Lintupolo.

Siivosin varastokellarimme keväällä ja löysin muitten - ei seinälle mahtuvien maalausten joukosta - surkean vesivärityön vuodelta 1987. Olimme juuri muutama vuosi tätä ennen menettäneet hotelli-yrityksemme ja kaiken muunkin konkurssissa - ja velkaakin jäi ihan vakka muille jakaa. Suomen lama iski siis myös hotelleihin, jäiväthän niiden vakioasiakkaat = firmojen 'reissulasset'  tulematta.

Heti konkurssin jälkeisenä vuonna 1986,  ilmoittauduimme mieheni kanssa 'elämän yliopistoon' - ja siellä olemme yhä 'kirjoilla'. Siinä opinahjossa oppi huomioimaan myös sen miten muut voivat? Onko jossakin joku, jolla menee vielä huonommin kuin meillä.
Sitä kysellessämme löysimme Venäjän inkeriläiset. Siellä ei valitettu. Siperia oli
opettanut heidät päinvastoin - kiittämään.
Viereisen  Lintupolo-taulun oikeassa
yläkulmassa oli hento tussikirjoitus.
Siinä on jae eräästä psalmista, johon olen innostunut maalaamaan sisäisen kuvani.

" Katso, Hän luo uutta,
  etkö sitä jo huomaa?"

Jaa'a. Sen kun aina muistaisi, silloin kun joutuu jostakin vanhasta, tutusta ja turvallisesta luopumaan!

Lainaan tämän blogikirjoitukseni loppuun
Ville Ilari Auvisen 11.7.  netissä julkaiseman tekstin: "Sana tälle päivälle"  ja sanon siihen jo tässä ja nyt, että Aamen.

" Elämän liian suuret vaikeudet saan jättää rukouksessa Jumalalle. Hän sulkee pelokkaan ja murheellisen suun siipiensä suojaan ja auttaa ajallaan ja tavallaan.

Saan jäädä siihen luottamukseen, että asiani ovat Jumalan tiedossa ja hoidossa.
Jumalan sylissä sydämeni saa rauhan."

Oikeiden sanojen löytyminen

Sukulaismies istui hieman alakuloisena kahvipöydän ääressä. Hän oli aloittamassa talon rakennusprojektia  vaimonsa kanssa, joka pursui intoa. Sukulaiseni oli lähes kauhuissaan. Miten he saisivat entisen asunnon myytyä? Miten jaksaisi rakentaa, kun tontilla olevien rakennusten purkamisessa ja tontin raivaaamisessakin oli täysi työ? Karkaisiko hän ulkomaille, kun rakentaminen olisi tiukimmillaan?
Kuuntelin miehen aprikointia ja rupesin oikein urakalla häntä rohkaisemaan: entinen asunto menisi varmaan hyvin kaupaksi, kun se oli hyvällä paikalla, ja he saisivat siitä riittävän hyvän hinnan. Vaimon rakennusalalla oleva isä kyllä auttaisi, ja talohan tulisi "avaimet käteen". Hehkutin vielä: kaikki menee hyvin ja kyllä sinä jaksat. Ei ole mitään hätää, usko pois!
Mies räjähti nauramaan ja sanoi, että lopeta jo, ei tuommoisesta komentamisesta mitään apua ole.
Komentamisesta! Kauhistuin. Luulin rohkaisevani häntä, mutta tällä kertaa se menikin pieleen.

Rohkaisua tarvitsevat silloin tällöin kaikenikäiset: vauvasta vaariin.

Talutin menneellä viikolla 2-vuotiasta pikkutyttöä meidän pirttiin, joka on hyvin vanhanaikainen, hirsiseinäinen huone kummallisia tavaroita täynnä. Kun hän astui kynnyksen yli, tämä muuten reipas pieni tyttö peitti silmänsä kädellään, ettei hänen tarvinnut katsoa outoa paikkaa. Vasta sormien raosta hän vähitellen uskalsi ottaa vähän kerrassaan tilan haltuunsa.
Iän ja kokemuksen myötä rohkeutemme kasvaa, kun saamme myönteisiä kokemuksia ja rohkaisevaa palautetta.
Ja onko ihminen pohjimmiltaan rohkea vai arka?

Paavali kirjoittaa 2. Tim. 1:7 Eihän Jumala ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja terveen harkinnan hengen.

