Uutta asennetta!

Pikku-Aa oli ennen joulua hoidossani nelisen päivää vanhempiensa juhlamatkan takia.

Tämä haitulatukkainen tyttö - kaksivuotias tilliäinen - oli ne neljä päivää opettajanani. Oppiaineita pikku-Aan koulussa oli vain yksi. Se oli minulle tarpeen, avasi silmiäni ja antoi näkökulmaa. Oppiaineen nimi oli tyytyväisyys.

Olen kertonut jo aikaisemmin, miten tämä lapsi ilmoittaa joka aamu, minkävärinen aamu on parhaillaan alkamassa  - milloin on sininen, oranssi tai pinkki.

Istuimme yhdessä aamupalalla. Talomme on mäellä, ja olohuoneen ikkunoista avautuu laaja viipale taivasta. Tänä aamuna se oli ikävän harmaa, likaisennäköiset pilvet ylettyivät näköalamme reunasta toiseen.

- Keltainen aamu! pikku-Aa ilmoitti.

Katsahdin hämmästyneenä tyttöön. Kuinka niin keltainen? Minähän näin pelkkää harmaata. Mutta toden totta! Kun katsoin tarkemmin, aivan alhaalla taivaanrannalla todellakin oli kapea, keltainen viiru. Halasin tyttöä vieressäni, olin hänelle kiitollinen, sillä hän oli avannut silmäni.

Pikku-Aalla on allergian takia monia ruokarajoitteita. Hänelle oli jätetty valmisruokapurkkeja siltä varalta, jos mummi ei jaksaisi valmistaa sopivaa ateriaa. Eikä mummi aina jaksanut. 

Taas lapsi popsi purkkiruokaansa, merimiespataa, joka oli hänelle turvallista, mutta me muut katsoimme häntä hieman säälien yksitoikkoisen menu´nsa takia.

Mutta pikku-Aa vain säteili. - Herkkuruokaa! hän sanoi.

Halusin myös laittaa pikku-Aan tuttuun kaurapuuroon jotain vaihtelua ja tipautin sinne voinsilmän. Voi levisi kullanvärisenä ja luikersi puuroon uomia ja koloja pitkin. Pikku-Aa siirteli voinsilmäpuroja puuron pinnalla, hymyili silmät viiruina ja sanoi: - Nyt minä olen onnellinen!

Uuden vuoden kynnyksellä tehdään erilaisia uudenvuodenlupauksia. Itse haluaisin alkavana vuotena harjoitella tyytyväisyyttä niin, että näkisin harmaiden pilvien takaa todellakin keltaisen reunan. 

Toivon, että pystyisin olemaan tyytyväinen siihen, mitä minulla on, enkä tavoittelisi mitään kummempaa. Tyytyisin niin kuin pikku-Aa purkkiruokaansa. Se mitä minulla on, olisi herkkuani, parasta, juuri minulle sopivaa!

Haluaisin myös iloita elämän pikkuasioista, kuten pikku-Aa valuvan voin kullasta. Tahtoisin huomata arjen kauneuden, sen monet hienot yksityiskohdat, niiden runsauden ja täyteläisyyden.

Jumala haluaa nähdä ihmiset tyytyväisinä, eikä hän tahdo kuulla nurinaa. Israelin kansa, joka erämaavaelluksellaan kiukutteli ja napisi, sai harhailla Siinailla 40 vuoden ajan. Tyytymättömyys ei ole mikään vähäpätöinen asia. Sillä voi olla ikävät ja  kauaskantavat seuraukset. 

Toivotan kaikille blogin lukijoille kiitollista ja tyytyväistä mieltä alkavalle vuodelle! Uutta iloista, Jumalan hyvyyteen luottavaa asennetta! 

   

Pikku-Aan piirtämiä aurinkoja ja sydämiä Uuden vuoden tervehdykseksi! Taitaa sieltä yksi pää-jalkainenkin löytyä.

