Kaato..

Kuva: Rentunruusu on nyt kauneimmillaan.

Blogikumppanini Magdaleena kehotti minua kertomaan lukijoillemme miten minulle kävi sen kummallisen näkyni kanssa, josta kerroin noin viikkko sitten postituksessa, jonka otsikkona oli 'Suku on pahin?'. Hän kysyi, tuliko aurinko milloinkaan läpi sen paksun puunrungon, vai jäikö tilanne siihen, että paha vain hyökkäsi 'kuin puun takaa' ja sillä siisti. Nyt onkin juuri sopiva päivä vastata tähän kysymykseen - tuleehan tämä kertomus heti Magdaleenan samanaiheisen kirjoituksen perään, joka käsitteli aihetta 'Jumalan huolenpito'.

Elävään Jumalaan uskovat ihmiset lähettävät usein jonkin vakavan kriisin sattuessa kiertävän esirukouspyynnön puhelimitse ystävilleen. Rinki kasvaa kasvamistaan, pian koko Suomen suuruiseksi, mutta vain harvoin saamme kuulla miten kyseessä ollut vaikea tilanne ratkesi. Emmehän edes tiedä, kuka oli rukousviestin alkuunpanija. Joten minä nyt edes jotakin kerron.
Minun kriisini päättyi juuri niin kummallisesti kuin se minulle siinä aamuhetkessä näytettiin. Silloinhan kävi niin, että katsellessani pitkään ulos ikkunasta, siirtyi aurinko hitaasti puun taa piiloon, mutta silloin paksun männyn vahvaan, läpitunkemattomaan runkoon porautui kirkas, auringonkokoinen reikä, jota jäin ihmeissäni tuijottamaan. Reikä häipyi vasta sitten, kun aurinkonvalo alkoi valua puun oikealta laidalta esiin. Kuva puhutteli minua kovin. Mikä puu (este) ja mikä reikä (apu) ?

Tämä on hankala aihe kirjoittaa, koska siinä mennään niin yksityisille alueille. Alkaessani vakavasti miettiä tätä postausta kuulin äkkiä korvissani kummallisen sanan - kaato (otsikossa).   Keilaajalle kaato on positiivinen sana. Siinähän kaikki urheilijan keilat kaatuivat kertaheitolla. Minulle tämä 'kaato' tarkoitti sitä, että - 'kuin puun takaa'- asilistansa kanssa tullut sukulainen kaatoi minulta kaikki henkiset varustukseni, koko sisäisen linnoitukseni . 'Kaato' onkin kummallinen sana. Sotilas voi kaatua sodassa ja minä voin kaatua liukkaalla. Jos puu kaatuu metsurin kaatamana se on myönteistä, mutta jos sen kaataa tuuli, on se negatiivista.

Nyt minuun osui uudelleen kipeästi päätös, joka oli tehty jo 25 vuotta sitten, liittyen vanhempieni perinnönjakoon. Eräs kiperä kysymys oli silloin upeasti ratkaistu, ja koska kaikki osapuolet olivat silloin asian hyväksyneeet, olimme itsekukin ko.asian sen koomin unohtaneet. Mutta nyt eräs asianosainen halusi kaivaa vanhat luut haudasta.
Minun tilanteeni oli nyt toivoton. Ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin kääntyä pankinjohtajan puoleen. Kyseessä oli täydellinen negatiivinen kaato. Muutama päivä kului itku kurkussa ja kauhu puserossa, kunnes äkkiä kirkas aurinko alkoi paistaa puun läpi.
Nuori, uskova ystävättäreni kuuli asiasta ja kertoi, että hän voi kepeästi lainata puuttuvan summan. Hänen varakas mummonsa oli vuosi sitten kuollut, ja hän oli saanut melkoisen perinnön, joka nyt makasi 'tyhjänpanttina' pankissa. Olin kuulemma auttanut häntä henkisesti niin monen vuoden ajan, että hän koki nyt olevan hänen hetkensä kiittää. (Tästä omasta avustusosuudestani hänen suuntaan minä en kyllä ollut lainkaan tietoinen, mutta ehkä me tietämättämme autamme lähimmäisiämme - jopa vain olemalla lähellä, ja erityisesti olemalla läsnä).