Mitä rohkeus sitten on? Raamattu puhuu fyysisestä ja henkisestä rohkeudesta. Monesti nämä kaksi asiaa yhdistyvät samassa henkilössä. Täytyy löytyä henkistä kanttia ja arviointikykyä, että pystyy käymään vaikeuksia ja vihollista kohti.
Kaiken rohkean tekemisen pohjalta heijastuu lisäksi rakkaus, joka antaa teoille syvemmän merkityksen.

Ehkä minun rohkaisevat sanani sukulaismiehelle olivat ylenpalttisia, joita hän ei kyennyt sillä hetkellä ottamaan vastaan, vaikka ne mielestäni perustuivatkin terveeseen järkeen ja harkintaan. Mutta perustuivatko ne hänen huoliensa todelliseen kuunteluun, vai oliko liian valmis peittämään ne vuolaalla puheellani?
En valitettavasti tullut rohkaisseeksi lankoani todellisella lohdutuksella: Jumalan näkökulmalla.
Jumala haluaa, että ihmisen elämä menee eteenpäin, yhdestä siunauksesta toiseen.
Olisi varmaan pitänyt sanoa, että taivaallinen Isä on kiinnostunut kaikesta arkisesta hyvinvoinnistamme. Varmasti talonrakentamisestakin.


Kuulin tällaiset sanat rohkaisemisesta:

Ulos pelkuruuden vankilasta! (Maalannut neiti A, 5 v)

Jos imartelet minua, en ehkä usko sinua.
Jos kritisoit minua, en ehkä pidä sinusta.
Jos sivuutat minut, en ehkä anna sinulle anteeksi,
mutta jos rohkaiset minua, en ikinä unohda sinua.

Vanhasta uutta.

Olen lähdössä huomenissa Parikkalan Oronmyllylle. Yhteinen harrastuksemme, heprean opiskelu Magdaleenan kanssa, on taas käynnistymässä sillä kauniilla harjulla, jonka laaksossa virtaa joki ja joessa kohisee koski. Viime vuonna luokkamme oli liki kiinni tähän koskeen rakennetussa, kaksikerroksisessa talossa - ja täytyypä sanoa, että taustamusiikkimme tunneilla oli peräti eksoottista.

Kun etsin kuvaa näihin lähtötunnelmiini, lähetti tyttäreni juuri sopivasta puhelimeeni ylläolevan hauskan kuvan. Hänet oli kutsuttu disainaamaan erään originellin vanhanpojan torppaa ja sen pihapiiriä - poikkeuksellisesti - sillä yleensä kukaan nainen ei saa koskea näillä tiluksilla ja tuvissa mihinkään. Mutta nyt oli tulossa tämän 'erakon' viisikymppiset, joten jo kelpasi luovan naisystävän apu. Kuvassa olevan taideteoksin nimi on: "Anna romulle uusi asema, niin se ei enää olekaan romua vaan taidetta." Tämän toivon tapahtuvan myös omille aivoilleni tällä kurssilla.

Kielen hallitseminen on kummallinen taito. Olen opiskellut kaksi vaikeaa kieltä eläkkeelle jäätyäni: ensin lyhyen venäjän Töölön aikuislukiossa ja nyt menee viidettä vuotta heprea. Siinä ei  sinänsä ole mitään kummallista - kuka mitäkin tykkää harrastaa. Vaan se on kummallista, että kun yritän saada jotakin määrättyä kieltä ulos aivoistani, niin ne eivät teekään sitä mitä pyydän.
- - Istuimme keväällä Jerusalemissa odottamassa pienoisrautatietä, jolla olimme menossa kaupungin toisella laidalla olevalle hotellillemme. Vieressäni penkillä istunut vanha nainen kysyi minulta jotakin hepreaksi, mutta kuulin aksentista, että hän oli venäläinen. Vaihdoin lennossa kieltä itselleni sopivammaksi, jolloin hän innostui ja meillä riitti juttelua monen ohikiitävän junan verran. Magdaleena seisoi vieressä ja kysyi sitten junassa, että miten ihmeessä sinun aivoistasi aukesi venäjänluukku, kun piti puhua hepreaa?? (Hänkin on opiskellut nämä samat kielet.)

Niinpä! Sitä minäkin ihmettelin. Ovatkohan vaikeat kielet samassa osastossa aivoja ja tulevat sieltä ulos miten tykkäävät? Ja entäpä sitten nk. rukouskieli, joita vapaissa suunnissa käytetään?

