Rohkaisemisesta

Eräs mummi keskusteli lastenlastensa kanssa.
- Tiedättekö, että olette maailman ihanimmat pojat?
- Juu, kyllä me tiedetään. Kaikki jotka meidät tuntee nekin tietää.

Tuntuu hyvältä ajatella tuota keskustelua, sillä poikien vastaus kertoo hyvästä itsetunnosta.
Tie hyvään itsetuntoon ei ole itsestään selvä, sillä se rakentuu päivä päivältä sen kasvua ruokkimalla.

Onnellinen on ihminen, joka saa kokea kokonaisvaltaista hyväksymistä, jolloin hän rohkenee kertomaan kipeistä ja vaikeistakin asioita. Silloin hän kokee voimistuvansa ja rohkaistuvansa.

Toisin käy, jos ihminen kohtaa jatkuvaa arvostelua, vaatimuksia, moittimista ja vähättelyä.
Ja jos hänen kaiken lisäksi tuomitaan kovin sanoin, siitä ei ole yleensä mitään apua. Hän ei halua ottaa sitä vastaan, vaan torjuu sen sulkemalla korvansa. Hän suorastaan taistelee syytöstä vastaan:
"Aina sinä olet sellainen!"

Olisiko mahdollista, että me, jotka itse olemme saaneet tutustua häneen, joka maan päällä eläessään oli täynnä armoa ja totuutta, yrittäisimme kohdata ihmisiä hänen tavallaan?
Kohtaisimme puolisomme, lapsemme, lastenlapsemme, sisaruksemme, ystävämme ja seurakuntamme jäsenet armon ja totuuden näkökulmasta?
Vaikka he eivät ole ollenkaan täydellisiä - niin kuin en itsekään ole täydellinen!

Joskus on sanottava hieman hankaliakin asioita. Jotta voi sellaisia tuoda esiin, pohjalta täytyy ensin löytyä välittäminen ja luottamus.
Jouduin kerran antamaan pikkupojille käyttäytymisohjeita, kun olimme menossa erääseen tilaisuuteen, etteivät olisi liian villejä. Silloin 6-vuotias vilpertti totesi: - Kyllä mummilassa kannattaa olla, kun täällä tulee viisaammaksi.

Jumalalta ei armo, rohkaisu ja rakkaus lopu.
Miksi me ihmiset haluamme vain omia kaiken hyvän ja tiputella sitä kuin pikkulusikalla toisille?

Kysyin mieheltäni, miksi hän ei sano, että rakastaa minua, hipaisee vain nenänpäätäni.
- Kyllähän sinä sen tiedät, hän sanoi.
- Mutta kun minä haluan kuulla sen yhä uudestaan. Rakkausakku pitää olla ladattu!
- Okei, okei, rakastetaan.

Joskus se on näin hakusessa.

Viestejä yläilmoista

Meidän Jumalamme on järjestyksen Jumala. Hän on luonut tämän merkillisen maailman meidän

iloksemme ja ihastukseksemme - ei tuhottavaksi, eikä sotkettavaksi. Voi miten toivottavaa olisi, jos kukin meistä haluaisi suorittaa luonnon ja ympäristönsä kunnioittamisessa edes oman, vähäisen osuutensa.

Mutta asuuko keskuudessamme yhä kaipuu kauneuteen, rauhaan ja järjestykseen? Kun uutisia seuraa niin huonolta näyttää.

Raamattupiirissämme mietittiin viime viikolla sitä, kuinka meidän suuri, tuntematon Jumalamme todella puhui Vanhan testamentin profeetoille, Mooseksesta lähtien. Jopa pikkuiselle ylipapin oppipojalle, Samuelillekin - Hän vaivautui puhumaan - ja niin selvällä äänellä, että poika luuli sen olleen oppi-isänsä, ylipappi Eelin ääni.

Mikä oli se tärkeä sanoma, joka pikku-Samuelille kerrottiin eräänä yönä ja vieläpä kolmeen eri kertaan? Sanoma oli merkillinen ja kovin vaikea edelleen kerrottavaksi ja sen ydin oli suorastaan raju. Otan Herramme pitkästä yöllisestä puheesta Samuelille tähän yhden jakeen verran Raamatun tekstiä:
1. Sam 3: 13: "Minä (Herra) ilmoitan hänelle (Eelille), että tuomitsen hänen sukunsa ikuisiksi ajoiksi sen rikoksen tähden, kun tiesi poikiensa pilkkaavan Jumalaa, eikä pitänyt heitä kurissa".

