Lintujen ystävä

Minun takapihallani asuu lintujen ystävä. Mieheni (kuvassa).
Hän on kesyttänyt talitinttipariskunnan opettamalla ne hakemaan pähkinöitä hänen kämmeneltään. Hänen lintujensa nimet ovat Lounais-Liisa ja Kaakkois-Kalle - johtuen siitä, että napattuaan pähkinän ne lähtevät lentoon aina juuri siihen ilmansuuntaan.

Uskon, että meistä jokainen muistaa historiasta sen aidon ja alkuperäisen lintujen ystävän: Franciscus Assisilaisen,  "Jumalan pienen köyhän" (1181-1226).
Hänen elämäntarinansa ei ollut miltään osin tavanomainen.
Hän syntyi varakkaan italialaisen kangaskauppiaan pojaksi ja
25-vuotiaaksi saakka hän sitä olikin, mutta sitten hän sai Jumalalta käskyn lähteä sotaan.
Äidin rukoukset poikansa tulevaisuuden puolesta olivat kuitenkin olleet ne, että hänestä tulisi hyväsydäminen ja auttaisi köyhiä. Sota antoikin sen verran kovan potkun tälle rikkaalle nuorukaiselle, että hän muutti elämänsä suunnan täysin. Hän teki matkan Roomaan, näki siellä leprapotilaita, joita alkoi hoitaa ja samalla hän käytti isänsä varoja ison kirkon korjaamiseen, mistä isä tietysti raivostui.
Mutta Franciscuksen oma ohjeistus elämälleen oli tässä vaiheessa jo se, mitä Matteus kertoo evankeliumissaan Jeesuksen sanoneen rikkaalle nuorukaiselle.  Matt:19:21 " Jos tahdot olla täydellinen niin mene ja myy mitä sinulla on, ja anna köyhille, niin sinulla on oleva aarre taivaassa, ja tule ja seuraa minua."
Muistamme, että Jeesuksen edessä seissyt rikas nuorukainen kääntyi ja lähti surullisena pois. Mutta Franciscus ei tehnyt niin. Hän kietoi kaapunsa vyötärölle nahkavyön sijaan karhean köyden ja lähti toteuttamaan sitä, minkä koki oikeaksi ja otolliseksi Herramme silmissä.

Me tunnemme tänään tämän Assisilaisen - luonnon, eläinten ja hyljeksittyjen suojeluspyhimyksenä, - mutta hänen tapansa olla ja elää olisi hyvinkin tervetullut myös nyt - tälle roskakasojen ja kertakäyttöelämäntyylin kukkuroimalle planeetallemme.
Kun Franciscus aikanaan kyllästyi saarnaamaan pahvikorvaisille ihmisille kerrotaan, että hän alkoi saarnata linnuille. Hän on sanonut näinkin: "Niin kauan kuin maailmassa on lapsia, kukkia ja lintuja, niin kauan on toivoa," (Niinpä?)
Minä olen yrittänyt ottaa koppia hänen seuraavasta opetuksestaan:
" Missä on  lepoa ja mietiskelyä, siellä ei ole huolta eikä harhailua."

Merkillinen löytö

Näin sadekesänä voi kaikessa rauhassa innostua siivoamaan vinttiä. Mieheni on siitä hyvillään, hän toivoo, että voisin luopua vanhoista vaatteistani ja kiikuttaa ne keräykseen. Hän ei ymmärrä, että joku voi todella TYKÄTÄ vaatteistaan.

Olin siis matalalla vintillä ja järjestelin vaatteitani poisheitettäviin. Osa räystäänalaisesta tilasta on jätetty puruvintiksi, johon on jätetty tuohituokkosia, kiuluja yms. vanhaa tavaraa, jota ei ole hävitetty, mutta niille ei ole perustettu museoakaan.

