Himmeli

Voihan himmeli - sinne se joulu taas vilahti. Niin on aina käynyt. Juuri kun sen tajuaa, että NYT on joulu, se onkin jo mennyt. Siksi meidän sietää laulaa iki-ihanaa Vesku Loirin joululaulua..." vain sydämeeni joulun teen...". Mutta miten se tehdään, jollei edes tiedä mitä joulu on? Minä, ateistikodin tyttö, opin tietämään joulun sanoman vasta koulussa. Siksi Magdaleenan blogissa joulun alla ollut surullinen satu "Maa on niin kaunis"- laulusta oli suorastaan pelottava. Voiko joulu enää sitten olla joulu, jos se on vain pelkkiä perinteitä - ruokia ja paketteja?  Kaunis maa ja Luojan kirkas taivas -  kuuluvat tietysti aina kaikille,  mutta minne silloin katoaa " sielujen toiviotie", jollei siitä saa kertoa enää edes kouluissa?

TV-stä jouluaattona kello 12.00 lähetettävää Joulurauhan julistustakin katselin tänä vuonna itku kurkussa. Sehän on ja oli taas, selkeästi hengellinen tilaisuus - Turun tuomiokirkon kellot kumisivat tuttuun tapaansa julistaen joulun alkaneeksi ja tienoo oli jälleen mustanaan väkeä. Kyyneleeni vuotivat täällä kertaa pelosta. Pelottaa se, kuinka kauan tätä siunaavaa julistusta saa Suomessa enää jatkaa? Saako Jumala yhä olla "turvamme ja linnamme", kuten mieskuoro Suomen Turusta kansallemme kajautti?

Mutta nyt himmeliin.Sain joulun alla kirjeen suomalaiselta ystävättäreltäni Israelista..Hän on naimisissa juutalaisen historianopettaja-taksiautoilijan kanssa. He asuvat Eilatissa ja siellä tähän matkaoppaana toimivaan mukavaan naiseen olemme tutustuneetkin. Nyt hän kirjeessään innoissaan kertoi, kunka he olivat maailmalla vietetyn joulun kunniaksi ripustaneet kattoonsa minun heille kerran lahjaksi tuoman himmelin, joka on kuulemma " niin ihana, niin ihana...". 
Kuvassa oleva himmelini on samanlainen, jonka vein aikanaan Eilatiin. Ostin niitä silloin kaksi. Tämä himmelimalli on siitä hauska, että sen saa painettua aivan litteäksi kun se varastoidaan. Enhän muutoin olisi lentokoneessa saanut kuljetettua heille tuliaiseksi himmeliä.

Niinpä niin - himmeli kuuluu suomalaisen joulun perinnekoristeluun ja himmelit ovatkin aivan ihania! Perinteet luovat meihin pysyvyyden ja ja jatkuvuuden vahvan tunteen ja niitä me kaikki horjuvaiset ihmislapset totisesti tarvitsemme. Perinteet ovat siis kannatettavia ja tärkeitä. Mutta perinteen rinnalle tarvitaan syvyyttä.

Eilatista tulleessa kirjeessä oli himmelihurmion lisäksi myös eräs mielenkiintoinen asiatieto. Ystäväni kertoi, että vaikka he suomalaisen joulun kunniaksi ripustivat himmelinsä kattoon, eivät he itse vietä jouluaan 24. joulukuuta, vaan he viettävät sitä lokakuussa, sadonkorjuujuhlan aikaan. Tällöin on juutalaisilla 8-päiväinen juhlakausi, lehtimajanjuhla, sukkot, ja silloin on heidän Messiaansa todellinen syntymäpäivä.

Mutta miksi nämä messiaaniset juutalaiset viettävät Jeshuan syntymäjuhlaa eri aikaan kuin muu kristitty maailma?  Siksi, että me vietämme sitä ilmeisesti väärään aikaan!
Vanhan testamentin syvällinen tunteminen ja niihin liitetyt, (erityisesti) Luukkaan evankeliun antamat tarkat aikamäärät ovat antaneet mahdollisuuden tutkia ja ymmärtää milloin Joosef ja Maria ovat todellisuudessa lähteneet vaivalloiselle, useita päiviä kestäneelle matkalleen aasilla kotikaupungistaan Nasaretista - sukujensa kaupunkiin - Beetlehemiin - kirjattavaksi veroluetteloon. Tämä ajankohta ei siis ollut joulukuun loppupuolella,  vaan ilmeisesti lokakuun puolivälin tienoossa.
Tämän aiheen otan laajempaan mietintään seuraavassa blogitekstissäni.

                       Kuvan nimi: "Oispa joulu ainainen..." (oma huomautukseni tähän: "Oispa kamalaa".)

              Tänään kiitän pienestä pakkasesta, huurteesta puissa ja matalalla paistavasta valkoisesta auringosta.
 

Sadun ja toden rajamailla

Olipa kerran Joululaulu, joka asui paksussa säestyskirjassa toisten joululaulujen kanssa. Mummi piti joululaulukirjaa pianon päällä muiden laulukirjojen kanssa, mutta koko pimeänä syksynä kukaan ei ollut hipaissutkaan Joululaulun kotikirjaa.
Joulun lähestyessä Joululaulu alkoi tuntea ahtaanpaikankammoa ja kuumotusta, ja se alkoi työntyä kirjan välistä näkyville. Se oikoi hentoja nuottikäsiään ja - jalkojaan ja ravisteli päätään, jossa humisi se ikiaikainen nimi Maa on niin kaunis. Samassa joululaulu sai ajatuksen:
          - Minun täytyy heti lähteä tapaamaan lapsia. Jospa he innostuisivat laulamaan minut!
       
Näin Joululaulu toivoi, niinpä se lähti ensimmäiseksi etsimään päiväkodin joulujuhlaa. Mutta kuinka ollakaan, päiväkodin piha oli märkä ja tyhjä,  ikkunat pimeät ja ovi lukossa. Vain luminen luuta nojasi ovipieleen.
          - Voi, Joululaulu-parka, turhaan sinä täältä laulajia etsit. Kaikki lapset ovat kauppakeskuksessa zumbaamassa. Mene sinne lauleskelemaan! Itsekin kannatan perinteitä, olenhan kunnon luuta, enkä mikään muovinen katuharja.
          Joululaulu suunnisti kauppakeskukseen. Jo ulko-ovelle kaikui kovaääninen rytmikäs musiikki. Joululaulu kurkisti ovenraosta ja ehti parahiksi näkemään lapsijonon, mikä luikersi tonttulakit päässä urheiluvälineliikkeen kohdalla ja ohitti seuraavaksi kauppaketjun ovea, jossa luki suurin kirjaimin: Meiltä kaikki jouluksi.
        - Vai kaikki! ihmetteli Joululaulu. - Se onkin paljon luvattu! Voikohan tuo kauppa myydä joulurauhaa!
         Joululaulun tätä miettiessä, päiväkotilasten tonttujono oli kierrellyt zumbaten hallin halki. Joululaulu yritti hyristä heidän jälkeensä hieman siitä, miten ihana on sielun toiviotie, mutta sen ääni katosi voimakkaitten rytmien alle.

Joululaulu ei lannistunut. Se tiesi, että samana iltana koululla oli joulujuhla ulkona. Siellä voisi helposti liittyä lyhtyjen valossa pimeällä pihalla juhlijoiden joukkoon.
Joululaulu asettui tyytyväisenä seisomaan käkkyräisen männyn alle. Se tunsi oikein pullistuvansa laulamisen halusta, sen oli aivan pidäteltävä intoaan, ettei olisi paljastanut itseään.
Juhlassa oli vain yksi ohjelmanumero. Sen oli koko koulun oppilasjoukko yhdessä harjoitellut. Siinä kaikki heiluttivat käsiään ilmassa, keikuttivat lantiotaan rytmikkäästi puolelta toiselle ja lauloivat minkä kurkusta lähti: - I´m your gummy bear. Gummy, gummy, gummy, he lauloivat Joululaulun laskutaidon mukaan ainakin sata kertaa. Lopuksi kaikki lapset ojentelivat käsiään eri suuntiin ja huusivat toiset sata kertaa: - Böö, böö, böö!
Joululaulu kiepsahti männyn taakse säikähtyneenä ja kurkisteli sieltä. Eipä auttanut sen hyrinä: - Maailman kautta kuljemme laulain. Se oli niin hentoa, että vain männynneulanen ihan pikkuisen värähteli Joululaulun pään yläpuolella.

Seuraavana aamuna koulun opettajienhuoneessa suunniteltiin joululaulajaisia. Joululaulu oli piilossa kahvinkeittimen takana tiskipöydällä, se oli aivan innoissaan, ja sen nuottisydän läpätti odotuksesta.
          - Täällä meidän koulussa on puolen sataa lasta, jotka eivät vietä joulua, rehtori sanoi. - Täytyy tarkkaan miettiä, mitä lauluja voidaan laulaa lauantaiaamun laulajaisissa. Ainakaan mitään uskonnollista ei voi olla.
Uupuneennäköinen rehtori huokasi hiukan, pyyhkäisi hiustupsun otsaltaan ja mutisi: - Vaikka olisin minä mielelläni laulanut sen Maa on niin kaunis. Se on minun lempilauluni.
          Pieni joululaulu oli pudottaa pipariastian lattialle, niin se säikähti. Sanoiko joku hänen nimensä? Muistiko joku vielä hänen olemassaolonsa? No -  oli niin tai näin - omaa lauluaan hän ei täällä kuitenkaan kuulisi!

Nyt Joululaulu oli jo palannut kotiinsa ja suunnitteli puikahtavansa takaisin laulukirjaan, kun mummi yllättäen tarttui kirjaan ja sanoi: - Oi, olisipa mukavaa pitkästä aikaa soittaa jokin joululaulu!
Hän selaili sivuja hitaasti edestakaisin, niin hitaasti, että Joululaulu ehti juuri ja juuri omalle paikalleen.
         - Kas vain, tuossahan on Maa on niin kaunis. Kun olin nuori, se oli minusta niin ihmeen ihana,

etten voinut sitä itkemättä soittaa. Välillä en nähnyt edes nuotteja, kun kyyneleet vain valuivat silmistäni. Tämäkin kohta: Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan. Taivasta kohti matka vie.
         Mummi soitteli ja hyrisi sieltä täältä, eikä kaikki osunut aivan kohdalleen. Eikä mummi enää ollut liikuttunut, hän vain hyräili ja hymyili itsekseen, ja niin hymyili Joululaulukin. Se suorastaan nauroi ilosta. Olihan se tullut sentään tänä jouluna lauletuksi.

