Pyristelyä

Voitin viime kevään Yv-arpajaisissa DNA-liikkeen lahjakortin. Kortin päätyminen käteeni kesti yli kahdeksan kuukautta, ja minulle tuli kiire sen käyttämiseen, ettei se vanhenisi. Olin katsonut netistä DNA-liikkeestä hinnaltaan sopivan tuotteen: aktiivisuusrannekkeen! Minullahan on kyllä toinenkin aktiivisuutta ylläpitävä keino, lapinkoirani Saana, jolla on sisäinen kello, ja joka vaatii minua kanssaan pitkille kävelylenkeille. 

Aktiivisuusrannekkeesta on ollut kuluneina viikkoina yllättävän paljon iloa. Koska se kerää kaikki päivän aikana otetut askeleet, niin äkkiä on 10 000 kasassa. Silloin ranneke tärisee ja näytölle ilmestyy pokaali, josta sinkoilee tähtiä. Samalle se myöntää saavutetuista askeleista mitalin. Tämä on tietysti ihan hupsua ja lapsellista. Kuitenkin pidän erittäin hyvänä sitä, että rannekkeeni muistuttaa, jos uppoudun töihini liian pitkäksi aikaa. Se tärähtää, ja ruudulle ilmestyy voimistelijan kuva. Rannekkeen kehotusta on huomattavasti helpompi noudattaa, kuin jos sama kehoitus tulisi puolison suusta. Unestakin ranneke antaa tarkan kuvan. Minulla on taipumusta nukkua liian vähän, koska en millään malttaisi nukkua, kun on niin paljon kiinnostavaa. Kun katson kuitenkin rannekettani, joka näyttää karun tiedon, että olen nukkunut vain viisi tuntia ja senkin kevyttä unta, yritän uudelleen painua pehkuihin.

Meissä on helposti tällainen asioiden suorittamisen tarve, jonka aktiivisuusrannekkeeni on nostanut minulle näkyväksi. Helposti jumalasuhteessammmekin olemme suorittajia. Yritämme olla hyviä - jopa täydellisiä ihmisiä. Tavoite on kuitenkin mahdoton. Jumala tietää, millaista tekoa olemme. Hän tietää, että parhaittemmekin tekojemme vaikuttimet ovat itsekeskeisiä ja omahyväisiä. Tosiasiassa meistä ei löydy mitään vilpitöntä ja hyvää. Tietynlainen ristiriitaisuus on aina kiusanamme. Luin kuluneella viikolla aivotutkija Katri Saarikiven kolumnin HS:sta, jossa hän mainitsi, että jopa puoli vuotiaat vauvat ovat toraisia. Toraisia! Minusta se oli kummallinen sana vauvoihin yhdistettynä. Kuitenkin jos ajattelemme, miten vauvasta lähtien seuralaisenamme on aina vaaniva epämääräinen paha olo, eivät tekommekaan voi siltä pohjalta olla puhtaita ja oikeita. 

Jumala tulee itse mukaan tähän epätäydellisyyteemme loppumattomalla armollaan. Vain armosta voimme ja jaksamme elää. Vain armo vie meidät rajan yli.

Armosta te olette pelastettuja uskon kautta, ette tekojenne kautta - se on Jumalan suuri lahja - ette tekojenne kautta, ettei kukaan voisi kerskailla. Ef. 2: 8-9

 

Pääsiäisen aikaan

Pääsiäinen on minulle rakkain juhla. Olen pitänyt siitä lapsesta asti. Jouluun on liittynyt aina liikaa kaikkea. On painetta sen valmisteluista, siihen liittyvistä suurista odotuksista. Kun olin lapsi, äitini, joka oli suuren maalaistalon emäntä, oli aivan uupumaisillaan työtaakkansa alle. Silloin ei vielä ollut pakastimia, että ruokia ja leipomuksia olisi voinut suunnitella pidemmällä aikavälillä. Monet valmistelut jäivät jouluaattoon. Oli toki ihanaa, kun tuoksuvia, vastatehtyjä laatikoita ja leivonnaisia vedettiin uunista ja kannettiin suoraan pöytään. Herkullisten tuoksujen sinfonia leijaili ympäriinsä. Mutta se väsymys ja huoli siitä, oliko kaikilla nyt hyvä, oliko tullut jokaiselle joulumieli!