Siinä liikuskellessani kumartuneena huomasin ruskehtavan paperinkulman pilkistävän purun seasta. Nyppäisin sen sormiini sen kummemmin ajattelematta. Mitä löysinkään? Se oli isoäitini kirje keväältä 1915 - saman vuoden kesäkuussa äitini syntyi! Kirje oli merkittävä löytö, koska en ole koskaan nähnyt isoäitiäni. Isoäitini asui silloin Tampereella, hän ja pappani olivat talonomistajia ja pitivät vuokralaisia, pappani toimi myös poliisina, ennen kuin he muuttivat tänne maalle isoäitini kotitilalle.

Mitä isoäitini sitten kirjoitti? Esikoispoikansa kuudennen hampaan puhkeamisesta,  20 pennin maitotingistä Maitopisaraan, laivamatkasta lapsuudenkotiin. Kirjeen alareunassa näkyi vielä pappani omakätinen tervehdys, mikä myös tuntui minusta arvokkaalta.

Aloin kaivella purua lisää, paljastuisiko vielä muuta? Kirjeitä löytyikin useita, mutta mielenkiintoisinta oli löytää isoäitini seurapuhe, jonka hän oli pitänyt nuorena tässä talossa 1905. Silloin paikkakunnalla oli herätystä, ja isoäitini oli siinä aktiivisesti mukana.

Kun luin isoäitini puhetta, ajattelin, että on hienoa saada olla siunauksen perillinen.
Löytö oli myös rohkaisu minulle, kun olen kahden viikon kuluttua kertomassa  Hengellisillä syventymispäivillä isovanhemmista rohkaisijoina. Puheen löytyminen oli kuin isoäitini tervehdys: - Katsohan, minäkin olen aikoinani tehnyt samanlaista työtä!

Jumala on kiinnostunut suvuista. Raamatussa on paljon sukutauluja. Aikakirja on täynnä sukuluetteloita, joissa aina uusi henkilö alkaa siunauksen jakson. esim. Leevi (Aikak. 5: 27 -) , Isaskar (7: 1-5).


Ja Paavalin sanat Filipin vanginvartijalle : - Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä ja perhekuntasi pelastutte.

Perheen ja suvun johdattamiseksi siunauksen lähteille on pari tärkeää matkasauvaa. Jos ei koskaan kuule Jumalasta, on mahdotonta oppia häntä tuntemaan.
Raamattu kehottaa opettamaan Jumalan sanaa. 5. Moos. 11: 19 Opettakaa ne lapsillenne ja puhukaa niistä, olittepa kotona, matkalla, makuulla ja jalkeilla.
Melko vaativa kehotus, mutta kunpa rohkenisimme avata suumme edes silloin tällöin!


Läheisen puolesta rukoileminen kutsuu tätä siunauksen tielle. Melkein aina, kun joku on löytänyt Jumalan rakkauden, niin takana on ollut jonkun rukous.
Vaikka välillä tuntuukin, että vastauksia ei kuulu, niin lannistua ei kannata. Koskaan ei ole liian myöhäistä, vastaus rukoukseen voi tulla silloin, kun rukoilija itse on jo poissa.

Camel Boots - mies

1980-luvun parhain mainos oli mielestäni se, jossa mainostettiin kenkiä nimeltä Camel-boots.
Siinä mainoksessa oli jännitystä, eksotiikkaa - rohkeutta tehdä jotakin toisin - rohkeutta rikkoa rajoja.
 aivan omalla, maukkaalla tavallaan. Sanoisinko puhtaalla.

Mutta kuka lie on se, joka näillä kuvani kengillä tänä päivänä astelee? Minkälainen mies? Kenkiä kun on maailmassa joka lähtöön.... (Kuva alla.)

Tiedän hänestä vain sen, että hän teki saman kuin 1960-luvun musikaalissa todettiin:
Seis maailma, tahdon ulos. (Stop the World - I Want to get off)
Hänkin siis hyppäsi pois maailman oravanpyörästä, uraputkesta - ryhtyi rakennusmieheksi, joka tekee neljä päivää viikossa töitä, lepää, kalastaa ja nauttii hiljaisuudessa mökillään kaikki pitkän viikonloppunsa päivät.