Jumala maksakoon vuorostaan hänelle hänen alttiin sydämensä mitallisen rikkautta takaisin; mitä se rikkaus hänen kohdallaan sitten onkaan. Kaikki rikkaus kun ei suinkaan ole varallisuutta. Ei toden totta ole!
Fransiscus Assisilainen on sanonut: " Kun me aikanaan täältä maailmasta erkanemme, emme mitään siitä, mitä olemme täällä maan päällä saaneet, voi mukaamme ottaa. Ainoastaan sen saamme mukaamme, jonka olemme antaneet."

Puun koloon ilmestyivät siis nuoren naisen hymyilevät ja valoisat kasvot. Tekstin lopussa olevassa kuvassa ei ole ko. nainen, vaan eräs kesälapsistamme, joka kymmenen vuotta sitten tekemällämme retkellä todella löysi puun, jonka läpi saattoi katsoa.

  

Huolenpitoa

Olen ottanut kuvan kännykkäkameralla viime sunnuntaina. Anteeksi sen epätarkkuus, opettelen vasta  sen käyttöä.

Olin viime sunnuntaina Luopioisten kirkossa molempien raamattupiirien kanssa. Meillä oli juhlahetki, samalla kesäkauden lopetus. Toimimme messuavustajina kukin omalla paikallansa. 

Kirkkoon tulijat toivotettiin tervetulleiksi ja virsikirjat ojennettiin kolmella eri ovella. Kahvinkeittäjä oli saapunut paikalle jo hyvissä ajoin ja tiputti kahvia keittimellä morsiushuoneessa valmiiksi. Pullat oli leivottu valmiiksi jo edellisenä iltana.

Sitten oli tietysti tekstien ja esirukouksen lukijoita. Saarnassakin oli piiriläisiä mukana.

Sunnuntain 8.9. saarnateksti kertoi Jumalan huolenpidosta. Joskus Jumalan huolenpito koskettaa voimakkaana juuri kaikkein vaikeimpina aikoina.

Piirimme talvikauden vetäjä, rovasti Marjatta Koskenvesa, Jatta, kertoi saarnassaan sellaisesta elämänsä vaiheesta, jolloin hänen pieni tyttärensä oli juuri kuollut kolmivuotiaana. 8-vuotias isoveli oli onneton surusta ja ikävästä. Perheessä oli vuoden vanha poikavauva, ja Jatta huomasi olevansa uudelleen raskaana. Perheeseen oli haettu lastenkodista toinen tytär, ja kodinhoitaja piti huolta perheestä, silloin kun perheenäiti oli töissä. Juuri silloin Kotimaa-lehdestä soitettiin ja Jattaa pyydettiin kirjoittamaan viikoittaista kolumnia Jumalan huolenpidosta. Hän lupautui, vaikka tuntui, ettei hänellä olisi ollut aikaa - eikä sillä hetkellä kovin paljon sanottavaakaan. Kuitenkin hän koko vuoden heräsi kerran viikossa aamulla hyvin varhain ja kirjoitti sen, mitä Jumala hänelle kirjoitettavaksi antoi. Myöhemmin nämä kirjoitukset on koottu kirjaksi Jumalan hymy, jonka teemana on, miten Jumala kääntää rakastavat kasvonsa ihmisen puoleen vaikeuksienkin keskellä.

Me kolme muuta raamattupiiriläistä olimme mukana Jatan saarnassa ja luimme vuorollamme Raamatun jakeen, joka on rohkaissut meitä elämän aikana. Sitten Jatta parilla kysymyksellä johdatteli kertomaan, miksi juuri tämä jae on tärkeä. 

Oli koskettavaa kuulla erään piiriläisemme kertovan, miten häntä oli poikansa tapaturmaisen kuoleman jälkeen koskettanut 1. tessalonikalaiskirjeen kohta: "Iloitkaa aina. Rukoilkaa lakkaamatta. Kiittäkää kaikesta. Tätä Jumala tahtoo teiltä Jeesuksen omilta."

Eikö ole ihmeellistä, miten usko voi olla silta synkän veden yli? Että Jumalan huolenpitoa voi tuntea juuri yllättävissä, järjellä käsittämättömissä olosuhteissa?        

Taivaan linnut

Kuva: Salomen nuorena tyttönä maalaama akvarelli nimeltään "Kunnia Kaikkivaltiaalle luojalleni".