Pääsiäisen laita on toisin. Silloin on jo luontokin toinen, pimeä on väistynyt, kylmyys poissa ja taivas kaartuu korkealla. Olen aina rakastanut pääsiäisen kuulautta. Lapsena juoksimme aamuisin kantavilla hangilla ja haimme pajunkissoja. Jos pääsiäinen oli myöhään, niin metsästä saattoi löytyä jo ensimmäisiä sinivuokkoja. Ruokienkaan kanssa ei ollut samanlaista painetta kuin jouluna. Meillä tehtiin pääsiäiseksi iso padallinen mämmiä. Muistan, että tehtäväni oli seistä pihalla mämmipadan  vahtina, sillä lapsuuteni aikaan kylän koirat kulkivat isoina laumoina talosta toiseen, ja olisivat varmaan hanakasti käyneet nuuskimassa mämmipataa, ellen olisi ollut sen vieressä pitkän kepin kanssa hätistelemässä.

Pääsiäisestä minulle tulee mieleen sana: armo. Se näyttäytyy minulle tällaisten jo lapsuuteen jääneiden kokemusten kautta. Pääsiäisen iloon ja rauhaan sai laskeutua pitkän paastonajan jälkeen, joka oli kuin laskettelua kohti kevättä ja pääsiäistä.

Pääsiäinen oli vapautusta kaikesta siitä ahdistavasta ja surullisesta, jonka läpi Jeesuksen oli käytävä. On vaikea järjen avulla käsittää Jeesuksen pelastustekoa sitä, että hän kuolemallaan voitti synnin ja kuoleman ja avasi meille jäljessätuleville mahdollisuuden päästä näin taivaan kotiin ja saada ikuinen elämä.

On hienoa, mutta samalla käsittämätöntä ajatella, että Jeesus on noussut ensimmäisenä kuolleista, ettemme mekään enää ole kuoleman vallassa, vaan hänen kauttaan olemme osallisia hänen ylösnousemisestaan.
Paavali sanoo 1. Kor. 6:15: - Jumala, joka herätti Jeesuksen kuolleista, herättää meidätkin.

Sitä ei voi ymmärtää, mutta siihen voi uskoa ja ottaa vastaan. Se kaikki on lahjaa, se on armoa.

 

Armo riittää

Kirjoitin edellisellä kerralla kilvoittelusta, joka on eräänlaista peiliinkatsomista ja oman olemisensa arviointia. Kun katsomme peiliin, niin sieltä ei löydykään täydellistä ihmistä, aina paljastuu tyhmyyksiä, laiminlyöntejä ja kaikenlaista, minkä olisi voinut tehdä toisin.

Raamatustakin löytyy - jopa Jeesuksen sanoin - kehotus täydellisyyteen: "Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen." Mt 5:48  tai Pietari kirjoittaa 1. Piet. 1:"Onhan kirjoitettu. Olkaa pyhät, niin kuin minä olen pyhä." Sama ajatus löytyy jo Moosekselta, 3. Moos. 11.

Jumala siis tuntuu odottavan odottaa meiltä täydellisyyttä, mutta epätäydellisyys tulee vastaan kaikessa: ruumiissa, ajatuksissa ja teoissa.

Paavali joutui kamppailemaan erityisen ankarasti häpeällisen menneisyytensä kanssa. Kuitenkin hän sai kuulla Jumalan lohdutuksen: "Minun armossani on sinulle kylliksi, sillä voimani tulee esiin heikkoudessa." 1. Kor. 1.

Itse olen joutunut elämän isojen vaatimusten keskellä takertumaan Paavalin sanoihin, joissa kaiken tekemisen ja itsetunnon pohjaksi on löytynyt omaa itseä suurempi tuki: "Jumalan armosta olen se, mikä olen, eikä hänen armonsa minua kohtaan ole ollut turha." 1. Kor. 15


Jumala katsoo meitä rakastavasti, vaikka olemme keskeneräisiä. Hän näkee meidät omina rakkaina lapsinaan Kristuksen pelastustyön puhdistamina. Vaihtokauppa Jeesuksen kanssa kannatti.
Me luovutimme Jeesukselle omat syntimme ja puutteemme, hän antoi meille oikeuden ja rohkeuden tulla täydellisinä Isän eteen.

