Risuaitaa

Keskiviikkona 27.1.vietettiin kansainvälistä Vainojen uhrien muistopäivää. Päivä 'haisee' historialle ja  kuitenkin - tällä hetkellä koko Eurooppa kuhisee vainottuja tai jostakin muusta syystä kotimaastaan paenneita ihmisia. Päättäjätkin ovat ihmeissään. Soini ja puolustusministerimme matkasivat pohjoiselle rajalle ja Sipilä 'etelään' - neuvottelemaan miten tilanne tulisi jatkossa hoitaa - ja ottamaan selvää, onko Venäjäkin turvaton maa?
Vainot-sana tuo mieleen mustan värin. Minulla itselläni on myös selkäni takana musta kausi elämää.Yllä oleva öljytyöni on syntynyt näinä vuosina. Sen nimi on kuitenkin "Valo voittaa". Se syntyi 1980-luvun puolivälissä alkaneen laman ensiaallokossa, jolloin oma firmamme kaatua rysähti ja 5-henkinen perheemme jäi puille paljaille. Siksi sydämessäni on aivan oma lokonen niille nuorille perheille, joita tämän ajan lama Suomessa kaataa, jättäen heidät asuntolainojensa ym. tukehduttavaan loukkuun.

 Olen pitänyt erästä muistoa arvokkaalla paikalla oman työhuoneeni kirjahyllyssä ja nyt kun sitä etsin, ei se jostakin syystä ollutkaan siellä. Harmistuin ja ajattelin, että ehkä se on lipsahtanut kirjojen taakse. Löysin sieltä vain huomattavan määrän pölyä, mutta myös pehmeäkantisen, pienen kirjasen, jonka olin lukenut viimeksi varmaan 20 vuotta sitten. Se oli pastori Richard Wurmbrandin kirja nimeltään Kristus rautaesiripun takana. Kirja on ollut minulle aikanaan hyvin rakas ja iloitsin löytäessäni sen taas, ja vielä näin kummallisella tavalla, joten.päätin lukea sen nyt uudelleen.On hyvä välillä peilata omia murheitaan jonkun toisen kokemiin todellisiin kärsimyksiin niin tajuaa panna päänsä pussiin ja mennä nurkkaan häpeämään.
Kirja kertoo romanianjuutalaisesta papista, hänen toiminnastaan maanalaisen seurakunnan pastorina ja siitä, kuinka hän joutui olemaan neljätoista vuotta uskonsa vuoksi vankina ja kidutettuna kotimaassaan. Alkuperäisteos on painettu Lontoossa v. 1967 nimellä TORTURED FOR CHRIST. (Kidutettu Kristuksen tähden). Suomeksi kirja on ilmestyntyt jo vajaan kahden vuoden kuluttua huhtikuussa 1969, ja seuraavan neljän vuoden aikana siitä on otettu peräti 9 uutta, suomenkielistä painosta!

 Lainaan tähän loppuun pienen huvittavan kappaleen hänen kirjastaan sivulta 12:
" Eräänä päivänä minä, mitä vakaumuksellisin ateisti, rukoilin Jumalaa. Rukoukseni oli tämäntapainen: " Jumala, tiedän varmasti, että et ole olemassa. Mutta jos sattuisit olemaan --- minkä minä kiistän --- Minun velvollisuuteni ei ole uskoa Sinuun - vaan Sinun velvollisuutesi on ilmaista itsesi minulle."

Richard sai mitä pyysi, korkojen kanssa, mutta ei milloinkaan katunut sitä mitä tuli Jumalalta pyydettyä.





 

Viimeinen juna Moskovaan

Näin tammikuun lopulla vietetään Vainojen uhrien muistopäivää.
Vaikka mielellämme suljemme silmämme ikäviltä asioita, niin vaino ei ole maailmasta hävinnyt minnekään. Tällä hetkellä esim. kristittyjä vainotaan ja surmataan enemmän kuin koskaan.
Vainoista suurimpana nousevat  kuitenkin juutalaisvainot 2. maailmansodan aikana.

Kirjassaan Viimeinen juna Moskovaan René Nyberg kertoo juutalaisen sukunsa vaiheista 1900-luvun alusta lähtien. Nyberg on tehnyt pitkän diplomaatin uran, hän on toiminut mm. Moskovan suurlähettiläänä sekä Berliinissä. Hän on äitinsä puolelta juutalaista Tukazierin (Tokazier) sukua. Samaan sukuun kuuluu monien tietämä pianotaiteilija Hillel Tokazier, joka on René Nybergin serkku.

