Mikä SE oli?

Magdaleena on, minun vielä Eilatissa ollessa, julkaissut blogissamme tästä samasta kohteesta kuvan. Hän oli ottanut kuvansa varmaankin viikko ennen minua, kahdeksannessa kerroksessa sijaitsevan seurakunnan parvekkeelta. Minun kuvani on otettu tasan viikkoa myöhemmin, iltahämärissä, samaisen, Eilatin puoleisilla vuorilla sijaitsevan 9-kerroksisen tornitalon katolta. Sapattikokouksen päätyttyä olimme kaikki kiivenneet talon kaiteella ympäröidylle tasaiselle katolle, josta käsin siunasimme alueen maita ja kansoja. Israelin lisäksihän sieltä näkyvät Jordania, Saudi-Arabia ja Egypti. Tilaisuuden päätteeksi töräytti pastori soofar-torveensa ja sen ääni jäi kiirimään kaupungin ylle. Tunne sisälläni oli tässä hetkessä värisyttävän juhlallinen.

Kuvassa taka-alalla näkyy siis Jordanian puoleinen vuoristo ja sen alapuolella sijaitseva Akaban kaupunki, johon on Eilatista matkaa vain viitisen kilometria.

  Kun Magdaleena-paran viikon kestänyt piipahdus oli päättynyt, päätimme Ruut-ystäväni kanssa mennä ikäväämme lievittämään erääseen löytämäämme uuteen ruokapaikkaa kaupungin halkaiseman kanavan tuolla puolen. Matkalla kohti kanavan ylittävää siltaa kuului edestämme vasemmalta, Eilatin vuorten suunnalta, äkkiä kova jyrähdys. Pysähdyimme silmät seljällään kuuntelemaan jatkuuko tuo ääni. Taas jyrähti. Ukkonen se ei ainakaan voinut olla, sillä taivas oli täysin pilvetön.

Olimme edellisenä päivänä kuulleet erään paikallisen historianopettajan kertomana uutisen siitä, että taas oli Israelin alueelle tehty ohjusiskuja, mutta ne olivat onneksi pudonneet asumattomille alueille. Olimme siis varmoja, että nämä jyrähdykset olivat jatkoa eilisille. Odottelimme hievahtamatta mitä nyt seuraisi ja kun niitä ei enää uusia tullut, jatkoimme matkaa kanavanrannan ruokapaikkaamme. Mutta odotellessamme annosten valmistumista alkoi uusi jyrähtely, mutta nyt ääni kuului Jordanian suunnalta. Tuijotimme vuoria takanamme. Näkyisikö siellä jotakin, räjähdyksiä, lieskoja tai... ... ja silloin koko probleema valkeni meille. Suuri rekka ylitti juuri kanavasillan ja sen peräpää aiheutti jälleen kovan jyräyksen. Kanavan ylittävä silta oli nostosilta ja siinä oli joitakin liikkuvia metalliosia, jotka raskaan ajoneuvuon ylittäessä sitä osuivat lujasti rämähtäen toisiinsa, kuulostaen suorastaan räjähdykseltä --- ainakin herkkähermoisen turistitytön mielikuvituksessa.

Koti-Suomessa sain kuulla, että Gazan alueelta oli todellakin ammuttu lomamme jälkimmäisellä viikolla Katjusa-ohjuksia Israelin puolelle, mutta koska niitä ei voi ohjailla, olivat ne lennelleet minne sattuu, eikä vahinkoa ollut tullut kenellekään, eikä millekään. Kokemuksestamme kovasti huvittuneelta mieheltäni sain  kuulla , etteivät Gazan suunnalta lähetetyt ohjukset Eilatiin asti mitenkään edes lentäisi.

- Mutta, mutta... minähän luulinkin että Al Gaida ja Siinai ja sillälailla...

Viime vuonna, kuuden viikon matkamme aikana, oli tässä maassa, kuin myös koko maailmassa, poliittisesti hieman hankalampi ajankohta. Olihan Israelissa pääministerin vaalit ja samassa kuussa Yhdysvaltain presidentinvaalit. Silloinkin, eräänä iltana huoneessamme, pelästyimme pahan kerran, kun ulkoa alkoi kuulua valtaisa rakettitulen räiske. Kun lopulta uskalsimme raottaa verhoja saimme iloksemme todeta, että kaupungilla oli meneillään jokin iso juhla ja taivaalle ammuttiin valtava määrä kauniita ilotulitusraketteja.

Kyllä meitä tyttöjä silloin nauratti.

Mutta tulenaroilla siirtokunta-alueilla, niin rannikon tuntumassa kuin pohjoisessakin, ei naureta. Myös Suomesta käsin on näille seuduille hankittu luodinkestäviä bussipysäkkejä sekä pommisuojia. Jatkuvan pelon alla elävät lapset kokevat näillä seuduilla syvää ahdistusta. Eräs suomalainen kristillinen järjestö on rahoittanut  pelosta sairastuneille nuorille tytöille oman asuntolan - hoitokodin - jonka yhteydessä on myös koulu. Paikka on  nimeltään Eden.

 Puolin ja toisin tätä maailmankolkkaa on hätää, emmekä me voi asialle mitään. Tai voimme tietysti - rukoilla! Eikä se olekaan vähäinen apu. Olisipa jännittävää joskus nähdä aivan konkreettisesti se voima minkä rukous muassaan tuo - asiaan kuin asiaan. Sen näkeminen saisi varmaan meissä aikaan monia uusia siipipareja.

Matteus 5:9 sanoo:

"Autuaita ovat rauhantekijät, sillä heidät pitää Jumalan lapsiksi kutsuttaman."

Kuvassa minua ja Ruut-ystävääni imarteleva riikonkukko paikallisella delfiinirannalla.

Prinsessaelämää

Kuva hotellialueemme uima-altailta

Shalom-terveiset Israelista.
Vaaleanpunaiselta pilveltä on taas laskeuduttu alas arkeen. Kotiin on tietysti aina mukava tulla ja muistoissa on tarpeen tullen lupa käydä lepäilemässä. Niin teen nyt tässä tekstissänikin.