Aivan oma lukunsa oli se, mitä tapahtui Jerusalemissa helluntaina, kun Pyhä Henki vuodatettiin opetuslasten päälle ja he alkoivat kertoa kuulijoille pääsiäisen ilosanomaa eri kansoista koolle tulleelle väelle, ja kukin ymmärsi mitä heille puhuttiin. Taivas lahjoitti siis opetuslapsille vaivatta, rahatta - jonkin elävän kielen, jotta sanoma saatiin kertaheitolla matkaan Lähi-Idän alueen eri kielialueille ja heimoille.
- Ei juovuksissa olevaa henkilöä (kuten yritettiin uskotella opetuslasten olleen...) voi ymmärrä edes samaa kieltä osaava. Tällä väittämällähän yritettiin todistaa pois tämä Pyhän Hengen opetuslapsille lahjoittamaa ihme.
Opetuslapset saivat kielitaitonsa ilmaiseksi, mutta me 'hikoilemme' viikon heprean futuurin ja verbin imperfektien parissa - onneksi kuitenkin ihan vapaaehtoisesti.

Ilokukkia

Kun olin työelämässä, niin monena vuonna otin vastaan ekaluokkalaisia. Minusta tuntui aina silloin, että olen koulun tärkein opettaja, koska olen luomassa lapsille mielikuvaa siitä, minkälaista tuleva koulunkäynti on. Ajattelin, että jos saan heidät tuntemaan, että koulunkäynti ja oppiminen on kivaa, se heijastuisi myös tuleviin kouluvuosiin.

Kristittynä eläminen on vähän samanlaista. Kristittykin on omalla tavallaan taivaan valtakunnan pr-ihminen. Hänen tekemisiään ja sanomisiaan seuraillaan ja arvioidaan, käyttäytyykö kristitty noin.
Eräs tuttavani oli töissä palvelutalossa. Silloin eräs puolituttu tuli kysymään minulta, onko se "Kaisa" uskova ollenkaan, kun se on niin kärsimätön ja ilkeä vanhuksille.

Kristitty on valitettavasti kuin suurennuslasin alla. Siinäpä sitten onkin olemista, ettei rupea hurskastelemaan ja esittämään itseään parempaa ja vaikuta epäaidolta ja ilontappajalta.

Sillä juuri ilon pitäisi olla kristityn tunnusmerkki. Raamattu kehottaa: Iloitkaa joka tilassa.
Ilo on puoleensavetävä piirre ihmisessä. Hänen luonaan viihdytään ja viivytään. Hänen puheitaan halutaan kuunnella.
Maailmassa on aivan liikaa valitusta ja arvostelunhenkeä. Naurukin on kuollut aikuisilta lähes kokonaan. Kun pieni lapsi nauraa päivässä n. 400 kertaa, niin aikuinen ihminen hyrähtää nauruun hädin tuskin 15. Sekin tuntuu isolta luvulta, kun katselee ympäristöään.

Raamatussa sanotaan, että iloista antajaa Jumala rakastaa. Laajennan tuota sanontaa vielä omavaltaisesti. Kouluelämässä se kuulusi: iloista opettajaa oppilas rakastaa. Työelämässä: iloista
työtoveria työkaveria rakastaa. Iloista naapuria naapuri rakastaa. Iloista mummia lapsenlapsi rakastaa. Ja iloista kristittyä uskoa ikävöivä rakastaa.

Iloisuus ei voi olla vaatimus, sillä ilo on lahja. Pulppuavan ilon lähde ei ole suinkaan salainen, vaan sen alku on Jumalassa. Sitä ei sovi kätkeä, kun joku tulee kysymään: miten jaksat olla aina noin iloinen, vaikka sataa räntää, töitä on paljon, perheessä ongelmia, selkä kipeä ja rahat vähissä.

Pitäisi rohkaistua kertomaan omista kokemuksista, mitä Jumala on tehnyt elämässä. Ja kuunnella toisen elämäntilannetta ja avata näkökulmaa, mitä Jumala voi tehdä toisellekin.

Uskon ulkopuoliset ovat kovin halukkaita kertomaan, että usko on tylsää, ja uskovat ikäviä. Lehdet ja kirjat ovat pullollaan elämäntarinoita siitä, miten väärin joku on tullut kohdelluksi omassa uskonyhteisössään.

Tehdään ilon vastaisku, ja aletaan rohkeasti puhua siitä, mitä hyvää Jumala on tehnyt itselle, ja miten Jumala haluaa ihmisille hyvää.
Levitetään iloa ja rohkaisua.