Siirrytään risuaidan varjosta suoraan eteenpäin!

Elämänpuun puhetta

Tiberiaassa ollessamme tein Ruutin kanssa päivän retken lähellä ylhäällä kukkuloilla sijaitsevaan naapurikaupunkiin, Safediin. Matkasimme sinne rämisevällä paikallisbussilla ja ohitimme useita  Raamatussa mainittujen paikkojen tienhaaroja kuten Korasin ja Betsaida, joiden kohtalosta Jeesus puhui.
Lähes koko ajomatkamme ajan rinteen alapuolella välkkyi Gennesaretin järven hopeansininen, autereinen pinta.
Maininnan Safedin kaupungista voi myös löytää Raamatusta. Siellä sanotaan, ettei vuorella oleva kaupunki voi jäädä pimeyteen. Totta se olikin, iltaisin kaupungin valot saattoi nähdä kauas ympäristöön - jopa meidän asunnollemme, Shalomkotiin, asti.

Safedin kaupunki tunnetaan mm. taiteilijoiden kaupunkina. Kiersimme Kati-Ruutin kanssa kapeita kujia, joissa taidegallerioita sijaitsi aivan vieri vieressä. Kun jokaisella taiteilijalla oli oma tyylinsä, niin erilaista katseltavaa ja ihailtavaa riitti.

Olen liittänyt tähän blogipäivitykseen eräässä käsityöliikkeessä näkemäni silkkisen rukousliinan päässä olevasta käsintehdystä koristeesta, joka käsityötaiteilijan mukaan esittää elämänpuuta. Puu kiinnitti huomiotani hohtavilla silkkilangoillaan, mutta erityisesti se puhutteli rakenteellaan.

Puulla oli runsas ja värikäs lehvistö,  joka ylettyi liinan reunasta toiseen.
Mutta puu tarvitse terveeseen  kasvuun ja  pysyäkseen tasapainossa myös vahvat juuret.

Elämänpuumme ei voi olla vain kukoistavaa lehvistöä, vaan sen pohjana täytyy olla tietoisuus siitä, mihin kaikki hyvä perustuu.
Kaiken perustana on oman tilan näkeminen ja tunnustaminen, oman asemamme ymmärtäminen Jumalan edessä. Psalmirunoilija pyytää:

Syvyydestä minä huudan sinua, Herra. Herra, kuule minun ääneni.
Tarkatkoot sinun korvasi rukoustani.
Jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit,
Herra, kuka silloin kestää?

Mutta sinun on armo, sinä annat anteeksi, että me eläisimme sinun pelossasi.
Sen tähden, Jumala, ole minulle armollinen hyvyydessäsi.
Pese minut puhtaaksi rikoksestani ja anna lankeemukseni anteeksi.
Sinua vastaan olen rikkonut, olen tehnyt vastoin sinun tahtoasi.
Käännä katseesi pois synnistäni ja pyyhi minusta kaikki pahat tekoni.

Jumala luo minuun puhdas sydän ja uudista minut, anna vahva henki.
Älä karkota minua kasvojesi edestä, älä ota minulta pois Pyhää Henkeäsi.

Elämänpuun terveet ja vahvat juuret imevät voimansa Jumalan antamasta armahduksesta.

Elämänpuun kukoistavat, viheriöivät ja kukoistavat oksat levittäytyvä ympärillensä tutkivina, suojaavina ja kantavat hedelmää vain Jumalan armosta.

Rohkaisemisesta

Eräs mummi keskusteli lastenlastensa kanssa.
- Tiedättekö, että olette maailman ihanimmat pojat?
- Juu, kyllä me tiedetään. Kaikki jotka meidät tuntee nekin tietää.

Tuntuu hyvältä ajatella tuota keskustelua, sillä poikien vastaus kertoo hyvästä itsetunnosta.
Tie hyvään itsetuntoon ei ole itsestään selvä, sillä se rakentuu päivä päivältä sen kasvua ruokkimalla.

Onnellinen on ihminen, joka saa kokea kokonaisvaltaista hyväksymistä, jolloin hän rohkenee kertomaan kipeistä ja vaikeistakin asioita. Silloin hän kokee voimistuvansa ja rohkaistuvansa.