Olin tulossa aamu-uinnilta vettä valuvana, kylpytakkiin kietoutuneena kohti oman hotellisivustani ovea. Sen edessä seisoi neljän hengen ryhmä suomalaisia, kaksi mukavanoloista keski-ikäistä pariskuntaa, jotka olivat ilmeisesti tulleet kaupunkiin edellisen päivän lennolla koti-Suomesta. Kun he totesivat minut ilmiselvän suomalaiseksi ja jo paikkaan kotiutuneeksi, alkoivat he kysellä minulta kaikenlaista. Eräs kysymyksistä kuului: 'Miksi tulet aina Eilatiin?' Vastaus tuli - minulle itsellenikin - hämmästyttävän helposti. 'Täällä on valoa, lämpöä, siistiä, hiljaista ja turvallista. Mitään muuta minä en sitten kaipaakaan.' (Matkani syvintä syytä, sitä mitä tein hotellin synagogassa, en tälle joukolle ruvennut avaamaan.)
 He olivat vastaukseeni ilmiselvän tyytyväisiä. Olivat ilmeisesti sen verran jo kaupunkia itsekin kierrelleet ja kertomansa perusteella paljon muuallakin maailmalla matkanneet, joten oli mihin verrata.

Näin on. Kaupunki on kuin juuriharjalla pesty. Roskia ei näy missään. Ruokapaikat ovat siistejä ja turvallisia. Rannoilla ei musiikki pauhaa, ei ole pelkoa lasinsiruista eikä huumeneuloista, eikä nuoriso loju siellä oluttölkkikasseineen. Ajattelin omaa Munkkiniemen hiekkarantaamme, tai Hietaniemenrantaa. En antaisi pienen kaksivuotiaan lapsenlapseni tepastella siellä paljain pikkuvarpain. Eilatissa voi. Kummallista, mutta näin oli. Kaikki kulkivat rannoilla paljain jaloin.

Nyt kun arabimaissa kuohuu, oli Suomesta lähtevä koneemme viimeistä paikkaa myöten täynnä. Vielä viime vuonna, näin tammikuussa, oli kone vain puolillaan. Egyptin ja Jordanian matkailu on kuuleman mukaan pudonnut 70% edellisistä vuosistaan ja tälle alueelle yleensä suunnanneet talvimatkaajat ovat ilmeisesti valineet nyt kohteekseen Eilatin. Toivottavasti he löytävät samat, tämän alueen erityisarvot, kuin mekin.

Mainitsin suomituristeille eräänä Eilatin ominaisuutena turvallisuuden. Kaikki tiedämme, että sen kanssa on tänään tätä ja huomenna mahdollisesti jotain muuta. Senkin saimme kahden viikon sisällä kokea, mutta siitä kerron blogissamme parin päivän päästä.

Tämän kuvan olen ottanut hotellihuoneemme parvekkeelta. Ruut ystäväni ui siellä kilometrin mittaista aamulenkkiään. Minulle riitti 200 metriä ja silloinkin otin aina välillä salaa vauhtia pohjasta.

Haja-ajatuksia juutalaisuudesta

Joku tarkkaavainen bloginlukija on saattanut huomata, että olen päivittänyt blogiamme useita kertoja peräkkäin. Salome on ollut tähän asti Israelissa, ja on parhaillaan Ruutin kanssa palaamassa. Mirjam jää vielä kolmanneksi viikoksi. Kun olen kaipaillut kavereitani, niin tekstarit ovat lennelleet edestakaisin, ja ajatukset pyörineet vielä koko kuluneen viikon Israelin asioissa.

Näimme matkallamme paljon alijan, muuton, tehneitä juutalaisia. Hotellissa meitä palvelivat mustaihoiset Afrikasta tulleet nuoret ihmiset. Kansainvälisessä seurakunnassa tapasimme mm. Kuubasta, Meksikosta ja Espanjasta tulleita. Ja kaduilla kuului Venäjältä tulleiden juutalaisten puhe.
Kaikkialta ympäri maapalloa muuttaneita oli niin paljon, että heprean kielen harjoittelumme jäi kovin vähäiseksi, sillä heidänkin kielitaitonsa oli vasta vaiheessa.

Joh. 1. luvussa Jeesus kutsuu itselleen oppilaita. Hän tapaa Andreaksen, Filippuksen ja Natanaelin. Kun hän näkee Natanaelin tulevan, hän sanoo oudolta kuulostavat sanat: - Siinä oikea israelilainen, mies vailla vilppiä!

Paavalin lähetysperiaate oli,  että evankeliumi oli kerrottava "juutalaisille ensin". Heillä oli jo kirjoituksien kautta saatu ilmoitus Messiaasta, joka sitten toteutui Jeesuksessa.
Tämä evankeliointi ei kuitenkaan ole mennyt perille kuin vasta lyhyen ajan, sillä juutalaisuudessa on varsinaisesti kaksi uskonkohtaa: Jumala on yksi, ja Jeesus ei ole Messias!

Ortodoksimunkki Serafim Seppälä antaa myös yhden vastauksen siihen, miksi messiaanista juutalaisuutta ei voi olla olemassakaan. Hän sanoo, että juutalaiset ja ortodoksit ovat samaa mieltä siitä, että ihminen voi olla joko juutalainen tai kristitty. Jos hän yrittää olla molempia, hän ei voi olla kumpaakaan.

Näitä epämääräisiä olentoja, messiaanisia juutalaisia, on maassa kuitenkin 10 000 henkilöä. Monet heistä ovat tulleet Venäjältä, mutta heidän on usein vaikea löytää Israelissa seurakuntaa. Kaiken lisäksi heitä yritetään monin eri tavoin käännyttää takaisin juutalaisuuden piiriin.

"Oikea israelilainen" tarvitsee paljon rohkeutta ja rehellisyyttä viedä veljensäkin Jeesusta tapaamaan.
- Tule, niin näet, sanoi Filippus. (Joh. 1:46)

Kuulin jo Suomessa ja sitten Israelissa ollessani herätyksestä, joka on alkanut Nasaretin arabien keskuudessa. Arabien kääntyminen on herättänyt myös kiinnostusta juutalaisten joukossa. Israelilainen keskustelukaverini sanoi, että koska näiden kahden kansanryhmän kesken on jatkuva ristiriita, niin juutalaiset eivät halua, että arabeilla olisi asiat "paremmin". vaan alkavat tätä kautta kiinnostua kristinuskosta.
Mene ja tiedä. Kaikenlaiset tiet ovat Jumalalle mahdollisia: tällaiset kummalliset kiertotietkin.

Mielessä pyhät matkat

Sillä aikaa kun olin ollut matkalla, postia oli kertynyt paksu pino pöydänkulmalle. Kun selailin sitä, huomasin, että joukossa on muutama värikäs lehti, joissa houkuteltiin lähtemään taas liikkeelle.

