Ei hapannaamaisia pyhimyksiä!

Kirjoitin viimeksi meidän aikamme pyhimyksestä intialaisesta Äiti-Teresasta. Espanjan Avilassa  1500-luvulla elänyt hänen kaimansa, Teresa, on kuitenkin ehdoton suosikkini.

Teresan railakkaat sanat: - Jumala varjelkoon meitä hapannaamaisilta pyhimyksiltä!  - riemastuttavat ja saavat hykertelemään. Millainen nainen oli tämä Avilan villikissa? Minkälainen oli tämä mystikko karmeliittanunna, kirjailija ja lukemattomia luostareita perustanut tehopakkaus?

Teresa jäi äidistään orvoksi 13-vuotiaana, isä ei ymmärtänyt villikkotyttärensä kasvatuksesta mitään, vaan pani tämän luostariin. Isä ajatteli, että poikien keskellä kasvanut raju ja herkkä tyttö oppisi koulussa viisaiden naisten tavoille. Koulunkäynti jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi sairastumisen takia, ja Teresan oli palattava kotiin, missä hän ehti mietiskellä rauhassa elämäänsä. Vastoin isän tahtoa hän karkasi karmeliittaluostariin, joka oli hyvin ankara sääntökunta. Siellä pitäydyttiin äärimmäiseen köyhyyteen ja yksinäisyyteen. Teresa eli syvällistä elämää Jumalan yhteydessä näkyjen maailmassa. Hän rukoili jatkuvasti, hän veti eron “lapsellisten” pyyntörukousten, jotka muistuttivat joulupukin toivelistaa ja Jumalan kanssa yhteistyössä toimimisen välillä. Hän sanoi: - Sanot kohteliaisuuden Jumalalle pyytämällä häneltä suuria asioita.

Teresan opetus rukouksesta onkin hänen tärkein perintönsä nykyajan ihmisille. Pyytämällä suuria asioita luotamme Jumalan mahdollisuuksiin.  Kirjoituksissaan Teresa kertoo sisäistämistään asioista. Tunnetuimmat hänen kirjoistaan ovat Sisäisen linnan asunnot ja nimettömäksi jäänyt elämäkerta, joista otetaan vieläkin uusia painoksia.

Mikä sitten tekee uskovasta Teresan kaihtaman hapannaaman?

Kun olimme Salomen kanssa Eilatissa, kuuntelimme  kansainvälisessä seurakunnassa opetusta, jossa muistutettiin siitä, että jos uskovalta kuolee ilo, mitä uskosta silloin jää jäljelle? Mikä enää erottaa uskovan ei-uskovista? 
Ilon löytämisen juuret ovat Tess. 3: 17-19. ”  . . . Silloin te kykenette kaikkien pyhien kanssa käsittämään kaiken leveyden, pituuden, korkeuden ja syvyyden ja voitte tajuta Kristuksen rakkauden . . .”  

Jos nämä rakkauden valtavat mittasuhteet tulevat todeksi ihmisen mielessä, niin monet asiat, jotka ovat painaneet ja ahdistaneet menettävät merkityksensä. 
Silloin ei enää tarvitsekaan surra maailman tilaa, kulkea läheisten ihmisten huolten taakoittamana, ei tarvitse arkailla tekemisiään ja olemistaan ihmisten edessä, käpertyä arkana elämättömän elämän turvaan. 
Peloista suurin -kuolema jylhyydessään - ei enää olekaan niin pelottava rakkauden mittasuhteiden edessä. 

Perspektiivi muuttuu rakkautta katsellessa: kaiken näkyvän takana on Jumalan hyvä suunnitelma, kaikki on paljon suurempaa, kuin osaamme edes kuvitella. Ja ihmeellisintä on se, että Jumala itse haluaa pitää meistä ja asioistamme huolen. 

Hapannaamainen, tyytymätön ja toisia arvosteleva uskova saa kyytiä tällaista näköalaa tarkastellessaan.

