Autohuumoria

Erään Helsinkiläisen rantaravintolan portinpieleen on parkkeerattu tämä valokuvani punainen auto. Sen nokalla komeilee vanha kuparinen kahvipannu, kutsuen asiakkaita piipahtamaan sisään pienelle herkkuhetkelle.

Toisen hauskan autoihin liittyvän tositarinan luin jokin aika sitten omasta paikallislehdestämme.
Siinä eräs aviovaimo kertoi miehestään, jonka auton rekisterinumeroksi oli tullut 666.
Kun naapurit sinä aina naureskelivat päätti isäntä vaihtaa sen ja sai kuin saikin autoonsa kilven JOH 316. Hän paranteli sitä vielä tussikynällä siten, että laittoi kaksoispisteen kolmosen ja kuudentoista väliin kas näin - JOH 3:16. Virkavalta oli muutaman kerran huomautellut pilkuista, mutta antoivat niiden sitten olla, kun kuulemma sen " tarkoitus oli niin hyvä."
Siis mikä tarkoitus?
Joh 3:16? 
"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainokaisen poikansa, ettei yksikään, joka Häneen uskoo hukkuisi, vaan että hänellä olisi iankaikkinen elämä."

Huomasitko sanan - yksikään. Eikös se tarkoita sinua ja minua? Tämän lupauksen turviin suljen tänään teidät, itseni, Magdaleenan ja kaksi muuta ystäväämme. Lennämme keskiviikkoaamuna kahdeksi viikoksi Eilatiin, joten. sieltä lähtevät lentelemään seuraavat postauksemme tänne Suomeen - ja mihin nyt ikinä lähtevätkään. SHALOM.
 

Pian matkaan

Korttilaatikossani on vuosikausia pyörinyt kortti, jota en ole tullut lähettäneeksi kenellekään. Aina välillä otan sen käteeni ja viivyn kuvan tunnelmassa. Kortti tuntuu kertovan monenlaista:
Naisen matka on suuntautunut kauas, sillä kuva oikein hehkuu kuumuutta. Värit kortissa ovat vahvat, taiteilija on luonut jännitteen käyttämällä vastavärejä, sinistä ja oranssia. Nainen itse näkyy tummana, lähes silhuettina. Hän näyttää herkältä ja sirolta kulmikasta ja jännitteistä ympäristöään  vasten. Hän on kuitenkin selvästi tyytyväinen ja levollinen.

Joitakin samanlaisia tuntemuksia minunkin mielessäni liikkuu, kun ajattelen muutaman päivän kuluttua tapahtuvaa Israeliin lähtöä. Olemme Salomen kanssa lähdössä taas kerran "omaan" kaupunkiimme, Eilatiin, pariksi viikoksi. Tämä on jo kolmas yhteinen Eilatin-matkamme, matkaseura on vain vaihdellut. Nyt joukkoomme liittyy kaksi hepreanopiskelijaystäväämme. Opettajakin meillä jo on odottamassa - saa nähdä sitten, miten opiskelu sitten rupeaa sujumaan.

Jo lokakuun alusta lähtien Israelissa on ollut kovin levotonta. Terroriteot ovat olleet päivittäisiä, autoilla on ajettu väkijoukkoon, ja väkivallantekoja on tapahtunut niin paljon, että puhutaan jopa puukkointifadasta. Järkyttävää on se,  miten monet 13-19-vuotiaat nuoret ovat olleet hyökkääjinä. Tekijöinä on ollut myös nuoria tyttöjä, jotka ovat onnistuneet kuljettamaan teräaseen vaatteittensa alla.