Nykyisin matkailu on kaikkien ulottuvilla. Muistan kuinka tätini kävi miehensä kanssa 1960-luvulla Pariisissa ja lähetti sieltä kortin. Kuva esitti Eiffel-tornia iltavalaistuksessa, autoja vilahteli etualalla, niistä jäi yöhön kirjavat vauhtiviivat. Matkailu oli vielä niin ihmeellistä - varsinkin Pariisissa käynti - että kortti työnnettiin keittiön paneelin rakoon. Siellä se levätä vuosikaudet.

Saamani lehdet esittelivät monenlaisia teemamatkoja. Saattoi valita matkan, joka erikoistui lasketteluun, golfaamiseen tai Harry Potter-kirjoihin. Olen itsekin ollut erilaisilla teemamatkoilla: vaellellut Itävallan ja Saksan rajamailla tai osallistunut kirjoittajakurssille Santorinin saarella. 

Mikä sitten tekee jostakin matkasta pyhän matkan, kohde vai sisältö?

Kun Teddy Kollek oli Jerusalemin pormestarina, niin kaupungissa vieraileville jaettiin hänen allekirjoittamaansa pyhiinvaellustodistusta, jossa oli Psalmin 84 säe: Autuaita ovat ne, joilla on mielessä pyhät matkat.

Joskus matkalla käy niin, ettei pyhyys löydy paikan pyhyydestä huolimatta. Ympärillä voi olla niin kova hälinä ja kirkoissa paljon ruuhkaa, ettei pyhä pääse koskettamaan. Ympärillä olevien jumalanpalvelijoiden pukeutuminen, käyttäytyminen ja palvontatavat voivat tuntua niin vierailta, että huomio menee ihmettelyyn. 

Näin minulle kävi ollessani ensimmäistä kertaa pyhällä haudalla. Suitsutusastiaa heilutteleva munkki ja kivipaatta maaten suuteleva nainen saivat minut tuntemaan itseni ulkopuoliseksi. 

Joskus pyhyys löytyy yllättäen. Nyt Eilatin matkalla sain kokea sitä Timnan erämaan hiljaisuudessa ja sen keskellä olevassa Ilmestysmajassa. Samoin myös niinä hetkinä kun luin yksinäisellä parvekkeellani Mooseksen elämästä katsellen ympärillä olevia vuoria. 

Usein Jumalan läheisyyttä ei löydä sieltä, missä on kuvitellut löytävänsä hänet. Vieraskielisessä messussa voi kokea vierautta, mutta Jumala voi puhua tuttua kieltä juuri siihen arkiseen tilanteeseen ja niiden asioiden keskellä, missä kulloinkin olemme.

Kun kohtasimme kadulla vanhan Venäjältä tullen miehen, joka keräsi pulloja. Tai kun jaoimme ystävien kesken ilon tai surun hetkiä, toimme niitä rukouksessa Isän eteen. 

Jumalan puhe voi olla sellaista puhetta, mitä ei heti edes tunnista hänen puheekseen. Hän voi yllättää toisenlaisuudella. Hän näyttää matkakumppanin vierelläni pöydän äärellä, kadulla tai poluilla. 

Ehkä juuri tämän takia Jumala tuli ihmiseksi, ihmisten elämään, että Pyhä ja ääretön voisi koskettaa meidän äärellistä arkea.      

Muistelen kameran kanssa

Olen kuvassa liikkeellä Eilatissa aamuvarhain kameran kanssa.
Tein tähän blogiin uuden sivun Kuvia Eilatista 2014. Se löytyy sivupalkista. Olkaapa hyvät!

Ensimmäisen kerran lähdin Israeliin kesällä 1980. Ystäväni asui siellä perheineen, hän oli kutsunut minut luokseen Tiberiakseen. Toiviomatkoilla oli silloin tarjolla kahden viikon matka, joista ensimmäinen kierreltiin Israelin raamatunhistoriallisissa kohteissa ja toinen lepäiltiin Tiberiaksessa.
Ei ollut kuin yksi pulma: minulla ei ollut rahaa, sillä olin ollut töistä pois kaksi vuotta kuopukseni syntymän jälkeen.
Juuri silloin Kotiliesi järjesti kirjoituskilpailun, jonka palkintona oli senkokoinen summa, että voisin sen turvin lähteä Israeliin. Lähtemisen merkiksi panin, että jos voitan, niin lähden voittorahalla matkalle.

Näin tapahtui, rahojen järjestyminen kahden kotiäitivuoden jälkeen oli mielestäni suuri ihme.
Kun istuin lentokoneessa, katselin ikkunasta pilvimattoa, jolla ei ole alkua eikä loppuakaan. Olin kiitollinen taivaan Isälle, jonka armo on myös loputon ja ääretön, niin että hän teki lähtöni mahdolliseksi.

Kirjoitin koneessa päiväkirjaani, kuinka olen onnellinen ja etuoikeutettu. Ei edes Mooses päässyt Israelin maahan. Hän sain vain katsella Luvattua maata Nebon vuorelta. Jumala sanoi hänelle: - Mene nyt Abarimin vuoristoon, ja nouse Nebonvuorelle, joka on Moabin maassa vastapäätä Jerikoa. Sieltä saat katsella Kanaaninmaata, jonka minä annan israelilaisille omaksi. Vuorelle, jolle nouset, sinun on kuoltava.

Kun ajattelin tätä Mooseksen kohtaloa, tunsin olevani todella hemmoteltu, sillä Mooses oli sentään ihminen, joka kävi Jumalan kanssa suoraan työneuvotteluita.  Itse olin silloin vain nuori perheenäiti, satunnainen matkailija, sydämessäni pelkkä likanrätänä, mutta pääsin maahan, jonne Mooses ei päässyt edes 40 vuoden harhailun ja kansan luotsaamisen jälkeen.

Kun juttelin näistä ajatuksista Salomen kanssa, hän sanoi, että Mooseksen vastuu kansasta  loppui Nebon vuorelle. Kansa tarvitsi uuden ja tuoreen johtajan,  hän oli Joosua, sillä edessä oli Kanaaninmaan  valloittaminen. Se ei ollut mikään helppo tehtävä, kun se piti taistella omaksi pala kerrallaan.

Tällä vuoden 2014 matkalla Mooses tuli minulle läheiseksi. Ehkä se johtui käynnistä Ilmestysmajalla. Selailin Mooseksen kirjoja huoneeni hiljaisuudessa, ja mietin hänen persoonaansa.
5. Mooseksen kirja loppuu näihin sanoihin:
Israelin kansasta ei ole enää koskaan noussut sellaista profeettaa kuin Mooses, jonka kanssa Herra puhui kasvoista kasvoihin. Kukaan muu ei ole tehnyt sellaisia suuria ja pelottavia mainetekoja, joita Herra lähetti tekemään faraolle, kaikille hänen palvelijoilleen ja koko Egyptinmaalle, ihmetekoja, jotka Mooses teki koko Israelin kansan nähden Herran väkevän käden voimalla.