      

Enkelivierailu

Eräänä lokakuun aamuna, kömpiessäni keittiöön painamaan jo illalla valmiiksi lataamaani kahvinkeittimen nappulaa - jouduin ällikällä lyötynä pysähtymään huoneen kynnykselle. Astiakaapin oveen oli nimittäin yön aikana ilmestynyt suloisessa valossa kylpevä enkelin kuva. Lähestyin sitä pyhällä varovaisuudella ja jäin tuijottamaan noin 40 cm korkean täydellisen taideteoksen herkkyyttä ja ihmeellistä valoa. Pian enkeli-ilmestyksen mysteeri tietysti selvisi minulle, mutta se ei yhtään laimentanut kokemani ihmeen suuruutta. Keittiön ikkunaan olen jo aikaa sitten ripustanut jokaiselle lapsenlapselleni nimetyn oman pienen lasienkelin. Ne ovat kaikki eri kokoisia ja värisiä ja pyörivät ikkunan yläpuolelle kohoavan lämmön voimasta hiljaa ympyrää. Eräs näistä viidestä enkeleistä oli heijastanut suurentuneen kuvansa aamuauringon valon voimalla minulle yllätykseksi vastakkaisella seinällä olevan kaapin oveen. Tämä varjokuva ei kumma kyllä yhtään edes liikkunut mikä sekin oli outoa.

Koska en ollut tällaista tilannetta ennen nähnyt, vaikka enkelit ovat olleet ikkunassani jo useita vuosia ja aurinkokin nousee joka aamu (tai ainakin olisi kiva jos nousisi) - oli tämä aamuyllätys minulle erityisen merkittävä. Koin saaneeni kokea todellisen enkelivierailun omassa keittiössäni.

Enkelit ovat Jumalan sanansaattajia. Maria-neidon kohdalta muistamme sen kaikkein vaikuttavimman enkelin tuoman sanoman ( Luuk. 1: 30-31):" Älä pelkää, Maria, sillä sinä olet saanut armon Jumalan edessä. Ja katso, sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan, ja sinun on annettava hänelle nimi Jeesus." Joosefkin sai silloin omat selvät ohjeensa enkeliltä - kuinka suhtautua kihlattuunsa, jonka asema siinä yhteiskunnassa ei toden totta enkelin antaman tiedon jälkeen ollut helppo. Eikä se olisi sitä tänäkään päivänä.

Mutta juuri maailman ensimmäisen joulun aikaan enkelit tuntuivat olevan aivan erityisen kiireisiä. Tietäjille piti antaa tarkkoja ohjeita useaankin kertaan, paimenet pimeällä kedolla kohtasivat ensin yhden enkelin ja sitten kokonaisen enkelijoukon - joukon taivaallista sotaväkeä. 

 Enkeli oli siis jouluyön evankelista, ilosanoman tuoja, tullessaan kertomaan Vapahtajan syntymisestä.

He sanoivat silloin ja sanovat tänään:

"Älkää peljätkö; sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle, teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Daavidin kaupungissa. (Luuk.2:10-11)

Voisiko sen arvokkaampaa joululahjaa kukaan toivoa, kuin saada vastaanottaa

syntien anteeksiantamus ja ikuinen elämä? Ne toi meille ensimmäisenä jouluna maailman syntynyt Vapahtaja, joka sovituksensa = viattoman kuolemansa kautta tuli tarjoamaan lunastuksen ja pelastuksen koko ihmissuvulle.

###############

Löydät varmaan kuvastani mikä ikkunan enkeleistä oli auringonvalon voimasta loikannut vasemmalla sisaitsevan astiakaapin oveen. Tämä enkelijoukko tuokoon siunauksensa meidän kirjoittajien puolesta koteihinne jouluna 2014.

           

Erään joulukortin tarina

Koko kulunut viikko on ollut kuin pientä juhlaa. Olen päivittäin käynyt koirani kanssa postilaatikolla ja noutanut saapuneita joulukortteja. Sitten mieheni ja minä olemme keittäneet päiväkahvit ja siinä samalla tutkineet tulleita korttia. On ollut ihanaa hypistellä niitä ja pysähtyä miettimään vuorollaan kutakin lähettäjää. Mieli on ollut jokaisesta iloinen ja kiitollinen.

Oma tämänvuotinen joulukorttini on kuvattuna ylhäällä. Kortissa olevan piirroksen syntymiseen liittyy merkillinen pieni tapahtumasarja. Piirtelin viime kevättalvella öljypastelliliiduilla lehtiööni sarjaa Pyhät ja huolettomat, aiheeseen liittyviä kuvia kertyikin useita kymmeniä. (Kymmenkunta sarjan kuvaa löytyy blogin sivupalkista.)
Sitten eräänä päivänä kun avasin lehtiöni taas valmiina piirtämään, jäin tuijottamaan tyhjää paperia hämmästyneenä. Näytti aivan siltä, että lehtiön ensimmäiselle sivulle oli ilmestynyt itsestään piirros. Seurailin sormellani ihmeissäni kuvan ääriviivoja. Selvästikin paperilla oli mieshenkilö, joka oli kumartunut alaspäin. Hänen kätensä ja sormensa olivat selvästi näkyvissä. Kuvassa oli myös toinen hahmo, nainen, joka katseli keskittyneenä alaspäin. Kun tutkin kuvaa lisää, huomasin pyöreäposkisen vauvan pään, ja lapsi näkyi makaavan kuin seimessä.
Lehtiööni oli ilmestynyt itsestään joulukuva!  Aloin hyvin varovaisesti nostaa kuvan värejä voimakkaammin esiin. Olin erittäin tarkkana, enkä muuttanut mitään. Maria ja Joosef saivat jäädä valkotukkaisiksi, vaikka eivät varmaan todellisuudessa sellaisia olleetkaan.

Kun nyt joulun aikaan oli aika miettiä korttia tervehdykseksi, valinta ei ollut vaikea, koska halusin lähettää tämän "itsekseen syntyneen" kuvan liikkeelle. En vieläkään pysty käsittämään, miten se oli ilmestynyt niin tarkkana kasvojen piirteitä ja käsien yksityiskohtia myöten lehtiööni. Vaikka kuinka vertailin jo aiemmin tehtyjä töitäni, mikään niistä ei sopinut kuvan pohjaksi tai painaumien aiheuttajaksi.

Liitin kortin taakse tutun joululaulun Heinillä härkien kaukalon 1. ja 4. säkeistön, joissa Vapahtajamme elämäntyö tulee tiivistettynä esille.
Ja korttiin käsin kirjoittamani toivotus Joulurauhaa on se, jonka haluan kortin jokaisen vastaanottajan jouluun kuuluvan.

Viikko sitten faari kysyi 11- vuotiaalta lapsenlapseltani, mitä tämä haluaisi joululahjaksi.
- Rauhaa, tyttö vastasi.
- Rauhaa? Faari jäi hetkeksi miettimään tytön hienoa, mutta yllättävää vastausta. - Kuinka sinä sitä tulit ajatelleeksi?
- No, kun isäkin toivoo rauhaa! lapsi vastasi.

Rauhaahan me toivomme kaikki, niin isovanhemmat, vanhemmat ja lapset.
Tuttu Herran siunaus päättyy rauhan pyytämiseen. Kirjoitan rukouksen tähän me-muodossa ja toivotan sen sanoin kaikille blogin lukijoille ja heidän läheisilleen oikein hyvää ja rauhallista joulua.

Herra siunatkoon meitä ja varjelkoon meitä.
Herra kirkastakoon kasvonsa meille
ja olkoon meille armollinen.
Herra kääntäköön kasvonsa meidän puoleemme
ja antakoon meille rauhan.
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen


  

Kielten sekamelskaa

Minun lapsuudessani luettiin lorua: "Oli ennen onnimanni, onnimannista matikka, matikasta maitopyörä, maitopyörästä pytikkä. Pytikästä pöytäristi, pöytärististä....." jne.

Näin outoon loruun päädyin, kun jouluruuhkaisena lauantaipäivänä eksyin tavarataloon. Eksyin siis todella, sillä yritin löytää sen läpi, päästääkseni sen toisessa laidassa olevaan ruokakauppaan ostamaan puuroriisiä.
Siellä tuli mieleeni kyseinen loru, jota saattoi pyörittää ympäri vaikka lopun päivää, jos vain jaksoi sitä veivata.
Minun loruni nyt tässä koneeni äärellä on kuitenkin tällainen. - Jouluruuhka toi mieleeni baabelin, baabeli toi mieleeni kielten sekoituksen ja kielten sekoitus toi mieleeni minun omat sekoiluni yrittäessäni asioida jollakin 'muka' osaamallani kielellä.

Viimeisin sekoiluni sattui kaksi viikkoa sitten Venäjällä, eräässä kylämme laitamille rakennetussa valintamyymälässä. Oli perjantai-ilta ja olimme tulleet pitkän pötkön koti-Suomesta ja nyt oli edessä iltapalan laitto, kolmen kilometrin päässä sijaitsevalla kirkollamme.Ostelimme modernissa valintamyymälässä kuka mitäkin, kun yht' äkkiä kuulin venäjän korostuksella jonkun sanovan nimeni. Edessäni seisoi miltei kaksimetrinen kummipoikani 7-vuotiaan pikkupoikansa kera. Olimme yllättyneitä tapaamisestamme ja muutimme puheen turvallisesti englanniksi. Sanoin lopuksi pikku-Daniilille pari lempeää lausetta venäjäksi. Hän tuijotti minua kummissaan ja sanoi sitten lauseen, jonka liiankin hyvin ymmärsin: "Jaa ponimaju tolbko russkij." = Minä ymmärrän vain venäjää. Katsoin onnettomana hänen isäänsä ja sanoin: "Eikös tuo sitten ollut venäjää?" Siihen hän vastasi diplomaattisesti: "Poika on filosofi."
Tästä kohtaamisesta on minulla ollut paljon hauskaa kerrottavaa. Itselleen nauraminen on tosi terveellistä.

