettei siellä koskaan enää tultaisi kokemaan mitään vastaavaa. Mutta nyt kun kuuntelee uutisia, tulee samaisesta Euroopasta outo olo. Eikö antisemitismi kuollutkaan? Yhtenäinen Eurooppa perustettiin juutalaisen kansan tuhkan päälle ja jo nyt kuulee uutisia, joissa mm. keskellä kirkasta päivää on lupa maalata hakaristejä paikallisen synagogan seiniin (Gdansk, Puola) Äärioikeistolaiset puolueet ovat nostaneet päätään myös Ranskassa, Itävallassa jne.
Entäs Unkari? Unkarissa toimii julkisesti äärioikeistolainen, nationalistinen ja siis myös antisemitistinen puolue nimeltään Jobbik. Samaisessa Unkarissa järjesti eräs moottoripyöräjengi häiriköivän moottoripyöräajon synagogan ympäri - ympäri, ympäri pitkät banderollit perässään. Tempauksen nimenä oli " Lisää kaasua!"

Olen tämän blogitekstini aiheeksi ottanut asian, joka jakaa joukkoja. On aina jakanut. Tämä kirjoitus on lähetetty täältä itärajan kupeesta, Särkisalmelta, Oronmyllyn kurssikeskuksesta. Olemme olleet täällä vajaan viikon Magdaleenan kanssa heprean kielen jatkokurssilla. Olisiko se vaikuttanut vaikean aiheeni valintaan? No mutta - terveisiä - shalom!.

Dietrich Bonhoeffer,  jätti meille perinnöksi kuolemattoman ajatuksen
" Vaikeneminen pahuuden edessä on itsessään pahuutta: Jumala ei pidä meitä syyttöminä. Puhumattomuus on puhumista. Tekemättömyys on tekoja."

Tiekirkossa päivystäjänä

Monelle on varmaan tuttu tunne varsinkin menneiltä vuosilta, kun saapuu jollekin paikkakunnalle ja haluaisi tutustua paikalliseen kirkkoon, se onkin lukittu. Silloin on joutunut kiertelemään kirkkoa ja rynkyttelemään ovia aivan turhaan, kun ne eivät ole auenneet.
Tähän harmilliseen tilanteeseen vastauksena on Suomessa perustettu Tiekirkko-liike, jonka ansiosta tänäkin kesänä 270 kirkkoa pitää ovensa auki niin, että satunnainen matkailija voi pistäytyä hiljentymään liikenteen keskeltä ja kenties myös ihailemaan kirkkosalien kauneutta.

Kesäkirkkoni Luopioinen on myös mukana Tiekirkko-liikkeessä. Kirkkoa pidetään avoinna päivittäin viisi tuntia kesän alusta lähes elokuun puoliväliin. Päivystäjiä kirkkoon on löytynyt hyvin, sillä monet järjestöt ovat ottaneet päivystämisen asiakseen ja jakavat sitten vuoroja jäsenilleen.

Itse olin päättänyt olla sivussa päivystysrenkaasta, sillä pelkäsin, etten osaisi esitellä kirkkoa, kun en ollut saanut siihen opastusta. Arvelin, etten muistaisi edes mitään, jos joku sattuisi kysymään jotain.
Sitten sain yllättäen puhelinsoiton, jossa minua pyydettiin seuraavana päivänä tuuraamaan puuttuvaa päivystäjää. Tulostin netistä kirkkoa koskevia artikkeleita, kahlasin ne läpi ja lähdin seuraavana aamuna epävarmalla mielellä liikkeelle.

Päivä tiekirkkopäivystäjänä oli kuitenkin mahtavan positiivinen yllätys. Vaikka en varsinaisesti ollutkaan "opas", onnistuin jututtamaan kävijöitä. Aloitin yleensä suosikkiaiheestani, enkeleistä, sanomalla, että tämän kirkon erikoisuutena ovat kupoliin maalatut enkelit. Kun kävijät alkoivat sitten tähystellä ylöspäin, niin keskustelu lähti siitä luontevasti liikkeelle.

Kirkon katossa olevista Antti Salmenlinnan enkelimaalauksista löytyy runsaasti koskettavaa symboliikkaa.
Kun kirkkoon astuu pääovesta, edessä olevassa kupolissa näet enkelin tarjoamassa ihmiselle kruunua, ja parrussa on teksti "Minä annan sinulle elämän kruunun."

Kun saapuu kirkkoon kylältä kaiken elämän keskeltä, takana turvana seisoo rukoileva enkeli, kun käärme tarjoaa ihmiselle omenaa. Parrussa on kehotus "Rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen".

Kun kirkkoon saapuu hautausmaalta, enkeli ojentaa ihmiselle ristiä kuin muistutukseksi viimeisen levähdyspaikan merkistä, mutta samalla siitä että risti on ylösnousemuksen tunnus.
Parrussa on kirjoitus "Ole uskollinen kuolemaan asti."