Toisin käy, jos ihminen kohtaa jatkuvaa arvostelua, vaatimuksia, moittimista ja vähättelyä.
Ja jos hänen kaiken lisäksi tuomitaan kovin sanoin, siitä ei ole yleensä mitään apua. Hän ei halua ottaa sitä vastaan, vaan torjuu sen sulkemalla korvansa. Hän suorastaan taistelee syytöstä vastaan:
"Aina sinä olet sellainen!"

Olisiko mahdollista, että me, jotka itse olemme saaneet tutustua häneen, joka maan päällä eläessään oli täynnä armoa ja totuutta, yrittäisimme kohdata ihmisiä hänen tavallaan?
Kohtaisimme puolisomme, lapsemme, lastenlapsemme, sisaruksemme, ystävämme ja seurakuntamme jäsenet armon ja totuuden näkökulmasta?
Vaikka he eivät ole ollenkaan täydellisiä - niin kuin en itsekään ole täydellinen!

Joskus on sanottava hieman hankaliakin asioita. Jotta voi sellaisia tuoda esiin, pohjalta täytyy ensin löytyä välittäminen ja luottamus.
Jouduin kerran antamaan pikkupojille käyttäytymisohjeita, kun olimme menossa erääseen tilaisuuteen, etteivät olisi liian villejä. Silloin 6-vuotias vilpertti totesi: - Kyllä mummilassa kannattaa olla, kun täällä tulee viisaammaksi.

Jumalalta ei armo, rohkaisu ja rakkaus lopu.
Miksi me ihmiset haluamme vain omia kaiken hyvän ja tiputella sitä kuin pikkulusikalla toisille?

Kysyin mieheltäni, miksi hän ei sano, että rakastaa minua, hipaisee vain nenänpäätäni.
- Kyllähän sinä sen tiedät, hän sanoi.
- Mutta kun minä haluan kuulla sen yhä uudestaan. Rakkausakku pitää olla ladattu!
- Okei, okei, rakastetaan.

Joskus se on näin hakusessa.

Terveiset Oronmyllyltä

No, nyt on sellainenkin ihme tapahtunut, että olemme Salomen kanssa opiskelleet hepreaa hepreaksi.
Ihan helposti se ei käynyt, mutta yritimme kovasti kuitenkin. Ensimmäinen iltapäivä oli pelkkää  huminaa, mutta seuraavana päivänä korvat alkoivat tavoittaa jo tuttuja sanoja. Opettajakin laittoi kaikkensa peliin: selitti sanoja synonyymien kautta ja innostui niitä näyttelemään. Eipä ihme, että viimeisenä opetuspäivänä hän jo joutui huokaamaan ja nojautumaan välillä fläppitaulua vasten, pyytämään vettä, avaamaan ikkunan ja oven. Niin koville opettajakin joutui, saati sitten me oppilaat!

Oron leirikeskus sijaitsee vesien varrella, sillä paikalla on aiemmin tosiaan jauhanut mylly.
Niinpä Israel-päivien teema Jumalan virta on vettä täynnä Jes. 65:10 oli tuohon järviä, jokia, koskia, lampia, puroja ja lähteitä täynnä olevaan harjumaisemaan erittäin osuva.

Raamatun jae muistuttaa siitä, että Jumala on rikas antaja. Hänen virtansa tulvii aivan yli äyräittensä. Siitä riittää puhdasta ja virkistävää vettä kaikille.
Virta vierii koko ajan eteenpäin, eikä pysähdy paikoilleen. Jumalan armo ei lopu koskaan kesken.

Eräällä ystävälläni on tapana toistella, kun vastaan tulle ongelmia, että asioilla on tapana järjestyä. Hän myös  muistuttaa siitä, että elämä itsessään on dynaamista ja kantaa eteenpäin.

Jumalan virta se vasta kantaa ja kannatteleekin! Hänen virtansa eroaa kuitenkin maanpäällisistä virroista siinä, että se kantaa lopulta myös viimeiselle rajalle - se läikkyy kirkkaana rajan tuolla puolen. Sen mukaan on turvallista heittäytyä.