Perjantaina 6.9.  
Onpa ollut viikko! Aurinkoa, lämpöä, tyyntä, ja mikä ihmeellisintä - ylellisen paljon omaa, henkilökohtaista aikaa. Istuin iltapäivällä pitkät tovit auringossa ja opettelin taitoa nimeltä "älä tee mitään". Se ei ole mikään helppo temppu. Koko ajanhan me ihmiset teemme jotain, vähintäänkin mietimme, mitä kohta tekisimme.
Laitoin siis silmät kiinni ja imin itseeni auringon lahjoittamaa lämpöä. Lämmön perusteella saattoi kuvitalla, että on täysi kesä, mutta korvat paljastivat, että eipäs ole. Täällä ulkomerellä  kohisee aina. Jos ei tuule suoraan rantaan, niin kohina kuuluu saaren takaa, tai ainakin kohisevat puun latvat, joita takaa tuleva tuuli riepottaa. Tänään ei tuullut, mutta tässä hiljaisuudessa oli muutakin, kuin että ilma oli sees. Linnut - olivat hiljaa!  Kesäinen lämpö ja metsän hiljaisuus oli outo yhdistelmä. Linnut ovat yllättävän tärkeitä. Talvella, matkustaessani etelään, reagoinkin aina ensimmäisenä lintujen rakkaaseen sirkutukseen.

Lintujen muutto on tainnut siis jo alkaa, muutto, josta nykyään jo paljon tiedetään, mutta joka kaiken kaikkiaan kuitenkin on meille viisaille ihmisille 'hämärä juttu'. Se on ja pysyy Luojan suunnittelemana, suurena ja käsittämättömänä mysteerinä. Linnut muuttavat eri metodein - kerrotaan luontolehdessä. Toiset ovat tarkkoja suunnistajia, jotkut muuttavat vähän sinne päin. Jotkut muuttavat yöllä, jolloin ne käyttävät tähtiä apunaan. Niillä on karttamuisti, ja ne osaavat käyttää maaston muotoja ja megneettikenttää apunaan.

Jos lintujen muutto on eri lintulajeilla erilainen, niin on niissä myös erilaisia persoonia. Huvittavaa on verrata esimerkiksi silkkiuikkuperheen lastenhoitoa vaikkapa kaislikkomme joutsenparin perhe-elämään. Silkkiuikun kaikki kaksikymmentä kakaraa saavat mielin määrin uiskennella missä hyvänsä emonsa ympärillä. Niillä näyttää olevan tosi vapaata ja hauskaa. Tosin tällä menolla niitä on kesän loppupuolella jäljellä enää kolme- neljä. Ovat kelvanneet petolinnuille tai hauelle. Sen sijaan joutsenpariskunta pitää lapsensa tiukassa kurissa. Tänä vuonna pesintä onnistui hyvin. Kaikki viisi poikasta uivat tiiviisti isänsä ja äitinsä välissä. Jonosta ei yksikään poikennut oikealle eikä vasemmalle. Se oli tyylikästä menoa. Itse en kyllä osaa valita olisinko mieluummin silkkiuikun vai joutsenperheen lapsi. Molemmissa on puolensa.

Raamatussa mainitaan valtavan monta lintulajia. Vanhan testamentin (juutalaisille) 'saastaisten lintujen' luettelossakin (3. Moos 11:5) on lueteltu 20 lintulajia. Kotka on Israelia rakastavan Jumalan symboli ja kyyhkynen, Nooan lintu, Pyhän Hengen verauskuva.
Sanapari - Taivaan linnut, esiintyy Raamatussa peräti 30 kertaa. Otan tähän yhden niistä Matt 6: 26

" Katsokaa taivaan lintuja, eivät ne kylvä eivätkä leikkaa, eivätkä kokoa aittoihin ja teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ettekö te ole paljoa suurmpiarvoiset kuin ne?"

 Entäs Matt 20: 29-31. Näissä jakeissa meitä ihmisia verrataan vaatimattomaan varpuseen.

"  Eikö kahta varpusta myydä yhteen ropoon? Eikä yksikään niistä putoa maahan teidän Isänne sallimatta. Ovathan teidän päänne hiuksetkin kaikki luetut. Älkää siis peljätkö; te olette suurempiarvoiset kuin monta varpusta."