Kun kirkossa kävijä sitten lähtee pääkäytävää ulospäin, enkeli saattelee lähtijää palmunoksa kädessä.

Palmunoksaa käytetään voiton ja ikuisen elämän vertauskuvana. 

Kattoparruun maalattu teksti saattelee lähtijää sanoilla "Kilvoitelkaa hyvä uskon kilvoitus".

Kävijöitä ei tiekirkossa riittänyt sentään ruuhkaksi asti, mutta kuitenkin koko ajan ovi kävi niin tiuhaan, etten ehtinyt edes lukea mukaani varaamaa kirjaa.

Heti alussa sytytin lähetyskynttelikköön kynttilän jokaisen perheenjäsenen ja sukulaisen puolesta. Kynttilän liekki muistuttaa rukouksesta, ja tuntui mukavalta katsella, kuinka pieni tuli lepatti läheisteni puolesta kirkon hiljaisuudessa ja rukouksen ilmapiirissä monen tunnin ajan.  

Viisi tuntia vierähti yllättävän nopeasti. Aikaa toki lyhensi kahvitauko kirkon piha-alueella toimivan museonhoitajan ja hautausmaan nuorten työntekijöiden kanssa.

Päivystysvuoro meni jopa yliajalle, sillä viimeisin kävijä viihtyi niin hyvin, ettei olisi millään malttanut lähteä.

Päällimmäinen ajatus päivystyksestä olikin, että tämähän onkin hauskaa, ja voisin tehdä tätä toisenkin kerran. Oli mukavaa tavata ihmisiä ja kuunnella heidän ajatuksiaan. Erityisen hienolta tuntui kuulla lausahdus useastakin suusta: - Täällä on hyvä ilmapiiri. Täällä on niin ihmeen hyvä henki.

Siihen oli helppo sanoa: - Se on rukouksen henki.

Ystäväni.

Magdaleena kertoi edellisessä blogikirjoituksessaan hauskasti pikkupoikiensa kompuroinnista korpimetsässä. Pienet saappaat ja lyhyet sääret vaikeakulkuisessa maastossa on hankala yhtälö. Mutta me aikuiset kokemuksesta tiedämme, että juuri tällaisista sitkeistä pikkumiehistä kasvaa niitä vahvoja ja rohkeita miehiä!
Omassa virikekuvassani on oman saaristoni lapsia - erittäin hyviä ystäviä, kuten kuvan huumorista käy ilmi.

Sitkeyttä ja rohkeutta tarvitsi myös Bunyan, tämä englantilainen kattilanpaikkaaja, josta Magdaleena kertoi. Huvittavaa tarinassa oli se, että tämä mies löysi 'parhaan ystävänsä' vaimonsa kapiokirstusta. Kuka siis mistäkin löytää, jotkut eivät koko elämänsä aikana mistään.
Bunyanin, Paavali-veljemme, Wurmbrandtin ja tuhansien muiden sitkeys ja uskollisuus kyseistä ystävää kohtaan vei heidät vankilaan. Meillä muilla matka on helpompaa - vain ikuista 'rämpimistä'. Milloin jää jalka kiinni kenenkin lähimmäisen ilkeään kommenttiin.
Olen usein miettinyt olemmeko tehneet uskostamme liian monimutkaisen, liian vaikeatajuisen, liian pelottavan, joustamattoman ja rakkaudettoman. Bunyan tähtäsi kirjallaan juuri tähän. Hän höysti vakavan asiansa meihin itseemme kohdistuvalla huumorilla. Onhan huomattavasti miellyttävämpää se, että osaamme itse nauraa itsellemme, kuin että sen tekee joku muu.  

Luin tänään pienestä hartauskirjastani hätkähdyttävän napakan ajatuskokonaisuuden.
 Se kuului näin:
¤  Mitä ihminen sanoo kääntymykseksi,  onkin todellisuudessa suuren ystävän löytämistä.
¤  Mitä ihminen sanoo uskonnoksi,  onkin hyvän ystävän tuntemista.
¤  Mitä ihminen sanoo pyhitykseksi,  onkin tämän hyvän ystävän seuraamista.

Miten ihananan yksinkertaisesti sanottu. Yksinkertaisuus on maailman kaunein asia.