Kirjassa seurataan kahden juutalaisen naisen kohtaloita: Renén äidin Feigen (Fanny) sekä äidin latvialaisen Mascha-serkun.

Nuori Feige rakastui veljiensä urheilijaystävään, Bruno Nybergiin. Rakkaus ei ollut perheen mieleen ollenkaan, siitä oli järkyttävät seuraukset.  Isä Meier lähetti Feigen serkkunsa Maschan luo Riikaan, jotta hän olisi unohtanut rakkautensa kohteen. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Feige meni Brunon kanssa naimisiin elokuussa 1937. Isä lähetti välittömästi poliisit perään ja väitti, että tytär oli kavaltanut rahaa perheen liikkeen kassasta. Kun poliisit saivat tyttären kiinni, tätä pidettiin kotiarestissa viikkokausia. Kun Feigen mieli ei kuitenkaan muuttunut, niin hän sai palata kotiinsa, mutta koko suku katkaisi täysin välinsä häneen. Niin kauhea häpeä oli tyttären avioliitto kristityn miehen kanssa.

(Samanlaisesta kunniamurhasta kerron kirja-arvostelussa Imaamin tytär. Kirjassa pakistanilaissyntyinen Hannah joutuu sukunsa hylkäämäksi ja vainoamaksi kristinuskon takia. Katso Kirjat 2016-sivulta!)

Mascha-serkunkin elämä muuttui rajusti, kun hän  pakeni viulistimiehensä, Josefin, kanssa Riiasta saksalaisten vallattua sen. Riian asemalla oli vain joitakin junia lähdössä itään, joten paikkoja oli vähän. Nuorempi sisko olisi ollut myös lähdössä, mutta pienen vilustumisen takia äiti ei päästänyt häntä. Myös Josefin sisko, siskon aviomies ja lapsi olisivat olleet lähdössä samalla junalla, mutta he myöhästyivät. Viimeinen juna Moskovaan lähti.
Kukaan muu riikalaisesta suvusta Maschan lisäksi ei jäänyt vainoissa henkiin.

René Nybergin kirja on päähenkilöiden raskaista elämänkohtaloista huolimatta nautittavaa luettavaa, koska Nyberg kertoo kiinnostavasti sitoen yksilöiden elämän yleiseen poliittiseen tilanteeseen. Hän on kosmopoliitti, hänellä on erinomainen kielitaito, laajat politiikan tiedot, ja hän on tehnyt runsasta tutkimusta sukunsa  vaiheista.

Serkukset Feige ja Mascha Esplanadilla 1930

Tre kronor - ja muuta jännää.

Tältä varmaan näytin sinä perjantai -iltana kun minun oli määrä mennä 'silmiksi' Kertsille (=Gospel Kafehen), jossa kuullun mukaan 40 villiä yläasteelaista laittaa paikkoja säpäleiksi nuorisotiloissa.

 Kruunua olen yrittänyt laittaa päähäni - vallan merkiksi, hymyilläkin yritin, mutta käsivarret huusivat apua.
(Taideteos on silloisen 5-vuotiaan tyttäränpojan onnittelukortti eräänä äitienpäivänä.)
Tulimme paikalle kello kuusi. Neljä miestä oli tullut sinne jo ennen meitä, sillä ensimmäiset nuoret tahtovat tulla sisään jo vaikka kuinka varhain. Nyt ei ollut muita kuin ne neljä miestä - mutta  tällä kertaa myös neljä naista, jotka olin agitoinut turvakseni.

Sitten aloimme odottaa. Odotimme ja odotimme, kokonaisen tunnin. Ei ketään, mikä oli kerta kaikkiaan harvinaista. Seitsemän jälkeen kaksi konkariamme lähti kylille kävelemään ja katsastamaan, missä kaikki heidän 'asiakkaansa' oikein luurasivat.
 Puoli tuntia kului tuloksetta, sitten kävi ovi. Mutta mitä näimmekään: miehet olivat tuoneet tullessaan noin 50-vuotiaan miehen. Siinä kaikki. Saimme kuulla, että hän oli seuraavana päivänä kirkon messussa esiintyvä laulusoloisti, joltakin toiselta paikkakunnalta. Hän oli kysynyt miehiltä onko kylällä nettikahvilaa, ja sai kuulla, että ON - Gospel Kafe ja siellä toisen miehen puhelin, jolla pääsi nettiin.