Hengenheimolainen

Jouluaaton Ilta-Sanomissa oli ihastuttava pieni uutinen. Joku oli uskaltanut ja osannut sanoa sen ääneen ja uskaltanut julistaa sen jopa lehdessä 'kaikelle kansalle' - sen, mitä minä olen jo pitkään häpeää tuntien käännellyt ja miettimällä miettinyt, että miten sen kertoisi omille lapsilleen ja muille ympärillä häärääville stressaantuneille jouluihmisille--- että minä en jaksa, että tulee paha olo...kun 'laps' hössötykseen hukkuu...unhottuu'.


Ja sitten Eila Roine julisti sen minulle ja muille aivan arkisesti - iltapäivälehden pikkuruisena ilmoituksena!! Miten noinkin hävettävän asian joku kehtaa kertoa niin mutkattomasti - ketään loukkaamatta:

Jäädä eläkkeelle joulusta!  Siinä se on. Noin yksinkertaista se on kun osaa ja on tyyliä. Sain tämän lehtijutun myötä tuleville jouluilleni uudet pelisäännöt. Haluan uskoa, että ensi vuonnakin tulee joulu, vaikkei jääkaappi notkuisikaan kaikkia perinteisiä 'olla-pitää-laatikoita' ja kaikkea sitä, mitä 'kummankin kotona aina on jouluna ollut' - perinnettä.
Lahjojen ostosta ja lahjapakettien avaamishössötyksestä olen jäänyt jo vuosia sitten eläkkeelle minäkin, mutta nyt päätän yksinkertaistaa kaiken muunkin. Nyt jään mielenkiinnolla odottelemaan ensi joulun joulurauhaa.

Luin liikuttuneena Magdaleena-ystäväni pienen lapsenlapsen etsimisprojektista, kun hän yritti löytää kodista, jossa valmisteltiin joulun lapsen syntymäpäiväpippaloita, että missä mahtoi olla juhlan sankari, Jeesus-lapsi. Sanonta -'lapsen suusta totuus' - on niin usein totinen tosi.

Mutta mitähän pitäisi ajatella tästä seuraavasta totuuden torvesta, puolitoistavuotiaasta oman sukumme sananiekasta. Pikkuinen oli perheensä kanssa yhdessä seurannut Suomen itsenäisyyspäivän aattona uutisia, joissa kerrottiin, ruudun täyttämän kuvan kera, Nelson Mandelan siirtymisestä iäisiin majoihin, Taivaan kotiin. Tyttö tuijotti ruudun tummihoista, harmaatukkaista vanhaa miestä ja alkoi sitten innoissaan, lujalla äänellä hokea: "Mummin näköinen… mummin näköinen!" ( Huom. Mummi ei ollut paikalla, hänellä ei ole mustia kasvoja, eikä harmaita hiuksia).
Sain kuulla tämän uutisen puhelimitse. Mietin kuulemaani hetken, ja sitten totesin: "Tämä on kyllä suurin kunnianosoitus, mitä olen missään elämäni vaiheessa keneltäkään koskaan saanut. On suuri ilo saada olla Nelson Mandelan näköinen".

Tämä tapahtuma sai minut jälkeenpäin syvällisesti miettimään sitä, mitä tuollainen vuodenvanha todellisuudessa meissä näkee, mitä katsoo, mitä tuntee? Ja mihin tuollainen sisäinen näkökyky meistä aikuisista katoaa? Katoaako se juuri sinne samaan paikkaan, minne Jeesus-vauvakin katoaa - kaiken ulkoisen kuorrutuksen ja kulissin alle?

"Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on."

Kuva on nukkenäyttelystä. Teos on nimeltään Joulukirkko, jonka on tehnyt muistaakseni nukketaiteilija Piitu Nykopp.