Kristallikirkkaan virran rantaan / valkeat joukot riemuin käy.
Palmuja voiton lauluin kantavat he / kyyneltä yhtään siellä ei näy.
Sinne mä kaipaan joukkoon autuaitten / luo Jeesuksen ja enkelten.
                                                                                     Viisikielinen 392

Puutarhuri tuulettaa

Jo ennen juhannusta suvun naiset tuulettivat innoissaan facebookissa: - Kasvimaat on hoidettu! Kyllä nyt kelpaa!
Luin kateellisena viestejä, kun tiesin, että itse pääsen harventamaan porkkanapenkkiä vasta kuluneella viikolla. Niinpä rikkaruohot ja tiiviinä tuppaina kasvavat taimet saivat rehottaa vieri vieressä omia aikojaan kaikessa rauhassa.

Jeesus kertoo Matt. 13:24-30, 36-43, maanviljelijästä, jonka vehnäpelloilla ilkeä ihminen hiiviskeli ja kylvi vehnän sekaan lustetta. Luste on meille melko vieras sana. Tutumpi samantapainen ikävä rikkakasvi täällä on kaurapelloissa kasvava hukkakaura, joka myös kasvaa  ensin huomaamattomana viljan seassa, kunnes loppukesällä kirii muuta viljaa korkeammaksi. Silloin se on helppo tunnistaa ja kitkeä pois.
            Miehen palvelijat ihmettelivät, oliko isäntä tosiaan kylvänyt peltoon tällaista kasvia, joka aiheutti jopa huonovointisuutta ja pyörrytystä, he olivat valmiit kitkemään lusteen pois. Isäntä ei kuitenkaan antanut, sillä lusteen juuret olivat kietoutuneet vehnän kanssa yhteen. Vehnäkin olisi noussut saman tien ylös. Vasta sadonkorjuun aikaan lusteen saattoi nyhtää pois ja hävittää polttamalla.

Maailma on kuin pelto, missä vehnä ja luste, kaura ja hukkakaura, porkkanantaimet ja rikkaruohot saavat rinnakkain rehottaa. Jumala on isäntä, joka ei hätäile sadon takia, vaan antaa kaikelle kasvulle runsaasti aikaa. Jumalan kylvämästä hyvästä siemenestä alkunsa saaneet kasvit voivat välillä joutua ahtaalle pahan lähettämien rikkakasvien suoranaisessa puristuksessa. Kuitenkin sadon valmistuessa  oikeus tapahtuu: toivotut kasvit saavat oman tilansa ja hoivan Puutarhurin huolehtivien silmien alla.

Miten se olikaan: Jumala antaa aurinkonsa paistaa niin pahoille kuin hyvillekin. Se on armoa se!      

P.S. Nyt täälläkin puutarhuri tuulettaa!

Juttelua Jumalan kanssa

 Kävimme Sappeen kesäteatterissa katsomassa Heikki Vihisen kirjoittamaa ja ohjaamaa musikaalia Juice - Taiteilijaelämää.
            Näytelmä, päättyy sanoihin: - Alahan jo tulla Leskinen!
           Sanoja on Jumala, joka seisoo valkoisessa kaavussa ja parrassaan rinteellä ja viittoilee Juicelle. Tämä nousee vaivalloisesti nojatuolistaan, tuijottaa hetken hämmästyneenä eteensä ja sanoo:
           - Se on sitten: poks (tarkoittaen varmaan maksaansa).
            Jumala odottaa levollisena rinteessä ja sanoo lähestyvälle Juicelle: - Minä en syytä!

Ehkä vaikeimpia kirjoittamisen lajeja on kirjoittaa uskonnosta kesäteatterille, varsinkin kun näyttämöllä kuljeskelevat tavallisen väen joukossa itse Jumala ja Pyhä Pietari, joiden kanssa päähenkilö käy krapulaisena keskusteluja.
Se on silkkaa veitsenterällä kävelyä! Aina on joku, joka kokee, että nyt astuttiin teologisesti arvelluttavalle alueelle, ja joku voi kokea tekstin jopa täytenä rienauksena.