 Tämä mies ei rikkonut ovia, mutta kävi ilmi, että hänen omassa sisimmässään oli paljon hätää (kelläpä meillä ei olisi) ja niinpä me kaikki kahdeksan aikuista saimme käydä häntä kuulemaan ja ehkä myös auttamaan..
Puoli kahdeksan maissa alkoi tulla nuoriakin - aina muutama kerrallaan; rauhallisia ja mukavan tuntuisia. Ennen kun meidän 'tyttöjen' oli määrä lähteä, lauloi muusikkovieraamme muutaman gregoriaanisen laulun - meille ja niille yli kymmenelle todella mukavanoloiselle nuorelle, jotka olivat kokoontuneet kaareen osallstuakseen pian alkavaan tietovisaan..Mutta - missä kaikki kiljunta ja paikkojen hajoittaminen?

Viimeinen tietokilpailukysymys, jonka ennen lähtöä kuulimme oli tämä:
-  Mikä on Ruotsin jääkiekkojoukkueen tunnus heidän lätkäpaidassaan ? (Tre kronor)
- Mistä tuo symboli on peräisin? (Itämaan tietäjät)
Enpä olisi näitä tiennyt. Aina sitä oppii, kun vain uskaltaa lähteä liikkeelle.

Koralleja kalliimpaa

 

Syntymäpäiväni aattona Salome soitti minulle iloisena, onnitteli ja luuli olevansa ensimmäinen.
- E-hei, myöhästyit! sanoin. - Olen saanut hetki sitten onnittelut  Eilatista.
- Ai, olet vai!
Sitten aloimme molemmat nauraa.

Sain yhteiseltä ystävältämme synttärilahjaksi Sananlaskujen 3. luvun, ja niinpä ryhdyinkin sitä kiinnostuneena tutkimaan.
Luvun otsikkona on viisaus ja jumalanpelko. Molemmat ovat sellaisia asioita, joista nykyään vähän puhutaan. Vaikka Suomessa tällä hetkellä on talousvaikeuksia ja pakolaisongelma, joihin ei tunnu löytävän ratkaisuja, kukaan ei huuda viisauden perään. Kuka olisi viisas, joka osaisi katsoa tulevaisuuteen? Viisas osaisi harkita ja punnita asioita monipuolisesti kaikkien kannalta. Hän pitäisi kaikkien edun ratkaisuja tehdessään mielessään.
Aiemmin ajateltiin, että viisaus kulkee käsi kädessä tiedon ja oppineisuuden kanssa. Viisaus ei kuitenkaan ole välttämättä seurausta pitkästäkään opiskelusta. Se on paljon laajempaa, syvällisempää, kauemmaksi katsovaa, eikä vain omaan napaan tuijottamista. Raamattu puhuu tässä laupeudesta ja uskollisuudesta.
(Mieltäni hivelevät Antti Tuurin sanat siitä, että Pohjanmaalla kaikki viisaus asuu vanhoissa naisissa:)

Sananlaskujen 3. luvussa viisauden seurauksena luvataan kaikenlaista hyvää, mutta myös yllättäen pitkää ikää.  "Poikani ( Tyttäreni), älä unohda sitä, mitä opetan, pidä kaikki käskyt mielessäsi, sillä ne kartuttavat päiviesi määrää, antavat sinulle elinvuosia ja menestystä".

Samassa luvussa kuvataan viisautta  vielä näin: "Onnellinen se, joka on löytänyt viisauden, se, joka on tavoittanut tiedon, sillä parempi on viisaus kuin hopea, tuottoisampi on tieto kuin kulta. Se voittaa korallit kalleudessa, mitkään aarteet eivät vedä sille vertaa. Sen oikeassa kädessä on pitkä ikä, vasemmassa rikkaus ja kunnia".

Jakeessa puhuttiin viisauden löytämisestä. Miten viisautta voi etsiä, ja voiko sen löytää? Onko se ollenkaan löydettävissä?
Tuskin kukaan kukaan voi omistaa kaikkea viisautta, jotain voi yrittää ymmärtää, mutta paljon jää tavoittamattomiin.
Raamattu sanoo, että Herran pelko on viisauden alku.  Kun asettuu Jumalan eteen kyselemään ja ihmettelemään, voi oppia jotakin. Ehkä hitusen todellista viisauttakin.

Afrikkalainen sananlasku

Magdaleenan viikon takainen blogiteksti sisälsi mielenkiintoisen afrikkalaisen sananlaskun:
 "Kasvattamiseen tarvitaan koko kylä."
 Kuulostaa viisaalta. Hyvin kasvatetut lapset ja nuoret ovat kallein omaisuutemme.