Voimaa vanhuuteen

Japanilainen nainen Jiroemon Kimura kuoli  tämän vuoden kesäkuussa 116 vuoden iässä. Hän oli silloin maailman vanhin. Hänen syntymävuotensa oli 1897, hänen vanhempansa viljelivät riisiä ja vihanneksia Kamiukawassa. Kimura itsekin työskenteli maanviljelijänä sekä postivirkailijana. Kun lehteen tehtiin hänestä 115-vuotishaastattelu, hän kertoi pitävänsä mielensä virkeänä opiskelemalla englantia.
Pitkän ikänsä syystä hän ei ollut itsekään aivan varma.
          - Ehkä se johtuu auringosta. Katselen aina ylös taivaalle, sellainen minä olen.

Vanhuuteen yhdistetään usein sanaparina viisaus.

J. W.von Goethe sanoo ironisesti asiasta näin: " Luullaan, että vanhemmiten viisastuu. Itse asiassa ihminen saa vuosien karttuessa kylliksi askaroida senkin kanssa, että pysyy niin viisaana kuin on ollut."

Mitä viisaus sitten oikein on. Wikipedian mukaan "viisaus tarkoittaa yleensä kykyä tehdä sellaisia päätöksiä, jotka pitkällä aikavälillä tuottavat "yleisesti hyvän " lopputuloksen. Viisaus on käyttökelpoista tietoa."
Viisautta mitataan tässä määritelmässä sillä, miten yleishyödyllisiä päätökset ovat yhteisöllisesti mitattuina. Elämän kokemusta pitäisi siis voida jakaa lähiympäristölle, ainakin lähipiirille.
Kimurankin perheeseen kuului seitsemän lapsen lisäksi 14 lastenlasta, 25 lastenlastenlasta ja 15 lastenlastenlastenlasta.

Raamatun viisaat olivat Jeesusta lukukuunottamatta kaikki vanhoja. Mooseksen kerrotaan kuolleen 120 vuoden iässä, Nooa eli jopa 950 vuotta. Näin Raamattu ainakin sanoo.

Osaa Raamatusta kutsutaan viisauskirjallisuudeksi kuten Sananlaskut ja Saarnaajan kirja.
Sananlaskujen kirja kehottaa: "Hanki viisautta, se on aarteista kallein, sijoita kaikki varasi siihen."
Saaraaja kuitenkin vähättelee viisauden merkitystä. Hänen mielestään siellä, missä on paljon viisautta on myös paljon huolta, ja se joka tietoa lisää, lisää tuskaa.

Minua miellytti kovasti tieto, että Kimura piti aivojaan vireänä opettelemalla englantia. Itse olen tänä iltana ollut opistolla syksyn ensimmäisessä heprean ryhmän kokoontumisessa.  Paikalla oli 18 eri-ikäistä ja erilaisista taustoista lähtenyttä kielenopiskelijaa.
Aloitimme Salomen kanssa heprean opiskelun kolmisen vuotta sitten. Siellä  Oronmyllyn kurssilla  tutustuimmekin.
Täytyy sanoa, että ainakin minun aivojani on heprean opiskelu kovasti virkistänyt. Johtuneeko omalaatuisista kirjaimista vai oikealta vasemmalle kulkevasta lukusuunnasta - en osaa sanoa - mutta jotain taikaa heprean kielessä kuitenkin on ollut.

Mielenkiintoiselta kuulosti myös Kimuran lausahdus siitä, miten hän katseli aina taivaalle. Siinä oli hänen salainen voimavaransa. Hänen sanansa varmaan tarkoittivat konkreettista taivaalle tuijottelua, lämmön ja valon imemistä auringonpaisteesta.
Taivaan suuntaan tuijottelu voi olla myös hengellinen voimavara. Jossain hengellisessä laulussakin yllytetään näin: - Käännä katseesi Jeesukseen!

Reikäinen sydän

Salome pöyhäisi kirjoituksellaan asiaa, joka aiheuttaa omassakin rinnassa kovasti tunnekuohua. Hän kirjoitti vanhuudesta ja silloin tarvittavasta huolenpidosta. Hän vertaili kummipoikansa kautta venäläistä ja suomalaista ajattelutapaa, liitti asiaan myös historian näkökulman.