Toinen hassu muisto on eräältä 'muinaiselta' venäjänmatkaltamme. Kerroin bussiimme nousseelle venäläiselle erään laajan pellon laidassa, että "tässä oikealla puolella oli vielä 1930-luvulla suuri, inkeriläinen "lesh".Olisi pitänyt sanoa "lesch". Lesh on nimittäin lahna ja lesch on metsä. Niin pienestä on joskus isotkin asiat kiinni - kuten esimerkiksi metsät.
 Kolmas kielisotkuihin lliittyvä muistoni on jo useamman vuoden takaa. Opiskelin eräänä kesänä Pietarissa, Smolnan kesäyliopistossa erään ystäväni kanssa. Asuimme silloin humanitäärisen ryhmämme vuokraamassa kolmen huoneen asunnossa Pietarin esikaupungissa. Lahjaksi ilmaisesta asumisestamme päätimme ostaa asuntoon sieltä puuttuvan naulakon. Olimme jo illalla harjoitelleet lausumaan sanan naulakko, prihoozaja, ja aamulla suuntasimme sen tiedon kanssa paikalliseen huonekaluliikkeeseen. Kysyimme kahdelta nuorelta aulassa istuneelta daamilta, missä niitä mahtoi heidän liikkeessään olla myytävänä. He pudistivat samanmielisesti päätään. Heillä ei sellaisia ollut.. OK. Lähdimme kuitenkin kävelemään heidän liikkeeseensä ja kivutessamme sen yläkertaan törmäsimme siellä melko pian naulakkoon. Kun haimme tytöt katsomaan löytöämme, huudahtivat he yhdestä suusta:  Ooo... prihoozaja!
Emme tänä päivänä tiedä, mikä ääntämisessämme meni vikaan. Mutta naulakon saimme. Voi baabel sentään!!

Sana baabel on hepreaa ja tarkoittaa 'sekaannusta'. Alkuperäinen Baabel oli kaupunki, josta kerrotaan
1. Moos luvussa 11. Nooan jälkeläiset olivat päättäneet rakentaa kaupungin ja sinne tornin, jonka huippu ylettyisi taivaisiin. Koska tämä torni oli aikansa ihmisten ylpeyden symboli, joutui Jumala puuttumaan asiaan sanoen jakeissa 6-7:
"Katso, he ovat yksi kansa ja heillä on yksi kieli, ja tämä on heidän ensimmäinen yrityksensä. Ja nyt ei heille ole mahdotonta mikään, mitä aikovatkin tehdä. Tulkaa, astukaamme alas ja sekoittakaamme siellä heidän kielensä, niin ettei toinen ymmärrä toisen kieltä."

Tämä on huomattu. Toinen ei siis ymmärrä toisen kieltä, ei aina silloinkaan, vaikka puhuisimme saman maan kieltä (Ei aina täällä kotonakaan.)

Kuvani on kirjasta "Suuri väriraamattu ja pyhän kirjan maailma". Maalaus Baabelin tornista on Bruegel-nimisen taiteilijan tuotos 1500-luvulta ja sitä  säilytetään eräässä wieniläisessä museossa.

Vielä itsenäisyyspäivän tunnelmissa

Koko viikon minua on hyräilyttänyt virsi 577,  Sun kätes, Herra, voimakkaan, jota kutsutaan Isänmaanvirreksi. Kirjoitan tähän sen yhdeksästä säkeistöstä vain ensimmäisen. Virren voi kuunnella kokonaisena youtubesta, siellä siitä löytyy erilaisia versioita.

Sun kätes, Herra, voimakkaan

suo olla turva Suomenmaan

niin sodassa kuin rauhassa

ja murheen, onnen aikana.

Kun virsi alkoi jatkuvasti pyöriä ajatuksissani, rupesin selvittämään sen historiaa. Virsihän on Johan Ludvig Runebergin (1804-1877) sanoitus. Hänet valittiin komiteaan, jonka tarkoitus oli valmistella uutta ruotsinkielistä virsikirjaa. Vaikka hän ei aluksi ollut kovin innostunut tehtävästä, hän suoritti sen kuitenkin ripeästi. Muutaman vuoden kuluttua hän saattoi esitellä virsikirjaehdotuksensa, jonka virsistä 60 oli hänen omia sanoituksiaan. Isänmaanvirsi Bevara, Gud, vårt fosterland oli niiden joukossa. Runebergin ehdotus ei mennyt kuitenkaan läpi, sillä kirkossa oli nousemassa herätyskristillisyys, ja Runebergia pidettiin liiaksi "kulttuurikristillisenä". Suomalaiseen virsikirjaan virsi pääsi vasta 1938. Sitä laulettiinkin sitten aidosti ja vilpittömästi, sillä virsikirja otettiin käyttöön adventtisunnuntaina 3.12.1939, talvisodan neljäntenä päivänä.

Virren suomentajan,  kirkkoherra, runoilija ja kirjailija Väinö Havaksen (synt. 1898), elämänkohtalo on hyvin koskettava. Hän kaatui komppanianpäällikkönä viidennessä vapaaehtoisessa sodassaan, elokuussa 1941 ja jätti jälkeensä surevan sotalesken ja kymmenen sotaorpoa: Vienan, Inkerin, Lean, Aunuksen, Yrjön, Martin, Marjatan, Mirjamin, Heikin ja Hannun. 

Isänmaanvirttä Havas piti itse parhaimpana kirjallisena saavutuksenaan. Havaksesta tuli yksi tunnetuimmista sankarivainajistamme, ehkä hänen runonsa Testamentti pojalleni vaikutti siihen. Tämä runo esitettiin Sulho Rannan säveltämänä lukemattomissa sankarihautajaisissa. 

Tässä muutamia säkeitä puhuttelevasta runosta:

Tänä aamuna, poikani, lähden

kohti tuskien rintamaa.

Sinun, äitis ja veljies tähden

minut kutsuvi isänmaa.

Perinnöksesi, poikani, annan

tyhjät taskut ja isänmaan,

kalasaunani välkkyvän rannan,

pyhän uskoni Jumalaan. 

Minut kerran kun kantavat luokses,

risti sormes ja ole mies!

Kävi, poikani, näin sun vuokses,

minä viitoitin miehen ties. 

Merkillinen mies tuo Havas, jonka muisto elää vieläkin suomalaisessa yhteiskunnassa esim. kokoomuksen eduskuntaryhmän huoneen seinällä on hänen muotokuvansa. 

Hänen sanoittamansa virren sanat Sun kätes, Herra, voimakkaan suo olla turva Suomenmaan ovat tänäkin päivänä ajankohtainen pyyntö Isällemme. Virren sanat kutsuvat meitä rukoukseen rakkaan Suomen puolesta, että anoisimme taivaan Isän jatkuvaa siunausta ja rukousherätystä maallemme sekä oikein enkelivartiota varjelemaan rajojamme.

Haastankin, sinut rakas blogimme lukija, tähän rukoukseen. En haasta vain itsemme tähden, vaan niin kuin Havas tuossa pateettisessa runossaan luettelee rakkaitaan: poikansa, vaimonsa, perheen muut lapset. Monilla meillä pyörivät mielessä ensimmäisinä omat lapset, heidän puolisonsa ja lastenlapset. Omat sisarukset, vanhemmat ja muut läheiset sukulaiset ja ystävät. Varmaan jokaisella löytyy melkoinen joukko, jonka puolesta huokailla ylöspäin.

P. S. Kuvan taustalla verhojen takana häämöttää lastenlasten askartelema, sinitarralla ikkunaan kiinnitetty avaruus planeettoineen.
Miten sitä katsellessa alkaakin mieleeni nousta rohkea ja toiveikas ajatus siitä, että Isällämme on kuitenkin kaikki, mitä tuleekin tapahtumaan,  hallinnassaan!

Eleganttia

Istahdin hetkeksi olohuoneen pehmeään nojatuoliin kahvikuppini kera. Televisiosta tuli hiihtoa; miesten Suomen cup Rovaniemeltä. Mieheni höpisi jostakin Iivosta ja siirtyi sitten joustavasti johonkin Keihäseen, jolla oli 1960-luvun lopussa ollut susiturkki ... kysyi, että muistanko? Uh...no enpä muistanut.
Olin itse koko aamun tahkonnut vastausta erääseen ongelmaan venäjäntyössämme, ongelmaan joka oli
 tuottanut tuskaa ja raivoakin jo muutamien vuosien ajan. Ajattelutapamme ero jakelupää-Venäjän ja meidän Suomi-pakkaajien kesken tuntui olevan yhtä iso kuin on puhumissamme kielissä.

 Kylänraittia, eli "Rumuuden suurta kauneutta."

Venäjäryhmällemme on suotu hoitoon eräs pikkuruinen sovhoosikylä. Voisin kuvitella, että kyseisessä kylässä asuu noin 4000 asukasta. Meille on tästä kylästä etsitty erityisavun kohteeksi kuusi perhettä - yhteensä noin 30 henkeä. Näissä perheissä on alkoholismia, invaliditeettia tai yksinhuoltaja kuuden lapsensa kanssa. Kiitos heistä. On suuri lahja saada heitä auttaa.
Täällä Suomen päässä meillä on käytettävissämme kristillinen kirpputori, jonka ylijäämävaatteita saamme pakata mielin määrin ja kuljettaa ne rajan yli tarvitsijoille. MUTTA...
Jos sinulle ilmoitetaan, että perheessä on äiti, alkoholisti-isä ja kuusi lasta, ja informaatio heistä loppuu tasan tähän, niin huomaatko mihin työsi kaatuu? Vaatekoot eivät näet tunnu merkitsevän suuressa naapurimaassamme yhtään mitään. Olemme pyytäneet, rukoilleet ja selittäneet pakkaamisen mahdottomuutta, mutta se EI mahdu ymmärrykseen.
Viime viikolla tipahti minun mieleeni uusi idea, jolla tästä probleemasta ehkä selvitään - ja vieläpä elegantisti. Olen tästä ideasta jopa hieman koppava.(Toivottavasti ylpeys ei kulje lankeemuksen edellä)
.
Mitä siis tein? Kehittelin ostoluvan näille perheille, jotka asuvat noin kahden kilometrtin päässä sijaitsevan inkeriläiskirkon kirpputorilta. Me siis viemme tästälähin kaikki tuomisemme kirkolle ja kyseiset vähävaraiset perheemme venäläiskylästä saavat luottohenkilön kädestä leimalla ja tietyllä ruplamäärällä varustetun lapun käteensä. Lappu muassaan he voivat mennä aivan itse valitsemaan perheelleen sopivat ja mieluisat vaatteet  Inkerin kirkon kirpputorilta. Ostolupa jää inkeriläisten kirpputorinpitäjien kassaan dokumentiksi, ja maksan summat seuraavalla matkallani Inkeriin, mieluiten vielä euroissa, jolloin romahtanut ruplan kurssikin koituu taloudellista hengenahdistusta kokevan pikkuisen kirkkomme eduksi - suoraan heidän kassaansa.