Eräs sukulaistyttöni kutsui pienenä päivänkakkaroita ilokukiksi.

Kiitä sittenkin

Koko aamun on päässäni soinut iankaikkisen vanha lastenlaulu " Paljon on aihetta lapsella kiittää." Teema ihmetyttää, sillä olen juuri odottamassa luokseni ystävääni, joka jäi keväällä eläkkeelle, jonka mies haudattiin helluntaina - ja joka kärsii nyt unettomuudesta ja on masentunut. Miksi minua siis  varustetaan tähän tapaamiseen juuri tällä laululla, jonka tuskin muistan. Piti oikein käydä etsimässä sen sanat. Laulun oikea nimi näytti olevan " Muista joka päivä", eikä se huono nimi olekaan. Niinhän sitä pitäisikin muistaa - joka päivä kiittää.


"Paljon on lapsella aihetta kiittää.
Jumalan lahjoista kaikille riittää.
Päivä jo yksikin aamusta varhain,
iltahan ehditty, lahja on parhain.

Kauniina nauhana vuosien päivät,
helmenä jokainen muistoksi jäivät.
Elämän päivien ketju on kallis,
niistä ei yhden ees kadota sallis.


Lapsonen siis kätes yhtehen liitä, kaikista päivistä Jeesusta kiitä .
Aina se muistaos, tänään on juuri - varattu sinulle siunaus suuri.
                                    Oke Peltonen

Ai tänäänkö? Juuri tänään olen kyllä itsekin aika ahdistunut, melkein vihainen. Niin monet asiat määrittelevät päivämme, minunkin päiväni, vaikka olen ollut eläkkeellä jo pitkään. Sekasotkua ja päättämättömyyttä lähipiirissä. Vapaus taitaa alkaa vasta taivaan bungaloveissa ja silti lauletaan että....."päivä  jo yksikin aamusta varhain, iltahan ehditty - lahja on parhain."

Lähdin ulos etsimään sellaista päivää - ja kuinkas kävi? Juuri sillä reissulla ympärilläni oleva tuttu ja arkinen pihapiiri alkoi opettaa minua. Ensimmäisenä törmäsin lähikaupan ikkunassa olevaan mainokseen. Tilanne oli koominen.

Otin kamerani ja aloin katsella lähelleni - ja löysinkin tosi hupaisia tarinoita luonnon ponnisteluista pärjätä - olivat niiden kasvuolosuhteet sitten miten mahdottomat hyvänsä. Kotiin saavuin paljon oppineena ja nurinani oli päättynyt.
Paljon on aihetta kiittää - toden totta! Ota silmä käteen ja katso - vaikka alla olevat kuvat.

 Puu sanoi: "Olen olosuhteista huolimatta päättänyt jäädä henkiin". Sitten se kysyy apilaystävältään: "Mistähän sinä apilaviidakkokin oikein elät - en tajuu..."

Yläkuvassa taas kesä on naamioinut koulun välituntipihan penkin yltä päältä. On siinä lapsilla syksyllä ihmettelyn aihetta, jos koko penkkiä silloin enää edes löytyy.

 .

Siunaaminen on rakkautta

Ystäväni Marjatta-rovasti saatteli talvella haudan lepoon Esko-puolisonsa. Viimeisenä vuotena jolloin Marjatta toimi miehensä omaishoitajana, he usein muistelivat tapahtumia, joiden ajatteleminen tuotti miehelle toistuvaa iloa.
Yksi tällainen oli valokuva, jossa Esko-poika oli tekemässä kunniaa Mannerheimille: Kuva oli lähetetty  marsalkalle syntymäpäiväkortiksi. Jonkin ajan kuluttua poika oli saanut kiitoskirjeen, jonka reunassa oli Mannerheimin omakätinen toivotus: - Jumala siunatkoon sinua!

Kun kuuntelin tätä Marjatan kertomaa tarinaa, niin se pysähdytti monestakin syystä. Ensiksikin mielikuva elämänsä ehtoopuolta elävästä avioparista muistelemassa toistuvaa iloa luoneita hetkiä. Sellaisia, että hyvä mieli hyrähtää niiden äärellä yhä uudelleen.