Näin vaikean sanoman joutui pikku-Samuel kertomaan kunnioittamalleen ylipapille. Koska ylipapin omat pojat olivat siis kelvottomia ilmoitti Jumala, että hän oli valinnut Samuelin heidän tilalleen - kasvatettavaksi ylipapin tehtävään.

 1. Sam.3; 19-20: " Samuel kasvoi, ja Herra oli hänen kanssaan, eikä antanut yhdenkään sanoistaan varista maahan. Koko Israel Daanista Beersebaa tiesi, että  Samuelille oli uskottu Herran profeetan tehtävä." 

Puhuuko Jumala yhä meille, oman aikamme kovakorvaisille ihmisille? Kyllä hän puhuu -
selkokielelläkin - mutta useimmiten siten, että Hän vaikuttaa mieleemme, antaa ajatuksia ja kuiskaa ehdotuksia, joista saamme itsenäisesti toimien valita ne, jotka koemme omiksemme.
Niin. Ja totta kai vanha ohje siitä miten Jumala yhä meille kaikille puhuu, halusimme tai emme - kuuluu näin:

Jumala kuiskaa meille luonnossa, puhuu meille Raamatussa ja huutaa megafoniin vaikeuksissa.

Se on sitten jokaisen oma asia uskooko sen, että kaiken aikaa olemme Hänen kämmenellään - ja  sen, ettei hänen sallimattaan mitään meille kellekään tapahdu. Ja kun sitten kaikkea kurjaakin tapahtuu, saamme usein vasta jälkikäteen ymmärryksen siitä, miksi jotakin niin ikävää pääsi käymään.
Huusiko Hän juuri silloin minulle megafoniin?

.Kuva: Jumala kuiskaa meille luonnossa............................................................................................

Syksyä kaikille!!!

Rohkaistu elämään

Tykkään kovasti joukkoliikenteestä ja istuin taas eräänä tavallisena, harmaana päivänä bussissa omissa ajatuksissani.
Silloin mieleeni pamahtivat sanat: SITÄ KUKKII JA KANTAA HEDELMÄÄ YHTÄ AIKAA.
En tiedä, oliko lause omasta päästäni vai mistä peräisin, mutta mielestäni se oli niin totta, että minun oli kaivettava kynä esille ja kirjoitettava se muistikirjaani.

Monet ajattelevat, että kun ikää on jo kertynyt, niin ei kannata aloittaa mitään uutta. On aika käpertyä sohvan nurkkaan katsomaan TV:stä lempisarjoja ja vaalia oman mukavuusalueen rajoja. Tuntuu että moni hyväkuntoinen ja terve ihminen rajaa elämäänsä, välttelee vaivalloisia asioita ja maksimoi vain omaan elämäänsä "herkkuja".

Ei kannata kuitenkaan heittää "kirvestä kaivoon" ja ryhtyä lepäilemään laakereilla. Vielä on paljon sellaista, missä voi olla mukana.

Jumalakin lupaa olla mukana elämässämme ja sen erilaisissa projekteissa. Hän sanoo Jes. 46:4
Teidän vanhuutenne päiviin saakka minä olen sama, vielä kun hiuksenne harmaantuvat, minä teitä kannan.  Niin minä olen tehnyt, ja niin yhä teen, minä nostan ja kannan ja pelastan.

Monet Raamatun henkilöt aloittivat työnsä vanhempina. Mooses sai näyn kansansa vapauttamisesta 40-vuotiaana, mutta joutui paimentamaan lampaita vielä 40 vuotta. Siellä erämaan hiljaisuudessa häntä kasvatettiin, muokattiin ja valmisteltiin. Vasta 80-vuotiaana Jumala ilmestyi hänelle, ja Mooses lähetettiin suorittamaan elämäntehtäväänsä: pyytämään faaraota päästämän israelilaiset palvelemaan Jumalaansa.  

Vaikka et olisi vielä varttuneempaa sukupolvea, saatat ajatella, ettei sinulla ole nytkään voimia minkään uuden aloittamiseen, työ ja perhe lohkaisevat niin suuren osan elämästäsi, ettei aikaa tunnu jäävän mihinkään muuhun.