Avilan Teresa muistuttaa: - Kaikki riippuu siitä, että on rohkeutta siihen, mitä elämä tuo tullessaan. Kaikki saa arvonsa ainoastaan rakkaudesta.

Teresan muotokuva on tuntemattomalta maalarilta.

Nimipäiviä

Toukokuu on alkanut monen ystävän nimipäivällä. Onnea Vapulle, Vuokolle ja Outille! Kauniita suomalaisia naisten nimiä ja ihania naisia!
Nimipäiväkalenterin pohjana on ollut keskiaikainen pyhimyskalenteri, sen takia nimistö pysyikin pitkään vierasasuisena. Arkena käytettiin toki nimien suomalaisia muotoja: Maria oli Maija, ja Magdaleena lyhentyi Leenaksi. Vappu- nimen takaa löytyy baijerilainen Valborg-pyhimys. Outi nimen pohjana on kansallisromanttinen kausi, suomalaisuutta haluttiin ilmaista etsimällä nimiä Kalevalasta tai Kantelettaresta tai muodostamalla niitä suomalaisista sanoista. Vuokko taas kuuluu luontonimiin, joita käytettiin ennen kristinuskon tuloa, mutta jotka jäivät välillä kristillisten nimien varjoon.

Huhtikuun lopulla ystäväni muistutti, että oli myös hänen nimipäivänsä - Teresan päivä.  Hänhän on saanut Venäjällä avustustyötä tehdessään lempinimen - tosiasiassa äärimmäisen kunniakkaan arvonimen: Äiti-Teresa. Ystäväni on tehnyt siellä vuosikymmenet monipuolista sosiaalista työtä, joka on ollut ennen muuta hengellistä.

Olen lueskellut viime päivinä “oikean” Äiti-Teresan elämäkertaa ja miettinyt sitä, kuinka Jumala kutsuu ja johdattaa ihmistä askel askeleelta eteenpäin. Kun Äiti-Teresa oli vielä nimeltään Agnes ja albanialais-makedonialainen koulutyttö, hän tempautui mukaan lähetysinnostukseen, joka vei hänet Intiaan. Hän sai kuulla Bengalissa tehtävästä hengellistä ja  kasvatuksellista laupeudentyötä tekevästä järjestöstä, jolle päätti omistaa elämänsä. Hän antoi nunnalupauksensa, toimi opettajana tyttökoulussa, mutta tutustui samaan aikaan Kalkutan köyhiin. Sitten Äiti-Teresa koki saaneensa “kutsun kutsun sisällä”. Hänen oli määrä lähteä luostarista ja auttaa köyhiä, ja kaiken oli tapahduttava niin, että hänen piti asua köyhien keskellä.
Äiti-Teresan ei ollut helppoa astua tälle uudelle tielle, jättää luostari taakseen ja astua kadulle köyhien keskelle ilman mitään taloudellista tukea. Alku oli vaatimaton, hänen apunaan oli aluksi vain yksi henkilö, sitten kolme ja seuraavaksi viisi. Vähitellen yhä enemmän nuoria naisia halusi liittyä Äiti-Teresan sisarten joukkoihin, hänen aloittamansa työ kaikkein köyhimpien joukossa eteni - yhä uusia rakkaudenlähettien koteja perustettiin ympäri maailmaa, samalla kun monia muita ihmisen kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista huolehtivia työaloja kehittyi perustoiminnan rinnalla.

Äiti-Teresan elämäntarina puhuu kuuliaisuudesta, siitä ettei ihminen heti näe koko tehtäväänsä, vaan se avautuu hänelle vain vähän kerrallaan. Kun ihminen on uskollinen työssään, Jumala siunaa sen, ja avaa hänelle oven seuraavaan. Tuskin kukaan on hypännyt heti pitkää loikkaa tiellään eteenpäin, yleensä ihminen joutuu kulkemaan askele askelelta. Ensin täytyy olla valmis saatuun tehtävään ja siinä luotettava. Tästä seuraa siunaaminen ja sitten taas polku kulkee eteenpäin.