Mietin kuunnellessani, onko itselläni muistoja, joiden luo voisi palata kuin lähteelle aina virvoittautumaan ja palata sieltä rohkaistuneena ja hyvillä mielin. Vai ovatko muistoni karvaita, onko muistojen lähde samea ja tunkkainen, josta nousee pintaan katkeruuden kuplia.
Kuinka moni ikääntynyt ihminen istuukaan tuollaisen elämän pettymystä pulputtavan lähteen luona! Miten moni ikääntynyt kertaileekaan asioita, jotka eivät ole sujuneet oman mielen ja ymmärryksen mukaan. Lähellä oleville ei ole kovinkaan helppoa olla sellaisen ihmisen vierellä kuuntelemassa.

Toinen asia mitä jäin miettimään Marjatan kertomuksessa oli siunauksen saaminen. Istuin työpöytäni ääressä niin pitkään miettimässä, onko kukaan ihminen siunannut minua tuolla tavalla kuin Eskoa. Olenko saanut siunauksen vain kirkossa tai iltarukouksessa lapsena vanhemmiltani? Istuin niin pitkään tätä ajatellen, että mieheni jo ohikulkiessaan kysyi, mitä oikein pohdin.
- Minua ei ole kukaan siunannut - paitsi virallisesti! parahdin.
Mieheni katsoi minua myötätuntoisesti. - No, se puute pitää sitten korjata heti, hän sanoi.
Ja toimi sitten myös niin.

On aika ihmeellistä, että siunaustehtävä on annettu ihmisten toimitettavaksi. Jumala haluaa toimia näin häneen luottavien ihmisten kautta.
Pietari kehotti: - Siunatkaa, siihen te olette kutsututkin.

Siunaaminen on rakkautta.

Siunaaminen on vastaisku kaikelle loukkaamiselle, pahanpuhumiselle, halveksimiselle ja vähättelylle.
Kiroamiselle.
Jeesus, joka toi taivaan valtakunnan näkökulman tänne epätäydellisyyden keskelle, sanoi: - Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat. Ja Paavali jatkoi samassa hengessä: - Siunatkaa älkää kirotko.

On vaikeaa ottaa rohkeasti siunauksen sanat käyttöön. Vielä vaikeampaa on suunnata siunauksen salaiset sanat sellaiseen suuntaan, josta tulee aina kylmää vettä niskaan.
Omalla mielenlaadulla tämä tuskin onnistuukaan,  vaan siihen tarvitaan jotain enemmän: ylhäältä virtaavan siunauksen ottaminen vastaan ensin itse.

.






 

Yksinäisyys?

Kuvani on Jerusalemista, miltei kaupungin keskustasta. Jerusalem on rakennettu 800 metriä korkean vuoren (vuorten) rinteille ja voinet arvata millainen koski pitkin tätäkin katua kuohuu, kun vuorille rankasti sataa.
Tällä kuvalla virittelen nyt kuitenkin itseni tekstin aiheeseen - mitä on yksinäisyys?
Magdaleena ja minä olemme siinä mielessä onnekkaita, että olemme saaneet pitää puolisomme (sen yhden ja saman), meillä on kummallakin kolme lasta ja lauma lapsenlapsia, jotka tarvitsevat meitä mummeja - välillä kovastikin. Yksinäisyys on siis meille kahdelle harvinaista, välillä jopa metsästettävääkin herkkua.

V.A. Koskenniemi (1885-1962) kuvaili yksinäisyyttä näin:

Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin.
Yksin syntynyt oot, yksin sä lähtevä oot.
Askeles kaksi sä luulet, kulkevas rinnalla toisen - 
mutta jo eelläs hän on, taikka jo jälkehes jäi.

Minä, ylläolevan katukuvan ottaja, olen jäänyt kaveristani jälkeen tieten, koska halusin ikuistaa tämän 'yksinäisen' kadun keskellä kiihkeää miljoonakaupunkia.
Mutta entäpä tämä Koskenniemi? Hän lopettaa runonsa perin pessimistisesti.

"Yksin erhees kätkit ja yksin kyynelees itket. Ainoa uskollinen on oma varjosi vain".

Tottahan tuokin monen kohdalla on, mutta sen ei tarvitse olla se ainoa totuus.

 

Likellä tätä rivitalomme päätyasuntoa on suuren suuri alakoulun piha. Piha on nyt hiljainen, eikä keinuista käydä sitä alinomaista kiistaa --- "se oli mun vuoro" Nyt niissä keinuu, monta kertaa päivässä eräs päälle kaksikymmenvuotias kehitysvammainen tyttö. Hän ottaa kovat vauhdit ja samalla hän laulaa, huutaa, kiroilee ja käy keskusteluja 'jonkun' kanssa. (Tyttö ei tiedä, että jokainen hänen lausumansa sana kuuluu ylös mäen päälle, minun takapihalleni).