Olen nyt eläkkeellä viidettä vuotta, ja ensi talvena saavutan varsinaisen kansaneläkeiän. Hassua, mutta se jollakin tavalla jysäyttää. Tähän asti on tuntenut itsensä jonkinlaiseksi eläkkeellä olemisen harjoittelijaksi. Tosiasia on, että en tykkää ollenkaan vanhenemisesta, vaikka muutkin ihmiset kaiken aikaa vanhenevat - pikkulapsetkin. Kolauttaa, kun rakas lapsenlapsi vilkaisee otsatukkansa takaa kujeellisena ja sanoo: - Mummi, sinähän olet jo vanhus!

Yleislääketieteen ja geriatrian erikoislääkäri Sirkka-Liisa Kivelä sanoo, että vanhuksina voidaan oikeastaan pitää vasta 90 vuotta täyttäneitä. Siihen ikään nähden elän tosiaankin vasta vanhuuden nuoruutta.

Oma ikänsä on  pakko hyväksyä, kuten Matti Paloheimo kirjassaan Liian nuori vanhaksi 52 tapaa tapaa sopeutua ja panna kampoihin (Minerva 2013) sanoo. Hän yllyttää kuitenkin ikänsä hyväksymisen lisäksi panemaan kampoihin, sillä ei ole pakko hyväksyä millaista vanhuutta tahansa. Asiantuntijat puhuvat liikunnan lisäämisestä, oikeasta ravinnosta ja sosiaalisesta aktiivisuudesta. Paloheimo kuitenkin kuuluttaa asennemuutoksen perään. Hän kehottaa ryhtymään kriittiseksi vanhukseksi, joka hyväksyy tosiasiat, mutta kyseenalaistaa sitten kaiken muun.
Kannattaa ehkä pysähtyä miettimään, mitä Paloheimo tarkoittaa sanoillaan, ja olisiko hänen ajatuksellaan käyttöä omalla kohdalla.

J. K. Paasikivi sanoi, että tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku.  Olemme tottuneet kuulemaan saman lausahduksen vähän toisessa muodossa. Siinähän sanotaan, että Herran pelko on viisauden alku. Jos kuitenkin ajatellaan, että Jumala haluaa totuutta salatuimpaan asti, niin ollaan saman asian alkulähteillä.
Kun joutuu katsomaan mielensä pohjalle, voi oma sydän näyttää reikäiseltä ja madonsyömältä.
Pentti Niemisen (synt.1929) runo näyttää meille näitä kenkkuja tosiasioita.

Rommia kuluu
yö yöltä entistä enemmän,
mustilla sikareilla
ei ole määrää.
Vain laulut loppuvat:
eivät hopeiset ohimohiukset
vetoa neitoihin enää,
kun lastenlasteni luku kasvaa
ja hampaat putoavat,
ja ryppyjen verkko kasvoilla syvenee,
kun laihdun pelkästä ikävästä
nuorten neitojen, rouvien seuraan.
He vain ilkkuvat:
älä minua yritä suudella,
anna suukkoja lastenlapsillesi.
Se on sinulle oikein
ja ohan sopivaa.

Taidan lähteä nukkumaan,
vaikka aamuun on vielä aikaa.

(Vaikka aamuun on vielä aikaa, 1989.)

Jatkan ensi kerralla kirjoittamista sopeutumisen ja tosiasioiden tunnustamisen jälkeisestä kampoihin laittamisesta.

  

Inhottava menoerä...

Kerron tähän alkuun tarinan siitä, mitä tapahtui viime kevättalvella täpötäydessä raitiovaunussa. Takanani istui jonkinasteinen laitapuolen kulkija. Hän höpisi niitä näitä itsekseen. Sitten hän keskittyi, rykäisi ja alkoi kovalla äänellä pitää puhetta raitiovaunuun sulloutuneelle kuulijakunnalleen. Saarna oli suurin piirtein tämän kuuloinen.
"Minun kylässäni Keski-Suomessa asui mies, jolla oli kymmenen poikaa. Isä vaatetti, kasvatti ja koulutti kaikki poikansa. Nyt tämä isä on vanha, eikä kellään niistä kymmenenstä pojasta ole aikaa pitää huolta siitä yhdestä isästä."
Raitiovaunuun astui hiljaisuus. Uskon, että puhe löysi osoitteen jokaisen vaunussaolijan sydämestä.