 

Päiväkirjan sivuilta

Päiväkirjaa Eilatista 17.1.2014

Kirjoitan tätä Eilatissa hotellin parvekkeella. Iltapäivän aurinko hohtaa ja kuumottelee kasvoja. Katselen Eilatin vuorille, joita aurinko maalaa, saa varjot ja valot voimakkaammin näkyviin. Palmujen oksat parvekkeen vieressää heilahtelevat verkkaisesti lämpimässä tuulessa. Kaupunki on hiljenemässä, kohta alkaa sapatti.

Voidaan toivottaa toisillemme shabbat shalom -  sapatin rauhaa.

Olemme viettäneet tämän päivän paikallisen ystävämme ja hänen miehensä seurassa. Kävelimme lähelle Egyptin rajaa Abu Josefin teltalle, jossa söimme beduiiniaterian. Siihen sisältyi ohutta paistettua beduiinileipää, valkoista vahvanmakuista tuorejuustoa, hummusta ja täkäläistä suosikkivihannestani, kurkkua, sekä tomaattia..

Käveltyämme kaupungista kuutisen kilometriä olikin leppoisaa lepäillä matalilla sohvilla, jotka olivat kuin paksuja patjoja.

Pääsimme käymään ystäviemme kanssa myös maailman parhaassa maustekaupassa, ja sitten saimme kyydin vielä parin kilometrin päähän Jordanian rajalle ihmettelemään naapurimaan läheisyyttä. 

Nyt on lepohetki, minä kirjoittelen, ja matkakaverini taitavat olla uimassa nauttimassa lämmitetystä altaasta.

 - Aika ylellistä, mieli on tällaisesta hemmottelusta kovin kiitollinen.

Oleskeluni Eilatissa on tällä erää päättymässä. Ylihuomenna nousen koneeseen, joka kiidättää kotimaahan pimeän ja pakkasen keskelle. 

Jo nyt olemme kuitenkin ruvenneet taas sanomaan: ensi vuonna Eilatissa. Nämä rukousmatkat tuntuvat kovin tärkeiltä. Muistelimme, minkälaisten asioiden puolesta olimme vuosi sitten rukoilleet, ja miten monet niistä olivat ratkenneet  onnellisesti.

Toistelimme usein viime vuonna lausetta: taivas on auki Eilatissa. Jotain merkillistä tässä paikassa tuntuu olevan, aivan kuin olisi suora linja täältä ylöspäin.

Menemme tänä iltana kansainväliseen seurakuntaan Shelteriin, avoimen taivaan alle, istumme akaasiapuun suojaan ja katselemme, kuinka täysikuu vaeltaa yötaivaalla ja ihmiset laulavat samoja tuttuja ylistyslauluja eri kielillä.

Huomenna kiipeämme Migdaliin (korkeaan tornitaloon), siellä kokoontuu seurakunta, jossa käy paljon suomalaisia turisteja. Migdal sijaitsee ylhäällä Eilatin vuorella ja sen yhdeksännen kerroksen parvekkeelta voi katsella suoraan Akaban lahdelle ja naapurimaihin: vastapäätä olevaan Jordaniaan (kauempana oleva talojen ryhmä onkin jo Akaban kaupunkia!)  vinosti oikealle Saudi-Arabiaan ja vieressä olevaan Egyptiin. (ks. yläkuva)

Eilat on kuin jalka, jolla Israel seisoo. Eilat on tärkeä, sillä jos jalka huojuu, koko maa huojuu. Täällä tuntuu hyvin luontevalta rukoilla rauhaa rajoille ja koko Israelin maalle. 

Timna, tabernakkeli - ma ze?

Nyt ollaan jo näin osaavia! Ma ze tarkoittaa ‘mikä se on’. Timna taas on ehkä yksi maailman upeimmista luonnonsuojelualueista keskellä autiomaata, n. 20:n kilometrin päässä Eilatista - ja sana Tabernaakkeli vuorostaan tarkoittaa Ilmestysmajaa.

Magdaleena lähetti edellisessä blogissaan jo Timnan laaksosta terveisensä ja minun sydämeni jäi tänne koukkuun jo viime vuonna. Vuorten ja kallioiden väliin jäävä täydellinen hiljaisuus ja kallioissa vaihtuvien värien salaperäinen leikki oli ällistyttävää.

 Saisinpa joskus mahdollisuuden viettää siellä kokonaisen vuorokauden?

Entä tabernaakkeli? Kun ensimmäisen kerran näin kallion juurella tämän kummallisen rakennelman oletin sen olevan eläinten suojan. Majaa ympäröivä alue oli ympäröity luonnonvalkoisella puuvillakankaalla yltympäri ja alueen keskellä oli jokin teltantapainen. Meillä kaikilla on varmasti oma käsityksemme tästä Israelin heimon erämaavaelluksen aikana rakentamasta Ilmestysmajasta - myös minulla. Erittäin tarkat rakennusohjeet on itse Jumala antanut Moosekselle 
(2. Moos.) ja juuri niiden ohjeiden mukaan on Timnankin maja rakennettu. 

Luulin, aina eiliseen saakka, sen olleen vähän niin kuin temppelin - mutta sitä se ei ole ollut ja syy siihen selvisi minulle vasta nyt. Senhän piti olla purettavissa, kannettavissa ja taas pystytettävissä seuraavaan leiriin!

Opin täällä myös sen miksi juutalainen kynttilänjalka on seitsenhaarainen. Jokainen niistä edustaa oppaan kertoman mukaan jotakin Jumalan ominaisuutta kuten armollisuus, pitkämielisyys, oikeudenmukaisuus jne. Sain myös nähdä mitä liitonarkussa säilytettiin. Myös sen tarkka jäljennös oli Timnan tabernaakkelissa ja arkku oli raollaan. Siellä olivat laintaulut ja Aaronin versova sauva.

On ihanaa oppia uusia asioita. Onneksi emme koskaan tule valmiiksi.

Vuorien sanomaa

Eilatin kone oli sunnuntaina viimeistä paikkaa myöten täynnä. Matkalaisia valoon, lämpöön Pyhään maahan näytti riittävän.

Vanhemman väen lisäksi liikkeellä oli perheitä ja yllättävän paljon myös nuoria ihmisiä

Jäljelle jääneitä matkoja oli myyty edulliseen hintaan, ja koska tilanne Israelissa on ollut nyt suhteellisen rauhallinen, oli väki lähtenyt joukolla liikkeelle.