Ymmärrän niin, että keinuminen rauhoittaa ja tekee hyvää hänen sisäiselle mielentilalleen. Keinussa hän tuntee ehkä olevansa vapaa ongelmistaan ja samalla jonkun sellaisen seurassa, jolle kannattaa ja uskaltaa puhua. Keinu on 'mukana', eikä koskaan arvostele tai torju häntä.
Tämä tyttö ei siis ole yksin. Toisessa keinussa hänellä on aina uskollinen kuuntelija ja juttukaveri. Ja tietämättään hänellä on myös esirukoilija --- hänen viereltään nousevan mäen päällä - minä.

Ja samoin on meillä kaikilla - tuolla taivaan avaruuksissa - puolustaja, Pyhä Henki. Emme ole yksin.

Hiiren nakertamia näköaloja

Ylioppilasasuani viimeisteli 50 vuotta sitten luonnonvalkoinen silkkihuivi. Koska en ole elämässäni joutunut muuttamaan, huivi on säilynyt tallella - tosin jo vähän harmaantuneena kuten kantajansakin.
Värimuutoksesta johtuen huivi ei ole päässyt kaulalleni, mutta olen hulmutellut sitä, kun olen kuunnellut heprealaisia lauluja ja pyörähdellyt se kädessä pirttini lattialla.
Huiviani olen säilyttänyt yölampun päällä, mistä se on ollut helposti löydettävissä.

Kun palasimme keväällä maalle, löysin huivini lattialle pudonneena. Hiiret olivat löytäneet ylistyshuivini ja nakertaneet sen reikiä täyteen. Olin aivan tyrmistynyt. Miksi ne olivat valinneet juuri huivin?
En lannistunut, pesin sen ja ripustin kevättuuleen kuivumaan.
Sitten aloin tirkistellä hiiren nakertamista koloista ympärillä olevaa maisemaa.

Näin pilviä ja sinistä taivasta, mutta en maiseman halki sujahtavaa pääskyä. Näin metsän reunan, mutta näkymäni ei ulottunut naapuritilan jättimännyille. Näin järvenpinnan ja veden välkkeen, mutta rannan kaislat jäivät rantanotkon suojaan. Katselin kylvettyä peltoa, mutta en nähnyt tienvarren leskenlehtiä.

Usein näkökulmamme elämään on "hiiren nakertama". Suostumme katsomaan elämää vain pienestä reiästä, vaikka elämän rikkaus löytyy aivan näkökulmamme vierestä. Monesti toisten määrittelemät perinteiset asenteet, poliittiset puolueet tai myös uskonnolliset "tirkistysaukot" rajaavat mahdollisuuden tarkastella maailman erilaisia ilmiöitä laajemmin. Heti tulevat valmiiksi asetetut rajat vastaan.

Jeesus kutsuu meitä elämään täyttä elämää. Kol. 2 kirjoittaa rajoituksista, joita ihmiset asettavat helposti toisilleen.
Jos kerran olette Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkuvoimien ulottuvilta, miksi yhä käyttäydytte tämän maailman mukaisesti ja alistutte sellaisiin sääntöihin kuin "älä tartu", "älä maista", "älä kosketa"? Tämä kaikkihan koskee sellaista, mikä käytön jälkeen häviää. Kysymys on vain ihmisten käskyistä ja opeista. Nämä omatekoista hurskautta, nöyryyden harjoitusta ja ruumiin kurittamista vaativat käskyt tosin näyttävät viisailta, mutta todellisuudessa ne ovat arvottomia ja tyydyttävät vain ihmisen ylpeyttä.

Vapauteen Kristus vapauttaa meidät.

Huivin tarina ei lopu tähän. Mieheni ihmetteli, kun näki minun päärmäävän huivia sinisellä kirjontalangalla.
           - Mitä kummaa sinä teet? hän kysyi. - Heitä jo mokoma huivi menemään.
           - Minä en anna periksi hiirille, sanoin, kiersin nakerrettua reikää pienillä pykäpistoilla ja valmistauduin tekemään kukkia linnunsilmäpistoilla.
           Huivini saisi vielä uuden kevään.