Joudumme taistelemaan oman riittämättömyytemme kanssa koko ikämme kuten Paavali. Emme tiedä, mikä Paavalin elämän "pistin" oli. Tiedämme vain sen, että kun olemme heikkoja, niin Jumala tulee vahvaksi. Paavali sai omaan kipuiluunsa vastauksen: - Minun armossani on sinulle kylliksi, sillä voimani tulee esiin heikkoudessa.

Jos pidät itseäsi heikkona, vanhana tai raihnaisena, älä jää paikoillesi lepäämään. Vedä kuten kuvan nainen kengät jalkoihisi ja katso ympärillesi, missä sinua tarvitaan.

Kerron tästä yhden esimerkin.
Kun olin Santorinilla, sain sinne lauantaiaamuna kuudelta Salomelta tekstiviestin:
REKKA PERILLÄ ROMANIASSA. VIISI SEURAAVAA LOOTAA PAKATTU.

Operaatio Possible joka oli alkanut elää Salomen päässä viime kevättalvella, oli päässyt yhteen välitavoitteeseensa. Suuri rekka oli perillä Romaniassa. Sen lasti odotti paikallisia käsipareja, jotka olivat valmiina kokoamaan Suomesta lähetetyistä käytetyistä, mutta hyväkuntoisista vauvanvaatteista äitiysavustuspakkauksia. Niitä tehtiin köyhistä köyhimmille äideille mm. 13-vuotiaille raiskatuille romanitytöille, joilla ei ole yhtään mitään.
Ja koko tuon rekkalastin takana oli yksi pikkuinen mummi, joka oli kotipaikkakunnallaan järjestänyt vauvanvaatekeräyksen, josta sitten ihmiset olivat innostuneet.
Kaiken takana siis yksi pikkuruinen mummi, jonka sydäntä äitien pohjaton köyhyys oli koskettanut!

Nöyryydestä.

Kymmenkunta vuotta sitten olin 'kartanlukijana' seurakunnan työntekijöille, jotka oli kutsuttu Inkerin kirkon (johonkin?) muistojuhlaan. Heitä oli kuusi. Venäjänreitit osaava pikkubussin kuljettaja ja minä, joka olin tulkkina matkalla, istuimme edessä.
No  - me etupenkkiläiset kulutimme matka- aikaamme kuunnellen takapenkkiläisten juttuja. Heillä tuntui olevan hauskaa. Meille reitti oli jo niin tuttu, että matkanteko kävi  työstä, joten 'kuokimme' innolla matkalaistemme vitsailuista.
Seurueelle tuntuivat maistuvan etupäässä heidän omaan työalaansa liittyneet hauskat jutut. Vitsitkin oli kehitelty heidän oppikirjansa, Raamatun, kertomuksista. Olimme siitä suoraan sanoen vähän ymmällämme, enkä oikein tiennyt saiko niille edes nauraa, vaikka hassuja olivatkin.
Kun tänä aamuna mietiskelin kirjoitelmani aihetta ja ajauduin sanaan 'nöyryys', palautui tuo hassu matkaseurue mieleeni ja yhden heidän jutuistaan kirjoitan tähän - mausteeksi.

Autossa istuva kanttori kysyi kavereiltaan:" Tiedättekö kuka oli Raamatun notkein mies." Peräpenkillä syntyi syvä hiljaisuus. Lopulta kanttori joutui itse vastaamaan kysymykseensä. " Hän oli tuhlaajapoika. Hänestähän kerrotaan, että kun hän alennustilassaan nöyrtyi ja päätti palata kotiin, perheensä luo - hän meni itseensä."

Minä taas satun tietämään, että Mooseksen sanotaan olleen nöyrin mies maan päällä. Hän keskusteli jopa itsensä Jumalan kanssa, aivan niin kuin ystävän kanssa puhutaan, kasvoista kasvoihin.
(2 Moos.33:11).

Daavidkin oli nöyrä. Hän katui syntejään, teki niistä parannuksen. ja kehotti meitäkin ottamaan hänestä tällä alueella oppia.
Ja entäpä Jeesus. Hän suostui kuolemaan meidän puolestamme. Huh huh.