Kuvassa ostolupapalaveri kirkolla.
" Pohdintaa ".

Nyt ehkä joku miettii miten voin noin vain olla henkilökohtaisessa vastuussa kuuden perheen vaatemenoista. No- en aio ollakaan. Nyt kun sain perheiden nimet ja henkilömäärät, sain heidät myös tosi sutjakkaasti markkinoitua ympärilläni oleville tuttavaperheille, jotka kokivat mukavana ja turvallisena avustusmuotona sen, että joku tuntee ja on vastuussa avun perillemenosta. Minä noukin listasta itselleni vain yhden 6-henkisen perheen. Ei ole iso juttu lähettää perhe kolme kertaa vuodessa Kirpputorille ostamaan ruplilla  piffaamiani vaatteita. Ja mikä herkullisinta - kaikki  rahallinen hyöty koko prosessista koituu oman kirkkoni kassaan, eli toisin sanoin sen kärsineen Inkerin kansan, joita vielä nytkin muutama siperiankiertänyt yli 90-vuotias, kuuluu tähän suloiseen, kotoiseen seurakuntaan..

Jaakob 2:15-17 sanoo
" Jos veli tai sisar on alaston ja jokapäiväistä ravintoa vailla ja joku teistä sanoo heille:" Menkää rauhassa, lämmitelkää ja ravitkaa itsenne", mutta ette anna heille ruumiin tarpeita, mitä hyötyä siitä on? Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut". (=hyödytön).

Pikkukirkkomme adventtikynttilät tuokoot koteihinne joulun odotuksen ihanuuden.




 

Onnellinen

Koska Salome ja minä asumme eri paikkakunnilla, meillä on vain vähän tilaisuuksia viettää aikaa yhdessä, niinpä tavatessa käydyt pienetkin keskustelut jäävät jälkeenpäin pyörimään mielessä.
         Istuimme jo aiemmin kerrotulla risteilyllä ruokasalissa laivan keulassa ja seurailimme, kun laiva lipui sumussa olevien saarien ohi. Silloin aloin muistella: - Kerran 90- luvun alkuvuosina olin Saksassa kirkkokuoromatkalla.  Oli valoisa kesäkuun yö. Tulimme laivalla lahden yli. Piipahdimme joskus aamuyön tunteina mieheni kanssa laivan discoon  tanssimaan. Laivan ikkunat ylettyivät lattiasta kattoon, ja sumuinen saaristo näkyi himmeän usvaisena suurista ikkunoista. Oli niin kaunista. Silloin  olin onnellinen.
Salome kääntyi vilkaisemaan minua ja kysyi: - Ai, mitä?
- Silloin minä olin onnellinen, toistin.
- Ai, mikä olit?
- No, onnellinen! Oli vaan niin kaunista.

En tiedä - aiheuttiko laivan vaimea jyske, vai se että uskovana ihmisenä aloin yllättäen puhua siitä, että juuri laivan discossa olin tuntenut onnellisuutta, vai että yleensä kerroin olleeni onnellinen - sen ettei Salome saanut selvää sanoistani.
Onhan niin, että harvemmin tulemme kertoneeksi toiselle, milloin olemme onnellisia. Ehkä onnellisuus kirjoitetaan ajatuksissamme niin isoilla kirjaimilla, että sitä ei uskalla paljon muille raottaakaan. Eikä aina edes tajua olevansa onnellinen, sen huomaa vasta jälkeenpäin.

Löysin tiedostoistani virikekuvaksi onnellisennäköisen prinsessan. Kerran pudotin sen pölyjä pyyhkiessäni lapsenlapseni vaatekaapin päältä, ja nukelta irtosi pää. Kuvassa se kuitenkin hymyilee tyytyväisenä, eikä arvaisikaan, mitä se on joutunut kokemaan. Päänsä katkaissut prinsessa muistuttaa siitä, ettei onnellisuus suinkaan tarkoita täydellisyyttä. Päinvastoin - onnellisuus saattaakin olla juuri elämänkolhuissa tulleita korjattuja ja vahvistettuja kohtia!

Mittaamme myös helposti elämäämme tunteiden mukaan: nyt olen saanut kokea hyvää mieltä, olen onnellinen. Tai päinvastoin: tunteeni ja toiveeni eivät ole tulleet tyydytetyiksi, olen siis onneton.
Mittarimme olemassaolon mielekkyyteen ovat omat kokemuksemme, jotka tekevät meistä tuuliviirin. Aina eteemme tulee harmillisia tilanteita, jotka suistavat meidät epätasapainoon: myöhästymme bussista, joudumme joulupakettia postittaessamme pisimpään jonoon, uudesta kengästä irtoaa korko.

Kuitenkin onnemme juurien pitäisi olla paljon syvemmällä kuin muuttuvissa ohikiitävissä tapahtumissa. Psalminkirjoittaja sanoo: "Minun onneni on olla Jumalaa lähellä".
Kun olemme juurtuneet hänen läheisyyteensä ja imemme voimamme hänestä, silloin eivät pienemmät, mutta eivät isommatkaan vastoinkäymiset ja pelot  saa meitä epätasapainoon.

Usein olomme tuntuu samalta kuin psalmissa 43, kuin laulaja kyselee:" Miksi olet masentunut sieluni, miksi olet niin levoton?"
 Kun uutiset täyttävät mielemme huolilla ja levottomuudella, silloinkaan meidän ei tarvitse pelätä ja kadottaa pohjimmaista onnellisuuttamme. Jae 5 jatkuu lupauksella: "Odota Jumalaa! Vielä minä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani". 
Kaikessa median pyörityksessä olisi hyvä muistaa Jeesuksen sanat joissa on samanlainen rohkaisu. Hän sanoo, että kun kaikki muuttuu ja maailmantilanne tuntuu jatkuvasti vain synkkenevän, hänen omiensa pitäisi vaan nostaa rohkeasti päänsä, sillä he tietävät silloin, että heidän vapautuksensa aika on lähellä.

Kiehuu ja kuohuu.

Yleisönosastot pullistelevat, niin netissä kuin lehdissäkin.'Vanhanaikainen, vanhanaikainen' ...kuuluu huuto. Tämä 'vanhanaikainen' kertoo meille seuraavaa:

"...ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi; mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Ja Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: 'Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja tehkää se itsellenne alamaiseksi...' 1 Moos 1: 26-27.

Siis toden totta! Jo Raamattumme ensimmäisen kirjan ensimmäinen luku on liian vanhanaikainen. Se on kirjoitettava uusiksi, puhumattakaan niistä yli tuhannesta muusta kirjan sivusta, jotka nekin on  kirjoitettava uusiksi, liian vanhanaikaisina. Niinkö?

(Kuva: Vilho Askola 1954)

 Tuo sana 'vanhanaikainen' on viime viikon aikana usein tökkäissyt korvaani. Onhan edellinen sukupolvi kautta aikojen ollut uudelle sukupolvelle 'liian vanhanaikainen'. Mutta Jumalan Sana ihmisten elämässä on sentään saanut olla rauhassa. Onko sitä nyt tästä eteenpäin korjattava jokaisen sukupolven korvasyyhyyn, vai mistä tässä on kyse?
Eräs henkilö yleisönosastossa kaivoi esiin Salomonkin kaikkine vaimoineen. Taitaa se moniavioisuuskin kohta olla luvallista. Minkäs -nääs- sille mahtaa, jos rakastaa kymmentä naista (miksei miestäkin), tai kuten eräs asiansa Ilta-Sanomissa ilmaisi , että - hän haluaa rakkaan koiraturrukkansa kanssa avioon - hän kun niin kovasti siitä tykkää.

Vastaan ensin, tosin kovin ylimalkaan, sille ihmettelijälle, jolle kuningas Salomon vaimot olivat Raamattua murentava yksityiskohta. Ensiksikin...
Ei kukaan maailmaan syntynyt ihminen (yhtä poikkeusta lukuunottamatta) ole ollut synneistä vapaa. Salomon heikkous on ilmeisesti ollut naiskauneus. Mutta toisaalta yhteiskunta, jossa mm. Salomo on elänyt on ollut naisen suhteen erittäin turvaton. Ei ollut leskeneläkettä eikä työpaikkoja, jonka turvin nainen olisi kyennyt elättämään itsensä. Erityisesti Ruutin kirjasta paljastuu se, miten sen ajan yhteiskunnassa tuli hoidettua sukuun jäänyt leski tai naimaton nainen. Silloin etsittiin tämän naisen nk. 'sukulunastaja', jonka velvollisuus oli ottaa kyseinen vaimo kattonsa alle - antaa hänelle loppuiäkseen asunto ja elanto. Näin saattoi miehelle kertyä muutamakin vaimoihminen (ei kuitenkaan välttämättä vaimo) ruokakuntaansa; suvuthan olivat suuria.
Kuningas Salomon tapauksessa kyseiseen määrään vaimoja saatettiin lukea myös sotaleskeksi jääneet naiset, jotka Salomo on voinut ottanut elättääkseen - rikas kun oli.
Ja toisaalta, kuten oli jo edellä puhe...naiskauneus saattoi olla Salomolle kiusaus. Ehkäpä hänen lihansa oli heikko, kuten se vanhanaikaisesti ilmaistaan. Kannattaa ehkä miettiä, mikä heikkous itse kullakin mahtaa olla. Jeesushan sanoi syntisen naisen syyttäjille näin: "Joka teistä on synnitön, se heittäköön ensimmäisen kiven."

Palaan tässä lopuksi vielä kerran heprean aakkosiin ja niissä sanoihin 'mies' ISH ja 'nainen' 'ISHA'.
Molemmissa sanoissa esiintyvät kirjaimet IS (=es) tarkoittavat tulta. Sana 'tuli' sisältyy siis sekä sanaan mies kuin myös sanaan nainen. He tuovat siis kumpainenkin heidän liittoonsa tulen.
Toisistaan eroavat kirjaimet ovat miehen tuoma jod ja naisen tuoma che.  Jumalan nimen lyhenne Jah (tässä sanassa on siis vain kaksi heprean kirjainta, vaikka näyttää kolmelta) sisältää juuri nämä kaksi kirjainta: :jod ja che. Aikamoista Raamattuun sisällytettyä salaisuutta!
 Mitä nämä toisistaan poikkeavat kirjaimet sitten tarkoittavat? Mies-sanassa oleva jod tarkoittaa kättä - 'paljastettu käsi' tai 'katso kättä'. Mies siis vaalii heidän avioliitossaan olevaa tulta. Naista kuvaavassa sanassa oleva kirjain 'che' taas tarkoittaa 'paljastaa' tai 'se mikä tulee esiin'. Nainen siis edustaa vertauskuvallisesti sitä, minkä tuli paljastaa, tai minkä tuli tuo esiin.
Siis:  Kun mies ja nainen tulevat yhdeksi, tahtoo Jumala olla heidän keskellään ja Hänen voimansa ja viisautensa johdatuksessa eivät aviopuolisot polta toisiaan karrelle. Minusta tämä on mielenkiintoista, mutta varmaankin monen muun mielestä tämä on juuri sitä vanhanaikaista höpötystä. - No olkoon.
'   .