Meidänkin ryhmämme kasvoi uudella jäsenellä, kun Mirjam liittyi joukkoomme. Tämä meitä  melko paljon nuorempi ilopilleri oli matkassa, kun suuntasimme ystävämme miehen ajamalla taksilla ja hänen opastamanaan Timnan laajaan autiomaahan. 

Salome kirjoitteli jo viime helmikuussa Timnan  sanoinkuvaamattoman kauniista vuorista, jotka vaihtavat auringonvalon vaikutuksesta väriä ruskeasta vihreään ja ruusunpunaiseen. Jatkan kuitenkin aiheesta hieman lisää muutamalla välähdyksellä, missä puhutaan Raamatun vuorista.

Mooseksesta, joka on yksi suurimmista kansanjohtajista, kerrotaan usein vuorten yhteydessä. Tässä muutamia esimerkkejä: Mooses sai vuorella Jumalalta lain Israelin kansalle. 

Hän iski sauvalla kalliota, ja sieltä alkaa suihkuta vettä. 

Kerran Mooses istui kalliolla ja rukoili voittoa vihollisistaan.

Vanhana Mooses sai katsella vuorelta Luvattuun maahan.
Kerran Jumala kehotti häntä seisomaan kalliolla ja piiloutumaan kallionkoloon, kun Jumala kulki ohi.

Vaikka Timnan kalliot ovat sateissa ja tuulissa rapautuvaa kuparin, hiekan ja suolan sekoituksena syntynyttä kiviainesta, kalliot kuvataan yleensä jykeviksi, horjumattomiksi ja pysyviksi turvapaikoiksi. Uusi testamentti puhuu vuorista myös kuvannollisessa mielessä, kun se puhuu hengellisestä kalliosta, joka on Kristus. (1. Kor.10: 4)

Kun ihmiset etsivät hädässään luotettavaa tukea, luotettavin kallio osoittautuu usein Persoonaksi. Jumala kutsuu ihmistä vierelleen, hän sanoo tälle kuten aikanaan Moosekselle: 

- Näetkö tämän paikan vieressäni?  Asetu seisomaan tähän kalliolle. 

Näinkin tarkasti Jumala voi osoittaa, ohjata ja neuvoa!      

Unenomaista

Täällä Eilatissa kaikki tuntuu kovin unenomaiselta. On kummalliselta löytää kaikki tutut asiat uudelleen. Talvi on samalla tavalla taittumassa kuten viime vuonnakin täällä ollessamme. Pelargonian pikkutaimet on istutettu, kastelulaitteet kulkevat niiden juurilla.

Hotellin käytävät kiemurtelevat tutusti palmujen alla. Kivetyksellä taapertaa punertavarintainen  tuttu kyyhky.

Pöydänkulmalla on pitaleipää, hummusta ja tuoreita pikkukurkkuja. Ja koneeni vieressä  käden ulottuvilla kupillinen murukahvia.

Kuin unta ja kuitenkin hetken aikaa totta ja tätä elämää.

Tänä aamuna luimme kolmen matkalaisen kesken Richard Bewesin kirjaa Hyvää Yötä. Sain kirjan ystävältäni, Elisabetilta, syntymäpäivälahjaksi. Kirjan ajatukset on tarkoitettu illalla viimeiseksi pyörimään mielessä niin, että alitajunta voi olla niitä myös työstämässä.

Me tosin luimme kirjan ensimmäisen tekstin aamupalaksi, ja hyvin se tuntui meille kolmelle, Salomelle, Ruutille ja minulle, sopivan, sillä olemme kaikki yökukkujia. Joskus unettomuus piinaa jopa vaivaksi asti.

Bowes aloittaa siitä, että Mooseksen kirjan sanat Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni ensimmäinen päivä, pitäisi sanatarkasti käännetynä kuulua: Oli ilta ja oli aamu, ensimmäinen päivä.

Vuorokauden aikojen järjestys on myös mielenkiintoinen, sillä ensin on ilta ja sitten vasta aamu! Tämä järjestys on tuttu juutalaisuudesta. Alkaahan heidän sapattinsa illalla kello kuusi ja päättyy seuraavana iltna samaan aikaan.

Bewes nostaa tästä esiin tärkeän näkökulman, hän muistuttaa, että että yö onkin uuden alku!
Kun näin ajattelemme, emme ahdistu yön sudenhetkistä, vaan elämän yöajat voi nähdä professori Leonard Baconin tavoin: -Siunattuja ne, jotka ovat oppineet katsomaan sellaisina aikoina eteenpin, eivät taaksepäin.

Itse Jumala on kanssamme myös öisin, hän ei ole koskaan vapaalla- olipa sitten yö tai päivä.

 Daavid laulaa hänestä: - Yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo. Ps. 139:12

Ja Jeesus sanoi kerran: - Minun Isäni tekee työtään taukoamatta, niin teen myös minä Joh. 5:17 

Tällaista me kolme opimme tänä aamuna. Kiitos Elisabetille hyvästä kirjasta!

Valoon

                     

                     Auringon ikävä
                     lasia talven ikkunassa.
                     Kurkotan valoa kohti

                     Kuusien kumartuneet niskat
                     talven ja tuulen taivuttamat
                     Lumitaakat olkapäillä

                     Kaikki kaipaavat valon viivähdystä
                     ruokojen kohmettuneet sulkakynät
                     kesken kahinaansa hiljentynyt kaisla

                     Hiljentyneet myös minun sanani
                                                               värini
                      liikkumattomina lepäävät kynät

                     Päivät täällä täynnä pimeää 
                     - mutta jossain niin avaraa, että utukin murenee

                     Haron, hapuilen
                     yö hyytää eksyneitten tähtien puistossa
                     Juuri tänään kohoan kaikkia 
                     kysymyksiä ja kipuja keveämpänä

                    Tahdon vain katsella valtavaa Valoa



Magdaleenan kuva ja runo ovat syntyneet elämänkaarimaalauksen kurssilla pari päivää sitten.

                     

Taivas on auki

Kuva: Martta Wendelinin maalauksen pohjalta Salome.

Uusi vuosi, uudet toiveet, uudet odotukset ja uudet rukoukset.
Olen joskus kesäisessä blogissani kertonut Lutherin opetuksen rukouksesta. Siinä hersyy herkullisella tavalla Lutherille tyypillinen ronskius ja syvällinen huumori. Hän sanoo sen näin: "Niinkuin suutari tekee kenkiä ja räätäli takkeja, niin on kristitynkin rukoiltava. Rukoileminen on kristityn käsityötä."