Äiti-Teresan sanoin: - Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksesi.

Niityllä onnittelukukkia poimivan tytön on piirtänyt Neiti 7 v.

Enkelin vilkutus

Taannoin kuuntelin maalaislääkäri Tapani Kiminkistä. Hän on saarijärveläinen lääkäri, joka on paljon kierrellyt puhumassa suoria sanoja suomalaisten hyvin-, mutta erityisesti pahoinvoinnista. Hän sanoi, että surkuteltavin olento on yksinäinen, masentunut vanhus. On vaikeaa päästä ylös masennuksen kuopasta, mutta erityisen vaikeaa se on sellaiselle, jonka voimat ovat jo vanhuuden takia muutenkin vähissä.

Vanhuuden yksinäisyys syntyy sairauksien ja sosiaalisen elämän vähenemisenä, joskus se alkaa pitkän parisuhteen katkeamisesta. Kun saatoimme hoitokotiin lähes 95-vuotiasta appeani, hänen puolisonsa kuoleman jälkeen, appeni toisteli: - Minä olen niin yksin, yksin. Minäkin tahtoisin kuolla.

Oli helppoa ymmärtää vanhan miehen tunteita yli 60 vuotta kestäneen avioliiton jälkeen, siinä puheet veteraanikodin hyvästä hoidosta tuntuivat kovin heppoisilta.

Kiminkinen saarnasi puheessaan, miten helposti tuppaamme unohtamaan vanhukset, heikot ja köyhät, vaikka juuri heitä varten olemme olemassa.

Kun itsekin olen eläkeiässä, puheet vanhusten yksinäisyydestä tulevat lähelle. Enhän nuorempana uskonut, että voisin koskaan joutua masennuksenkaan syövereihin, sillä olen pitänyt itseäni melko iloisena ja positiivisena tyyppinä. Kuitenkin kahtena viimeisimpänä työvuotena sairastin masennusta. Miten se oli oikein mahdollista? Työelämän muutokset kotikaupungissani saivat minut täysin ymmälle. Oli vaikeaa käsittää koululaitoksessa tehtyjä leikkauksia ja säästöjä, jossa yhteydessä hyvin toimiva, turvallinen koulumme lopetettiin. Vuosien kuluessa kouluyhteisössä oli tehty paljon suunnittelutyötä, joiden seurauksena koululla oli useita toimintatapoja, jotka olivat koko maan mittakaavassa uusia ja kiinnostavia. Nyt 150 oppilasta joutui jättikoulun ahmaisemiksi, siellä tukiopetus ja muut heikkojen oppilaiden tukitoimet piti jakaa suuren joukon kanssa. Lapsi jäi euron kilinän jalkoihin.

Kaiken tämän pohtiminen vei minulta yöunet, sai aikaan väsymyksen, toi ilottomuuden - eikä mikään enää tuntunut miltään. Näin jälkeen päin on vaikea ymmärtää, miten näin pääsi tapahtumaan. Olin kuin virrassa, mutta olin ajautunut sivuun, siellä jonkinlaiseen pyörteeseen, jossa räpiköin lahon uppotukin varassa. Menetin kaiken näköalani, en nähnyt puun taakse, Unohdin, että minulla on jossain taivaallinen Isä, joka on kiinnostunut minusta ja haluaa kiskoa minua kädestä ylös.

Oli outoa, että saatoin näin pahasti sokeutua. Nyt toivon vain, että jos/kun elämässäni vielä joskus joudun vastaavaan tilanteeseen, joka minua ei ollenkaan miellytä, en vastustelisi. Suostuisin vain elämän virran vietäväksi ja luottaisin siihen, että elämä kannattelee. Että Jumala kantaa.