Näkemisen taito

Näin vuoden loppupuolella on monenlaisen arvioimisen aika.  

Mietitään, mitä on tapahtunut, ja ovatko asiat sujuneet niin kuin etukäteen toivoi.

Menikö jokin eri tavalla, jopa paremmin? Mutta jos epäonnistui, mitkä olivat syyt siihen, ja voisiko omalta osaltaan asiaa korjata?

Ajatuksissani on viime aikoina pyörinyt piirtämäni kuvapari kahdenlaisista elämänmatkalaisista

Molemmat joukot ovat samansuuruisia, ja kun tarkemmin katsoo, kulkijat ovat hyvin samanlaisia.

Molemmat näyttävät kulkevan samantapaisessa ympäristössä jo hämärtyvässä illassa.

Yksi merkittävä ero kulkijoilla kuitenkin on. Vaikka alakuvan naiset kulkevat tyytyväisinä, hymy suupielessä lamput käsissä, heidän lampuissaan ei ole tulta. Eivätkä he edes näytä huomaavan tulen puuttumista! Tosiasiassa he ovat hetken kuluttua jo aivan pimeässä. Tie, joka näyttää valoisalta niin, että kulkeminen on vielä helppoa ja kaikki selvää, katoaa kohta hämärän peittoon. Eipä aikaakaan, kun he ovat pian täysin eksyksissä. He eivät näe.

Jokainen voi olla omassa elämässään valpas ja tarkkaavainen siinä, missä mennään. On tärkeää seurata ajan merkkejä kaikin mahdollisin tavoin, käyttää aikaa lukemiseen, erilaisten medioiden seuraamiseen. Pitää ponnistella pysyäkseen ajan tasalla ja pinnalla. Saamaansa tietoa kannattaa  tutkia erityisesti Raamatun valossa. Siitä kaikesta kasvaa näkemisen taito.

Muuten toimimme kuin alimmaisen kuvan vaeltajat: tyhminä ja tyytyväisinä päin pimeää.  

Anna lamppuuni öljyä   Trad.

Anna lamppuuni öljyä, Herra!
Anna lamppuni palaa myös.
Anna lamppuuni öljyä, Herra!
Tahdon palaa, kunnes päättyy yö.
Hoosianna, hoosianna, hoosianna Kuninkaallemme.
Hoosianna, hoosianna, hoosianna Herralle.

Anna riemua päivääni, Herra!
Anna henkeni laulaa myös.
Anna riemua päivääni, Herra!
Tahdon laulaa, kunnes päättyy yö.
Hoosianna, hoosianna...

Anna sieluuni rauhasi, Herra!
Anna henkeni kiittää myös.
Anna sieluuni rauhasi, Herra.
Tahdon kiittää, kunnes päättyy yö.
Hoosianna, hoosianna...

Tahdon loistaa sun rakkauttas, Herra!
Tahdon maailman tuntevan sen.
Tahdon loistaa sun rakkauttas, Herra!
Tahdon loistaa, kunnes päättyy yö.
Hoosianna, hoosianna...

Viisikielinen 116

Mesila - Valtatie

Tämä kuva on ollut esillä blogissamme jo kerran aikaisemminkin. Kuva on otettu kaksi vuotta sitten, kuuden viikon matkallamme Eilatissa. Suoraan edessäni on kuuluisa paikallinen maustekauppa ja oikeassa laidassa, keskellä kuvaa Jordanian raja-asema. Taustan punainen vuoristo kuuluu siis Jordanialle.

Kuvaa ottaessamme olemme lähdössä maustekaupalta takaisin hotellillemme - kävellen - pitkin vadin pohjaa. Matkaa kaikenkaikkiaan kuumuutta hohtavalla hietikolla on edessämme vajaat kolme kilometria ja hotellikin näkyy kaukana tuttuna silhuettina Punaisen meren rannalla. Eksyminen oli siis mahdotonta. Mutta tässä kohtaa kävelyretkeä emme vielä tienneet, että edellisen päivän rankkasade oli vienyt kävelytien mennessään, ja että hietikko oli hengenvaarallisen upottava. Maa saattoi yht'äkkiä vajota muutaman metrin syvyyteen jalkojesi alta ja olit kuopassa, kuumuudessa, et missään, mistä kukaan tajuaisi sinua etsiä. Nämä totuudet selvisivät meille onneksi vasta jälkeenpäin. Me koimme vain kuumuuden ja janon, sillä jouduimme palaamaan koko matkan takaisin - umpiläkähtyneinä. Tie oli toisesta päästään totisesti poikki. Kun lopulta selvisimme takaisin lähtöpisteeseemme ajoimme takaisin hotellille kiltisti taksilla.

Kuvan valitsin tähän siksi, että juttuni otsikkona on 'Valtatie', hepreaksi Mesila.

Juuri Mesila-niminen heprean oppikirja alkoi johdattaa meitä kahta senioriopettajaa sille kielen valtatielle, jolta alkoi löytyä monenmoista muutakin kuin sanojen taivutuksia ja  kielioppisääntöjä. HEPREA on erilainen kuin kaikki muut maailman kielet. Magdaleena osaa niistä kielistä kuutta, minä en läheskään yhtä montaa, mutta sekin jo riittää toteamaan, että heprea EI ole samanlainen kuin muut maailman kielet. 

Lupasin tässä osiossani kertoa muutaman pienen yksityiskohdan, todistaakseni tämän ja näin sukupuolineutraalin kohun keskiössä otan tutkimuksen alle sanat 'mies ja nainen' --- ISH ja ISHA jotka hepreaksi siis tietenkin kirjoitetaan oikealta vasemmalle (ahsi ja hsi), eikä kuten minä tässä olen tehnyt.

Kuvassa kaavio siitä, miten mies ja nainen-sanat pitävät sisällään Jumalan nimen kirjaimet, ja mitä ominaisuutta heistä kumpikin yhteiseen liittoonsa tuovat.

Rabbit opettavat, että jos mies ja nainen eivät ota liittoonsa mukaan Jumalaa, he ovat toisilleen kuin polttava tuli. Miten totta se onkaan! Ja miten totta se on myös kaikenlaisissa liitoissa!

Psalmien sanomaa erämaassa 1

Ps. 84: 6 - 7 

Onnellisia ne, jotka saavat voimansa sinusta,

ne, jotka kaipaavat pyhälle matkalle.

Kun he kulkevat vedettömässä laaksossa,

sinne puhkeaa virvoittava lähde,

ja sade antaa heille siunauksensa.

Askel askeleelta heidän voimansa kasvaa.

Ps. 119: 103 - 105

Miten suloiset ovatkaan sinun sanasi!

Ne maistuvat hunajaa makeammilta.

Sinun säädöksesi antavat minulle ymmärrystä.

Sen tähden minä vihaan kaikkia valheen teitä.

Sinun sanasi on lamppu,

joka valaisee askeleeni,

se on valo minun matkallani.

Ps. 65: 10

Sinä pidät huolta maasta 

ja annat sille sadetta,

sinä teet sen hedelmälliseksi.

Jumala, sinun virtasi on vettä täynnä.

Sinä kasvatat sadon ihmisille,

pidät maasta huolen.

Piirrokset ja valokuvat Magdaleena

Mikä ketäkin nappaa?

Postilaatikosta tuli minulle toissapäivänä paketti. Paketit ovat aina jännittäviä, eikä niitä liiemmin sota-ajan pikkutytöille lähetetty. Yhden ainokaisen muistan. Sen sain 5-vuotislahjana Helsingissä asuvalta Jenny- kummiltani. Tilanne oli silloin ollut niin jännittävä, että vaadin saada avata sen jo puolessavälissä kotimatkaa, erään puiston aurinkoisella penkillä - yhdessä äidin kanssa. En muista äidin olleen edes siitä vihaisen. Ehkäpä paketti kiinnosti häntäkin. Paketissa oli valkoinen, punaraitainen villapusero ja vihreät, valkokukalliset puuhelmet.

Tällä kertaa posti toi minulle kirjan - uuden hepreankielen kirjamme, jonka olimme valinneet  opintopiirimme kevään oppikirjaksi. Miehenikin tarttui paketista putkahtaneeseen uuteen kirjaan, kyselikin siitä kaikenmoista. Sitten hän ojensi kirjan minulle ja sanoi: 'HUH. Ei kyllä ole minun juttuni!'

Magdaleenan edellinen postitus päättyi pohdintaan siitä, miten erilaisia ihmistyyppejä Jeesuksen läheisimmästä opetuslapsijoukosta löytyi. Sitten hän mietti, miten meidän tämän päivän tallaajien, oman aikamme viestinviejien tehtävä meille itse kullekin kirkastuisi. Mikä on siis itse kunkin paikka ja tehtävä- kutsumus - 'seurakuntalaivassa', tällä elämänmittaisella matkallamme?

Olimme Magdaleenan  kanssa viime kesänä Parikkalassa, Kansan Raamattuseuran Oronmyllyn toimintakeskuksessa heprean kielen kesäkurssilla. Heti jo ensimmäiselle tunnille tullessamme olimme ällikällä lyötyjä. Kesäisen kuuma luokkahuoneemme oli niin täynnä opiskelijoita, että mahtuaksemme kaikki, koko konkkaronkka luokkaan, piti sinne kantaa lisää pöytiä ja istuimia. Opettajan tehdessä meille alkuun hepreankielisen kysymyksen, mitä muita kieliä hänen eteensä kokoontuneet oppilaat, sedät ja tädit, olivat opiskelleet, siis muuta kuin kuin heprean alkeet, saimme havaita, että yli puoli luokallista oli opiskellut tätä ennen myös venäjän kielen. Hämmästykseksemme heitä oli niin miehissä kuin naisissakin. Sama sisäinen kutsu oli siis kohdannut näin suurta muutakin joukkoa kuin aikanaan meitä kahta 'mummelia'.

Kuvassa 5-vuotias, tuleva ikuinen opiskelijatyttö. Pusero on kummin lahja, mutta minnekähän ne lahjahelmet ovat jääneet?.