Jotenkin oudosti tulee tästä minulle lähetetystä hauskasta kenkäkuvasta mieleeni "huutavan ääni korvessa" - eli Uuden testamentin Johannes Kastaja. Hän jos kuka oli aikanaan radikaali - oman tiensä kulkija. Raamatussakin voi näemmä olla näitä originelleja rohkimuksia.

Johannes Kastaja oli Jesajan ennustama ääni, joka huusi autiomaassa:" Raivatkaa Herralle tie, tasoittakaa Hänelle polut." Jeesus itse nimitti Johannesta "suurimmaksi vaimoista syntyneeksi."

Johanneksen äiti Elisabet oli ilmeisesti Marian äidin sisar, joten oli luontevaa, että Maria kiiruhti tätinsä luokse raskautensa ensi kuukausiksi (ehkä pakoon kyläläisten puheita, häntähän ja Joosefia ei vielä oltu vihitty.)  Koska Elisabetkin oli raskaana ja hän oli harras Jumalan nainen, joka myös odotti  esikoistaan, Johannesta, oli hän oivallinen hengellinen ja henkinen tuki nuorelle Jumalan valitulle, Jeesuksen äidille.

Johannes, Elisabetin ainokainen poika, vetäytyi jo nuorena erämaahan, valmistumaan tehtäväänsä. Yllään hänellä oli kamelinkarvoista tehty kaapu, jota piti koossa nahkavyö. Hän oli kiertävä saarnaaja Jordanin seuduilla, jonka ravintona olivat heinäsirkat ja villimehiläisten hunaja.

- Jos oli Jeesuksen tehtävä täällä maan päällä ollessaan yli ymmärryksen käyvän raskas, niin oli se myös Johanneksella. Molemmat kuolivat syyttöminä marttyyrikuoleman.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Entä tänään?             Kenkiä joka lähtöön. Kaikille kaikkea pitää tänään olla????

Jos kone putoaa

Olen menossa Hengellisille syventymispäiville Helsinkiin Johanneksenkirkolle.
Pidän lauantaina 26.8. klo 11.30-13 seminaarin, jonka aihe on Isovanhemmat rohkaisijoina. 
Osoite on Helsingin Normaalilyseo Ratakatu 6. Tervetuloa mukaan!

Olen viime viikkoina pohtinut rohkaisemista eri näkökulmista. Lasten pelot ovat eri-ikäisinä kovin erilaisia. Pikkuvauvalle äidin lähteminen hetkeksi näköpiiristä on jo huolenaihe. Leikki-ikäisen pelot saattavat nousta mielikuvitusmaailmasta. Koululainen murehtii asioiden oppimista ja kaverijuttuja. Nuori ihminen saattaa pelätä ylioppilaskirjoituksia, pääsykokeista selviämista, suree seurusteluasioita ja pohtii tulevaisuuttaan. Perheeseen, kotiin ja terveydentilaan liittyvät huolet yhdistävät kaikenikäisiä. Kaikki tarvitsevat rohkaisua iästä riippumatta.

Jouduin tässä menneellä viikolla oikein rohkaisemisen peruskurssille.  Olin kahden lapsenlapsen ja heidän äitinsä mukana viikon matkalla, ja Paavalin sanat "Rohkaiskaa toinen toistanne joka päivä" (Hepr. 3:13) olivat kovassa käytössä. Joka päivä tarvittiin milloin mihinkin asiaan rohkaisua.
Tämmöisiä keskusteluja käytiin.

- Minua pelottaa, että lentokone putoaa. Oletko sinä, mummi, pudonnut lentokoneella?
- En ole, eivätkä koneet niin helpolla putoa. Kerran kun lensin Kreikkaan, salama iski lentokoneeseen, ja kone humpsahti, muttei se silloinkaan pudonnut. Sitäpaitsi enkelit kannattelevat meidän konetta siipien alta.
Lapsi roikkui mietteissään hetken käsipuolessani ja potki olematonta kiveä.
- Ai, jaa.