Toivon, että näkisin puun takaa enkelin vilkutuksen.

Kuva: Magdaleena

Onko se masennus sellaista ...

Salome puhui viime kerran tekstissään depressiosta. Kirjoitan  tähän masennuksesta kertovan runoni, jossa poika pohtii äitinsä sairautta ja sitä, miten se on vaikuttanut koko perheen elämään.

Kirjasta Kirjavissa kengissä 2011

REKO

Tänne osastolle ei voi tulla suoraan,
täytyy soittaa ovikelloa.
Ne tuntee kyllä minut,
kävelen suoraan vitoshuoneen ovelle.
Raskas avata, kurkistan raosta,
(Tältäköhön enkelistä tuntui haudan suulla?)
siellä on äidin sänky, vaalea peitto koholla,
näkyy päälaelta karheaa tukkaa.
Se on mun pikkuinen äiti!
On kuin joku meidän luokkalainen olisi
kippurassa peiton alla,
mun pikkusisko tai kissa.
Kuinka äiti voi muuttua niin pieneksi,
ettei jaksa päätään nostaa?
Onko se masennus vähän niin kuin sellaista,
että lumi on tuiskuttanut ladun umpeen,
eikä jaksa enää hiihtää?
Isä tekee meille perunamuusia joka päivä. OK.
Mutta sisko on muuttunut kaktukseksi
ja piikittelee.
Isä kulkee huoneissa ja nostelee meidän tavaroita.
Sekin on vähentänyt puhumisen.
Sängyn viereltä äipän päätä
ihan pikkuisen hipaisen.

Kuva: Magdaleena

Iloa ja rohkeutta!

ALLERGIAINEN

Poikani oli pukemassa pian kolme vuotta täyttävää tytärtään hoitoon ja höpötteli: - Oletko sinä isän mussukka?

Tyttö kiemurteli suojapukuunsa ja sanoi: - En ole.

Poikani kysyi sitten: - Mikä sinä sitten isälle olet?

Siihen tyttö vastasi topakasti: - Minä olen allergiainen!

Viime sunnuntain tekstissä puhuttiin siitä, kuinka ihminen elää maailmassa omaa arkeaan, mutta on silti samalla taivaan kansalainen (Joh. 16: 5-15). Välillä tuntuu kuitenkin siltä, että olemme kovin arkoja ja vaivaantuneita puhumaan taivaan valtakunnan asioista mitään. Olemme aivan kuin allergisia käyttämään sellaisia sanoja kuin Jumala, taivaan Isä ja Jeesus, jo nimien mainitseminen on kovin ujostuttavaa. Vielä vaikeampaa on puhua siitä, mitä Raamattu heistä kertoo, ja erittäin vaikeaa on paljastaa, mitä nämä nimet merkitsevät omassa elämässämme.

Pääsiäisaamun kertomuksissa Jeesuksen haudalla aamuvarhaisella vieraili naisia ja pari opetuslasta. Naisista kerrotaan, kuinka he tyhjän haudan nähtyään juoksunjalkaa kiirehtivät kaupunkiin, pelkästä ilosta veivät näin uutista eteenpäin. He eivät arkailleet, vaan olivat täynnä kertomisen halua. He eivät olleet Jeesuksen nimelle allergisia!

Olen ollut onnellinen siitä, että olen saanut elää lapsuuteni kodissa, jossa ei Jumalalle oltu allergisia. Muistan, kuinka äitini iltaisin nojasi selkäänsä lämpimään uuniin ja luki meille siskoksille Uuden testamentin kertomuksia, tai samassa talossa asunut isotätini vei minua hengellisille lastenleireille. Isälläkin oli oma tapansa puhua Raamatusta:  se oli ihmetteleminen. Kun jo vähän isompana tyttönä olin isän kanssa töissä pelloilla, hän alkoi usein puhua omalla murteellaan Vanhan testamentin tapahtumista: - Sitä mie kovast ihmettelen, ko se Simson anto silviisii Telilan ittiään huijata. Kui se huijar Telila pääs Simsonilt parra leikkaamaan? (Kertomus löytyy Tuomarien kirjasta luku 16.)