Tämä kaikki ei voi olla vaikuttamatta edessäolevan matkan ajattelemiseen, vaikka matkakohteessamme, Eilatissa, onkin tähän asti ollut rauhallista. Kuitenkin lähes aina Israelissa käydessäni on ollut levotonta. Kun olin mieheni kanssa kolme ja puoli vuotta sitten maaliskuussa Eilatissa, kaikki näytti turistin silmin turvalliselta. Olimme päättäneet vuokrata auton ja ajaa pitkin Egyptin rajaa kulkevaa tietä. Kuitenkin heräsin aamulla kolmelta siihen, että minulle sanottiin: - Älkää menkö Egyptin rajalle!
Kerroin tämän aamulla miehelleni ja luovuimme suunnitelmasta, lähdimme ajamaan sen sijaan kohti pohjoista, Timnan autiomaahan. Emme kuulleet vielä silloin uutisia, mutta myöhemmin meille kerrottiin, että Egyptin rajalla oli ollut raketti-isku.

Varjelus saa tuntemaan itsensä arvokkaaksi Jumalan silmissä. Huolenpito, jota on saanut aiemmin kokea, antaa turvan ja luottamuksen myös uusiin lähtöihin. Ei edes varpunen tipahda taivaallisen Isän tietämättä.

Eilat ylhäältä Migdalin rukoustornista katsottuna. Edessä näkyvät Jordanian vuoret. Saudi-Arabia jää kuvan ulkopuolelle, se näkyy tornista vuorijonon jatkona oikealla. Egypti on myös katsojan oikealla puolella, mutta lahden vastakkaisella puolella.
Niin, ja Syyria on sitten Jordanian pohjoispuolella oleva Israelin rajanaapuri.

Aalto

Perhekunnissa näyttää olevan
samantapaisia sääilmiöitä kuin
luonnossakin; myrskyjä ja päivänpaisteita. Niitä ei vain oikein voi ennustaa - ainakaan yhtä helposti kuin tavallista säätä.

 Jäin itse viikonvaihteessa taas tuollaisen äkkiä nousseen aallon alle. Napisin ja häpesin napinaani.
Olinhan kuin Egyptistä exodusmatkalle lähteneet juutalaiset, jotka olivat juuri saaneet nähdä Jumalan johdatuksen kulkiessaan kuivaa maata 'meren' poikki - kunnes vesivallit jälleen laskeutuivat tasaiseksi virraksi ja veivät heitä takaa ajaneen uhan mennessään. Muistin, että jo kolmen päivän kuluttua tästä valtavasta Jumalan voimannäytteestä kansa jälleen napisi. Ja niin tein minäkin.

Sitten sain sähköpostia kirjekaveriltani, entiseltä kollegaltani, nykyiseltä rukouspariltani. Hän ei tiennyt myrskystä, ei murheesta, ei pelosta eikä napinastani mitään. Siitä huolimatta hän lähetti kirjeen, jonka nimenä oli AALTO. Kirjeeseen oli liitetty kuva, jonka sain luvan perään tähän postaukseeni liittää. Kuva on alunperin paperille painettu puupiirros, jonka oli tehnyt japanilainen taiteilija Katsusiko Hokusai v.1828.

Olipa puhutteleva piirros. Jouduin kuvaa tutkimalla katsomaan myös itseäni isommasti.Onko napinani heittänyt minut vallan kokonaan pikkuiselta lautaltani aallokkoon, vai lojunko ehkä yhä sen pohjalla?

Piirroksen alle oli tämä Rachel-ystäväni liittänyt seuraavan runon.

                          Ristin luona ankkurissa
                          laivan olla pitäisi.
                          Myrskyn kuljetettavissa
                          ajelehtii purteni.
                          Vaikeata paluu on
                          sieltä - kautta aallokon. 
                                                  (Anders Odhelius)

Runo oli löytynyt 'Siionin virret' - virsikirjasta (kotihartauden tarpeiksi v.1972)
Eivät vanhene ikuiset aarteet!

Aaltoja siis tänään. Pieniä kotilaineita ja isoja, Euroopan kokoisiakin tyrskyjä - rukoiltaviksi. Jeesus tyynnytti myrskyn sanallaan. Meille on siihen hommaan työkaluksi annettu rukous. Käyttäkäämme sitä!
 .  