Alakoululaisteni aineen aiheena oli usein otsikko: Millainen on sinun mielestäsi hyvä ystävä? Eipä tee pahaa joskus sitä aikuisenkin pohtia. Näin tulee samalla ajateltua osaanko minä itse olla jollekulle se hyvä ystävä?
Eräs sukulaisystäväni (sukulainen voi siis olla myös ystävä, vaikkakin se taitaa olla harvinaista) innostui kirjoittamaan minulle pitkän kirjeen luettuaan blogitekstini, joka kertoi riemuylioppilasjuhlistani. Tämä 'kälyseni' kertoi, että hänelle oli jäänyt kouluajoista asti jäljelle yksi, vain ja ainoastaan yksi ystävä. Muutama viikko sitten he olivat tämän ystävän kanssa viettäneet kulttuuriviikonlopun Hartolassa, Itä-Hämeen opistossa, antiikkiseminaarissa.
Kälyseni lopetti mielenkiintoisen kirjeensä sanoihin: "Yksikin ystävä riittää, jos hänet on oppinut tunteman hyvin."

Bunyan löysi siis parhaan ystävänsä nuoren vaimonsa kapiokirstusta. Herkullista huumoria. Ystävä voi siis olla piilossa miltei missä vain. Monet virsienkirjoittajat ovat myös tämän kyseisen ystävän löytäneet. Olemme heidän sanoittamiaan virsiä kaikki lapsena laulaneet, halusimmepa tai emme.
Tuntunevat tutuilta: Ystävä sä lapsien (lapsenmielisten, ei lapsellisten), Jeesus parhain ystäväni jne.

Nämä virret kertovat täydellisestä ystävästä - ystävästä, joka on väsymätön, epäitsekäs, kaikessa voittava ja ihmeitä tekevä. Tuollaiseen ei meistä kestään ole.

Maan korvessa

Olimme pikkupoikien kanssa metsäretkellä. Toinen pojista oli tuntevinaan reitin ja juoksi innoissaan muiden edellä. - Kyllä minä tiedän, minä osaan! hän huuteli olkansa yli.
Jossakin vaiheessa pikkumies kuitenkin löytyi taimikon keskeltä, sillä polku oli huomaamatta kadonnut näkymättömiin.
Välillä pikkuveli oli takertunut jalastaan kivikkoon, emmekä meinanneet saada saapasta millään irrotetuksi. Samoin jouduimme kiskomaan isoveljen puunkolosta, hän kun oli takertunut vaatteistaan oksanhankaan.

Kun seurasin pikkupoikien menoa, jostain mielen pohjukasta nousi vanha  John Bunyanin kirja Kristityn vaellus. Kirja on yksi kaikkein suosituimmista englanninkielisistä kirjoista, joka on käännetty 200 kielelle. Bunyan (1628-1688) oli englantilainen kattilanpaikkaaja, joka innostui vaimonsa kapiokirstusta löytämistään hartauskirjoista niin, että hänen elämänsä muuttui rajusti. Hän alkoi saarnata ilman saarnalupaa ja joutui uskonnollisten mielipiteittensä takia vankilaan.

Vankilassa oleminen oli kuitenkin  merkittävää hänen kirjallisen tuotantonsa kannalta, sillä siellä ollessaan hän kirjoitti Kristityn vaelluksen. Ainoa kirja, jota hän vankilassa luki, oli Raamattu, ja sen kieli siirtyi hänen omiin kirjoituksiinsa.

Kristityn vaellus on vertauskuvallinen kertomus Kristityn (Mr. Christian) elämästä. Siinä Kristitty jättää perheensä ja lähtee Turmion kaupungista ja pyrkii kohti taivaallista. Kirjan keskeinen motiivi on kilvoittelu kohti pelastusta. Kertomuksen alussa Kristitty tapaa Evankelistan, joka opastaa hänet matkaan ahtaan portin kautta. Tie mutkittelee, sillä tiellä pysyminen on hankalaa, välillä se katoaa kokonaan. Kristititty on hukkumaisillaan Epäilyksen suohon, nukahtaa synnin uneen, harhautuu oikealta polulta ja joutuu Toivo-ystävänsä kanssa Epätoivo-nimisen jättiläisen vangiksi. 

Matkallaan Kristitty tapaa joukon ihmisiä, joiden nimet hauskasti kuvaavat heidän luonteenpiirteitään. Ihmisiä on mukana matkalla melkoinen kavalkadi: löytyy Itsepäinen, Taipuvainen, Apu, Maailmanviisas, Hyvä tahto, Selittäjä, Tekopyhä, Ymmärrys, Rakkaus, Tyhmä, Laiska, Pöyhkeä ja monta muuta tyyppiä.

Onko sitten Kristityn vaelluksella vielä sanottavaa tämän ajan ihmiselle? 

Jos tämä klassikkokirja kiinnostaa, voit päätellä kirjan ajankohtaisuuden itse kurkistamalla netissä olevaan kuvitettuun ja tulostettavaan PDF-versioon, joka löytyy osoitteesta www.elisanet.fi/~y619756/pilgrim/

tai kuuntelemalla kirjaa MP3-äänikirjana tai sen luentaa youtubista. 

