Sammakkoprinssi

Minulla on ollut joulusta lähtien tämä loppusyksyllä maalaamani akvarelli 'säästössä' myöhempää blogikäyttöä varten. Joulu meni kuitenkin aikaa sitten, eikä jouluista kuvaa enää ole voinut panna minkään keväisen blogitekstin mausteeksi. Mutta kuinka ollakaan - muutama viikko sitten seisoin itse juuri tämänoloisen talon edessä. Minä olen leikisti tuo tonttu (sopiikin hyvin) ja kisu joka tuli pihalla vastaan on hän, jota olin tullut tapaamaan. Kerron heti kohta kummallisen löytymistarinan, mutta ensin haluan sanoa, että alkuperäisen joulukortin on maalannut norjalainen taiteilija nimeltään Helje. Ihailen hänen maalauksissaan sitä, miten kaunista on niukkuus. Oma kuva-raukkani kyllä oudosti lonkottaa, mutta se sopii tarinaan, jonka nyt kerron.

Olin muutama viikko sitten naistenpäivillä eräällä paikkakunnalla, josta tiesin ennestään erään tärkeän asian. Minun monivuotinen taideopettajani, arvostettu öljy-ja akvarellimaalari, oli kymmenkunta vuotta sitten kuulemani mukaan muuttanut asumaan juuri tälle kyseiselle paikkakunnalle. 

Erään luennon päättyessä näillä naistenpäivillä, antoi luennoitsija täydelle salille naisia (ehkä 300) tehtävän keskustella vierustovereittensa kanssa tapahtumista, joissa oli saanut tuntea Jumalan auttavan voiman. 

Tässä kohtaa lähdimme ystävättäreni kanssa suuresta juhlasalista ulos ja alas sisääntuloaulaan. Mehän tunsimme jo muutoinkin toistemme suuret ja pienet johdatukset ja ihmeet. Menimme siis ala-alulan vastaanottoon, jossa oli kanslisti omissa töissään. Häneltä päätimme kysyä tietoa taiteilijaystävästämme. Paikkakunta oli niin pieni, että uskoimme kaikkien tuntevan niin erikoislaatuisen henkilön kuin mitä taidemaalari-ystävämme oli. Mutta huonosti kävi. Ei hän tuntenut.

Tiskille kumartuneena oli vain yksi nainen täyttämässä jotakin lomaketta. Kaikki muut olivat tietysti ylhäällä juhlasalissa. Mutta kysymyksen vahingossa kuultuaan, nosti nainen päänsä ja kertoi tuntevansa sen nimisen henkilön. Mies asui heidän kadullaan, mutta ei todellakaan ollut mikään taiteilija vaan eläkkeellä oleva veistonopettaja. Hän ajoi kuulema pitkin kylää polkupyörällä ja kävi syksyisin, luvan perään keräämässä omenoita omakotitalojen pihoilta ja vie niitä pyynnöstä niille, joiden pihassa omenapuita ei ollut. (Naisen kuvauksesta päätellen kyseessä oli siis eräänlainen kiltti kylähullu.) Voisiko kyseessä siis olla sama henkilö, jota me etsimme? Saimme kyseiseltä  'enkeliltämme' myös etsimämme miehen puhelinnumeron. Sitä ilman emme kyllä olisi häntä tavanneetkaan.Vastattuaan puhelimeen oli iloinen jälleen näkeminen valmis.

Merkillinen mies. Oli asunut kymmenen vuotta pienellä paikkakunnalla, eikä kukaan tiennyt hänestä mitään, paitsi omenat ja polkupyörän, vaikka hänellä juuri silläkin hetkellä oli kahdeksan tilaustyötä kellarissaan kesken!? Aivan kuin sadusta. Meillä kahdella 'prinsessalla' ei kuitenkaan ollut lupaa suudella tätä harmaahapsista sammakkoprinssiä. Hän sai pitää salaisuutensa niin kauan kuin halusi. Me emme ainakaan  aikoneet pajastaa sitä. Nauttikoon peitetarinastaan - piposta, polkupyörästä ja omenoista.

Mutta se, että kanslistin lisäksi ainoa nainen, joka alakäytävällä oli - kuuli kysymyksemma, tiesi ja tunsi etsimämme henkilön - oli kyllä niin selvä Jumalan ihme ja johdatus, ettei siitä tapahtumasta muilla sanoilla selviä. Siis  juuri se mistä muut juhlasalissa keskustelivat, tapahtui samanaikaisesti meille --- rakennuksen ala-aulassa.