- Minua pelottaa, kun ensin tuli rannassa iso aalto, ja se painoi minut alas. Sitten tuli toinen painava aalto, enkä meinannut päästä ylös. Onneksi äiti ojensi minulle kätensä ja veti minut aallon alta pois. Nyt se aalto on minun päässäni. Onko sinulle, mummi, käynyt niin?
-Mustalla merellä seitsemäs aalto heitti minut kauas merelle takaisin. Silloin minua pelotti, etten pääse vedestä pois.
- Pääsitkö sinä?
- No, pääsinhän minä lopulta. Mutta rukoillaan se iso aalto sinun mielestäsi pois, niin saat hyvät unet.

- Minua pelottaa, kun me mennään sinne mamin luo illalla syömään, ja kaikki puhuu vierasta kieltä, enkä ymmärrä mitään.
- En minäkään kaikkea ymmärrä. Tiedätkö, että seurustelussa on paljon muutakin kuin sanat: kaikki ilmeet ja eleet. Hymyt, halit ja pusut. Mami on äidin "äiti" , ja mamilla on hyvät ajatukset meitä kohtaan.

- Minua pelottaa, että näen pahaa unta. Näin, että astuin ojaan, ja siitä aukeni rotko, johon putosin.
- Huh, se tuntui varmaan tosi pelottavalta. Mutta rukoillaan sinulle taas hyviä yöunia.

Yllättävän paljon huolia pienten päässä pyörikin! Ihmismieli on kuitenkin ollut samanlainen aina. Paavali kehotti tessalonikalaisia (1. Tess. 5:14): Rohkaiskaa arkoja.

Rohkaisijat ovat kuuntelijoita, jotka osaavat ottaa vastaan toisen surun ja ahdistuksen.
Vaikka he eivät sanoisi mitään viisasta, he osaavat kuunnella niin, että ahdistus ja hätä lievittyvät.
Terve järki ja elämänkokemus ovat kuuntelijalle hyvä pohja. Parhaimmat kuuntelijat tietävät kuitenkin, ettei valmiiden neuvojen tyrkyttämisestä ole kovinkaan paljon apua.
Tärkeintä on, että toisella on mahdollisuus puhua huolistaan.

Pelkkä puhuminen auttaa, kun toinen aidosti kuuntelee.

Uskon, että kaikilla on kokemusta siitä, kun on tullut kuulluksi. Olemme saaneet puhua huolistamme ja kokeneet helpotusta. Usein jo toisen keskittyminen ja rohkaiseva ilme tai ele auttaa.

Kuvat erään jerusalemilaisen hotellin eteisaulan seinältä. Hotellin nimi on valitettavasti unohtunut.

Älä pelkää.

Aikuinen tyttäreni kertoi hupaisan tarinan eräältä automatkaltaan miesystävänsä kanssa - illansuussa pienellä mökkitiellä - jolla piti kaiken aikaa olla varuillaan, ettei tule törmäystä hirven tai ketunkaan kanssa. Molemmat istuivat hiljaa, valppaina, ja yht' äkkiä kuski kääntyi vierellä istuvan tyttäreni puoleen ja kysyi: " Tiedätkö mitä gallialaiset pelkäsivät kaikkein eniten?"
Hiljaisuus. Ei tietoa.
Vastaus kuului: " Että taivas putoaa niskaan."
Tämän vuoropuhelun kuultuani ja todettuani sen syvän viisauden, joka tuohon gallialaisten pelkoon on kätketty, alkoi sisimmässäni soida 'Viisikieliseen' taltioitu hengellinen laulu: " Älä pelkää."
Siihen on taidolla kudottu pelon ydin:

2.säk." Tunnen kaiken kaatuvan päälleni, sorrun taakkani alle. Mä jaksa en - uupunut oon.
            Kukaan ei ymmärrä, vapisen, pelkään. Tuntuu, kuin matkani kesken jäis -
                            kuulla saan:

Kerto:  Älä pelkää, Hän vierelläs' seisoo
            ja kannattaa.
            Älä pelkää, ei pimeyden voimat
           sua valtaan saa.
            Älä pelkää, Hänen armonsa 
           lopu ei milloinkaan.
            Älä pelkää, Hän kanssasi kulkee
           ja johdattaa."