Omassa kirjoitelmassani otsikolla 'Very good' kävin kurkistelemassa Herramme taivaankanteen merkitsemiä valtavia ilmoituksia. Tässä blogissani availen hippusen heprean kieleen piiliotettua merkillistä maailmaa. Hämmästyttävää on jälleen se, että mitä syvemmälle heprean kielen aluetta kaivaa, sitä isompia aarteita sieltäkin silmiemme eteen nostetaan.
Sananlaskut 25:2 kertoo sen meille seuraavasti:
" Jumalan kunnia on salata asia, ja kuningasten kunnia on tutkia asia."
Jumala päätti kätkeä sanomansa siis myös muinaisiin heprean aakkosiin. Kirjoitettu heprean kieli onkin kuin koodisormus sen ymmärtämiseksi, mitä kaikkea Jumala on meiltä toistaiseksi kätkenyt.
 
Heprean kielen elpyminen tapahtui pääasiassa vasta1900-luvun alussa. Se tuli asetettua kohdalleen siis lähes kahden vuosituhannen piilossaolonsa jälkeen. Tänään jokainen halukas voi vapaasti imuroida heprean kielen itselleen. Universumin Luoja on siis leikkinyt kanssamme kuin 'kuurupiiloa', mutta tänään Hän ilmoittaa itsensä kaikille niille, jotka Häntä etsivät.
Tätä uskomatonta, heprealaisiin sanoihin ja kuviin koodattua taidetta, löytyy esim. seuraavilta nettisivuilta:
www.hebrew-cybher-art.com tai Hebrew Word Pictures  Heprean kielen kirjaimilla on, kuten varmaan on yleisesti tiedossa, kuvallisen vastineensa lisäksi myös numeerinen vastine, jonka avulla tutkijat pystyvät löytämään niihin koodattuja raamatullisia merkityksia.

Otan tähän niistä  vain yhden pienen esimerkin. Meidän Raamattumme alkaa sanoilla "Alussa loi Jumala taivaan ja maan." Heprealaisessa tekstissä se on sanottu hieman toisin. Se kuuluu näin: "Alussa loi Jumala alefin ja tavin (kaksi heprean aakkosten kirjainta, jotka meikäläisittäin sanottaisiin A ja O, Alfa ja Omega, alku ja loppu)..
Tiedämme, että Jumala loi kaiken puheensa avulla. Sanat muodostuvat yleensä kirjaimista, mutta koska hepreassa kirjaimet ovat myös sanoja, numeroita ja kuvia, muuttuu sanoma laajemmaksi.  Heprean aakkosten ensimmäinen kirjain on alef . Se edustaa väkevyyttä ja se piirrettiin sen vuoksi härän pääksi. Useat Jumalan nimet alkavat alefilla, kuten Elohim ja Adonai. Tav-kirjain taas muistutti ristiä ja kirjain tarkoittaa 'tunnusta', 'merkkiä' sekä myös 'liittoa'. Mutta, mutta - se edustaa nyös nimikirjoitusta, siis puumerkkiä. Nämä kaksi kirjainta, alef ja tet, edustavat koko heprean kielen kirjaimistoa, mutta samalla ne ovat ikään kuin Jumalmme puumerkki - Herran nimikirjoitus kaiken Sanan alla.










  

.

Ei sentään räppiristeilylle

Aloitan Salomen ja minun risteilykertomuksen nurinkurisesta päästä - siitä kun Princess Baltic palasi Turkuun. Matkapoikien bussin lähtöön kotiinpäin oli lähes kaksi tuntia, mutta satamapaviljongissa ei ollut minkäänlaista odottelupaikkaa. Ulkona oli jo pimeä ja pikkupakkanenkin kiusasi. Laivayhtiön virkailija pahoitteli tilannetta, mutta hänellä ei ollut kuin yksi neuvo: - Pyytäkää istumapaikkaa joiltakin nuorilta! Täällä on 2000 nuorta lähdössä räppiristeilylle.

Katsahdimme ympärillemme: toden totta, nuoria seisoskeli tiiviinä ryhminä. He nauroivat ja kiljuivat kiihkeässä lähdön odotuksessa tölkit tai pullot käsissä. Suuntasimme seinän vierelle, jossa neljän pojan porukka piti majaa. Auliisti he tarjosivatkin paikkansa meille, heitä huvitti kovasti, kun heidän joukkoonsa yhtä äkkiä ilmestyi baskeripäisiä mummoja. He tervehtivät meitä nyrkillä kopsauttamalla, kyselivät lähdemmekö heidän kanssaan risteilylle, ja joku lauloikin meille vähän malliksi.

Tällaisia poikaporukoita ehdimme tavata muutamia. Kaikki olivat tavattoman huvittuneita mukanaolostamme ja meille  mummeille mukavia, vaikka muistutimme heitä, että olkaapa sitten reissussa kunnolla.

- Totta kai me ollaan! pojat nauraen vakuuttivat.

Salome ja minä emme siis seilanneet räppiristeilyllä, vaan osallistuimme ohjelmaan, jossa saimme monesta asiasta opetusta. Kirkkoherra Juhani Peltonen puhui aiheesta Apostolit Jumalan koulussa.

Hän sanoi, ettei seurakunta ole tänä päivänäkään mikään yhtenäinen joukko, vaan siinä on ryhmiä, jotka tulevat hyvinkin lähelle vapaita suuntia. Hän määritteli lahkolaisen sellaiseksi ihmiseksi, joka ottaa pelastuksen avaimet omiin käsiinsä.

          12 opetuslapsen joukko on pienoiskuva siitä, mitä seurakunta on. Jeesuksen menetelmä ihmisten kohtaamisessa oli ihminen itse. Jeesus ei kirjoittanut oikeastaan mitään: vain yhden ainoan kerran ja silloinkin hiekkaan. Hän kutsui voimakkaasti vastakohtaisia ihmisiä oppilaikseen. Erilaiset elämänkohtalot, arvot, sivistys, alueet ja asuinpaikat erottivat heitä.

Muistamme, kuinka Natanael kysyi epäillen Filippukselta : "Voiko Nasaretista tulla mitään hyvää?"

"Tule, niin näet", Filippus vastasi.                 

          Opetuslapset eivät muodostaneet täydellisten ja moitteettomien ihmisten joukkoa.

Tullimies Matteus oli pubikaani, syntinen ja vieroksuttu, sillä hänen katsottiin olevan yhteistyössä miehittäjien kanssa, koska hän keräsi heille tullimaksuja. 

Simon Kiivailija taas oli tselootti, jonka aateveljet ajattelivat, että  "paras roomalainen on kuollut roomalainen". Häntä voitaisiin kutsua nykyajan termillä terroristi. Tuomas puolestaan tunnetaan epäilijänä, jonka kääntymys otti aikaa.

           Jeesuksen menetelmään ei kuulunut pelotteleminen, vaan hän esitti kutsun sanoen:- Kulje minun kanssani! Hän osallistui Pietarinkin elämään lähtemällä kalaan yhdessä tämän kanssa. 

          

Seurakunta ei ole puolue, eikä yhdistys, vaan joukko, jonka vain Jeesus voi yhdistää.

Tekikö Jeesus sitten virheen, hän hän kutsui joukkoon Juudas Iskariotin? 

Jumalan tahto on, että kaikki ihmiset  pelastuisivat, hän ei luovu toivosta ihmisen kohdalla milloinkaan. Jeesus kuitenkin tiesi, mitä Juudas suunnitteli, kun hän viimeisenä iltana sanoi:  "Ystäväni, minkä teet, tee se pian!"

Ennalta määrääminen on siis eri asia kuin ennalta tietäminen.

           Tämän hyvin sekalaisen opetuslapsijoukon koulutus kesti pitkään - kaksi kokonaista vuotta - ennen kuin he olivat valmiita työhön. 

Kun lepäilimme vielä Salomen kanssa aamusella hytissämme, niin sanoin: - Hassua, miten en ollenkaan huomaa, kuinka laiva liikkuu! Sitäkään en ymmärrä, että olemme täällä pikku kopperossamme pyöreän ikkunan takana osana suurta matkustajajoukkoa.

          Vähän sama juttu on seurakuntalaivan kanssa: olemme matkalla koko ajan, porukassa mukana ja liikumme yhdessä eteenpäin. Mutta mikähän on oma paikkamme opetuslapsena tällä "risteilyllä"?  

Very good!

 Kuva: 
'Taivaanvahvuutta' ihailevat lapset.

Alkuperäisteos Martta Wendelinin tuotantoa.
Tämä kuva on  minun kyhäelmäni.

 Ps. 19:2
"Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, 
taivaanvahvuus ilmoittaa hänen kättensä
 tekoja."

 'Very good ' - on nyt minun sisälläni asuva salasana kaikelle sille, mitä tällä erää mielessäni sulattelen. Olimme Magdaleenan kanssa  runsas viikko sitten risteilyllä, kääntymässä isolla Baltic Princess-aluksella Tukholman satamassa. Merestä tai rannikoista ei meille kuitenkaan juuri hahmoa jäänyt, koska seminaari johon osallistuimme vei mennessään kaiken muun huomiokykymme. Vasta kotimatkalla - Ahvenanmaan saariston edustalla tuuttaavat sumupillit -  saivat meidät tajuamaan, että olemme merellä. Ja tulivatpa siinä hetkessä mieleemme eräät mahdolliset sukellusvenepiipahduksetkin. Ikkunasta ulos kurkkaus sai meidät kutenkin rauhoittumaan - supisuomalaista sumuahan siellä vain oli.