Minulla on unelma siitä, että me vanhempi sukupolvi olisimme rohkeita puhumaan nuoremmille taivaan valtakunnan asioista. Siihen on monia tapoja: jollekin on luontevaa lauleskella hengellistä laulua, toinen voi pyytää lasta tai nuorta kanssaan kirkkoon tai sopivaan tilaisuuteen. Kolmas voi opettaa pienelle iltarukouksen, samalla hän näyttää omalla esimerkillään, kuinka ilot ja huolet voi muutamalla sanalla tuoda taivaan Isän hoitoon. Tällä tavalla voimme toimia ilosanoman viejinä kuten pääsiäisaamun naiset ja opetuslapset. Jokaisella on siihen oma luonteva tapansa. Käyttäisimme vain rohkeasti mummoenergiaa ja pappa-poweria!

Iloa ja rohkeutta kaikille!

(Julkaistu Sydän-Hämeen lehdessä 24.4.2013)

Kuva: Magdaleena

Depressio

Kuinka moni tänään nauraa, vaikka sydän itkee? Kuinka moni kokee syyllisyytensä raskaana, mutta koettaa samalla kelvata lähimmäisilleen? Kuinka moni on jo kadottanut otteensa todellisuudesta ja vaipunut epätodellisen valheen valtaan?

Veljeni toimiston seinällä on ystävättäreni, opettaja-taiteilija Kati Heickelin öljytyö vuodelta 1989. Hän maalasi sen seuratessaan läheisen ystävänsä taistelua masennuksen valtaa vastaan. Vincent van Gogh on maalannut itsestään hyvin samanoloisen maalauksen milten sata vuotta aikaisemmin, ja vain muutamaa päivää ennen kuin ampui itsensä.

Psalmissa 51; 19 sanotaan: ” Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki, särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä Jumala hylkää.”

Jos ei Jumala hylkää, niin ei siihen ole oikeutta minullakaan. Mutta miten se tehdään?

Vietin edellisen viikonlopun kahden masennuksesta kärsivän ystävättäreni kera Vivamossa, Kansan Raamattuseuran toimintakeskuksessa. Heidän ahdistuksensa herätti minussa halun ymmärtää tätä tautia syvemmin. Riittääkö se, että annan hetken ajastani kuuntelemiseen? Miten rinnalla seisova siinä tilanteessa voisi parhaiten olla apuna? Onneksi tällä kertaa luontoäiti (tai Isä) tuli meille avuksi. Perjantai oli harmaa ja kostean tuhruinen, mutta lauantai-aamu muutti kaiken. Västäräkki keimaili meille heti jo ulkoportaan juurella, ensimmäinen leskenlehti virnisteli ojan partaalla, lämpöä ja valohoitoa oli luomakunta pullollaan. .

Masennus on suomalaisten yleisin sairaslomaan johtava diagnoosi. Tämä ongelma ei tunnu olevan riippuvainen iästä, ammatista eikä sosiaaliluokasta. Naisilla se kuitenkin on hiukan yleisempää kuin miehillä. Johtunee varmaan siitä, että miehet kasvatetaan “kestämään”, ja tietysti myös siitä, että naiset pohtivat tunteitaan syvemmin. Miehen masennus saattaa olla myös vaikeammin tunnistettavissa ja sekoittuu usein alkoholismiin. Hormonaaliset erot ovat tietysti faktaa. Miesten hormoonit suojelevat tehokkaammin tältä sairaudelta.