  

Lumen varastohuone

Kuvani on kummallinen ja huonolaatuinenkin, sillä se on otettu saamastani valokuvasta. Mutta jos sitä tarkemmin tutkii huomaa, että siinä oleva vauva nukkuu vanhassa matkalukussa ja hänen omaisuutensa näyttää olevan laukun yläkannella. Mikä juttu tamä on? 

Ystävättäreni tytär lähti kuutisen vuotta sitten miehensä ja silloin puolitoistavuotiaan poikansa kanssa lähetyskentälle Afrikkaan. He asuvat siellä paikallisen kansan keskuudessa, muurin ympäröimässä savimajassa, keittävät ruokansa umpipihansa keskellä olevalla nuotiolla, maito saadaann omasta vuohesta ja munat omista kanoista, jotka asustelevat myös samassa pihapiirissä kuin perhe. Alussa perheellä ei ollut sähköä edes sen vertaa, että olisi saanut kännykät ladattua. Nyt on katolla kuitenkin jo aurinkopaneli, joten jopa tietokone toimii. Mutta yhä nukutaan yöt päiväksi rullattavilla matoilla - lattialla. Juoksevaa vettä on, mikäli se aasi joka sitä päivittäin leileissä tuo - juoksee.

Tuntuu meikäläisestä aivan mahdottomalta elämänmuodolta. Varsinkin kun tähän kaikkeen lisää sietämättömän kuumuuden ja sadekauden. Mutta tämä nuoripari on toista mieltä. He ilmaisevat asian näin: "Näin stressitöntä elämää emme ole milloinkaan Suomessa viettäneet." ( Mies on loistava pianisti ja kuuden ällän ylioppilas - jos se vähän laajentaisi ymmärryksemme taustaa).

Nyt on lapsia perheessä jo kolme ja puoli. Matkalaukku, jonka virikekuvaksi olen tekstiini liittänyt on ollut tämän perheen kulloisenkin vauvan ensivuode. Kätevää, toden totta - ja söpöäkin.

Tänä kesänä perhe tuli ensimmäistä kertaa käymään Suomessa. Kaksi nuorinta perheen lasta eivät olleet käyneet kotimaassa kertaakaan, eikä vanhinkaan tainnut täältä mitään muistaa. He saapuivat Suomeen toukokuussa, kauneimmalla kesän kynnyksellä.
Mutta mitäpä päätti minun hauska ja kekseliäs  ystävätärmummoni tehdä lopputalvesta, kuultuaan näin iloisen kotimaaloma-uutisen? Hän kokosi kolme Suomessa asuvaa samanikäistä serkkua pyörittelemään mummon pakastimeen talven viime lumista ison pussillisen lumipalloja Afrikan serkkupojille. Upea idea, mutta poikien saavuttua oli Taivaallisella Isällä ideoituna vielä mahtavampikin yllätys.
Kaikki me muistamme minkälainen kevät meillä Suomessa tänä vuonna oli. Kuuma! Mutta perheen  suomiloman kolmantena päivänä alkoi Salpausselän etelärinteellä sijaitsevan mummilan pihassa sataa lunta. Sitä tuli loppujen lopuksi niinkin paljon, että siitä saatiin pihaan lumiukko ja vielä kunnon lumisotakin isän ja poikien välille.Lapsilla oli siis hauskaa - ja isälläkin - mutta äiti-poloinen joutui lähtemään Kirpputorille ostamaan pojilleen saappaita.ja kurahousuja - 'kroksuilla' kuin ei Suomessa näyttänytkään toukokuussa pärjäävän..

Jobin kirjassa on mielenkiintoinen osio. Job ja Jumala käyvät sen viimeisissä luvuissa vuorokeskustelua. Luvuissa 38-41 vastaa Jumala Jobin tekemiin tuskaisiin kysymyksiin jumalallisella viisaudellaan ja auktoriteetillaan. Job 38: 22:ssa kysyy Jumala Jobilta: " Oletko käynyt lumen varastohuoneissa, ja oletko nähnyt rakeiden varastot...?"
Lunta ja rakeita on siis varastossa 'jossakin', ja nyt toukokuussa Taivaallinen Isä innostui lähettämään sitä näille lähetysperheen pikkupojille, - vähän enemmänkin kuin mitä mummilan pakasteessa sitä oli ollut varastoituna.

Tässä tarinani loppukuvassa on tuliainen, jonka sain tämän perheen nuorelta äidiltä. Kaktukseni alla on pieneen tikkuun kiinnitetty kolme pientä pussia. Kaikki pussien sisältämät asiat on löydetty heidän pikkuruiselta pihaltaan Afrikasta.
 Pusseissa on:
pihan hiekkaa, taateleita ja näkinkenkä. (Tikkua voi kuulemma käyttää hammastikkuna).

Ihana muisto. Kiitos sen tekijäperheelle ja siunausta seuraavaan viisivuotisjaksoon.