Mutta - kuuleeko Jumala minun rukoukseni. Kyllä kai Hän kuulee noiden hurskaiden ja hyvien kristittyjen rukoukset, mutta entä minun? Olenkohan edes mikään kristittykään?
Onneksi rukous ei ole mikään tekniikkalaji. Pikemminkin päinvastoin. Hän on luvannut ottaa vastaan jokaisen luoksensa tulevan ilman mitään sisäänpääsyehtoja. Jumalan luomien ihmisten suuri etuoikeus on olla yhteydessä Tekijämme kanssa. Meillä on oikeus tulla Isämme luo niinkuin lapsi tulee isänsä luokse tietäen, ettei häntä ajeta pois.
Matteus 6:5-13 antaa meille hyvinkin tarkat ohjeet kuinka rukoilla 'oikein.' Kuulemisen ehtona ei esimerkiksi ole se, että näytämme hurskailta, pikemminkin päinvastoin, meitä neuvotaan menemään huoneeseemme ja sulkemaan oven, että saamme olla kahden Hänen kanssaan. Rukous ei Jeesuksen sanojen mukaan myöskään ole monisanaista löpinää eikä huutoa, ikäänkuin meillä olisi huonokuuloinen Jumala.

Rukous on siunattu salaisuus. Kun olet rukoillut voit antaa asian olla. Luota siihen, että asiasi on kuultu. Joskus Jumala kyllä sanoo myös EI. Se on merkki siitä, että jokin muu ratkaisu on Herralla tiedossa ja tukkoinen tie tulee aukeamaan jostakin muusta kohtaa.
Psalmissa 91: 14-15 on lisälohtua niille, jotka ovat kokeneet että taivas on kiinni, kukaan ei vastaa. Psalmin jakeet päättyvät sanoihin:" Minä olen sinun tykönäsi, kun sinulla on ahdistus."

Minun lapsuudessani opetettiin rukouksesta näin: Rukous on avain aamuun ja lukko illan oveen. Tämän kun muistaisi, ei olisi niin korkeaa kynnystä elämän taitekohdissakaan kääntyä Hänen puoleensa.

Otsikkoni tässä blogissa on: 'Taivas on auki'. Sunnuntaiaamuna olemme neljän naisen porukalla lähdössä kahdeksi viikoksi Eilatiin. Viime vuonna, kuuden viikon rukousmatkallamme Eilatissa, tuli meille heti jo matkamme alkupuolella kummallinen tunne. Ikään kuin Magdaleenalle ja minulle olisi kerrottu, että juuri Eilatissa taivas on erityisen auki. Toivomme, että se on auki vielä tänäkin vuonna!. Niinpä olen pakannut mekkojen ja shortsien joukkoon ison läjän myös esirukouksia. Ne ovat kyllä painavia, mutta onneksi lentoaseman vaaka ei niitä havaitse.
Seuraava blogini minulta lähtee siis Punaisen meren rannalla olevasta tutusta nettikahvilasta. SHALOM.

Kuva: Avain aamuun, lukko illan oveen. Salome, öljy 1998.

Hevosenkenkä

Löysin tieltä hevosenkengän. Kenkä oli niin vanha, että sen täytyi olla jonkun löytämä ja siihen nakkaama. Tiellä ei ole kulkenut hevosia enää aikoihin.
Muistan, kuinka lapsena ilahduin hevosenkengän löytämisestä, sitä pidettiin hyvän onnen enteenä.
Ei kai ole sattumaa, että uudenvuoden tinatkin ovat hevosenkengän muodossa. Lapsena ja nuorena meillä oli leikkimielisenä tapana  heijastella seinälle alkavan vuoden onnen näkymiä sulatettujen tinojen avulla. Laivan hahmo oli tarkoittavinaan matkaa, enkeli, tähti tai perhonen onnea ja kaikki röpelöisyys rahaa.

Salome kirjoitti edellisessä blogikirjoituksessa ihmisten tyytyväisyydestä. Hän puhui siitä, miten lyhyt ihmisen muisti on hyvien asioiden suhteen. Valitamme helposti kovin pienistä asioista.

Sanomalehtien liitto teki kuluneena syksynä onnellisuuskyselyn, jossa haastateltiin yli 3500 suomalaista. Heiltä kysyttiin, ovatko he onnellisia. Kyselyn vastaus oli mielestäni rohkaiseva, sillä  87% kertoi olevansa onnellinen. Heistä jopa 16 % sanoi olevansa oikein erityisen onnellinen.
Prosenttiluku on korkea siihen nähden, etteivät vastaajat suinkaan olleet säästyneet elämän kolhuilta.
Kaksi kolmasosaa jopa sanoi kokeneensa vastoinkäymisiä. Joka neljäs oli joutunut kohtaamaan sairauden tai jopa menetyksiä lähipiirissään. Joka kahdeksas oli joutunut kärsimään työttömyydestä.

Ajattelen, että näin korkea onnellisuusprosentti (87%) kertoo siitä, että ihmiset osaavat tunnistaa ja arvostaa elämänsä hyviä perusasioita, jotka ovat kuitenkin kunnossa. Maassa on rauha, elämä täällä sujuu, perusta ei huoju. On koti, ruokaa, vaatteita, lämpöä. Terveyskin on kohtalainen ja tyydyttäviä ihmissuhteita riittää ympärillä. On ehkä löytynyt joku läheinen vierellä kulkijakin.

Minulle tuli hyvä mieli, kun luin tutkimuksen tuloksia. Vaikka usein natisemme pikkuasioista kuten Salomen mainitsemasta salaatin tuoreudesta, ne eivät kuitenkaan merkitse niin paljon. Ehkä tuollainen nitinä onkin suurelta osalta vain yhteiskuntaan pesiytynyt huono tapa. Ehkä kannattaisi pysähtyä miettimään, miten itse puhuu arjen asioista. Levittääkö ympärilleen hyvää mieltä, vai lisääkö omalta osaltaan tyytymättömyyttä?

Psalmilaulaja laulaa kaikkein syvimmästä onnen lähteestä: Minun onneni on olla Herraa lähellä.
Ps. 73:27


Anna-Mari Kaskinen on näistä sanoista kirjoittanut suositun virren 517. Kirjoitan siitä muutaman säkeen, jos joku innostuisi vaikkapa virttä hyräilemään.

Herra, kädelläsi asua mä saan,
turvallisin käsi päällä maan.
Siellä kaikki saavat uuden sydämen,
rauhan annat haavat sitoen.
Onneni on olla Herraa lähellä,
turvata voin yksin Jumalaan.
Onneni on olla Herraa lähellä,
tahdon laulaa Hänen teoistaan.

Perspektiiviä - kiitos!