Syyt sairastumiseen ovat varmaan periaatteessa samankaltaiset kummallakin sukupuolella; toivottomuus, arvottomuuden tunne, yhteiskunnan raskaalta tuntuvat olosuhteet, stressi jne. Miehillä masennus on usein seurausta avioerosta.

Ammattiauttajat tekevät voitavansa, mutta mitä minä voisin tehdä?

Voin ainakin olla vähättelemättä ja selittelemättä, voin olla läsnä vaikka ilman viisaita sanoja. Tätä tautia on vaikea ymmärtää sen, joka ei ole sitä henkilökohtaisesti koskaan kokenut. Olen itse läpikäynyt sen toisen lapseni syntymän jälkeen ja muistan, että älykkäillä kommenteilla ei kukaan niin syviin itsetunnon kipukeskuksiin päässyt. Päinvastoin, ne vain pahensivat tilannetta. Nyt kuitenkin kiitän niistä pimeistä vuosista ja niiden tuomasta henkilökohtaisesta opetuksesta - erityisesti siitä varmuudesta, että masennuksesta voi parantua ja vapautua kokemaan jälleen täyttä elämisen riemua.

Ps. 34;19 ” Lähellä on Herra niitä, joilla on särjetty sydän, ja hän pelastaa ne, joilla on murtuntut mieli.”

Siinä masentuneen armo. Kunpa mahdollisimman moni murtunut sen löytäisi.

Tanssii yhdellä jalalla

Kuljin pihan yli 2-vuotiaan pikkuneidin kanssa käsi kädessä. Tämä kyseli: - Mummi, kuuletko kukkien puhuvan? Kuuletko kivien puhuvan? Kuuletko tuulen puhuvan? Mitä varten kaikki on?

Pieniä kysymyksiä ei taida olla olemassakaan! Mietin näin, kun luin Salomen postauksen, missä hän puhui luomisesta ja darwinismista ja otti kamelin esimerkikseen. Ensimmäinen ajatukseni oli, että apua, minähän taidan olla lamarkisti, uskon, J-B Lamarckin mukaan, että eliöt ovat muuttuneet vähitellen ja sopeutuneet ympäristöönsä (siis kamelin kaula on venynyt yläoksien kurkottelusta). Tähän kuitenkin luontoharrastaja mieheni sanoi heti, että vaikka kehityksen oletettuja välimuotoja on löytynyt sieltä täältä, niitä ei kuitenkaan voi todistaa kehityksen ketjuun kuuluviksi. Kameli olisi siis jo luomisessa suunniteltu erämaan hiekkaolosuhteisiin.
Uskon ja tiedon suhde on erikoinen, ne kiertyvät toisiinsa. Kun uskomme, että tietolähteet ovat luotettavia, ajattelemme, että tiedämme. Raamatun asema Euroopassa viimeisen 150 vuoden aikana on horjunut, Darwinin evoluutioteoriasta on tullut monelle ajattelun kulmakivi. Raamatun ja darwinismin välinen ristiriita yritetään ratkaista muistuttamalla, että tieteellä ja uskolla on eri tehtävä. Raamattu puhuu siitä, kuka on kaiken takana, tiede puolestaan selvittää mitä maailmassa on tapahtunut. Raamatun tapahtumia ei kuitenkaan voi erottaa historiasta, emme voi puolin tai toisin seisoa vain yhdellä jalalla ja välttää Raamatun ja tieteen kohtaamista.

Järki ja usko ovat molemmat Jumalan lahjoja, kumpikaan ei saa kahlita toistaan. Usko on ollut länsimaissa se maaperä, jolle tieteellinen tutkimus on voinut laskea jalkansa. Tieteen tekijöissä on sekä uskovia että ateisteja. Prof. K.V. Laurikainen on tutkinut virkistävällä tavalla luonnontieteitten ja uskonnon välisiä suhteita. Hän ei koe mitään ristiriita Raamatun ja kehitysajattelun välillä, vaan tekee niistä synteesin. Hän sanoo, että luonto puhuu Luojastaan.  - Juuri nyt on helppoa nähdä tämä sopusointu ja vuorovaikutus, kun taas saa seurata ympärillään kevään ihmeitä.