Menneisyyttä etsimässä

Näin pyhäinpäivän aikaan ajatukset suuntautuvat menneitä sukupolvia kohti. Moni käy hautausmaalla sytyttämässä kynttilän läheisen muistolle ja muistelee hetken, mitä tämä ihminen on hänelle merkinnyt. Mielessä saattavat risteillä ikävä, haikeus ja kiitollisuus, mutta ehkä myös kesken jääneet asiat, jotka ovat jostain syystä jääneet aikanaan sanomatta ja selvittämättä.

Olen tänä syksynä lukenut Katja Petrovskajan kirjan Ehkä Ester, joka kertoo juurien etsimisestä. Petrovskaja on entinen neuvostokansalainen ja juutalainen. Hän on syntynyt 1970 Kiovassa ukrainalais-puolalaiseen sukuun. Hänen äidinkielensä on venäjä, mutta hän kirjoittaa saksan kielellä.

Petrovkaja on kadottanut historiansa, sen hän haluaa löytää, mutta helppoa se ei kuitenkaan ole. Hänellä on apunaan vanhat sukutarinat ja rakeiset valokuvat, joiden pohjalta hän suunnistaa. Hänen omat isovanhempansa ja vanhempansakaan eivät olleet halukkaita kertomaan kaikkea tietämäänsä.

Hänellä on etsimisessään vanhojen kirjoitusten ja dokumenttien lisäksi apuna nykyajan keinoja, kuten Google ja Facebook, joiden välityksellä voi saada yllättäviä yhteyksiä jopa valtameren taakse. Ja eBayn kautta voi ostaa vanhoja valokuvia pommitetuista kaupungeista.

Petrovskajan äidinpuoleinen suku oli levittäytynyt ympäri Eurooppaa ja perustanut kuuromykkien kouluja Itävalta-Unkariin, Ranskaan ja Puolaan.
Näin Petrovkaja kirjoittaa: "Äänne äänteeltä, sana sanalta, päivästä päivään he opettelivat rukoilemaan. Minä kasvoin Neuvostoliiton veljeskansojen perheessä, kaikki olivat siellä samanarvoisia, ja kaikkien täytyi opetella minun äidinkieleni, muttei rukouksia, me käsitti minun maailmassani kaikki. --- Kesti anteeksiantamattoman pitkään, ennen kuin tulin ajatelleeksi, mitä kieltä he olivat lapsille opettaneet. --- Meidän juutalaisuutemme jäi minulle kuuromykäksi ja kuuromykkyys juutalaiseksi. Se oli minun menneisyyttäni, minun lähtökohtani, mutta en se minä ollut." 

Petrovskaja löytää sukunsa historiaa palasina ympäri Eurooppaa. Hän matkustaa paikkoihin, joihin vanhat tarinat häntä vievät. Hän käy Varsovan ghetossa, hän kulkee Kaliszin kaupungissa kaduilla, jotka on rakennettu hautakivistä, joissa näkyy vielä heprealaisia kirjaimia, hän kulkee Babi Jarin parin kilometrin mittaista entisen rotkon reunaa ja käy keskitysleirillä.

Etsiessään kadonnutta sukuaan hän löytää sankareita ja selviytyjiä, pettureita, uhreja ja pyöveleitä. Hän löytää ihmisen koko kuvan.

Kirjan nimessä esiintyvä Ester on isän isoäiti, jonka nimeä isä ei muista, koska kutsui tätä vain babuskaksi. Esterinkin olisi pitänyt lähteä syyskuun 29. päivänä 1941 muiden mukana kulkemaan kohti Babi Jaria, mutta koska hän oli jo huono liikkumaan, ei ehtinyt muiden mukaan. Hän raahautui kuitenkin talosta ulos kadulle ja tapasi kaksi keskenään juttelevaa saksalaista sotilasta. Näiltä hän kysyi tietä Babi Jariin. Mutta sotilas ampui vanhuksen samantien.
Tapauksen oli nähnyt raunioiksi räjäytetyn talon talonmies, joka kertoi tämän Petrovskajan isälle.