Niin. Tähän on tultu. Maa on nostettu sodan raunioilta. Minun äitini söi ikkunoista kittiä kalkin puutteeseensa, odottaessaan keskellä sotaa minua, ensimmäistä lastaan.
Nyt on maassa uusi ongelma. Täällä on vanhuksia. Käsittämättömän vaikea ongelma. Niin vaikea, että siitä on jopa vaikeaa käydä avointa keskustelua. Liittyyhän vanhuuteen tosi isoja ja kipeitä ongelmia: yksinäisyyttä, avuttomuutta ja sairautta. Kuka sellaista jaksaa?
Eräässä yleisönosastokirjoituksessa sanottiin hauskasti, että Suomessa näyttää olevan helpompi sulkea vanhaikodin tai hoivakodin ovi kuin avata se. Henkilökuntaa puuttuu, rahaa puuttuu ja aikaa puuttuu - ja omaisilta puuttuu varmaan sekä aikaa että tahtoa käydä katsomassa mummia, isää tai puolisoa.

Mieheni ja minä olemme vuosia sitten löytäneet Pietarin lastenkodista, silloin 11-vuotiaan pojan, jonka elämän rinnalle asetuimme. Hän on nyt jo yli 30-vuotias, itsenäinen mies. Muutama vuosi sitten, kun hän taas vietti lomaa kesämökillämme, jouduin käymään hänen kanssaan kiivaan keskustelun. Hän keksi  pyytää, että minä ostaisin hänelle täältä Suomesta taulutelevision ja toisin sen hänelle Pietariin humanitäärisen kuormamme ohessa. Olin täysin ällikällä lyöty ja ilmoitin, etteivät äidit, tuosta vain, osta aikuisille, työssäkäyville 'lapsilleen' taulutelevisioita. Silloin löivät meidän kulttuurimme yhteen. Hän ei osannut selittää mistä tässä - toinen toisemme ymmärtämisvajeesta - oli kyse, mutta sain sen myöhemmin selville erään inkeriläismummon kautta. Sain kuulla, että "kyllä äidit ostavat lapsilleen keikenlaista. Se on sijoitus vanhuuteen". Taulutelevision saaneet lapset hoitavat sitten aikanaan tämän äidin kaikki vanhuuden tarpeet. Äidit, mikseivät isätkin, (jotka tosin Venäjällä kuolevat kovin varhain) asuvat lastensa kanssa kuolemaansa asti.

Aiemminhan oli meidänkin yhteiskunnassamme tämä käytäntö. Perheet olivat suuria, mummot ja vaarit olivat luonnollinen osa perhettä ja voimiensa mukaan perheessä myös hyötykäytössä, kaitsivat lapsia jne. He tiesivät, että joku heitä hoivaa ja ehkä rakastaakin, kun heidän voimansa ehtyvät.
Mutta nyt on aika toinen. Nyt eletään hyvinvointiyhteiskunnassa. Niin kyllä, mutta onko se tehnyt ihmisistä liiankin hyvinvoipia, ehkä miltei ahneita? Näyttäähän vahvasti siltä, että vanhuksista on tullut yhteiskunnallemme vain ja ainoastaan 'inhottava menoerä'.

Isän nimi

Kun esikoislapsenlapsemme oli kolmivuotias, hän oli käymässä isänsä kanssa neuvolassa tarkastuksessa.
Neuvolan täti kysyi pikkutytöltä: - Osaatko sinä kirjoittaa jo oman nimesi?
Tyttö istui isänsä sylissä, vilkaisi tätä kasvoihin ja sanoi: - En osaa, mutta minä osaan kirjoittaa isän nimen!
Voitte arvata, että lapsen isä oli vastauksesta ylpeä ja onnellinen!
Muisto neuvolakäynnistä onkin taltioitu parhaitten perhetapahtumien joukkoon.

Viime viikolla valmistelimme naistenpiirissä tulevan sunnuntain messuavustusta. Meitä oli pitkän pöydän ympärillä iso joukko naisia ja kävimme huolella kaikki pyhäpäivän tekstit lävitse: luimme ne sekä uudesta että vanhan käännöksestä ja yritimme tavoittaa tekstien välisen yhteisen punaisen langan. Oli mielenkiintoista tutkia tällä tavalla Raamattua ja ihmetellä käännöksien eroavaisuutta, mutta tilaisuus venyi (varmaan minusta johtuen!) huomaamatta liian pitkäksi. Väki alkoi liikehtiä levottomana. Puhelinkin soi ja kaikkia kiinnostava puhelu valtasi mielet. Alettiin miettiä lähestyviä syntymäpäiviä ja erilaisia delegaatioita, jotka lähtisivät 90-vuotiasta päivänsankaria onnittelemaan.
Lopulta piirin huomio saatiin kahmittua sen verran kasaan, että päästiin ehdottamaan loppuvirttä. Se oli virsi 600:
Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan olemme kaikki hiljaa kätketyt.
Siinä laulettaessa tuntui, että Hyvyyden voima kokosi meidän hajalleen ryöpsähtäneet ajatukset yhteen nippuun. Se keräsi kaiken väsymyksen ja levottomuuden.