Seminaarin sisältö keskittyi Lähi-Itään, ennen ja jälkeen Gazan, mutta minun sisimpäni jäi kiinni kirjailija Pekka Sartolan luentoihin sisällytettyihin muutamaan muuhun aiheeseen. Pekka Sartola on loistava ja selkeä luennoitsija, mutta myös tuottelias kirjailija. Vuoden 2009  TV-7:n äänestyksessä hänet valittiin Suomen parhaaksi kristilliseksi kirjailijaksi. Sartola on erikoistunut seuraamaan Lähi-Idän tapahtumia ja hänellä on hämmästyttävä kyky tulkita niitä rinnan Raamatun kanssa.
Samalla perusteellisella tyylillään hän tutkii myös monia muita Raamattuun kätkettyjä isoja sisältöjä mm. heprean aakkosten syvällisiä maailmoita, sekä taivaalla tapahtuvia poikkeuksellisia ilmiöitä (joilla ei kuitenkaan ole mitään yhteyttä horoskooppeihin). Tänä syksynä ilmestyy Sartolalta hänen 20. kirjansa, jossa hän kertoo Israelin 10:n kadonneen heimon vaelluksista kolmen vuosituhannen takaa aina nykyaikaan. (Uutuusteos nimeltään: 'Tuon heidät takaisin'. )

Itse ostin seminaarin kirjapöydältä hänen uusimman käännöskirjansa, jonka nimi on hieman pelottavalta kuulostava - Verikuut ('Blood moons'. Mark Biltz 2014). Tämän kirjan nimestä olen juontanut blogini otsikon: Very good. Kirja oli nimittäin niin 'good', että siemaisin sen sisääni heti seuraavana päivänä - yhtenä pötkönä. Sitten sen otti mieheni ja teki kirjalle samoin. Tässä blogikirjoituksessani avaan ihan pikkuisen sen sisältöä.
Taivaan merkkejä ovat kansat aina seurailleet. "Iltarusko päivä kaunis, aamurusko päivä p...huono", sanoo suomalainenkin sananlasku. Raamatun kehoitus seurata merkkejä taivaalla on laaja - niin laaja, että siitä voisi pitää pitkän luentosarjan. Tässä kykenen raottamaan vain sen verran 'aitan ovea' että lukija tulee tietoiseksi että tutkittavaa ON - ja se joka kiinnostuu, lukekoon alkupaloiksi vaikka yllämainitun kirjan.

Jumala on sitonut monet ilmoituksensa taivaankappaleisiin. Ne eivät siis 'lillu' siellä korkeuksissa yksinään, irrallaan kirjoitetusta opetuksesta, vaan niistä löytyy paljon tietoa erityiseti Vanhan Testamentin kirjoituksista. - Erityisen hämmästynyt olin siitä, että nämä Herramme taivaankappaleisiin kirjoitetut luennot ovat niin läheisessä riippuvuussuhteessa juutalaisiin vuosittaisiin juhlapäiviin - jotka nekin siis ovat tarkalleen sidotut sekä kuu- että aurinkovuoden kalenteriin. Ei siis kuten meillä, että jouluaatto on aina 24. joulukuuta.

Juutalaisille määrättyjä erityisiä juhlapäiviä on vuosittain seitsemän; 3 syys- ja neljä keväistä juhlaa (3 Moos. 25 ) En niitä lähde luettelemaan, mutta  hätkähdyttävä näihin liittyvä seikka on se, että Jumala on luvannut erityisesti juuri näinä päivinä olla 'läsnä' meidän rukouksissamme - ja erityisesti juuri sen rukousaiheen myötä, jonka Hän on kullekin juhla-ajalle erikseen määritellyt.
NYT minussa heräsi kysymys: Jos vaikka minun tyttäreni toiselta puolelta maapalloa sanoisi soittavansa kotiin elokuun 10. päivä ja pyytäisi minua olemaan 'langan päässä', mutta minä en kuitenkaan ole, vaan ajattelen -... soittakoon ensi viikolla - niin eikös se olisi loukkaavaa? Miksi minulta kristinuskon myötä on pantu piiloon nämä todelliset Jumalan ohjeistamat päivät? Jeesus oli itse juutalainen, eikä hän koskaan käskenyt meidän laiminlyödä hänelle ja hänen kansalleen annettuja juhla-aikoja.Vietti niitä itsekin. Tunnen itseni suorastaan hieman petetyksi, ja siksi minulla onkin nyt missiona kaivaa nuo alkuperäiset juhla-ajat esiin.

Erityistä isoa ilmoitusta sisältyy Raamatussa myös esim. täydellisiin kuunpimennyksiin, joita täman vuoden aikana tulemme näkemään taivaanvahvuudessamme peräti neljä. (Katso alakuva).

 

  

Marraskuun alussa

Oheinen kuva kertoo marraskuisesta rauhasta ja hiljaiselosta. Itselleni kuitenkin tähän kuun alkupuolelle on sattunut muutamia mieltä kiihottavia tapahtumia.

Ensimmäisessä viikonvaihteessa olin Tampereella. Tapasin kirjoittajaystäviäni, neljää naista, aseman lähellä olevassa hotellissa. Tämänkertainen aihe, josta olimme kirjoittaneet oli Minun unelmani. Kuten aina jokaisen teksti oli aivan kirjoittajansa näköinen ja oloinen. Näitä tekstejä ja niihin liittyviä ajatuksia sitten pyörittelimme pikkutunneille asti.
Kirjoittaminen, jos mikä, on sellainen laji, jossa paljastaa itsensä. Toisen tekstin kautta tutustuu häneen kuin huomaamatta. Eipä siis olekaan ihme, että meidän viiden naisen välille on syntynyt syvä ja merkittäviä ystävyys.
Kirjoittamisen lisäksi meitä yhdistää kuvien tekeminen ja taidenäyttelyissä käyminen. Nytkin poikkesimme Sara Hildenin museoon katsomaan Marika Mäkelän retrospektiivistä näyttelyä, jonka jotkut teokset ovat jo 70-luvulta. Oli mielenkiintoista katsella taiteilijaa videolta ja kuunnella, kuinka hän puhui tinkimättömyydestä taiteenteossa. Hän korosti sitä, miten pitää olla uskollinen sille, minkä tuntee ja kokee oikeaksi, riippumatta siitä, minkälaisia taidesuuuntauksia on olemassa, ja miten muut tekevät.

Ajattelen, että tällainen eläminen uskollisena arvostamilleen ajatuksille ja  omana itsenään toimiminen kaikenlaisissa olosuhteissa, on hyvä malli myös meille kristityille. Helposti toisella tavalla ajattelevien seurassa yritämme sulautua ryhmään, emmekä uskalla tai halua erottautua erilaisella ajattelulla ja arvomaailmalla. Pelkäämme kadottavamme ystäviemme hyväksymisen,  kuvittelemme jäävämme yksin joukon kummajaisen asemaan. Kuitenkin juuri tuo erilaisuus saattaa olla se kiinnostava asia, joka kirvoittaa virkistäviä keskusteluja. Ehkä juuri sinun erilaisuutesi saattaa rohkaista jotain toista olemaan myös rohkea ja paljastamaan jotain todellista omasta itsestään. Saattaa olla, että hän seurailee sinua, ja odottaa, milloin alkaisit kertoa, miksi oikein olet kristitty.

Välillä olemme yhtä pelokkaita vieraassa seurassa kuin Pietari hiilivalkealla, joka palvelustyttöjen edessä kielsi kolmeen kertaan, ettei hän tunne Jeesusta. - En ymmärrä, mistä puhut. Minä en tunne sitä miestä. Pietarillakaan ei ollut mitään todellista vaaraa palvelusväen keskellä. He vain seisoskelivat aikansa kuluksi tulen ääressä lämmittelemässä viileänä kevätyönä ja tekivät havaintojaan: - Sinä olet varmasti samaa joukkoa, senhän kuulee jo puheestasi. (Matt. 26: 69-75)

Itselläni on ystävä, jonka suurin unelma ei suinkaan ole päästä elämän päättyessä taivaan kotiin. Hän haaveilee, että hänestä tulisi eräänä päivänä tähtipölyä. Vaikka ajattelemmekin eri tavoin, niin viihdymme toistemme seurassa. Ehkä pohjalla on molemmin puolin pitkäaikainen välittäminen ja avarakatseisuus. Kerran hän huudahti lähes kiihtyneenä näin: - Se nyt vaan on ihan tyhmää, ettei ihminen voi sanoa toisille sitä, mitä todella elämästä, kuolemasta ja Jumalasta ajattelee!

Eikös vain: sehän ON ihan tyhmää!?

Kisujen outo salaisuus

v

Hassua miten Magdaleenan viimeviikkoisessa tekstissä ollut kuva, jossa 'Pyhät saapuvat marssien'  - pitää sisällään juuri sen saman salaisuuden, josta minunkin kissatauluni kertoo. Siinähän pienet kisut ihmettelevät perhosen kaunista liitoa kohti yläilmoja. Jos luet juttuni loppuun löydät symboliikan, johon viittaan.
Sitä paitsi sisältyy tähänkin kirjoitelmaan erään suomalaisen isän tarina, näin isänpäivän päätteeksi.

Kuvan pieni öljytyö ei ole minun maalaamani. Sen on maalannut ystäväni isä v.1949, ollessaan koko sen talven tuberkuloosisairaalassa. Mies oli viisilapsisen perheen tarmokas isä, jonka terveys oli lopulta taittunut - kaiken sen jälkeen mitä sota oli tälle perheelle aiheuttanut. Perhe oli rajakarjalan väkeä. Muutettu oli moneen kertaan rajan yli Suomen puolelle, sitten taas takaisin kotikonnuille Karjalaan ja taas takaisin Suomeen. Jokainen muutto oli työläs. Aina oli rakennettava tai korjattava jokin asumus isolle perheelle. Välillä remontoitiin joku lato, tai asuttiin jonkin ehjänä säilyneen maatalon peräkammarissa - toisten jaloissa.

Kuvan maalaushetkellä oli parantolassa hoidettavan myös tämän sairaan isän vanhin, 12-vuotias tytär, jonka terveys ei myöskään ollut kestänyt ankeita asunto-oloja, nälkää ja vastuuta pikkusisarusten hoidosta. Tyttö vajosi ensin syvään tajuttomuuteen ja sitten keuhkot pettivät hänelläkin.
Kotona perheen äiti odotti kuudetta lastaan, hoidellen jotenkuten neljää lastaan - puolison ja vanhimman tyttären ollessa sairaalahoidossa viikkotolkulla.

Alkukevään valossa maalasi siis isä sanatoriossa tämän kissataulun lahjaksi sairaalle tyttärellen  Kesän kynnyksellä pääsivät isä ja tytär jatkamaan hoitojaan kotona. Isä lähetettiin kuitenkin vielä Helsinkiin jatkotutkimuksiin ja sieltä hän palasi kotiin vasta kesäkuun keskivaiheilla.
Juhannukseksi isä päätti lähetää raskaana olevan vaimonsa ja 2- ja 12-vuotiaat tyttärensä sukulaisten luo lepäämään - nauttimaan juhannuksesta. Kolme keskimmäistä lastaan hän sanoi hoitavansa kotona itse.

Juhannus tuli ja meni ja sitten tuli äidille ja esikoiselle tieto kotoa. Isä, joka oli Helsingissä saanut kuulla sairastavansa parantumatonta keuhkosyöpää (eikä ollut kertonut siitä vaimolleen mitään) oli lopettanut itsensa ampumalla ja ottanut perheen kolme keskimmäistä lasta kanssaan taivasmatkalle.