Joulu on merkillistä aikaa, sillä silloin sosiaaliset paineet ovat ehkä kaikkein voimakkaimmillaan. Etukäteen käydään keskusteluja siitä, kuinka joulua vietetään, ja minkälaisella porukalla. Kuka on yksin, kuka puolestaan juhlii perheen tai suvun piirissä.
Saattaa käydä niin, että joulua yksin viettävä kaipailee ympärilleen isompaa joukkoa. Sitten taas joku toinen haaveilee rauhallisesta joulusta kaiken hulinan keskellä.

Seurakunta on myös eräänlainen perhe, jossa on veljiä ja sisaria. Parhaimmillaan seurakunnan kokoontumiset ovat iloisia sisaruspiirin tapaamisia, jolloin iloitaan yhteisestä Isästä ja hänen hyvyydestään.
Seurakunnan yhteys on jotain tavattoman arvokasta, jonka hoitamisessa tarvitaan jokaisen panosta.

Paavali kuvaa seurakuntaa Kristuksen ruumiina, jossa jokaisella ruumiinjäsenellä - siis jäsenellä - on oma paikkansa ja erityistehtävänsä.  Mikään näistä tehtävistä ei ole toinen toistaan arvokkaampi tai vähempiarvoinen. Kaikkia tarvitaan.
Olen viime viikkoina kirjoitellut ilon etsimisestä. Yksi iloa tuottava asia onkin varmaan yhteyden kokeminen, tunne siitä,  että kuuluu johonkin joukkoon. Että löytyy paikka penkin päästä, ja voi laulaa tuttua lastenvirttä "Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on".

Tämän joulun aikaan olen joutunut miettimään paljon seurakuntayhteyttä, kuinka paljon se merkitsee.
Ennen joulua mieheni sai raamattupiirilleen osoitetun yhteisviestin, jossa eräs piirin jäsen sanoutui 27 vuotta kokoontuneesta miestenpiiristä eroon, koska hän koki, ettei saanut siitä itselleen mitään. Hän oli liittynyt paikkakunnalla toimivaan uuteen seurakuntaan, jota suositteli muillekin.

Tämä "joulukirje" joka saapui paria päivää ennen joulua, tuntui kummallisen satuttavalta. Totta kai jokaisella on oikeus etsiä itselleen sopiva yhteisö ja sellaista opetusta kuin parhaaksi katsoo. Kuitenkin tuntuu surulliselta ajatella, että "ikiaikainen " piiri, johon 6 - 8 miestä on kokoontunut muutaman viikon välein  tutkimaan Raamattua, joutuu näin punnituksi ja kevyeksi havaituksi.
Jos ei aina opetus olekaan ollut tehokasta ja täydellistä, niin eikö kuitenkin miestenvälinen ystävyys ja kuulumisten vaihtaminen ole tärkeää? Jo se että miehet yleensä kokoontuvat?

Ajattelen, miten tärkeää on vaalia seurakuntayhteyttä, ja arvostaa myös sitä piilossa olevaa hyvää, jonka osallistumisesta voi saada.
Luin tällaisesta piilovaikutuksesta pari viikkoa sitten:
Eräs mies HS:ssa valitti pappien saarnoista ja sanoi, että hän on kuunnellut ainakin 1500 saarnaa, mutta mitään niistä ei ole jäänyt hänelle mieleen. Hän sanoi, että papit olisivat voineet käyttää aikansa paremminkin kuin saarnojensa valmistelemiseen.
Siihen toinen mies vastasi, että hän on syönyt 1500 vaimonsa valmistamaa ateriaa, muttei hänelle ole jäänyt mieleen, mitä hän on syönyt. Kuitenkin ateriat ovat ravinneet häntä päivästä toiseen.
Samoin on varmaan saarnojen laita: emme muista moniakaan kuulemiamme saarnoja, mutta kokonaisuudessaan ne ovat kantaneet meitä eteenpäin.

Raamattu varoittaa hajaannuksesta ja eripuraisuudesta. Jeesus rukoilee (Joh. 17:21) " että he kaikki olisivat yhtä".
Hajaannus ei ole Jumalan teko. Hän haluaa seurakunnaltaan aivan päinvastaista käyttäytymistä.