Kuvassa kaksi pientä inkeriläispakolaista kaukana kotoaan, jossakin päin Siperiaa. Kuva liittyy tämän blogin lopussa olevaan tekstiin.

Joulukuun alussa ilmestyneessä Kodin Kuvalehdessä oli artikkeli Helsingin Sanomien - maailman kriisialueilla työskentelevältä nuorelta lehtikuvaajalta - Sami Kerolta. Lehtiartikkelin painava otsikko oli "PULLO  PERSPEKTIIVIÄ  - KIITOS".
Sami kertoi lehtiartikkelissaan olevansa raivoissaan, palattuaan kriisialueilta koti-Suomeen ja joutuessaan täällä kuuntelemaan, kuinka aikuiset ihmiset känisevät jonninjoutavista asioista, kuten lounassalaatin tuoreudesta. Hän sanoi olevansa vihainen hyvinvoivan pallonpuoliskon kansalaisille, jotka eivät tajua, kuinka käsittämättömän onnekkaita he ovat. Hän tunnusti olevansa täysin samaa mieltä norjalaisen kirjailijan Erlend Loen kanssa siitä, että perspektiiviä pitäisi myydä pullotettuna kaikissa lähikaupoissa.

Joku on joskus jossakin sanonut, että ihmiskunta kestää hyvin pahoinvointia ja katastrtofeja, mutta hyvinvointia ei ollenkaan. Siinä menevät kansat pikaisesti pilalle.Tottahan tämä onkin. Olemmehan historiasta lukeneet niin monen mahtavan valtion korkealta kaatumisen.
Täytyy myös ihmetellen todeta, kuinka pian ihmiskunnan muisti unohtaa omatkin katastrofinsa. Minä, vielä aivan elossa oleva mummeli, muistan kyllä sotakonelaivueen kammottavan jylisevän äänen kun se lähestyi Helsingin ilmatilaa. Kuinka niin pieni saattoikin tajuta sen vaaran ja pelon, mitä tuo ääni kantoi muassaan? Ehkä sen vaistosi läsnäolevista aikuisista. Mutta kuinka moni muistaa sen, että näistä Suomen sotavuosista ei ole kulunut kuin yhden sukupolven pituinen ajanjakso?

Ihmiskunnan muisti on todella lyhyt. Sen joutui Sami itsekin artikkelissaan tunnustamaan. Hän kertoi, että jo viikon kuluttua hän itse löytää itsensä mussuttavan harmista, kun laajakaista ei jaksa pyörittää videota teräväpiirtona, vaikka hän jos kuka tietää, ettei sillä oikeasti ole mitään tekemistä ihmiselämän kanssa.

Minä olen pari viime vuotta ollut aikamoisessa myllytyksessä tunteineni. Sain silloin tutkittavakseni erään vanhan inkeriläismiehen päiväkirjat hänen perheensä siperiankarkoituksen vuosilta - työstääkseni niistä kirjan hänen suvulleen ja ystävilleen. Tämä 18-vuotiaana karkoitukseen joutunut poika oli pitänyt  koko 15 vuotta kestäneen siperiankierroksensa ajan päiväkirjaa, ja vaikeimpina aikoina tyhjiksi jääneet aukot hän oli täydentänyt 1960-luvulla, kun oltiin taas päästy kotiin Inkeriin ja pelkokin oli alkanut vähin erin hellittää.

Sain kirjan valmiiksi täksi jouluksi ja toivon, että se löytäisi myös monta nuorempaa - niin suomalaista kuin inkeriläistäkin lukijaa - ettei totuus unohtuisi ja arkeen  tulisi perspektiiviä. Kirjan nimi on ARMOA EI -  SIPERIAAN. Minä en ole tätä nimeä keksinyt. Joku oli sitä vanhalle miehelle ehdottanut ja hän oli sen heti hyväksynyt sanoen: - "Se on hyvä. Se on miehekäs nimi!"

Alle liittämäni kuva on kirjasta nimeltä 'Maailman kaunein tyttö'. Tässä kuvassa minun mielestäni varjot tuovat tunnelmaan upeasti perspektiiviä. Ja näinhän se on oikeassakin elämässä. Kun on valoa, on aina myös varjo läsnä.

Toivotuksia

Ostin itselleni keltaisen almanakan alkaneeksi vuodeksi. Minulla on kyllä OAj:n kalenteri, joka tulee vielä työn peruja. Almanakassa on kuitenkin pari minulle tärkeää asiaa.
Minusta on hauskaa seurata siitä auringonnousun- ja - laskunaikoja, laskeskella päivän pitenemistä ja kevään etenemistä.
Toinen mukava asia keltaisesta almanakasta myös löytyy: sunnuntaisin ja muina juhlapäivinä luettavat Raamatun tekstit. Kaikkea ei tarvitse netistä etsiskellä.

Koskettavaa keltaisessa almanakassa on se, että kristillisyys on siinä selkeästi läsnä.  Jo kannessa ilmoitetaan ajanlaskumme lähtökohta: vuosi 2014 jälkeen Vapahtajamme Kristuksen syntymän.
Määritelmää ei ole piilotettu kirjainyhdistelmään e.a.a. vaan se on reilusti esillä.

Tammikuu alkaa almanakassa huokauksella ylöspäin: Anna, oi Jeesus, rauha ja menestys!
Pyynnössä on kaksi tärkeää asiaa, rauha ja menestys. Toista ei ole olemassa ilman toista. Rauhanajasta seuraa yleensä myös kehitys ja menestys. Mutta jos rauha puuttuu, ei minkäänlaista menestystäkään ole, voimavarat menevät rauhan palauttamiseen.

Uudenvuodenpäivässä on jotain samaa kuin itsenäisyyspäivässä. Silloin olemme yhteisönä ja kansakuntana arvioimassa mennyttä ja uuden edessä. Asetumme kuuntelemaan presidentin uudenvuodenpuhetta, jota sitten kommentoidaan lähipäivinä mediassa. Mietitään, mitä siitä nousi ja jäi käteen.

Salome kirjoitti viimeksi presidenttiparista, Saulista ja Jennistä. Hän mainitsi myös Sauli Niinistön novellikokoelman Hiljaisten historia (Teos 2007).
Kiinnostuin kaivamaan kirjan hyllystäni ja luin siitä esipuheen. Niinistö määrittelee siinä ensiksi, mikä on suurta historiaa. Hän kertoo, että hänen kirjansa on kuitenkin hiljaisten, menetettyjen, kadonneitten tai hävinneiden pientä historiaa. Hän sanoo, että sellaista ei pitäisi edes olla kirjoitettu, koska sellainen ei yleensä kiinnostakaan ketään. Valtaosa ihmisistä ei kuitenkaan ole menestyjiä, ja useimmat tapahtumat ovat tavallista arkipäivää. Hän muistuttaa siitä, että jokaisen ihmisen takana on tarina, jokaisella tapahtumalla jokin merkitys ainakin jollekin.