Kirjan rakenne on novellimainen, sen kieli on runollista. Oman lisänsä tekstiin tuovat lainaukset antiikin taruista, viittaukset oopperan maailmaan sekä venäjän-, saksan- ja hepreakieliset sanat.

Sellainen ol' Viipuri.

Venäjäntyöryhmämme piipahti muutama viikko sitten päivän matkalla Viipurissa, josta pietarintyöstämme vastaavat nuoret kävivät tilavalla autollaan hakemassa tuomamme 300 kiloa syysvaatetta Inkerin kirkolle. Sieltä, edeltä sopimamme vähävaraiset perheet, saavat  tulla hakemaan tarvitsemansa - itselleen ja lapsilleen.

Tämä matka oli periaatteessa aivan tavallinen, ja kuitenkin aivan erilainen kuin milloinkaan. Miksi?
Siksi, että koko tullialue oli aivan tyhjä. Ei yhtään suomalaista autoa ja venäläisiäkin vain muutama. Vielä keväällä autojonot saattoivat olla monen sadan metrin mittaiset, 1990-luvulla monen kilometrinkin pituiset. Saman huomion teimme Viipurissa, jonka kauppahalli vielä muutama vuosi sitten kuhisi suomalaisturisteja varpuluuta-ja pellavaostoksilla. Nyt siellä olivat vain myyjät.

Hiljainen Viipuri toi siis mieleeni 1990-luvun vilkkaan Viipurin, mutta erityisesti sen keskustassa toimineen katulapsikodin, Dikonin. Eräänä kesänä vietin viikon tämän kodin lasten kanssa eräällä Viipurin edustalla olevalla saarella. Matkassa oli minun ja kollegani lisäksi kuusi suomalaista nuorta ja venäläinen keittiöhenkilökunta.
Meidät kuljetettiin rantaan linja-autolla. Katulapset oli sijoitettu bussin etuosaan ja me, kymmenkunta suomalaista, olimme auton takaosassa. Välissämme seisoi miliisi, eikä kukaan saanut bussissa liikkua eteen, eikä taakse. "Varastavat kaiken", selitti miliisi.
Rantaan tultuamme tyhjennettiin siihen koko bussin sisältö ja bussi kera  miliisin lähti takaisin Viipuriin. Me ja 'varastelevat lapset' jäimme  odottamaan pientä rupuista paattia, jonka avulla koko poppoo oli määrä soutaa kuvassa taustalla näkyvään saareen.

Juuri sillä hetkellä kun bussi ja miliisi lähtivät, oli minulla hetken hiukan hutero olo. Kaikki sujui saarella kuitenkin muuten hyvin paitsi sinä yönä, kun tuli myrsky ja lasten surkeat teltat lentelivät tuuleen - mikä minnekin. Onneksi meidän suomalaisten ryhmässä oli armeijan käynyt nuorimies, joka otti tilanteen hallintaansa. Sinä yönä ei kukaan kysellyt varastavatko nämä surkeat lapset, vai onko heissä kirppuja. Vierihoitoa tarjottiin ja kumppanuus tuli todennettua.

Pyhän kosketus

Riisu kengät,
maa, jolla seisot on Herran,
pyhää ja puhdasta maata.

Katso ja kuuntele hiljaa,
vaikka paljon et ymmärtää saata.

Paina pääsi,
maa, jolla seisot on Herran.

Hän itse puhuu ja kuulee,
koskettaa meitä kuin viljaa,

Sillä Jumalan pelloilla tuulee.

Joskus ajaton kohtaa ajan,
silloin Jumalan aavistaa.

Joskus rajaton rikkoo rajan,
silloin pyhä koskettaa.

Voit kuunnella Pekka Simojoen sanoittaman ja säveltämän kappaleen Pyhän kosketus kokonaan viereisestä linkistä.