Alkukesän viikolla Valamossa filosofi Torsti Lehtinen sanoi jossain yhteydessä puhuessaan ihmisen levottomuudesta, että hänen rukouksensa on: - Tee rauha minun rauhattomuuteni kanssa!

Kun Kristus katsoo meitä lunastamiaan ihmisiä, hän näkee meidät kauniina kuin syksyisen puun, joka on verhoutunut lehvistön kultaan. Hän ei näe harmaita ja haarovia oksanrankoja, eikä myhkyräisiä vartta. Hän ei näe puun sammaloitunutta ja jäkälään piiloutunutta pintaa. Hän ei näe puutteitamme, laiminlyöntejä, kaikkea mahdollista rumaa, ikävää ja väärää.
Hän näkee meidät kääriytyneinä hänen tarjoamaansa lepoon, kauneuteen, kirkkauteen.

Kolossalaiskirjeessä puhutaan pukeutumisesta sydämelliseen armahtamiseen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen.
Lyhyesti sanottuna koko pitkän hyvien asioiden rimpsun voisi tiivistää yhteen sanaan: rakkaus.

Taidamme olla kuin pikkuinen lapsi, joka osasi kirjoittaa vain isänsä nimen - meilläkään ei ole mitään muuta niin tärkeää kuin Isän nimi! Sen turvin on lupa kietoutua Jumalan rauhaan ja rakkauteen.

Suku on pahin...?

Kuva: Laiturin alta löytyi koko tunteemme kirjo.

Kun aloimme pitää blogiamme alkuvuodesta 2013 Eilatissa, mietimme tietysti yhdessä aiheemme ja päätimme myös sen, kumman sopi kirjoittaa mistäkin aihepiiristä. Nyt emme ole voineet enää niin tehdä. Asumme kaukana toisistamme - elämänpiirimme ja kokemuksemme erkanivat. Nyt siis kirjoitamme juuri siitä aiheestä, mikä kulloinkin kävelee meitä vastaan. Siksi oli outo sattuma, että Magdaleena juuri edellisessä blogikirjoituksessaan on kirjoittanut aiheesta 'tunteet'. Tämä oli appo ensimmäinen kerta kun näin kävi. TUNTEET ovat siis meitä puhutelleet ja niinpä jatkan niiden tutkimista.
Ensin vähän taustaa:
Minulla on eräs ylellinen mutta halpa huvi. Aamuisin haen keittiöstä kupin kahvia ja palaan sen kera takaisin lämpimiin vällyihini. Jos aurinko paistaa vedän verhot ikkunan edestä ja siemailen sisääni myös sen lahjoittamaa voimaa, siis valoa - kera kahvin. Viime viikolla tähän rutiiniini tuli outo lisuke. Makuuhuoneen ikkuna takana, sen  vasemmassa reunassa kasvaa suuri mänty. Katselin tänäkin aamuna kuinka somasti aamuaurinko vilkutteli minulle puun oksien lomasta, kunnes sitten katosi, kuten aina, rungon taa, kuin piiloa leikkien. Jäin yhä katsomaan auringon jättämää hehkua, joka valui molemmin puolin mäntyä, kunnes tapahtui jotakin kummallista. Keskelle mäntyä ilmestyi ehkä jalakapallon kokoinen valtavan kirkas, tasaisen värinen ja  ääriviivoiltaan selkeä alue. Mikään jälkikuva se ei mitenkään voinut olla. Ilmiö näytti siltä kuin aurinko olisi porannut mäntyyn oman kokoisensa reiän, josta SE vuorostaan saattoi katsella minua. Hohtavan kirkas pallo katosi vasta sitten, kun aurinko alkoi taas valua näkyviin puun oikealta laidalta.
En saanut mitään vihjettä siitä, miksi juuri tänä aamuna olin saanut katsella näin kummallista pikku näytöstä. Ymmärsin sen vasta muutaman päivän päästä, jutellessani Syventymispäivien iltapuhteella majapaikassamme 'siskoni' Magdaleenan kanssa. Kerroin hänelle sisällä riehuvista isoista ja äkäisistä tunteistani erästä lähisukulaistani kohtaan, joka juuri sillä viikolla oli sanoillaan hyökännyt nuorimman lapseni kimppuun - mielestäni 'sairaan kohtuuttomalla'  tavalla ja asiasta, joka ei mitenkään hänelle kuulunut. Olin mielestäni oikeutetusti vihainen. En sitä tietenkään kyseiselle henkilölle ollut näyttänyt, olenhan kristitty...mutta sisälläni kärisi ja kiehui ja masennuskin teki tuloaan.