Olen usein pohtinut omalla kohdallani taiteentekemisen vaikeaa kysymystä, missä kulkevat kirjoittamisen ja muun taiteen rajat. Vaatiiko uskonnollinen herätys maallisen hylkäämisen? Vai alkaako uskonnollisen herätyksen jälkeen maallisen taiteen tuore, uudenlainen nousu? Muuttuvatko elämän ja kaiken inhimillisyyden sävyt vivahteikkaimmiksi, kaikki ei olekaan vain mustavalkoista, rajat ovat paljon laajemmalla, kuin osaan ensin nähdä. Kipeä on toki kipeää, mutta sitä voi katsoa paitsi kyynelten myös naurun läpi.

Musikaalissa taivaan portinvartija, entinen Galilean meren kalastaja, Pyhä Pietari palasi virvelinsä kanssa kalastamasta. Hänen roolihahmonsa oli rakennettu eloisan karjalaiseksi, Pietarissa näkyivät myös toisen kansankirkkomme, ortodoksisuuden sävyt, kun hän puhui pehmeän slaavilaisesti murtaen.
Jeesusta ei näytelmässä näkynyt, sillä  "hän on aina menossa", mutta Jumala kertoi itsestään, että hän on aina ja kaikkialla. Hän on ihmistä lähellä, mutta tämän on tehtävä itse ratkaisunsa.
Jumala oli laajasydäminen ja rakastava. Aina kun Jumalalla ja Juicella tuli juttua jostakin Juicen tuttavasta, niin keskustelu päättyi Jumalan lämpimiin sanoihin hänestä: - Se on sitten kiva ihminen, se Paula Koivuniemi. Tai: - Se on sitten vasta on mukava, se Martti Syrjä!

(Tähän väliin pieni itserakas ajatusleikki: Kuulostaisipa mahtavalta, jos omalla kohdalla kuulisin Jumalan joskus sanovan samaan tapaan: "Se on sitten mainio nainen, se Magdaleena!")

Näytelmästä jäi varmaan puuttumaan jotain hyvin keskeistä Jumalan olemuksesta: pyhyys ja Jumalan pelko oli oli karsittu pois. Sen tilalla oli kuitenkin paljon lämpöä ja läheisyyttä. Kunnioitusta.
Ehkä näytelmässä oli myös samoja tuttavallisuuden sävyjä kuin Aapelin Pikku Pietarin pihassa, jossa pikku- Pietari kiipeää tikkaille keskustelemaan Jumalan kanssa ja kyselee että onko se siellä sinun luonasi, se hänen äitinsä, Karoliina Jormalainen? Istuuko se siellä salin sohvalla kaakaota juomassa? Kerro hänelle terveisiä!

Vaikka uskonto puhuu näkymättömän maailman asioista, joskus konkreettiset mielikuvat tulevat lapsenomaisuudessaan ihmismieltä lähelle. Niihin on helppo mennä ajatuksissa mukaan, ne aivan kuin ottavat syliin.  Ihmispolo näyttää välillä tarvitsevan myös puhdasta, kouriintuntuvaa konkretiaa.

Näytelmä Juicesta ja hänen juttelustaan Jumalan kanssa sisälsi näyttämöllä ajelehtivista pulloista huolimatta vahvan kristillisen sanoman hyväksymisestä ja armosta.
Palasimme kotiin kesäteatterista hiukan menomatkaa kevyemmin askelin.
Eikö tällaisessa muutoksessa olekin jotain oleellista siitä, mitä taide parhaimmillaan tekee ihmismielelle? Miten se voi laajentaa perspektiiviä,  tarjoaa jopa lohdutusta.

En ole koskaan erityisemmin fanittanut Juicea, mutta hämmästyneenä huomasin muistavani hänen sukkelia riimejään. Laulavani jopa orkesterin mukana!
Juicen persoona tuntuu askarruttavan yhä, sillä elokuussa järjestetään hänen syntymäpitäjässään Juankoskella tapahtuma Juicen rippikirkko, jossa pohditaan, oliko mies rienaaja vai virsirunoilija. Joka tapauksessa hän oli aikanaan hyvin näkyvä, kun heilui Manse-rockin ja Suomi-popin eturivissä.
Liitän tähän Juicen Syksyn sävelen, jos joku muukin haluaa elää hetken nostalgian tunnelmissa.

Syksyn sävel

Magdaleenan valokuva Valamon kuusikujan ikivanhasta puusta auringonnousun aikaan