Suomen mediassa käydään juuri nyt keskustelua 'katupartioista' ja on kai sellainenkin käsite olemassa kuin 'kodinturvajoukot'. Mitähän ne olivatkaan?
Etsiessäni tietoa niistä, löysin silloisen puoluevaliokunnan puheenjohtaja Jussi Niinistön (nyk.puolustusministeri) antaman lausunnon Uudelle Suomelle kesäkuulta 2011. Niinistö ehdotti silloin, että 'nyt kun Suomen puolustusvoimien rahat ovat loppumassa ja virkoja vähennetään, voitaisiin järjestestää Suomeenkin - Ruotsin, Norjan ja Tanskan mallin mukainen vapaaehtoinen maanpuolustus, joka keskittyisi nimenomaan alueelliseen ja paikalliseen puolustukseen'.
.Tässä mietinnössä oli kyse tietysti vain maanpuolustuksesta, mutta eikös rikosten estäminen ja samalla nuorisomme 'peräänkatsominen' - olisi sekin eräänlaista puolustamista?

Yllä olevan maalauksen olen maalannut aikaa sitten - muistuttamaan omaa nuorisoani siitä, että "Maailma on niin lavea, Lauri, Lauri pieni." Tänään meitä suomalaisia huolettaa turvapaikanhakijoiden valtaisan määrän lisäksi omankin nuorisomme pahoinvointi. Nuorisotyöstä vastaavat valittavat, että vanhemmuus.on monilta hukassa. 'Vaikuttajia' kyllä on - riittämiin - mutta muita kuin oma perhe ja opettajapoloiset.

Omalla  kylällämme on nuorisotalo - Kertsi. Kunnan nuoriso-ohjaajat pitävät sitä iltaisin auki. Siellä tarjotaan  kuumaa teetä ja voileipiä, on tilaa pelailla biljardia tai vaikka sählyä, ja on aikuisia joille voi puhua, jos puhututtaa, Joka toinen lauantai Kertsi-illasta on vastuussa paikallinen kristillinen nuorisoyhdistys. Näinä lauantaina Kertsin nimenä on poikkeuksellisesti Gospel Cafe.

Runsas viikko sitten tapasin muutamia niistä (perheellisistä) miehistä, jotka uskollisesti, joka toinen lauantai antavat aikansa ja energiansa yläasteelaisten nuortemme 'käyttöön'. Tämä keskustelu kertsin 'menosta ja meiningistä' oli surullista kuultavaa. Nuoria on yleensä paikalla yli 40. Heidät puhallutetaan sisääntultaessa, mutta huumeita ei tällä keinolla saada kiinni. 'Meno' oli ollut aivan mahdotonta, ja koska aikuisten silmiä ei riittänyt joka nurkkaan, oli joku ovikin ehditty rikkoa, ja lasku siitä tuli tietenkin yhdistyksemme maksettavaksi.
Menin näitä miehiä kuunnellessani lupaamaan jotakin, jota sitten kaksi seuraavaa viikkoa kaduin. Lupauduin tulemaan seuraavaan gospeliltaan heille 'apusilmiksi'.
- Mitä sitten tapahtui, kun 'koko kylä' kävi kasvattamaan? Siitä seuraavassa blogissani.

Yksi ydinkysymys

Kuuntelin radiosta toisella korvalla emerituspiispa John Wiksrömin pitämää aamuhartautta. Kuulin hänen sanovan jotenkin tähän tapaan: - Kun yleensä kysytään, kuinka vanha olet, niin kysymyksen voisi kääntää näinkin päin: Kuinka olet vanha?

Riemastuin tästä nokkelasta ajatuksesta niin, että sanoin heti miehelleni, että tuohan on mainio blogiaihe.  Mies puolestaan vastasi siihen, että kuinkas sinä voit tuommoisesta kirjoittaa, kun et edes ole vielä vanha: )
Syntymäpäiväni sattuu kuitenkin olemaan näin tammikuussa, ja kun vuoden vaihtuminen  lisää heti minulle uuden ikävuoden, niin ajan kulumista ei voi olla ajattelematta.