Laulujen sanat ovat kyllä melkoinen tunteittemme tulkki. Milloin mikin melodia pälähtää päähämme ja jäämme kyselemään, että mistäs' tämä nyt tähän tuli? Ja kun tarkistaa jostakin koko laulun sanat saa todeta...että niinpä tietysti... tätähän juuri alitajunnassani työstin.

On hyvä, että meillä on tänään tämä Viisikielinen, johon kaikki rakkaimmat ja syvällisimmät hengelliset laulut on koottu.
Kirkkomme vanhoilla herätysliikkeillä oli kullakin oma laulukirjansa, jonka sisältö heijasti liikkeen hengellistä painotusta. Mutta nuorimmalla, sotavuosien jälkeen syntyneellä nk. viidennellä herätysliikkeellä ei omaa laulukirjaa ollut ja tällaista yhdistävää kirjaa kaivattiin.
Suomen Raamattuopiston ja Kansanlähetyksen parissa siitä neuvoteltiin jo 1990-luvulla, mutta työ käynnistyi vasta 2000-luvulla, jolloin kanttori Heini Kataja-Kantola kokosi Raamattuopistolla yli 400:n laulun kokoelman, joka nyt on Viisikielisessä käytössämme (minunkin).
Kiitos siitä..

 

Taulu ja reunat

Toisten sanomiset jäävät mieleen kuin poltinmerkit. Mitä nuorempi on, sitä voimakkaampi jälki jää.
Niin hyvässä kuin pahassakin.

Mieheni ja minä rupesimme muistelemaan hetkiä, jolloin joku oli rohkaissut meitä.
- Ei minua kukaan ole koskaan rohkaissut, mieheni sanoi.
- Eikö? ihmettelin. - Vanhempasi sentään olivat pedagogeja.
- Rohkaista he eivät osanneet. Silloinkin kun onnistuin kuvaamataidon työssä ja kotona hehkutin, että minusta tulee taiteilija, taidanpa pyrkiä Ateneumiin, niin vanhemmat nauraa rätkättivät, että menetkös sinne taulun reunoista pölyjä pyyhkimään.
- Voi, sanoin.  - Muistan itse, kun kinusin uutta mekkoa 14 vuotiaana, niin äiti (joka oli melkoinen sanaseppo) runoili:"Vaikk´ei ole nätti norja, on hän silti muodin orja".
            Silloin elettiin semmoista aikaa. Olimme hetken ajatuksissamme.
- Kummisetäni Kalle on kyllä minua ja siskoani rohkaissut, muistin sitten. - Hän opetti meitä soittamaan pianoa, ja sanoi usein, että eläisinpä niin kauan, että näkisin, mitä teistä tulee.
- No, näkikö hän?
- Juu, näki alkuaskeleet. Sisko meni Sibelius akatemiaan ja itse pääsin soittotaitoni perusteella opettajakoulutukseen.

Ihmisen minäkuva muodostuu eri osa-alueista, jotka muuttuvat elämän eri aikoina.
Lapsen rohkaiseminen ja tukeminen on erityisen tärkeää lapsen kypsymisen kannalta. Hän kasvaa rohkaisusta vahvemmaksi ja positiivisemmaksi.

Kielteinen minäkuva saa varaukselliseksi ihmissuhteissa. Se luo negatiivisia tuntemuksia ja pelkoja itsestä ja ympäristöstä. Valitettavasti se voi vaikuttaa epäedullisesti päätöksentekoon niin, että ihminen alisuorittaa tai tekee itseään vähätteleviä valintoja.