Mutta voi. --- NÖYRYYS ei ole nyt muodissa. "Minä" - sen sijaan on. Miksi näin? Sekoittaako tämä nykyinen aika nöyryyden ja nöyristelyn.
Kun kaivoin sanan nöyryys merkitystä vähän syvemmälti oivalsin, että nöyristely on ihmisten välistä säpinää, nöyryys sen sijaan ihmisen ja Jumalan välinen suhde.

Jumalansa tunteva ihminen tunnistaa ja tunnustaa oman heikkoutensa tässä luomakunnassa ja ymmärtää tarvitsevansa armahtajaa ja pelastajaa. Tämän nöyryyden kokenut ei enää 'elvistele'. Omin avuin ei mennä iankaikkiseen elämään. Ei vaikka olist kuinka hyvä... ja anteliaskin.

'Nöyryys' on ylpeyden vastakohta!! Sitä kannattaa pohtia.

Luojan kaunein ajatus

Heräsin eräänä aamuna siihen, kun mieheni kuunteli aamuhartautta. Radiosta soljui irlantilaistyylistä musiikkia ja naisen ääni lauloi. Tunnistin laulajan ja laulun, se oli Maria Laakson Luojan kaunein ajatus. Laulu on hyvin suosittu kastetilaisuuksissa, ja olen kuullut sen tänä kesänä konfirmaatiotilaisuudessa. Sen sanat oikein hivelevät sielua ja saavat sydämen hyvästä mielestä sykkyrälle. (Olen kopioinut laulun sanat youtubesta. Sorry, jos olen kuullut jotain väärin!)

"Kauan ennen kun tänne synnyit

sinut tunsi jo Jumala.

Oli päiväsi pilvisinkin hänen tiedossansa,

joka ainoan päiväsi jo ennen syntymääsi. 

Olet kuva rakkaudesta

Luojan kaunein ajatus.

Ajatuksista Luojan synnyit,

tarkoituksen sait elämään.

Joka hetkesi hän on luonut, tuntee myös matkan pään.

Hän on kaikessa kanssasi ja kantaa taakkojasi.

Olet ihme, taivaan lapsi,

Luojan kaunein ajatus."

Miten musiikki voi välittää hengellistä sanomaa sukupolvesta toiseen?

Laulut muuttuvat vuosikymmenten kuluessa, mutta niiden sisältö säilyy samanlaisena.
50-luvun koululaiset lauloivat aamuhartauksissa Ystävä, sä lapsien ja saivat samaa turvaa sanoista:"Minne käynkin maailmassa, sinä olet hoitamassa." tai loppusanoista  Onni täällä vaihtelee, taivaan Isä suojelee."
Myöhempinä vuosikymmeninä virsikirjaan tuli useita rohkaisevia lastenlauluja. esim. "Taivaan Isä suojan antaa, hän on Isä jokaisen. Lapsen huolet hän voi kantaa paremmin kuin ihminen".
Eräs kaikkein rohkaisevimpia lasten virsiä on Pirkko Halosen Jumalan kämmenellä, joka on sopiva aivan pienille päiväkoti-ikäisillekin, mutta olen laulanut sitä myös nuoren perheenäidin hautajaisissa. Yksinkertaisuudessaan laulun sanat eivät ole kuluneet vuosikymmenien aikana, päinvastoin koen ne tällä hetkellä hyvin puhutteleviksi.

Äitini lauloi virsiä tai hengellisiä lauluja töitä tehdessään. Temperamenttisena ihmisenä hän lauloi niin voimakkaasti, että keittiö raikui. Muistan voimaannuttavan ilmapiirin, kun hän veteli täydestä sydämestään: "Laula matkalainen korpimaan, laula vaikk' on synkkä taival vaan."

Sanaton, soitettu musiikki voi puhutella lasta myös voimakkaasti.  Muistan itseni soittamassa yhdessä kummisetäni kanssa Bachia - minä pianolla, Kalle-setä viululla - Rakkahin Jeesus, miks´viivyt sä vielä. Raskas on kulkuni maisella tiellä, elon  tiellä.
Vaikka lapsenmieleni ei tavoittanutkaan kummisedän ajatuksia, niin kaipuu ja taivasikävä oli soittohetkessämme  voimakkaasti läsnä.

Rohkaistutaan mekin tarjoamaan seuraavalle sukupolvelle turvaa ja rohkaisua laulujen  ja virsien syvällisiksi hioutuneiden sanojen ja koskettavien sävelten kautta.