Mutta takaisin tuohon ydinkysymykseen, kuinka olet vanha. 
Vastaukseksi liitän tähän blogiin piirtämäni kuvan herttaisennäköisestä mummosta. Tein kuvan ystäväni Asta-Deboran pyynnöstä hänen tekstiinsä paikalliseen joululehteen. Debora kertoi tarinassa Rauha-tädistään, joka asui pienessä kylässä tien vieressä ja seuraili ikkunastaan ihmisten liikkumista tiellä. Eräänä päivänä Rauha-tädin mökkiin tunkeutui mies, joka oli majaillut jo jonkin aikaa salaa talon ulkosuojassa ja sattunut kuulemaan, että täti oli myynyt omaisuuttaan ja säilytti rahoja kotonaan. Kulkija päätti ryöstää tädin. Hän viekasteli pyytämällä yösijaa tädin luota, makasi poikittain kynnyksellä, ettei täti päässyt pakenemaan. Ei täti tosin karkuun yrittänytkään, hän jutteli vaan rosvon kanssa leppoisasti. Niinpä rosvon aikeet kariutuivat, eikä hän voinutkaan ryöstää tätiä.
No, miksei?
Rauha-täti oli niin ystävällinen, reilu ja huumorintajuinen, että pienen mökin täytti suorastaan hyvyyden ilmapiiri. Lopulta rosvo luopuikin suunnitelmastaan, ja hän luikki sopivan hetken tullen tiehensä.

Toivoisinpa, että sitten kun olen vanha, niin minunkin lähelläni ihmiset voisivat  tuntea samanlaista rauhaa ja hyvääoloa kuin Rauha-tädin pikkuisessa mökissä.
Jospa vielä osaisin ja jaksaisin olla hauska ja huumorintajuinen, enkä tyytymätön ja arvosteleva kärttyilijä!
Eikä minun tarvitsisi edes yrittää sen kummemmin olla mitään. Istuisin vain sinisellä lempisohvallani ja levittäisin turvallisuutta ympärilleni.
Sitten kun olen vanha.

Tässä lukko - missä avain?

Kun tähän ikään pääsee, huomaa ulos lähtiessään hokevansa:- " rillit, lompakko, avaimet, puhelin ... rillit, lompakko, avaimet, puhelin...".
Eräs loistava suomalainen naiskoomikko on tähän hokemaan tehnyt koreografiankin, jonka näin  televisiossa. Se oli lystikäs, mutta samalla - ah miten totta! Itseäni ei naurata, jos jonkin näistä unohdan..

Kolmivuotiaamme on rakastunut avaimiin. Täällä hänen mummolansa seinällä on eräs meille arvokas suuri avain ja juuri sen hän haluaisi leikkeihinsä. Ei kelpaa kun sanon, että hänen omassa punaisessa  käsilaukussaan on kokonainen nippu erikokoisia avaimia.( ne avaimet,  joista kukaan perheessä ei tiedä mihin lukkoon ne aikanaan ovat sopineet).
Mutta se iso avain, jota emme leikkeihin anna - sen historian tietää koko suku.

Oli jouluaaton aatto 1932 Savossa.Vastavihitty nuoripari, anoppi ja appeni, oli linja-autolla tulossa jouluostoksilta Mikkelistä. Mummo oli koko päivän ollut tuvassa leipomapuuhissa. Mutta - ison uunin jatkuvasta lämmöstä olivat kesällä tehdyn remontin aikaiset vernissarätit vintillä saaneet sen verran kylkiinsä  kuumuutta, että olivat siellä itsekseen syttyneet palamaan. Paloa ei tuvasta huomattu, mutta linja-autolla kylää lähestynyt nuoripari näki valtavan savupilven, joka nousi heidän talonsa katolta. Mitään ei voitu tehdä. Koko talo meni - mieheni mummola. Siitä jäi vain tuo avain, joka on haikea muisto tuosta sukuumme liittyneestä tragediasta..

Muistan  lukioikäisenä lukeneeni  A. J. Croninin kirjan " Taivasten valtakunnan avaimet."  
(Kirjat-sivulla on  siitä Magdaleenan tekemä kirja-arviointi. Julkaistu 23. 7. 2013)

Tarvitaanko taivaaseen menoon todellakin avain tai jopa useita sellaisia?  Onko Raamatussa tällainen ohje ja esiintyykö siellä todella sana 'avain'? Muistan kyllä joskus nähneeni maalauksen, joka esitti apostoli Pietaria, jolla oli käsissään suuri avain. Googlesta yhden tällaisen kuvan hänestä löysinkin. Tämän kuvan kerrottiin olevan romanialaisen ikonin ja siinä Pietarilla  todella näkyy olevan käsissään jopa kaksikin suurta avainta.

