Taannoin kuuntelin maalaislääkäri Tapani Kiminkistä. Hän on saarijärveläinen lääkäri, joka on paljon kierrellyt puhumassa suoria sanoja suomalaisten hyvin-, mutta erityisesti pahoinvoinnista. Hän sanoi, että surkuteltavin olento on yksinäinen, masentunut vanhus. On vaikeaa päästä ylös masennuksen kuopasta, mutta erityisen vaikeaa se on sellaiselle, jonka voimat ovat jo vanhuuden takia muutenkin vähissä.
Vanhuuden yksinäisyys syntyy sairauksien ja sosiaalisen elämän vähenemisenä, joskus se alkaa pitkän parisuhteen katkeamisesta. Kun saatoimme hoitokotiin lähes 95-vuotiasta appeani, hänen puolisonsa kuoleman jälkeen, appeni toisteli: - Minä olen niin yksin, yksin. Minäkin tahtoisin kuolla.
Oli helppoa ymmärtää vanhan miehen tunteita yli 60 vuotta kestäneen avioliiton jälkeen, siinä puheet veteraanikodin hyvästä hoidosta tuntuivat kovin heppoisilta.
Kiminkinen saarnasi puheessaan, miten helposti tuppaamme unohtamaan vanhukset, heikot ja köyhät, vaikka juuri heitä varten olemme olemassa.
Kun itsekin olen eläkeiässä, puheet vanhusten yksinäisyydestä tulevat lähelle. Enhän nuorempana uskonut, että voisin koskaan joutua masennuksenkaan syövereihin, sillä olen pitänyt itseäni melko iloisena ja positiivisena tyyppinä. Kuitenkin kahtena viimeisimpänä työvuotena sairastin masennusta. Miten se oli oikein mahdollista? Työelämän muutokset kotikaupungissani saivat minut täysin ymmälle. Oli vaikeaa käsittää koululaitoksessa tehtyjä leikkauksia ja säästöjä, jossa yhteydessä hyvin toimiva, turvallinen koulumme lopetettiin. Vuosien kuluessa kouluyhteisössä oli tehty paljon suunnittelutyötä, joiden seurauksena koululla oli useita toimintatapoja, jotka olivat koko maan mittakaavassa uusia ja kiinnostavia. Nyt 150 oppilasta joutui jättikoulun ahmaisemiksi, siellä tukiopetus ja muut heikkojen oppilaiden tukitoimet piti jakaa suuren joukon kanssa. Lapsi jäi euron kilinän jalkoihin.
Kaiken tämän pohtiminen vei minulta yöunet, sai aikaan väsymyksen, toi ilottomuuden - eikä mikään enää tuntunut miltään. Näin jälkeen päin on vaikea ymmärtää, miten näin pääsi tapahtumaan. Olin kuin virrassa, mutta olin ajautunut sivuun, siellä jonkinlaiseen pyörteeseen, jossa räpiköin lahon uppotukin varassa. Menetin kaiken näköalani, en nähnyt puun taakse, Unohdin, että minulla on jossain taivaallinen Isä, joka on kiinnostunut minusta ja haluaa kiskoa minua kädestä ylös.
Oli outoa, että saatoin näin pahasti sokeutua. Nyt toivon vain, että jos/kun elämässäni vielä joskus joudun vastaavaan tilanteeseen, joka minua ei ollenkaan miellytä, en vastustelisi. Suostuisin vain elämän virran vietäväksi ja luottaisin siihen, että elämä kannattelee. Että Jumala kantaa.
Toivon, että näkisin puun takaa enkelin vilkutuksen.
Kuva: Magdaleena
Vanhuuden yksinäisyys syntyy sairauksien ja sosiaalisen elämän vähenemisenä, joskus se alkaa pitkän parisuhteen katkeamisesta. Kun saatoimme hoitokotiin lähes 95-vuotiasta appeani, hänen puolisonsa kuoleman jälkeen, appeni toisteli: - Minä olen niin yksin, yksin. Minäkin tahtoisin kuolla.
Oli helppoa ymmärtää vanhan miehen tunteita yli 60 vuotta kestäneen avioliiton jälkeen, siinä puheet veteraanikodin hyvästä hoidosta tuntuivat kovin heppoisilta.
Kiminkinen saarnasi puheessaan, miten helposti tuppaamme unohtamaan vanhukset, heikot ja köyhät, vaikka juuri heitä varten olemme olemassa.
Kun itsekin olen eläkeiässä, puheet vanhusten yksinäisyydestä tulevat lähelle. Enhän nuorempana uskonut, että voisin koskaan joutua masennuksenkaan syövereihin, sillä olen pitänyt itseäni melko iloisena ja positiivisena tyyppinä. Kuitenkin kahtena viimeisimpänä työvuotena sairastin masennusta. Miten se oli oikein mahdollista? Työelämän muutokset kotikaupungissani saivat minut täysin ymmälle. Oli vaikeaa käsittää koululaitoksessa tehtyjä leikkauksia ja säästöjä, jossa yhteydessä hyvin toimiva, turvallinen koulumme lopetettiin. Vuosien kuluessa kouluyhteisössä oli tehty paljon suunnittelutyötä, joiden seurauksena koululla oli useita toimintatapoja, jotka olivat koko maan mittakaavassa uusia ja kiinnostavia. Nyt 150 oppilasta joutui jättikoulun ahmaisemiksi, siellä tukiopetus ja muut heikkojen oppilaiden tukitoimet piti jakaa suuren joukon kanssa. Lapsi jäi euron kilinän jalkoihin.
Kaiken tämän pohtiminen vei minulta yöunet, sai aikaan väsymyksen, toi ilottomuuden - eikä mikään enää tuntunut miltään. Näin jälkeen päin on vaikea ymmärtää, miten näin pääsi tapahtumaan. Olin kuin virrassa, mutta olin ajautunut sivuun, siellä jonkinlaiseen pyörteeseen, jossa räpiköin lahon uppotukin varassa. Menetin kaiken näköalani, en nähnyt puun taakse, Unohdin, että minulla on jossain taivaallinen Isä, joka on kiinnostunut minusta ja haluaa kiskoa minua kädestä ylös.
Oli outoa, että saatoin näin pahasti sokeutua. Nyt toivon vain, että jos/kun elämässäni vielä joskus joudun vastaavaan tilanteeseen, joka minua ei ollenkaan miellytä, en vastustelisi. Suostuisin vain elämän virran vietäväksi ja luottaisin siihen, että elämä kannattelee. Että Jumala kantaa.
Toivon, että näkisin puun takaa enkelin vilkutuksen.
Kuva: Magdaleena
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti