Voimaa vanhuuteen

Japanilainen nainen Jiroemon Kimura kuoli  tämän vuoden kesäkuussa 116 vuoden iässä. Hän oli silloin maailman vanhin. Hänen syntymävuotensa oli 1897, hänen vanhempansa viljelivät riisiä ja vihanneksia Kamiukawassa. Kimura itsekin työskenteli maanviljelijänä sekä postivirkailijana. Kun lehteen tehtiin hänestä 115-vuotishaastattelu, hän kertoi pitävänsä mielensä virkeänä opiskelemalla englantia.
Pitkän ikänsä syystä hän ei ollut itsekään aivan varma.
          - Ehkä se johtuu auringosta. Katselen aina ylös taivaalle, sellainen minä olen.

Vanhuuteen yhdistetään usein sanaparina viisaus.

J. W.von Goethe sanoo ironisesti asiasta näin: " Luullaan, että vanhemmiten viisastuu. Itse asiassa ihminen saa vuosien karttuessa kylliksi askaroida senkin kanssa, että pysyy niin viisaana kuin on ollut."

Mitä viisaus sitten oikein on. Wikipedian mukaan "viisaus tarkoittaa yleensä kykyä tehdä sellaisia päätöksiä, jotka pitkällä aikavälillä tuottavat "yleisesti hyvän " lopputuloksen. Viisaus on käyttökelpoista tietoa."
Viisautta mitataan tässä määritelmässä sillä, miten yleishyödyllisiä päätökset ovat yhteisöllisesti mitattuina. Elämän kokemusta pitäisi siis voida jakaa lähiympäristölle, ainakin lähipiirille.
Kimurankin perheeseen kuului seitsemän lapsen lisäksi 14 lastenlasta, 25 lastenlastenlasta ja 15 lastenlastenlastenlasta.

Raamatun viisaat olivat Jeesusta lukukuunottamatta kaikki vanhoja. Mooseksen kerrotaan kuolleen 120 vuoden iässä, Nooa eli jopa 950 vuotta. Näin Raamattu ainakin sanoo.

Osaa Raamatusta kutsutaan viisauskirjallisuudeksi kuten Sananlaskut ja Saarnaajan kirja.
Sananlaskujen kirja kehottaa: "Hanki viisautta, se on aarteista kallein, sijoita kaikki varasi siihen."
Saaraaja kuitenkin vähättelee viisauden merkitystä. Hänen mielestään siellä, missä on paljon viisautta on myös paljon huolta, ja se joka tietoa lisää, lisää tuskaa.

Minua miellytti kovasti tieto, että Kimura piti aivojaan vireänä opettelemalla englantia. Itse olen tänä iltana ollut opistolla syksyn ensimmäisessä heprean ryhmän kokoontumisessa.  Paikalla oli 18 eri-ikäistä ja erilaisista taustoista lähtenyttä kielenopiskelijaa.
Aloitimme Salomen kanssa heprean opiskelun kolmisen vuotta sitten. Siellä  Oronmyllyn kurssilla  tutustuimmekin.
Täytyy sanoa, että ainakin minun aivojani on heprean opiskelu kovasti virkistänyt. Johtuneeko omalaatuisista kirjaimista vai oikealta vasemmalle kulkevasta lukusuunnasta - en osaa sanoa - mutta jotain taikaa heprean kielessä kuitenkin on ollut.

Mielenkiintoiselta kuulosti myös Kimuran lausahdus siitä, miten hän katseli aina taivaalle. Siinä oli hänen salainen voimavaransa. Hänen sanansa varmaan tarkoittivat konkreettista taivaalle tuijottelua, lämmön ja valon imemistä auringonpaisteesta.
Taivaan suuntaan tuijottelu voi olla myös hengellinen voimavara. Jossain hengellisessä laulussakin yllytetään näin: - Käännä katseesi Jeesukseen!

Reikäinen sydän

Salome pöyhäisi kirjoituksellaan asiaa, joka aiheuttaa omassakin rinnassa kovasti tunnekuohua. Hän kirjoitti vanhuudesta ja silloin tarvittavasta huolenpidosta. Hän vertaili kummipoikansa kautta venäläistä ja suomalaista ajattelutapaa, liitti asiaan myös historian näkökulman.

Olen nyt eläkkeellä viidettä vuotta, ja ensi talvena saavutan varsinaisen kansaneläkeiän. Hassua, mutta se jollakin tavalla jysäyttää. Tähän asti on tuntenut itsensä jonkinlaiseksi eläkkeellä olemisen harjoittelijaksi. Tosiasia on, että en tykkää ollenkaan vanhenemisesta, vaikka muutkin ihmiset kaiken aikaa vanhenevat - pikkulapsetkin. Kolauttaa, kun rakas lapsenlapsi vilkaisee otsatukkansa takaa kujeellisena ja sanoo: - Mummi, sinähän olet jo vanhus!

Yleislääketieteen ja geriatrian erikoislääkäri Sirkka-Liisa Kivelä sanoo, että vanhuksina voidaan oikeastaan pitää vasta 90 vuotta täyttäneitä. Siihen ikään nähden elän tosiaankin vasta vanhuuden nuoruutta.

Oma ikänsä on  pakko hyväksyä, kuten Matti Paloheimo kirjassaan Liian nuori vanhaksi 52 tapaa tapaa sopeutua ja panna kampoihin (Minerva 2013) sanoo. Hän yllyttää kuitenkin ikänsä hyväksymisen lisäksi panemaan kampoihin, sillä ei ole pakko hyväksyä millaista vanhuutta tahansa. Asiantuntijat puhuvat liikunnan lisäämisestä, oikeasta ravinnosta ja sosiaalisesta aktiivisuudesta. Paloheimo kuitenkin kuuluttaa asennemuutoksen perään. Hän kehottaa ryhtymään kriittiseksi vanhukseksi, joka hyväksyy tosiasiat, mutta kyseenalaistaa sitten kaiken muun.
Kannattaa ehkä pysähtyä miettimään, mitä Paloheimo tarkoittaa sanoillaan, ja olisiko hänen ajatuksellaan käyttöä omalla kohdalla.

J. K. Paasikivi sanoi, että tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku.  Olemme tottuneet kuulemaan saman lausahduksen vähän toisessa muodossa. Siinähän sanotaan, että Herran pelko on viisauden alku. Jos kuitenkin ajatellaan, että Jumala haluaa totuutta salatuimpaan asti, niin ollaan saman asian alkulähteillä.
Kun joutuu katsomaan mielensä pohjalle, voi oma sydän näyttää reikäiseltä ja madonsyömältä.
Pentti Niemisen (synt.1929) runo näyttää meille näitä kenkkuja tosiasioita.

Rommia kuluu
yö yöltä entistä enemmän,
mustilla sikareilla
ei ole määrää.
Vain laulut loppuvat:
eivät hopeiset ohimohiukset
vetoa neitoihin enää,
kun lastenlasteni luku kasvaa
ja hampaat putoavat,
ja ryppyjen verkko kasvoilla syvenee,
kun laihdun pelkästä ikävästä
nuorten neitojen, rouvien seuraan.
He vain ilkkuvat:
älä minua yritä suudella,
anna suukkoja lastenlapsillesi.
Se on sinulle oikein
ja ohan sopivaa.

Taidan lähteä nukkumaan,
vaikka aamuun on vielä aikaa.

(Vaikka aamuun on vielä aikaa, 1989.)

Jatkan ensi kerralla kirjoittamista sopeutumisen ja tosiasioiden tunnustamisen jälkeisestä kampoihin laittamisesta.

  

Inhottava menoerä...

Kerron tähän alkuun tarinan siitä, mitä tapahtui viime kevättalvella täpötäydessä raitiovaunussa. Takanani istui jonkinasteinen laitapuolen kulkija. Hän höpisi niitä näitä itsekseen. Sitten hän keskittyi, rykäisi ja alkoi kovalla äänellä pitää puhetta raitiovaunuun sulloutuneelle kuulijakunnalleen. Saarna oli suurin piirtein tämän kuuloinen.
"Minun kylässäni Keski-Suomessa asui mies, jolla oli kymmenen poikaa. Isä vaatetti, kasvatti ja koulutti kaikki poikansa. Nyt tämä isä on vanha, eikä kellään niistä kymmenenstä pojasta ole aikaa pitää huolta siitä yhdestä isästä."
Raitiovaunuun astui hiljaisuus. Uskon, että puhe löysi osoitteen jokaisen vaunussaolijan sydämestä.

Niin. Tähän on tultu. Maa on nostettu sodan raunioilta. Minun äitini söi ikkunoista kittiä kalkin puutteeseensa, odottaessaan keskellä sotaa minua, ensimmäistä lastaan.
Nyt on maassa uusi ongelma. Täällä on vanhuksia. Käsittämättömän vaikea ongelma. Niin vaikea, että siitä on jopa vaikeaa käydä avointa keskustelua. Liittyyhän vanhuuteen tosi isoja ja kipeitä ongelmia: yksinäisyyttä, avuttomuutta ja sairautta. Kuka sellaista jaksaa?
Eräässä yleisönosastokirjoituksessa sanottiin hauskasti, että Suomessa näyttää olevan helpompi sulkea vanhaikodin tai hoivakodin ovi kuin avata se. Henkilökuntaa puuttuu, rahaa puuttuu ja aikaa puuttuu - ja omaisilta puuttuu varmaan sekä aikaa että tahtoa käydä katsomassa mummia, isää tai puolisoa.

Mieheni ja minä olemme vuosia sitten löytäneet Pietarin lastenkodista, silloin 11-vuotiaan pojan, jonka elämän rinnalle asetuimme. Hän on nyt jo yli 30-vuotias, itsenäinen mies. Muutama vuosi sitten, kun hän taas vietti lomaa kesämökillämme, jouduin käymään hänen kanssaan kiivaan keskustelun. Hän keksi  pyytää, että minä ostaisin hänelle täältä Suomesta taulutelevision ja toisin sen hänelle Pietariin humanitäärisen kuormamme ohessa. Olin täysin ällikällä lyöty ja ilmoitin, etteivät äidit, tuosta vain, osta aikuisille, työssäkäyville 'lapsilleen' taulutelevisioita. Silloin löivät meidän kulttuurimme yhteen. Hän ei osannut selittää mistä tässä - toinen toisemme ymmärtämisvajeesta - oli kyse, mutta sain sen myöhemmin selville erään inkeriläismummon kautta. Sain kuulla, että "kyllä äidit ostavat lapsilleen keikenlaista. Se on sijoitus vanhuuteen". Taulutelevision saaneet lapset hoitavat sitten aikanaan tämän äidin kaikki vanhuuden tarpeet. Äidit, mikseivät isätkin, (jotka tosin Venäjällä kuolevat kovin varhain) asuvat lastensa kanssa kuolemaansa asti.

Aiemminhan oli meidänkin yhteiskunnassamme tämä käytäntö. Perheet olivat suuria, mummot ja vaarit olivat luonnollinen osa perhettä ja voimiensa mukaan perheessä myös hyötykäytössä, kaitsivat lapsia jne. He tiesivät, että joku heitä hoivaa ja ehkä rakastaakin, kun heidän voimansa ehtyvät.
Mutta nyt on aika toinen. Nyt eletään hyvinvointiyhteiskunnassa. Niin kyllä, mutta onko se tehnyt ihmisistä liiankin hyvinvoipia, ehkä miltei ahneita? Näyttäähän vahvasti siltä, että vanhuksista on tullut yhteiskunnallemme vain ja ainoastaan 'inhottava menoerä'.

Isän nimi

Kun esikoislapsenlapsemme oli kolmivuotias, hän oli käymässä isänsä kanssa neuvolassa tarkastuksessa.
Neuvolan täti kysyi pikkutytöltä: - Osaatko sinä kirjoittaa jo oman nimesi?
Tyttö istui isänsä sylissä, vilkaisi tätä kasvoihin ja sanoi: - En osaa, mutta minä osaan kirjoittaa isän nimen!
Voitte arvata, että lapsen isä oli vastauksesta ylpeä ja onnellinen!
Muisto neuvolakäynnistä onkin taltioitu parhaitten perhetapahtumien joukkoon.

Viime viikolla valmistelimme naistenpiirissä tulevan sunnuntain messuavustusta. Meitä oli pitkän pöydän ympärillä iso joukko naisia ja kävimme huolella kaikki pyhäpäivän tekstit lävitse: luimme ne sekä uudesta että vanhan käännöksestä ja yritimme tavoittaa tekstien välisen yhteisen punaisen langan. Oli mielenkiintoista tutkia tällä tavalla Raamattua ja ihmetellä käännöksien eroavaisuutta, mutta tilaisuus venyi (varmaan minusta johtuen!) huomaamatta liian pitkäksi. Väki alkoi liikehtiä levottomana. Puhelinkin soi ja kaikkia kiinnostava puhelu valtasi mielet. Alettiin miettiä lähestyviä syntymäpäiviä ja erilaisia delegaatioita, jotka lähtisivät 90-vuotiasta päivänsankaria onnittelemaan.
Lopulta piirin huomio saatiin kahmittua sen verran kasaan, että päästiin ehdottamaan loppuvirttä. Se oli virsi 600:
Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan olemme kaikki hiljaa kätketyt.
Siinä laulettaessa tuntui, että Hyvyyden voima kokosi meidän hajalleen ryöpsähtäneet ajatukset yhteen nippuun. Se keräsi kaiken väsymyksen ja levottomuuden.

Alkukesän viikolla Valamossa filosofi Torsti Lehtinen sanoi jossain yhteydessä puhuessaan ihmisen levottomuudesta, että hänen rukouksensa on: - Tee rauha minun rauhattomuuteni kanssa!

Kun Kristus katsoo meitä lunastamiaan ihmisiä, hän näkee meidät kauniina kuin syksyisen puun, joka on verhoutunut lehvistön kultaan. Hän ei näe harmaita ja haarovia oksanrankoja, eikä myhkyräisiä vartta. Hän ei näe puun sammaloitunutta ja jäkälään piiloutunutta pintaa. Hän ei näe puutteitamme, laiminlyöntejä, kaikkea mahdollista rumaa, ikävää ja väärää.
Hän näkee meidät kääriytyneinä hänen tarjoamaansa lepoon, kauneuteen, kirkkauteen.

Kolossalaiskirjeessä puhutaan pukeutumisesta sydämelliseen armahtamiseen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen.
Lyhyesti sanottuna koko pitkän hyvien asioiden rimpsun voisi tiivistää yhteen sanaan: rakkaus.

Taidamme olla kuin pikkuinen lapsi, joka osasi kirjoittaa vain isänsä nimen - meilläkään ei ole mitään muuta niin tärkeää kuin Isän nimi! Sen turvin on lupa kietoutua Jumalan rauhaan ja rakkauteen.

Suku on pahin...?

Kuva: Laiturin alta löytyi koko tunteemme kirjo.

Kun aloimme pitää blogiamme alkuvuodesta 2013 Eilatissa, mietimme tietysti yhdessä aiheemme ja päätimme myös sen, kumman sopi kirjoittaa mistäkin aihepiiristä. Nyt emme ole voineet enää niin tehdä. Asumme kaukana toisistamme - elämänpiirimme ja kokemuksemme erkanivat. Nyt siis kirjoitamme juuri siitä aiheestä, mikä kulloinkin kävelee meitä vastaan. Siksi oli outo sattuma, että Magdaleena juuri edellisessä blogikirjoituksessaan on kirjoittanut aiheesta 'tunteet'. Tämä oli appo ensimmäinen kerta kun näin kävi. TUNTEET ovat siis meitä puhutelleet ja niinpä jatkan niiden tutkimista.
Ensin vähän taustaa:
Minulla on eräs ylellinen mutta halpa huvi. Aamuisin haen keittiöstä kupin kahvia ja palaan sen kera takaisin lämpimiin vällyihini. Jos aurinko paistaa vedän verhot ikkunan edestä ja siemailen sisääni myös sen lahjoittamaa voimaa, siis valoa - kera kahvin. Viime viikolla tähän rutiiniini tuli outo lisuke. Makuuhuoneen ikkuna takana, sen  vasemmassa reunassa kasvaa suuri mänty. Katselin tänäkin aamuna kuinka somasti aamuaurinko vilkutteli minulle puun oksien lomasta, kunnes sitten katosi, kuten aina, rungon taa, kuin piiloa leikkien. Jäin yhä katsomaan auringon jättämää hehkua, joka valui molemmin puolin mäntyä, kunnes tapahtui jotakin kummallista. Keskelle mäntyä ilmestyi ehkä jalakapallon kokoinen valtavan kirkas, tasaisen värinen ja  ääriviivoiltaan selkeä alue. Mikään jälkikuva se ei mitenkään voinut olla. Ilmiö näytti siltä kuin aurinko olisi porannut mäntyyn oman kokoisensa reiän, josta SE vuorostaan saattoi katsella minua. Hohtavan kirkas pallo katosi vasta sitten, kun aurinko alkoi taas valua näkyviin puun oikealta laidalta.
En saanut mitään vihjettä siitä, miksi juuri tänä aamuna olin saanut katsella näin kummallista pikku näytöstä. Ymmärsin sen vasta muutaman päivän päästä, jutellessani Syventymispäivien iltapuhteella majapaikassamme 'siskoni' Magdaleenan kanssa. Kerroin hänelle sisällä riehuvista isoista ja äkäisistä tunteistani erästä lähisukulaistani kohtaan, joka juuri sillä viikolla oli sanoillaan hyökännyt nuorimman lapseni kimppuun - mielestäni 'sairaan kohtuuttomalla'  tavalla ja asiasta, joka ei mitenkään hänelle kuulunut. Olin mielestäni oikeutetusti vihainen. En sitä tietenkään kyseiselle henkilölle ollut näyttänyt, olenhan kristitty...mutta sisälläni kärisi ja kiehui ja masennuskin teki tuloaan.

Kerrottuani mäntytarinan ja paljastettuani uskonystävilleni kaikki negatiiviset tunteeni, valkeni minulle itselleni yht'äkkiä tämä mäntyni 'saarna': Minuahan siinä ikään kuin varoitettiin seuraavalla tavalla:
 - "Jokin on tulossa pimentämään valoisaa päivääsi. Se tulee äkkiarvaamatta, KUIN PUUN TAKAA, mutta älä sinä sitä murehdi. Minä voin porata paksuun mäntyyn reijän, ja valo loistaa taas".

En uskalla väittää, että tämä 'näky' olisi ollut Jumalan puhetta, mutta se miten tässä kristittyjen yhteydessä osasin outoa tapahtumaa tulkita, oli varmaankin siitä suunnasta kotoisin --- yläkerran apu oli siis paikaalla. Tämä tulkintani auttoi minua uskomaan, että minun tunteeni oli taivaassa noteerattu ja pelastusrengas heitetty. Sain siis jäädä rauhassa odottamaan, minkälainen valo kohta syttyy kyseisen kiistan ylle, joka oli nostattanut äidinsydämessäni tällaisen kiukun, eikä masennuskaan ollut enää kaukana.

Luther päivän sanassaan (Tienviittoja 29. elokuuta) läksytti minua aika rajusti jo taimelle nouseen masennukseni vuoksi.. Onneksi teksti oli  maustettu hänen herkullisella huumorillaan: Raamatunjakeena hänellä oli Ps.118: 5 
"Ahdingossani minä huusin Herraa."

Ja mitä Luther siis minulle opetti?
" Huutamaan sinun täytyy oppia, niin ettet vai istu yksin tai makaa jossakin pää painuksissa ja kiusaa itseäsi ajatuksillasi, huolillasi ja peloillasi. Lakkaa ajttelemasta vain sitä miten vaikeaa sinulla on, miten paljon kärsit, miten kurja ihminen olet. Nouse ylös laiskimus! Lankea polvillesi, kohota silmäsi ja kätesi kohti taivasta, lue psalmi tai Isä meidän, tuo hätäsi itkien ja valittaen Jumalan eteen. Jumala haluaa, että kerrot hänelle huolesi, etkä jää niiden kiusattavaksi ja piinattavaksi, koska silloin teet yhdestä vastoinkäymisestä kaksi, vieläpä kymmenen ja sata."

Tunteet ovat luvallisia. Nekin on meille annettu lahja. Välillä ne meitä riepovat, välillä hellivät, välillä  meistä vuotaa kyyneleitä, joko surun, ilon tai liikutuksen. Samaa 'säiden' vaihtelua kokee myös koko luomakunta. On myrskyä ja päivänpaistetta. Tunteet ovat meidän varaventtiilimme. Koko Raamattu on täynnä suurta tunnetta. Jeesuskin kiivastui ja Jeesus itki.     

Magdaleena blogissaan jätti minut miettimään erästä ohjetta, joka hän on löytynyt 3 Moos 19:sta:
" Nuhtele lähimmäistäsi avoimesti, muuten joudut osalliseksi hänen syyllisyydestään."

Lutherilta oli löytynyt selityskin tähän Vanhan Testamentin ohjeeseen ja se kuului näin:
"Älä vihaa veljeäsi vaan puhuttele häntä. Silloin väärintekijä näkee totuuden ja se on samalla myös palvelus tälle ihmiselle."
Lopputoteamus: Onkohan minusta tämän palvelustehtävän suorittajaksi?

Korjattu ja melkein ehjä

Joskus murrosikäisenä sitä saattoi suuttuessaan olla tosi hurja. Riitelin kerran äitini kanssa samalla, kun tiskasin. Riidan aiheen olen täysin unohtanut, mutta sen muistan, mitä tein vahvistaakseni sanojani. Otin paistinpannun ja heitin sen lattialle. Meillä oli suuri keittiö, jonka lattia oli liukasta korkkimattoa. Paistinpannu liiti avaran keittiön lattiaa pitkin kuin mikäkin ufo ja tömähti nurkkaan.

Olin aika tavalla järkyttynyt teostani ja aloin sen jälkeen paremmin kontrolloida suuttumisiani. Kerran uskaltauduin tunnustamaan ystävälleni, mitä olin tehnyt. Hän kertoi, että hän puolestaan oli suuttunut isälleen ja paiskannut autotallissa naulalaatikon tuhat naulaa lattialle.

             - Mitä sun isäs sanoi? kysyin uteliaana. 

             - Käski korjata  sotkut, ystäväni sanoi ja nauroi.

Syventymispäivillä kuuntelin Raimo Mäkelän opetusta rakkaudesta ja vihasta. Poimin nyt muistiinpanoistani  muutamia tiivistettyjä ajatuksia vihasta. Rakkaus jääköön johonkin toiseen kertaan.

Me kaksi alussa mainitsemaani murrosikäistä olimme joutuneet aggression kynsiin. Aggression päämääränä on toisen vahingoittaminen tavalla tai toisella. Aggressio on aina reaktio frustraatioon, jolloin ihminen on turhautunut ja pettynyt. Turhauma herättää vihamielisyyttä, joka pyrkii ulos ihmisestä. Turhautumista näkee joka puolella, erityisesti nuorilla, mutta naisilla on miesvihaa ja miehillä puolestaan naisvihaa.

Jos reaktio suuntautuu itseen, seurauksena on itseviha, ja silloin ihminen tuhoaa itseään. Alkoholismi on itsevihaa, ja äärimmäisin seuraus on itsemurha, jonka taustalla on syvä pettymys, syvä viha itseä kohtaan.

Vihan tunteen voi kääntää myös toiseksi, ihminen voi ryhtyä sitä mitätöimään "Ei tämä mitään!". Silloin  hän pettää itseään.

Viha voidaan luetella lievemmistä ankarampiin ilmenemismuotoihin: intohimo, kiivastus, raivo, inho, vastustus, vihollisuus, harkittu vahingoittaminen, tuhoaminen.

Raamattu puhuu Jumalan ja Karitsan vihasta. Viha ei kuitenkaan ole Jumalan olemus, vaan rakkauden kääntöpuoli, jonka ihmisen synti on kääntänyt esiin. Ihminen tarvitsee pelastusta Jumalan vihalta.

Jumalan rakkaus on valmiina pelastamaan ihmisen Jumalan vihalta! 

Isä meidän- rukouksen seitsemännessä rukouksessa pyydetään: Päästä meidät pahasta. Siinä rukoillaan omasta ja toisten puolesta.

Ihminen on luotu rakastamaan ja vihaamaan. Ei kuitenkaan raivoamaan ja kostamaan. 

Onko kristityn ihmisen kiltteys aina Jumalan tahdon mukaista?

Ef. 4:26 sanotaan: "Vihastukaa, mutta älkää tehkö syntiä."

Askel vihastumisesta vihaan on lyhyt, ja siihen tulee paholainen mukaan.

Jos ihminen ei vihastu, hänen elämäänsä tulee ristiriita, joka purkautuu haitallisella tavalla. Jos ihminen ei vihastu kokemaansa vääryyteen, hän ei silloin tunnusta omaa arvoaan, mutta ei myös toisen. Ihminen on alistettu, painettu, hän tuntee katkeruutta, itsesääliä, itseluottamuksen menetystä, masennusta ja vihaa itseään kohtaan. Kun ei voi osoittaa vihastumista, vihan bumerangi palaa ja lyö henkilön kasaan ja masennus syvenee.

3. Moos 19 "Nuhtele lähimmäistäsi avoimesti, muuten joudut osalliseksi hänen syyllisyydestään" Älä vihaa veljeäsi sydämessäsi, vaan puhuttele häntä. Silloin väärintekijä näkee totuuden. Luther sanoo, että se on palvelus toiselle ihmiselle.

Miksi sitten en saa vihata tai kostaa? 

Ensinnäkin kostamisen halu on syntiä, kostaminen pitää jättää Jumalalle ja esivallalle.

Joskus kun tarkastelee vihastumisensa syytä, kyseessä voi ollakin loukkaus ihmisen omahyväisyyttä vastaan.

Kirjassaan Kun elämä satuttaa Richard P. Walters pohtii loukkaantumista, suuttumusta ja raivoa tähän tapaan: Loukkaantuminen haluaa säilyttää vihastumisen. Suuttuminen etsii oikeudenmukaisuutta. Vihastuminen parantaa. Loukkaantumista ohjaa pelkuruus, se käy sissisotaa. Suuttuminen on totuuden puolustamista ja toisen kunnioittamista.

Yhteenvetona voisi muistaa, että Raamattu kieltää loukkaantumisen, mutta suuttumiseen se

suorastaan käskee.  

Is God dead?

Odottelin ystäviäni täpötäydessä Temppeliaukion kirkossa eräänä perjantai-iltana. Olin tullut ajoissa paikalle ja sain siksi ihmetellen ihailla, kuinka penkkirivit täyttyivät Siunasin katseellani erityisesti kaikkia edessäni istuvia miehiä -- miehiä, joita ei näkynyt samaisessa kirkossa vuosi sitten adventtina edes YL:län joulukonsertissa.

Otsikkoni teksti, 'Is God dead? Onko Jumala kuollut?' esiintyi erään seniltaisen luennoitsijan, Ilkka Rytilahden puheessa. Saatat muistaa sen TIME-lehden muutaman vuoden takaisen kansisivun missä samainen teksti esiintyi suurin kirjaimin tämän arvostetun ja paljon maailmalla luetun lehden kannessa.
 Näille ihmisille, jotka tämän kirkon tänä iltana olivat täyttäneet, ei tuo sanoma näyttänyt olevan totta.

Nelisen vuotta sitten Helsingin bussien kyljessä oli valtavin kirjaimin tekstit
" JUMALAA TUSKIN ON OLEMASSA. - LOPETA SIIS MUREHTIMINEN." Muistan kuulleeni, että useat bussikiuskit kieltäytyivät silloin ajamasta moisin iskulausein evästettyjä kulkuneuvoja.

Useissa pääkaupungin joukkoliikennevälineissä on nykyään maahanmuuttajataustainen kuljettaja. Kuulin seuraavanlaisen tarinan erään bussiin nousseen suomalaisen naisen ja ulkomaalaistaustaisen kuskin välisestä keskustelusta. Kuski kysyi naiselta: 'Mitenkäs kesä meni?'
Siihen nainen vastasi: 'Noo - se on meillä niin lyhyt.'
Bussikuski jatkoi keskustelua: ' Olihan se silti kesä, ja kesähän on lahja Jumalalta. Tai...ei kai niin saa täällä sanoa, suomalaisethan eivät enää usko Jumalaan.'

Mitähän maahanmuuttajat ja nämä pakolaiset tänne tullessaan meistä oikein ajattelevat? Hehän luulevat tulleensa kristittyyn maahan? Jopa Suomen lakikin pohjautuu Raamattuun, jonka oppi taas tulee Isältä Jumalalta. Olen miettinyt sitäkin, että milloinkahan siihen puututaan ja Raamattu poistetaan lakituvasta, ministerinvalasta ym. ja sitä, mistä sitten maamme moraalin juuret kaivetaan? Hyvä esivaltakin kun on mielestäni Jumalan armoa.
Uutiset ovat näinä viikkoina täynnänsä pakolaisia ja hallitusneuvotteluja. Miten käynee Suomi-neidon, näissä mullistuksissa?

Kenttäpiispa Pekka Särkimö luennoi kerran näin viisaita:
"Tätä maata ei rakenneta pelkällä rahalla. Myös arvot ovat tärkeät.  Maamme voi toden totta jäädä alennustilaansa, jos kukin ajattelee vain itseään. On syytä joskus kysyä, mitä minä voisin tehdä maani hyväksi, eikä aina niin päin, että mitä maa voi tehdä minun hyväkseni".

Kuvassa kirjoittajamökkeröni elokuun lopussa 2015..

Yksi pieni ihminen

Magdaleenan maalaus Pieni ihminen

Kun katselen tätä maailmanmenoa, tunnen itseni usein hyvin voimattomaksi. Välillä koen olevani kuin avuton vauva. Elämä pyörii ympärillä omalla painollaan, ja yksilö on vain  pieni muru, jonka vaikutusmahdollisuudet ympäristöönsä ja vähän laajemmallekin ovat hyvin rajoitetut.

Olen kuitenkin tänä kesänä lukenut rohkaisevia tekstejä Perusta-lehdestä 4/2013 saksalaisesta pietistisestä teologista ja kasvattajasta August Hermann Franckesta, joka syntyi Lyypekissä 350 vuotta sitten. Hänen merkittävästä elämäntyöstään myös Timo Junkkaala puhui syventymispäivillä.

Francke joutui nuorena pappina saarnaa valmistellessaan tuskan ja levottomuuden valtaan, sillä hän alkoi epäillä, onko Raamattu Jumalan sanaa. Hän heittäytyi lattialle polvilleen ja huusi Jumalalle: - Osoita, että olet olemassa, niin tahdon uskoa Sinuun, rakastaa Sinua ja palvella Sinua kaiken elinaikani!

Hän makasi lattialla jonkin aikaa kunnes kaikki äkisti muuttui. Kaikki epäily oli hetkessä pyyhkäisty pois, samoin kaikki surullisuus ja sydämen levottomuus. Francke tunsi vakuuttuvansa Jumalan armosta. Hän alkoi kiittää ja ylistää. Vaikka oli yö, hän ryntäsi alakertaan kertoakseen heti kokemuksestaan ystävilleen. Hän ravisteli kaverinsa hereille kesken unta ja sanoi: - Iloitse kanssani, sillä olen löytänyt sen, mitä en luullut löytäväni. Jumala on olemassa, ja hän on ilmoittanut itsensä minulle. Nyt saatan uskoa kaikesta sydämestäni!

Tämä hengellinen kokemus muutti Francken elämän niin, että heikkojen  auttamisesta tuli hänelle sydämen asia. Hänen silmänsä avautuivat vähitellen huomaamaan lähellä olevien ihmisten tarpeita. Kun hänen ovelleen tuli poikia kerjäämään leipäpalaa, hän ensin moitti heitä: - Miksi te laiskurit ette ole koulussa? Ette taida tietää edes, kenen kuva katekismuksen kannessa on!

Pojat katsoivat pientä kirjaa, ja joku rohkeni epäillä, että kaipa maistraatin kamreerin.

Kuvassa oli Luther. Siitä Francke kuitenkin ymmärsi, että poikien oli aloitettava opiskelu aivan alusta. Hän palkkasi opiskelijan pitämään köyhille lapsille koulua kaksi tuntia päivässä. Koska lasten olosuhteet usein olivat hirvittävät, hän halusi saada orpolapset kokoaikaiseen hoitoon. Siitä saivat alkunsa orpokodit. 

Francken pääasiallinen kutsumus suuntautui kasvattamiseen, hän purki koulutuksen raja-aitoja eri yhteiskuntaluokkien välillä ja kiinnitti huomiota yksittäisiin oppijoihin. Opettajaseminaarin, julkisen kirjaston ja lastensairaalan perustaminen, sekä koululaitoksen kieliohjelman uudistaminen olivat myös Francken työn tulosta.

Ns. Hallen laitosten alku oli hyvin vaatimaton, muutaman lantin varassa. Orpokotiin otettiin yhdeksän lasta vuonna 1695. Aikaa myöten kuitenkin syntyi kirjapaino, kirjakauppa, apteekki, lääketehdas, labortatorio, lääkärikoulutusta, sairaala ja paljon muuta. Francken kuolinvuonna 1727 hänen laitoksissaan oli 3000 oppilasta. Tärkeimpänä Francke kuitenkin piti Raamatun saamista köyhien käteen.  Ajatus kantoi hedelmää, sillä vuoteen 1903 Hallesta oli levitetty 7 250 000 Raamattua ja Uutta testamenttia.

Pietismiä syytetään usein kapeudesta, joka keskittyy vain hurskaaseen sieluun ja Jumalaan ja eristäytyy maailmasta.  Francken elämä osoittaa kuitenkin, miten herätyskristillisyys ja diakonia kuuluvat yhteen. Francke sai aikaan paljon, ja silti hän oli vain yksi pieni ihminen.

Mikä estäisi, että kristityt vieläkin muuttaisivat maailmaa?

Evankeliumin sanoma voi muuttaa kirkon ja yhteiskunnan. Kristityn ei tarvitse olla voimaton sivusta seuraileva lapsi, vaan jokaiselle löytyy sopivia tehtäviä. 

           

Francken kuva Wikipediasta