Luin muistini virkistykseksi ensimmäisen novellin Hiljainen sotahuuto, joka kertoo vanhasta Pelastusarmeijan sotilaasta, joka toimii joulun aikaan lipaskerääjänä. Mielestäni Niinistö osaa tekstissään asettautua hyvin vanhan kerääjän ajatuksiin, miten mies tekee havaintoja ajasta, sen muuttumisesta, yhteiskunnasta, erilaisista lahjoittajista ja muista kerääjistä. Yleensäkin huomioita ihmisten erilaisuudesta.
Mielenkiintoista on myös se, miten Niinistö näyttää tuntevan hyvin uskonnollista ajattelua. Hän puhuu mm. kutsumuksesta, nöyryydestä, rukoilemisesta ja armolahjasta.
Kun luin Niinistön novelleja, minusta tuntui hyvältä ajatella, että meillä on presidentti, joka haluaa nostaa vähäosaiset teksteillään esiin, ja että hänen kirjoituksistaan välittyy kristillinen arvomaailma.

Samalla kun siunaamme vuoden alkaessa Suomen maata ja kanssa, muistetaan myös presidenttiparin lisäksi muita johtotehtävissä olevia: Suomen hallitusta ja eduskuntaa.
Niin että kaikki menisi hyvin ja vuoden lopussa voisimme yhtyä keltaisen almanakan joulukuun sanoihin: Ylistys, kiitos ja kunnia olkoon Sinulle, rakas Isä!

Opettaako Siperia?

Suomi istahti eilen kodeissaan kuuntelemaan Suomen tasavallan presidentin uudenvuoden puhetta. Eilisessä puhetilaisuudessa ihailin erityisesti sitä, miten upeasti itse kuvauspaikka oli sijoitettu. Sille oli erikseen rakennettu koroke ikkunan eteen siten, että Mäntyniemen mäntyjen takaa häämötti taivaanrannan vaaleanoranssi auringon kajo. Näkyi siis kauas. Se sopi puheeseen, jonka tarkoituksena oli yrittää nähdä kauas. Presidentin puheesta kirjoitin muistiin yhden kansallemme annetun - luottamusta osoittavan lauseen:
"Me emme pikku tuulessa taivu, emmekä kovassakaan viimassa taitu." 
Kun hän vielä lopetti puheensa Jumalan siunaukseen, niin jo oli meikäläisellä kyynel silmässä.

 Kuva, jonka tähän kirjoitelmaani olen liittänyt, on otettu presidentinvaalien ääntenlaskennan  jännittävillä loppumetreillä -  ilmeet ovat siis sen mukaiset. Katselen kuvan tunnelmaa usein, sillä se on 'unohtunut' jääkaappimme oveen, tarkoituksella että muistaisin siunata heitä vastuullisessa työssään Suomen kansan keulakuvina. Niin, Suomen kulloinenkin presidenttipari - keulakuvia he ovat - ovat aina olleet - haluttiinpa sitä tai ei.
Olen 'tutustunut' nykyiseen presidenttiimme jo ennen hänen valintaansa maamme päämieheksi. Tämä tutustuminen tapahtui vähän niin kuin takaoven kautta. Sain silloin luettavakseni novellikokoelman nimeltä "Hiljaisten historia." Kirjan ensimmäinen painos on julkaistu v. 2007 ja kirjan on kirjoittanut mies nimeltä Sauli Niinistö - eli ei siis Suomen presidentti. Sen kirjan myötä sain tutustua ihmiseen, joka asuu nykyisen presidenttimme sisimmässä, ja kuva oli herkän kaunis.

Meillä on ulkosaaristossa mökki ja kaksi merikelpoista moottorivenettä. Toinen on 'lattakeulainen' buster ja toinen teräväkeulainen, paikallisen veneenveistäjän valmistama merikelpoinen mahonkivene. Molemmissa veneissä on omat erityiset ominaisuutensa ja molempia tarvitaan, mutta eri tarkoituksiin. Teräväkeulaista on helpompi ohjata aallokossa,  mutta busteri jaksaa raahata raskaita taakkoja eikä ole 'herkkähipiäinen'.
Vertaan nykyistä presidenttipariamme käsinveistettyyn mahonkiveneeseen. He ovat heti jo toimikautensa alussa ottaneet maamme johdossa aivan omannäköisensä suunnan. He käyvät rohkeasti päin aaltoja.
Jo ensimmäisenä presidenttitalvena itketti Jenni-vaimo vanhoja lottia yksinkertaisesti vain sillä, että ilmoitti arvostavansa heidän osuuttaan Suomen kansan vaikeina vuosina. Tyyli millä se sanottiin pani itkemään. Siinä puheessa oli äänessä enemmän sydän kuin suu.

Joulukuun alun Itsenäisyyspäivänä oli kaduilla Suomen olosuhteisiin nähden harvinaisen kovia ihmismyrskyjä. Outoa, että kadulla riehuttiin juuri silloin, kun presidenttiparimme oli päättänyt koota koko Suomen kansan katsomaan ja kuuntelemaan TV:n ääreen korkealaatuista suomalaista 'joka alan taidetta' - sen sijaan, että Linnassa olisi vain eliitti esitellyt Pariisista 'sillä ja sillä' hinnalla ostettuja korvakorujaan.

Seuraava yllätys Saulilta ja Jenniltä oli se, kun he osallistuivat Töölön Kisahallissa Heikki Hurstin järjestämään syrjäytyneiden ja yksinäisten joulujuhlaan. Saman he olivat tehneet myös viime vuonna. Netissä oli liuta kuvia heistä - joulupuurolla - kaiken kansan keskellä.

Siperiako tämän sydämen sivistyksen heihin on istuttanut? Tiedämme Saulin taustan nuorena leskenä, kahden murrosikäisen pojan yksinhuoltajana ja hänen tsunamissa kokemansa kuolemankauhut. Vaikeat elämäntilanteet voivat meitä katkeroittaa --- mutta jos ne eivät katkeroita, niin ne jalostavat. On tärkeää muistaa rukoilla Suomi-laivan keulassa aaltoja halkovan pariskunnan puolesta, jotta he vuorostaan muistaisivat rukoilla itselleen viisautta ja nöyryyttä yhteisen laivamme kokkamiehinä.