Oliko teko moraalisesti oikein? Isä oli ryhdikäs ja raitis suomalainen mies. Avio-ongelmia ei ollut. Isä oli päättänyt ratkaista äidille jäämässä olevan - aivan liian suuren taakan - näin. Hän jätti vaimolleen avuksi 12-vuotiaan ja iloksi 2-vuotiaan ja vielä syntymättömän lapsensa  Loput hän otti hoitaakseen itse. Taivaassa kun sosiaaliturva on aina toiminut!
Kissanpojat kuvassa ovat mielestäni ne kolme keskimmäistä lasta, jotka isä oli päättänyt ottaa mukaan viimeiselle matkalleen. Näin ajattelee myös se isosisko, jolle taulu aikanaan on maalattu ja jonka seinältä kissakuvani nappasin.

Tämä tarina nousi uudelleen ajatuksiini kun luin parin viikon takaisesta, epätoivoisen äidin kuolonkolarista - yhdessä lastensa kera. Vain kyseisen teon tehnyt yksin tietää tarinan koko kuvan.

Maailmassa on kautta aikojen ollut, ja on tälläkin hetkellä, meneillään sellaisia murhenäytelmiä, erityisesti Lähi-Idässä ja monissa Afrikan maissa, joissa perheenpäät ovat joutuneet tekemään päätöksen lähteä tästä pahasta maailmasta mielummin koko perhe yhdessä, kuin että jättäisivät tänne vaimonsa ja lapsensa alttiiksi vihollisen raakuuksille.
 Ei siis ole olemassa vain yhtä ainoaa totuutta. Joskus konaisuus ratkaisee teon mielekkyyden, vaikkei se moraalisesti, tai maan lain mukaan oikein olisikaan. .   

Isänpäivän aikaan

Paljon onnea kaikille isille! Ja koska isään liittyy aina perhe - onnea myös kaikille perheille!

Suomen nuorista perheistä on puhuttu viime viikkoina synkässä sävyssä.  Perheiden tilanne on noussut Rautavaaran murhenäytelmän takia yhä uudelleen otsikoihin.
Yhä uudelleen kysytään, miten ja miksi kaikki oli mahdollista.
          Traagisen tapauksen ulkonaiset puitteet ovat varmaan kaikille tiedotusvälineitä seuranneiden tiedossa. Eräänä kipukohtana oli äidin ylenpalttinen väsyminen lastenhoidossa. Väsyminen onkin vakava merkki, jonka pitäisi havahduttaa jokaisen nuoren perheen lähellä olevia ihmisiä arvioimaan, onko perheellä kaikki kunnossa. Jo lausahdus, jossa perheenäiti kertoo olevansa väsynyt, pitäisi pysähdyttää kuuntelemaan tarkemmin. Jos pieni lapsi ei nuku, tai nukahtaessaan herättää puolen tunnin välein, alkaa lapsen hoidosta yksin vastaavasta äidistä tuntua jonkin ajan kuluttua siltä, että hän ei jaksa ja voisi tarttua lapseen liian rajuin ottein. Pienikin vastoinkäyminen tuntuu suurelta: aamukiireessä kadonnut lapanen saa pinnan palamaan, ja kaupassakin väsymys saa tuntumaan, että hyllyt kaatuvat niskaan.

Lähellä olevan ihmisen pitäisi tilanteen tajutessaan tarjota apuaan: hän voi esim. viedä lapsen ulos ratasajelulle niin, että äiti pääsee päivälevolle, tai hän voi huolehtia lapsesta sen aikaa, että äiti pääsee edes suihkuun. Hyvä ajatus on kyläilemään mennessään viedä ruokaa vaikka pariksikin päiväksi.

Lastensuojelusta vastaavat virkamiehet antoivat muutama päivä sitten lausunnon, ettei tarvitse kauaakaan odottaa, kunnes tapahtuu uusi lasta koskeva tragedia.
Onko tilanne sitten aivan näin toivoton?
Suomen Kuvalehti n:o 42 kertoi uudenlaisesta ajattelusta Imatralla. Siellä on kehitelty hyvinvointineuvola, joka tarjoaa äitiys- ja perheneuvolan lisäksi perhetyöntekijän palveluita. Jokainen ensisynnyttäjä saa tavata perhetyöntekijän kahdesti odotusaikanaan ja kerran, kun vauva on kaksikuinen. Näistä palveluista vain harva kieltäytyy.

Kun aina vedotaan rahan puutteeseen, niin Lappenrannan kokeilussa tulokset olivat rohkaisevia: Lastensuojelun laitoshoidon kulut laskivat Imatralla yli miljoona euroa viiden vuoden aikana.
Keskeinen ajatus tässä uudenlaisessa ajattelussa on, että perheen pitäisi saada apua ongelmiinsa riittävän varhain ja ilman lastensuojelun asiakkuutta.

Liitin tähän kirjoitukseeni kuvan, jossa on paljon sydämiä. Ne ovat ympäröivän yhteisön symbolina ja kertovat välittämisestä. Yhdenkään väsyneen ja kestämisen äärirajoille joutuneen äidin ohi ei pidä piittaamattomasti kävellä. Lähes aina rakastava sydän keksii ongelmiin ratkaisun tai ainakin jotain helpotusta.

Isänpäivän tunnelmissa Taneli Kuusiston ja Anna-Mari Kaskisen perhevirsi 748.

1. Jeesus meidän perheestä
    tänään tahdon kiittää.
    Moni muisto lämpöinen
    meidät yhteen liittää.

2. Välillä kun riidellään,
    joku kovin suuttuu.
    Auta, että sovuksi
    paha mieli muuttuu.

3. Vanhempaa kun väsyttää,
    Jeesus voimaa anna.
    Suuria ja pieniä
    sylissäsi kanna.

4. Anna levon hetkiä.
    Turha kiire poista.
    Auta, että jokainen
    kuuntelisi toista.

5. Siunaa meidän perhettä,
    Jeesus rukoilemme.
    Sinä meidät lahjaksi
    annoit toisillemme.

When the Saints go marching in

Vähän aikaa sitten kolme vuotta täyttäneen pikku-A:n kynästä

Tänä vuonna pyhäinpäivä oli perheessämme erityinen muistopäivä, sillä kuluvan vuoden pääsiäislauantaina saatoimme 96-vuotiaan vaarin haudan lepoon.
Vanha veteraani siunattiin Suomen sinivalkoisin värein koristellussa arkussa, ja komeaääninen mieskuoro kajautti kappelin parvelta koskettavasti: "Oi, kallis Suomenmaa!" 
Vaikka kuolema onkin aina jylhä vieras, niin vaarin hautajaisissa kuitenkin taivastoivo oli voimakkaasti läsnä. Sitä ajatusta tuki erityisesti kevään kirkkaus ja säteilevä auringonpaiste. Myöskin juhlan sijoittuminen juuri pääsiäisen aattopäiväksi teki siitä erityisen vaikuttavan.

Ilmestyskirjan 21. luvussa Johannes kertoo taivasnäystään. Hän sanoo: - Ja minä näin uuden taivaan ja uuden maan, sillä ensimmäinen taivas ja maa ovat kadonnet, eikä merta enää ole. Johannekselle näytetään ja kerrotaan siitä, kuinka Jumala itse asuu kansansa keskellä. Hän pyyhkii pois kyyneleet, eikä enää ole kuolemaa, murhetta, parkua eikä kipua, kaikki on muuttunut uudeksi. Sitten seuraa kuvaus, kuinka rakennetaan uusi Jerusalem,  jonka perustukset ovat erilaisista jalokivistä.

Kun olimme lukeneet raamattupiirissä tekstin, keskustelimme siitä, puhutaanko seurakunnissamme ja kirkoissamme liian vähän näistä taivasnäkymistä. Mielestämme voisi puhua enemmänkin, sillä se lohduttaisi kuulijoita. Taivaasta puhuminen ei ehkä kuitenkaan ole niitä kaikkein helpoimpia tehtäviä.  

Luimme myös Vuorisaarnasta autuaaksi julistamisesta kertovan tekstin. Matt. 5:1 - 12. Tekstin autuaat tarkoittanevat varmaan jo poisnukkuneita, mutta katse kääntyy väistämättä myös omaan itseen. Kuulunko kenties johonkin näistä Jeesuksen autuaaksi julistamista, joita ovat: 
hengessä köyhät, 
murheelliset, 
kärsivälliset, 
vanhurskautta janoavat, 
toisia armahtavat, 
puhdassydämiset, 
rauhantekijät,
vanhurskauden tähden vainotut 
ja Jeesuksen tähden herjatut.

Ryhmässämme oli käytössä useita eri raamatunkäännöksiä. Oli mielenkiintoista huomata, miten eri tavoin oli käännetty esim. jae 6.
Uusi käännös sanoo: Autuaita ovat kärsivälliset: he perivät maan.
Vanha käännös sanoo saman: Autuaita ovat hiljaiset, sillä he saavat maan periä.
Ja Raamattu kansalle-käännös käyttää kärsivällisten tai hiljaisten kohdalla sanaa sävyisät. 
Nämä kolme sanaa eivät ole synonyymeja, vaan jokainen tuo lauseeseen erilaisen sisällön ja sävyn.

Jäimme myös miettimään 7. jaetta, joka uuden käännöksen mukaan julistaa: Autuaita ne, jotka toisia armahtavat, heidät armahdetaan.
Mutta vanha käännös sanoo: Autuaita ovat laupiaat, sillä he saavat laupeuden.
Siinä sitten mietimme, mitä tarkoittavat armahtaminen ja laupeus. Miten nämä sanat muuttavat julistuksen sisältöä?
Joku nokkela muisti kuulleensa tällaisen lausahduksen: - Armo on sitä, että me emme saa, mitä ansaitsemme. Laupeus tarkoittaa, että me saamme sitä, mitä emme ansaitse.
Näin keskustelu polveili edestakaisin. Oli mielenkiintoista miettiä asioita eri näkökulmista.
Tärkeämpää kuitenkin kuin pyöriä yksittäisissä sanoissa, on asian syvin sisältö: että itse olemme autuaitten joukossa silloin, kun pyhät marssivat sisään.

Liitän tähän vielä säkeistön äitini lempivirrestä vanhoilla sanoilla:

Oi, saanhan joukkoon autuaitten,
kanss ystäväini ja omaisten.
Mä päästä kerran,
luo armon Herran.
Oi saanhan sen!