Lohduttava puhe antaa elämänrohkeutta, petollinen sana murtaa mielen.  Snl 15:4

Tärkeää on kehittää myötätuntoa myös itseään kohtaan ja nähdä itsensä Jumalan luomana ainutkertaisena olentona. Ei sovi edes sättiä itseään, sillä silloinhan samalla moittii Jumalan luomistyötä.

Jatketaan rohkeasti matkaa juuri sellaisina kuin olemme!

Tämä maamme juhlavuosi.

Magdaleena kertoi blogissaan - 'Orientoitumista' - siitä, kuinka heidän suvussaan musiikkiväkeä on jo kolmannessa polvessa. Samalla hän tuli maininneeksi, että minun suvussani on jo kolmannessa polvessa 'elokuvatähtiä'.
Virikekuvani on eräästä elokuvakohtauksesta. Siinä vanhin tyttäreni taluttaa Helsingin rautatieasemalla 3-vuotiasta poikaansa pakoon Helsingin pommituksia. Elokuva on Suomen silloisen itsenäisyyden 80-juhlavuoden kunniaksi MTV-3:n kuvaamasta, Kirsti Mannisen kiitetystä ja katsotusta lotta-sarjasta "Taivas sinivalkoinen" ja  "Kun taivas repeää". 
Sarja kertoo nuoren Aino-lotan ja hänen kohtalotovereittensa matkan - kodin suojasta Kannaksen tulimyrskyyn - kenttäsairaalaan, Rautuun, jossa alituinen taistelu kuolemaa vastaan sitoi lääkärit, sairaanhoitajat ja potilaat elinikäisin sitein yhteen.

Tämä nuorempi kaartini näitä lapsenlapsinäyttelijöitä onkin jo saanut olla mukana vähän erilaissa elokuvamaailmoissa. Hömpötystä, hassutusta ja värikylläisyyttä kerrakseen ovat olleet heidän roolinsa Marjatta Kurenniemen satusarjassa Onneli ja Anneli.
Nyt juuri on 11-vuotiaallamme alkamassa uusi, iso rooli nuoren, menestyneen jääkiekkoilijan elämää käsittelevässä kokoillan elokuvassa. Tällä hetkellä ovat meneillään käsikirjotuksen lukuharjoitukset ja syksyllä alkavat kuvaukset. Tämän elokuvan oikeutuksesta ja opetuksesta tulen tekemään asian edistyessä aivan oman tarinan, koska sen aiheeseen sisältyy myös perhettämme melkoisesti kasvattanutta dramatiikkaa.

Nyt on taas maamme juhlavuosi: Suomi-neito 100-vuotias. Tulin sitä miettiessäni ajatelleeksi, että isovanhempani, joista ne muutamat - sodan jäljiltä eloon jääneet hyvin muistan - ovat maamme itsenäistymisen aikaan olleet juuri perheensä perustaneita 20-30-vuotiaita. Ja kun he olivat saaneet omat lapsensa aikuisuuden kynnykselle, yliopistoon ja muihin opinahjoihin, alkoi uusi sota. Siis siinä välissä oli vain 22 vuotta rauhaa?
Miten onkin mahdollista, että tämä sodan jälkeinen sukupolvi on saanut nauttia tätä taivaallista rauhaa koko elämänsä ajan - 72 vuotta? Onko maatamme jäänyt siunaamaan presidentti Kyösti Kallion 'Rukous kansamme puolesta'? Sehän oli hänen hätähuutonsa Isälle, Jumalallemme - vuonna 1940? Rukous päättyy seuraaviin sanoihin:

"Auta meitä Pyhän Henkesi kautta ryhtymään

omassa elämässämme taisteluun syntiä vastaan ja olemaan kestäviä loppuun asti.

Tee meidät kansamme keskellä merkiksi Sinun vapahtavasta armostasi.
Täytä meidät sinun rakkaudellasi,
että me tulemme kuuliaisiksi
Sinun käskyillesi.
Rakkautesi olkoon meissä se voima,
joka voittaa pimeyden vallat kansassamme.