Kunpa muistaisin

Kesäaika päättyy sunnuntaina. No huh, huh. On alettava etsiä voimaa muualtakin kuin meitä siunanneelta auringonvalolta ja sen hoitavalta lämmöltä.

Eräs ystäväni kirjoitti facebook-kirjeeseensä jokin aika sitten aivan pienen, mutta viisaan tekstinpätkän. Lainaan sen tähän.

Ihmiselle annetaan aikaa riittävästi hyvään elämään. 
Ja kuitenkin...
odottavalle aikaa on liikaa,
myöhästyjälle liian vähän.

Elämä ei kuitenkaan toteudu iloa etsien,
vaan pieniä, matkan varrella löydettyjä iloja jakaen !

Kunpa sen aina muistaisin. Tänään jaan teille iloa ylläolevan kuvan muodossa. Otin sen muutama viikko sitten Uudessakaupungissa asuvien tuttaviemme pihassä. Rohkeat orvokit ovat siellä jaksaneet kasvaa pihaterassin lautojen välistä ja tanssivat nyt kilpaa oranssien vaahteranlehtipoikien kera syksyn viimeistä valssia.

Magdaleena muistutti meitä edellisessä 'Edinburghin enkeli'- postaukessaan rukouksen tärkeydestä. Rukoushan on myös jakamista. Siinä jaamme Korkeimman kanssa omamme ja muilta kuulemamme ilot ja surut
Sanotaan, että " kertoen aina haihtuvat surut" ja - minä jatkan lorua näin - -- ja moninkertaistuvat ilot.
Tänään jaan teille rohkeita orvokkeja - olkaa hyvät. 

Edinburghin enkelin muistuttaa

Innostuin tässä eräänä päivänä maalailemaan syyslomalaisten kanssa. Levitimme pöydälle muoviliinan, asettelimme sille värit ja vesikupit. Kolmelta tytöltä ja mummilta alkoikin syntyä taidetta: paperille ilmestyi koristeellisiin nauhoihin kiedottu puu, syksyn keiju omenien keskellä ja abstraktinen värisommitelma. Minun  mielessäni oli viipynyt kuva Edinburghissa eräässä kirkossa  näkemästäni enkelipatsaasta, siinä polvensa varassa oleva  enkeli ojentaa tyhjää kulhoa.

En tiedä, mitä enkelin veistänyt taiteilija on halunnut veistoksellaan kertoa, mutta minua enkeli muistuttaa eräästä perustavaa laatua olevasta puutteesta.
Miksi en saa rukousvastausta? Olenko itse esteenä vastauksen saamisessa? Onko omassa asenteessani jotain korjaamisen aihetta?
Suurin rukousvastausten saamisen este on tietenkin se, jos emme rukoile ollenkaan!

Jaakob sanoo kirjeessään 4:2 "Teillä ei ole, sentähden ettette ano."

Suhtautuminen rukoukseen pitäisi olla meille tärkeää.
Rukous on kuin hengittämistä, se on jatkuvaa yhteyttä Jumalaan, elämän antajaan, joka huolehtii kaikista tarpeistamme. Rukouksen pitäisi olla voimallista ja luottavaista.
Meidän tulisi vain pyytää ja pyytää, sillä Jeesus ei vastaa, jos ei ole edes pyydetty.
Olemme täysin riippuvaisia hänen läsnäolostaan, joka on syvää huolenpitoa.

Jeesus sanoo Matt. 7: 7-8 "Anokaa, niin teille annetaan, etsikää niin te löydätte; kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä jokainen anova saa, etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan".

Kun katson maalaamaani Edinburghin enkeliä, tunnen oloni murheelliseksi: enkelin rukousten malja on täysin tyhjä. Hänellä ei ole kannettavaa Jumalan valtaistuimen eteen. Eipä hänellä ole silloin myöskään tuotavana meille rukousvastauksiakaan. Ei siis ihme, että enkeli näyttää vähän alakuloiselta ja lannistelulta.

Mutta enkeli  yhä odottelee toiveikkaana pyyntöjämme!