Matteuksen evankeliumissa kerrotaan Jeesuksen sanoneen Pietarille mm. näin:. Matt 16:19
 " Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, on oleva sidottu taivaissa ja minkä sinä päästät maan päällä, on oleva päästetty taivaissa."

 Juutalaisilta ystäviltäni olen kuullut, että tässä jakeessa esiintynyt sana "sitoa" tarkoittaa samaa kuin "kieltää" ja sana "päästää" tarkoittaa sanaa "sallia" eli - minkä sinä (Pietari) kiellät maan päällä on kielletty taivaassa ja minkä sallit... jne.
Entä miksi juuri Pietarilla on nuo avaimet? Tähän antaa selityksen Jeesuksen puheen alku samassa evankeliumissa: Jae 18
"Minä sanon sinulle: sinä olet Pietari. Tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani ja tuonelan portit eivät sitä voita." 

  Ja seurakuntahan on siellä, missä kaksi tai kolme on koolla Hänen nimessään...
   
 

Kasvattamiseen tarvitaan koko kylä

Joulun jälkimainingeissa minua alkoi puhutella postikortti Erfurtin tuomiokirkon alttaritaulusta. Alttaritaulun on maalannut  Lucas Granach,  ja kuva esittää Jeesus-lasta ja Mariaa yhdessä Pyhän Katariinan ja Pyhän Barbaran kanssa.
Kun ostin kortin, minua puhutteli kuvassa se, miten kolme naista oli asettunut yhden lapsen ympärille seurailemaan häntä.  Todellisuudessa Katariina ja Barbara elivät vasta 200 vuotta Jeesus-lapsen syntymän jälkeen, eivätkä koskaan kohdanneet.

Katariina oli legendojen mukaan oppinut nainen, joka filosofiaa opiskellessaan oppi tuntemaan Jumalan. Hän vaikutti lähiympäristössään niin, että jopa 200 filosofia kääntyi. Tarinan mukaan hänen vaikutuksensa oli suuri: minne tahansa hän menikin, hän levitti  nopeassa tahdissa kristinuskoa, kunnes joutui mestatuksi.
Pyhä Katariina tunnetaan opiskelijoiden ja oppineiden naisten suojelupyhimyksenä.

Pyhä Barbara on yllättäen tykistön suojelupyhimys. Hänen julma isänsä sulki  kristityn tyttärensä torniin, josta tämä vapautui vasta salaman iskettyä rakennukseen. Kun isä lähti ajamaan tytärtään takaa, niin salama iski myös isään. Vaikka Barbara pelastui isänsä kynsistä, hänetkin surmattiin myöhemmin uskonsa tähden.

Kun katselen kortin kuvaa,  ajattelen, miten erilaisia ihmisiä tarvitaan kasvavien lasten ja nuorten ympärillä. Vaikka kuvan tilanne on täysin fiktiivinen, voidaan ajatella, että Pyhän Lapsen lähellä oli henkilö, joka oli pohtiva ja viisas. Toinen naisista oli niin rohkea uskonsa  puolesta, että jopa tykkimiehet ovat myöhemmin häntä arvostaneet.

Jeesuksen lapsuusvuosista ei ole paljon tietoa 12-vuotiaana hänen tekemänsä temppelikäynnin lisäksi. Raamatussa kerrotaan niistä vain lyhyesti. Luukas sanoo  2: 52, että Jeesukselle karttui ikää ja viisautta; Jumalan ja ihmisten suosio seurasi häntä. 

Näin vuoden alussa voimme hetken miettiä oman lähipiirimme lapsia.
Voisimmeko omalla persoonallamme tuoda jotain lisää jonkun kasvavan ihmisenalun elämään? Vaikka se ei kovin erityistä olisikaan, voisimme olla lähellä tai ainakin kuuloetäisyydellä lapseen tai nuoreen. Kun olemme onnistuneet luomaan häneen luottamuksen hyvinä yhteisinä hetkinä, niin ehkä vaikeina aikoina (joita kukaan ei onnistu välttämään) neuvova tai lohduttava sanamme otettaisiin vastaan.

Afrikkalainen sananlasku sanoo, että kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Vaikka et ole Pyhä Katariina tai Pyhä Barbara, olet arvokas omana itsenäsi! Katso ympärillesi (kuten kuvan nainen ulos ikkunasta): näkyykö ketään? Olethan tärkeä henkilö lähellä olevien elämässä.