P.S. Ja vaikka oma laulaminen tai soittaminen ei onnistuisikaan, niin aina voi sanoi sanoa: - Kuunnellaanpas tämä kappale youtubesta!

Tyhmyyden ylistys.

Löysin jokin aika sitten Facebookista mielenkiintoisen kirjoituksen. Se oli pääkirjoitus nettilehdessä, jonka nimi on INHIMILLISIÄ UUTISIA. Lukemani juttu oli oli lehden päätoimittajan, muusikko Olavi Uusivirran vuodatus - otsikolla: Tyhmyyden ylistys. Kirjoitus oli ihana!

Tuo otsikko vei minut kyllä ensin kauas - kauas 1970-luvulle - jolloin erään taidokkaan hollantilaisen satiirin, Erasmus Rotterdamilaisen, unohtumaton teos, Tyhmyyden ylistys (Moriae Encomium)ilmestyi suomeksi --- Kauko Kareen kääntämänä. Sekin oli vaikuttava.

Olemme kaikki yksilöitä - kaikki niin ihastuttavan erilaisia!

Opetin kaikki viimeisimmät työvuoteni erityisluokkia ja vasta niinä vuosina tajusin, että olisi pitänyt erikoistua jo aivan alun alkaen. Minulla on iso lokero sydämessäni juuri niitä lapsia varten, jotka ovat jollain tavalla tavallisesta peruslapsesta - syyttään poikkeava. Tyhmäksi nimittäminenkin saattaa olla syy, ettei mahdu toisten joukkoon. Siksi lukemani nettikirjoitus osui ja upposi - ja ehkä siksikin, että saatoin siitä löytää myös itseni. Perheiden sisälläkin kun on usein kaikenlaista lokeroimista. Minunin lokeroni päällä luki lapsena: "Tuhma ja tyhmä".
Puolustaudun tätä perheeni lokeroimista vastaan nyt eläkkeellä, Pikku Prinssin sanoilla: " Aikuiset eivät koskaan ymmärrä mitään, eivätkä lapset jatkuvasti jaksa selittää heille asioita." ( Antoine de Saint Exupery.)

Nyt suoraa lainausta nettilehdestä: " Kaikki me olemme tyhmiä, kukin omalla tavallamme.
Oleellista on vain se, miten suhtaudumme omaamme ja kaverimme tyhmyyteen. Tärkeää on yrittää ymmärtää ajatuksia ja ihmisiä, joita ei voi ymmärtää.

Me olemme siis kaikki tyhmiä. Tyhmyyden suunta vain vaihtelee. Ydinfyysikko voi tuntea tyhmyyttä  jalkapallon edessä ja toimitusjohtaja mankelin. Parisuhdeterapeutti tuntee tyhmyyttä rakkauden edessä ja pappi Jumalan".

Iso kirja on täynnä kyseisen alan viisautta ja ohjeita. Mm.

- Herran pelko on viisauden alku.
- Pyhimmän tunteminen on ymmärrystä. (Snl 9)  Ja...
- Älä ole viisas omissa silmissäsi - ( tai sinun käy samoin kuin kuvamme naisen. Jäät yksin ).

Hämmästyttävää

Mieheni ja minä teimme tänään pienen retken Hämeenlinnaan. Halusimme nähdä Kantolan puiston vastavalmistuneet muraalitaideteokset.
Kantolan vanhat viljasiilot olivat saaneet australialaisen Guido van Heltenin harmaavalkoiset fotorealistiset maalaukset kylkeensä. Työt olivat niin uudenuutukaisia, että Crome-nosturi oli vielä jäänyt kentän reunalle.
Nosturia todellakin tarvittiin, sillä korkeampi siilo ylettyi ällistyttävään yli 50 metrin korkeuteen. Taitelija on kertonut, että pari ensimmäistä päivää kului totutellessa maan ja taivaan välillä työskentelemiseen.

Guido van Heltenin työtapaan kuuluu, että hän etsii töidensä mallit paikallisista ihmisistä, jotta hänen työnsä tulisivat ihmisiä lähelle. Nytkin hän käytti runsaasti aikaa valokuvatakseen hämeenlinnalaisia perheitä, joiden joukosta hän sitten valitsi äidin ja kaksi tytärtä.