Kerrottuani mäntytarinan ja paljastettuani uskonystävilleni kaikki negatiiviset tunteeni, valkeni minulle itselleni yht'äkkiä tämä mäntyni 'saarna': Minuahan siinä ikään kuin varoitettiin seuraavalla tavalla:
 - "Jokin on tulossa pimentämään valoisaa päivääsi. Se tulee äkkiarvaamatta, KUIN PUUN TAKAA, mutta älä sinä sitä murehdi. Minä voin porata paksuun mäntyyn reijän, ja valo loistaa taas".

En uskalla väittää, että tämä 'näky' olisi ollut Jumalan puhetta, mutta se miten tässä kristittyjen yhteydessä osasin outoa tapahtumaa tulkita, oli varmaankin siitä suunnasta kotoisin --- yläkerran apu oli siis paikaalla. Tämä tulkintani auttoi minua uskomaan, että minun tunteeni oli taivaassa noteerattu ja pelastusrengas heitetty. Sain siis jäädä rauhassa odottamaan, minkälainen valo kohta syttyy kyseisen kiistan ylle, joka oli nostattanut äidinsydämessäni tällaisen kiukun, eikä masennuskaan ollut enää kaukana.

Luther päivän sanassaan (Tienviittoja 29. elokuuta) läksytti minua aika rajusti jo taimelle nouseen masennukseni vuoksi.. Onneksi teksti oli  maustettu hänen herkullisella huumorillaan: Raamatunjakeena hänellä oli Ps.118: 5 
"Ahdingossani minä huusin Herraa."

Ja mitä Luther siis minulle opetti?
" Huutamaan sinun täytyy oppia, niin ettet vai istu yksin tai makaa jossakin pää painuksissa ja kiusaa itseäsi ajatuksillasi, huolillasi ja peloillasi. Lakkaa ajttelemasta vain sitä miten vaikeaa sinulla on, miten paljon kärsit, miten kurja ihminen olet. Nouse ylös laiskimus! Lankea polvillesi, kohota silmäsi ja kätesi kohti taivasta, lue psalmi tai Isä meidän, tuo hätäsi itkien ja valittaen Jumalan eteen. Jumala haluaa, että kerrot hänelle huolesi, etkä jää niiden kiusattavaksi ja piinattavaksi, koska silloin teet yhdestä vastoinkäymisestä kaksi, vieläpä kymmenen ja sata."

Tunteet ovat luvallisia. Nekin on meille annettu lahja. Välillä ne meitä riepovat, välillä hellivät, välillä  meistä vuotaa kyyneleitä, joko surun, ilon tai liikutuksen. Samaa 'säiden' vaihtelua kokee myös koko luomakunta. On myrskyä ja päivänpaistetta. Tunteet ovat meidän varaventtiilimme. Koko Raamattu on täynnä suurta tunnetta. Jeesuskin kiivastui ja Jeesus itki.     

Magdaleena blogissaan jätti minut miettimään erästä ohjetta, joka hän on löytynyt 3 Moos 19:sta:
" Nuhtele lähimmäistäsi avoimesti, muuten joudut osalliseksi hänen syyllisyydestään."

Lutherilta oli löytynyt selityskin tähän Vanhan Testamentin ohjeeseen ja se kuului näin:
"Älä vihaa veljeäsi vaan puhuttele häntä. Silloin väärintekijä näkee totuuden ja se on samalla myös palvelus tälle ihmiselle."
Lopputoteamus: Onkohan minusta tämän palvelustehtävän suorittajaksi?