Herra Jeesus Kristus, kaiken voimme  Sinun kauttasi, siihen me uskomme. Armahda meitä. Aamen."

Prinsessaelämää

Näin heinäkuussa kun Ruotsin kruunupää, Victoria, vietti 40 v juhliaan, nousi mieleeni tällainen tapaus hieman arkisemmasta prinsessasta.

Pikku-Irene oli ihastunut niin kovasti prinsessamekkoihin, ettei hän suostunut pitämään mitään muita vaatteita. Koko talvi kului jatkuvaan taisteluun äidin kanssa siitä, että olisi pitänyt lähteä pihalle leikkimään, mutta Irene ei millään voinut, koska hän piti niin kovasti prinsessamekostaan, ettei voinut luopua siitä hetkeksikään. Hänelle oli ihan mahdoton ajatus vetää punainen toppapuku ylleen ja kankeat talvitöppöset jalkoihinsa. Irene siveli hellästi turkoosin pitsimekkonsa etumusta (joka tosin oli käynyt hieman nuhjuiseksi) ja julisti äidilleen päättäväisesti - Minä tykkään tästä mekosta. Tää on mun prisessaelämä!

Mitäpä äiti sitten voi, kun lapsella on niin hyvä prinsessaelämä!

Joskus tuntuu siltä, että me aikuisetkin käyttäydymme kuin pikku-Irene. Rakennamme ympärillemme vahvat muurit, joiden läpi mitkään uudet vaikutteet tai ajatukset pääse tunkeutumaan. Varsinkin uskonasioita vastaan rakennetut muurit tuntuvan olevan usein aivan läpipääsemättömät.
Meillä Suomessa varsinkin mielletään uskonasioista puhuminen lähes häiritsemiseksi ja toisen elämään kovalla kädellä puuttumiseksi. Jokaisen usko tuntuu olevan vain tämän ihmisen oma asia. Nuorena se oli helpompaa. Muistan, kuinka rippikouluikäisenä käytiin kiihkeitä keskusteluja ja pitkää kirjeenvaihtoa kavereitten kanssa siitä, tuleeko jokainen omalla uskollaan autuaaksi.

Tarvitaan erityisen tarkkoja tuntosarvia siinä, milloin puhut lähimmäisellesi Jumalasta, ja milloin taas on aika vaieta. On aivan turhaa yrittää puhua silloin, kun kuulijan korvat eivät ole auki. Toisen mieleen on mahdoton tunkeutua.
Aivan ydinasia onkin, milloin voin puhua, ja mitä puhua. Ja milloin taas pitää vaieta.
Parhaita tilanteita ovat ne, kun toinen itse kysyy jotakin.

Suosikkievankelistani Jaakob sanoo 1:5 "Jos joltakulta teiltä puuttuu viisautta, pyytäköön sitä Jumalalta!" 
Voi, miten tuo viisaus olisi kovasti itsekullekin tarpeen ja tervetullutta!

Ef. 4: 29 antaa vinkkiä siihen, minkälaista puhetta ihmisten on helpompaa kuulla niin, etteivät kuulijan korvat napsahda heti kiinni.
"Älkää päästäkö suustanne sopimatonta puhetta, vaan puhukaa sitä, mikä kulloinkin on hyvää ja hyödyllistä ja kuulijoille iloksi.

Puhumisen lähtökohta on siis toinen ihminen niin, että hänelle tulisi kuulemisesta hyvä mieli, jopa ilo! Tarvitsemme melkoisesti myötätuntoa ja taitoa asettua toisen ihmisen ajattelumaailmaan - jokaisen omaan prinsessaelämään.
Olemme kiireisiä, välinpitämättömiä, jopa ylpeitä, ja omalla ymmärryksellä se tuskin edes onnistuu. Avuksi kuulijalle mieleisiin puheisiin tarvitaan itseä suurempaa Viisautta.