Van Heltenin maalaukset ovat kunnianosoitus suomalaisille perheille ja heidän arjelleen. On koskettavaa katsoa kuvan äitiä, joka voisi olla oma tytär, kummityttö tai naapurissa asuva nuori perheenäiti. Kuvan tytär, joka pukee äitinsä auttamana liian isoa takkia päälleen, on myös kovin tutunoloinen. Se on kuitenkin samalla kuva tulevaisuudesta, jota kohti lapset ja nuoret koko ajan kasvavat, vaikka se tuntuukin olevan vielä kaukana edessä päin - aivan kuin takkikin vielä on tytölle liian suuri.

Toisessa tytössä minua liikutti erityisesti nuttu, joka oli napitettu vain ylimmäisellä napilla kiinni. Kaikki oli niin suomalaista - kasvonpiirteet ja  vaaleat luonnontilassa olevat hiukset, kuten ne tuossa iässä ovat.

Kuvat puhuvat rakkaudesta ihmiseen ja yksilöön. Pieni ihminen on tehty suureksi ja korotettu kaikkien katsottavaksi. Siltä tuntui, kun kadunpielet parveilivat täynnä ihmisiä kännykkäkameroineen. Jopa kokonainen bussillinen katsojia saapui paikalle.

Ajattelen, että Jumalalle jokainen ihminen on samalla tavoin "suuri" ja ainulaatuinen. Jokainen on hänen kaunein ajatuksensa, hänen luomistyönsä tulos. Osaammeko ajatella itseämme Jumalan rakastavan katseen kohteina ja iloita siitä, että olemme juuri tällaisia - kukin omana itsenään?

Psalmi 139: 14-16 " Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen. 
Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta pieninkään luuni ei ole salassa. 
Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut." 

Rahattomat lehmänostajat.

Eräänä aivan tavallisena maanantai-aamuna tuli minulle puhelinsoitto Jyväskylän korkeudelta.
Soittaja oli inkeriläinen pastori Petroskoista. Hän oli pakettiautollaan kuuden henkilön kanssa ollut viikon verran kristittyjen ystäviensä luona eri puolilla Suomea ja he olivat nyt pudottautumassa 'alas' mennäkseen Vaalimaan tullista illansuussa yli.
Hän kysyi voisinko tulla avaamaan heille kirpputorimme oven, vaikka se aina normaalisti on maanantaisin suljettu. Ilmoitin että sopii kyllä, mutta soittakaa milloin olette pudottautuneet tälle korkeudelle rakasta Suomeamme.
Menin ajoissa odottelemaan kiinteistömme eteen venäläisen auton saapumista - ja sieltähän se sitten lopulta, pikantisti myöhässä, porhalsi pihaan.

Sisään astuessamme kysyin pastorilta nolona aika oleellisen kysymyksen: "Paljonkohan näillä sinun ystävilläsi on käytettävissä rahaa, jotta osaan arvioida mitä pystyn heille myymään".Pastorin vastaus oli tyrmäävä: " Ei yhtään". Nieleskelin tyhjää. Mitä voin myydä kuudelle asiakkaalle, joilla ei ole yhtään rahaa? Itse siis joudun maksamaan, minkä päätöksen yhteissummasta teen?

OK. Itsetutkistelu toi tuloksen ja päästin asiakkaat ostoksille. Jotain pientä jouduin kasseista ottamaan takaisin hyllyyn, mutta ei porukka siitä näyttänyt hermostuvan. Ymmärsiväthän he.
Viimeisenä kassalle tuli pieni, omien sanojensa mukaan vanha mies - Mikko 68 v. Ihmettelin hänen ostostaan. Hän roikotti käsivarrellaan miesten pukua, jonka koko oli varmaankin 54. Katsoin pastoria hämmentyneen kysyvästi ja pastori ymmärsi heti sanattoman kysymykseni - 'eikö Mikko huomaa, että puku on hänelle aivan liian suuri?'

Pastori alkoi selittää tätä outoa ostosta. Mikko oli siis mielestään jo hyvin vanha mies, kuoleekin kohta, ja häpeä oli se, ettei hänellä ollut koskaan elämässään ollut yhtään omaa pukua. Inkeriläinen mies tarvitsee arkkuun ylleen parhaan pukunsa. Mutta miten käy sille, jolla ei sellaista ole? Nyt oli - ainakin Mikolla. Koosta viis.
Tämä ostos on ollut elämäni paras ja juhlallisin! Minähän nimittäin sen puvun maksoin.