Timo Junkkaala toteaa nasevasti, että tiedon vastakohta ei ole usko vaan tietämättömyys. Eikä uskon vastakohta ole tieto vaan epäusko.

Ja Paavali muistuttaa siitä, että tietomme on vajavaista. Suurissa kysymyksissä se on erityisen vajavaista, ja silloin usko tulee apuun. Peruskysymys on kuitenkin se, mihin uskomme.

Piirros: Neiti 9 v

"Erämaan laiva"

Muistan oppikoulun alaluokilta tapauksen, jossa biologian lehtorimme opetti meille innolla darwinismista ja sitten hän, ikään kuin suurena salaisuutena kertoi, että joka toisella lapsella on syntyessään ollut häntä. Tietysti me lapset aloimme sen tiedon innoittamana heti laskea pulpettirivistöjä, että kellä oli ollut ja kellä ei.

Näin aikuisena olen miettinyt, että ehkä hänellä itsellään oli ollut, ja nyt darwinismi antoi hänelle lohdutuksen mahdollisen häpeäntunteeseen.

Olen viime päivät lukenut lääkäri Pekka Reinikaisen tuoretta kirjaa “Eläimet opettavat meitä.” Tämän päivän oppaani on ollut kameli. Olen kirjailijan kera joutunut pohtimaan - onko kameli Jumalan luoma vai darwinistisen kehityksen tulos. Sillähän on suuren lautasen kokoiset anturat, jotka estävät sitä uppoamasta pehmeään hiekkaan, paksu ylähuuli, joka tekee siitä kaikkiruokaisen, tuuheat silmäripset, jotka estävät hiekkapölyn tunkeutumisen silmiin, kyky juoda kerralla vaikka 200 litraa vettä, jopa murtovettä, paksu turkki ja rasvakyttyrä eristämässä kuumuutta ja nestehukkaa jne. Nämä ovat tuttuja asioita meille kaikille jo lapsuudesta. Mutta ainakaan minulla ei ollut tietoa kamelin vilkkuluomista? Jos kameli saa hiekkaa silmiinsä niin alkavat sen vilkkuluomet toimia sivuttain, kuin auton tuulilasinpyyhkijät, laidasta laitaan ja pyyhkivät näin hiekan pois. Luomi on myös niin ohut, että kameli näkee hiekkamyrskyssä sen läpi, ja näyttää siis löytävän tien kuin silmät ummessa.

Olisiko siis mahdollista, että sattumanvaraiset muutokset perimän DNA-molekyylissä olisivat tuottaneet aineiston, mistä luonnonvalinta olisi tuottanut tämän kaikilla erityisominaisuuksilla varustetun ‘erämaan laivan”?

Kerran 10-vuotias oppilaani kysyi minulta kesken biologiantunnin, että “ope, onko sinun mielestäsi apina ihmisen varhainen esi-isä?”Vastasin tälle oppilaalle varsin reippaasti:”En tiedä muista ihmisistä, mutta minun ei ole.”Opettaja joutuu siis silloin tällöin opettamaan asioita, joista on itse toista mieltä, mutta tällaisista vastauksista saisi tänä päivänä varmaan potkut koululaitoksesta.

Job 12: 7-9

Mutta kysypä eläimilta, niin ne opettavat sinua,

ja taivaan linnuilta, niin ne ilmoittavat sinulle;

tahi tutkistele maata, niin se opettaa sinua,

ja meran kalat kertovat sinulle.

Kuka kaikista näistä ei tietäisi, että Herran käsi on tämän tehnyt.”

Kuva: Arkkitehti-akvarellisti ystäväni Simo Rautamäen Kanarian saarilla maalaama Erämaan laiva.