Pahvinen vai sähkönen?

 

Niinpä?!
 Monet lähettävät tänä aikana joulutervehdyksensä sähköisenä. Ja minäkin kiitän tässä kaikista saamistani sellaisista. Yksi asia minua niissä kyllä harmittaa. Niitä kun ei voi kiinnittää keittiön oveen koko suvun ihailtavaksi. Meidän perheessämme on sellainen tapa, että jokainen etsii vuosittain itselleen sen kaikkein puhuttelevimman kortin, ja kaiken kaikkiaan kortteja katsellaan kauan ja hartaasti, mietitään mikä kulloinkin on ajan henki.
Minun mielikorttini on vuosi vuodelta yleensä ollut se kaikkein yksinkertaisin, vähäeleisin. Joulu on muutoin niin rönsyävää ja päällekarkaavaa aikaa, että rauhallisessa joulukortissa on hyvä käydä lepäämässä.
Ylläoleva joulukortti oli viime vuoden suosikkini varmaan juuri siitä syystä, ettei siinä ollut mitään jouluun viittaavaa - vain hiljaisuutta ja rauhaa.
Siksi yllätyin itsekin tämän vuoden valinnastani. (Ko. kortti on tässä postauksessa alinna). Paras kortti olikin tänä vuonna mielestäni se, jossa oli meneillään sen seitsemäs meininki. Mitä ihmettä minussa itsessäni oikein on tapahtumassa? Jouduin miettimään asiaa perin pohjin ja se kannatti, sillä vastaus myös löytyi.
Tämän kuvan perheenäiti ja lapsi tekevät yhdessä joulua ja ovat saaneet keittiönsä melkoiseen kuntoon. Kaikki on vinksin vonksin, kissakin, mutta se ei näytä tahtia, ei vauhtia eikä varsinkaan huumoria haittaavan. Tekemisen yhteinen ilo on nostettu päällimmäiseksi - kaiken muun voi tehdä vaikka sitten kun lapsi jo nukkuu. Ihailtavaa, kadehdittavaa… ja kaiken kukkuraksi lapsi saa leipoa oman näköisiään pullia. Kortin nimi on: "Nu skall här bli andra bullar." Jos katsoo kuvaa tarkkaan huomaa, että keittiön kaapin päällä on ne vieraspullat ja nyt tehdään omanlaisia pullia. Lapsikeskeinen joulu, siinä se!!!
Tässä kortissa oli muitakin hyviä ominaisuuksia. Ne löytyivät kortin takaa." Painettu ympäristöystävälliselle paperille joka on pintalakattu."
Kortti on siis sekä lapsi - että ympäristöystävällinen. Mahtavaa.

Uuden Testamantin loppuosassa 'puhuvat' meille Paavalin lähettämät kirjeet. Niiden joukossa on myös vain kolme lukua sisältävä kirje Tiitukselle. Lainaan tähän Paavalin tässä kirjeessä antaman selontekonsa siitä, miksi koko kristikunta tänään juhlii - ja siitä, mitä tuleman pitää.
Tiit 2; 11-14
" Sillä Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille... ja kasvattaa meitä, että me, hyljäten jumalattomuuden ja maailmalliset himot, eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa, odottaessamme autuaallisen toivon täyttymistä ja suuren Jumalan ja Vapahtajamme Kristuksen Jeesuksen kirkkauden ilmestymistä, hänen, joka antoi itsensä meidän edestämme lunastaakseen meidät kaikesta laittomuudesta ja puhdistaakseen itselleen omaisuudeksi kansan, joka hyviä tekoja ahkeroitsee."  

Näin kirjoitti siis Paavali ystävälleen Tiitukselle, jotta tämä voisi julistaa sen edelleen. Ja nyt se iloinen joulukortti.

Iloa seimen Lapsesta

"Korkeudesta meitä lähestyy aamun koitto." Luuk. 1:78

Kaksivuotias lapsenlapseni oli saapunut meille hoitoon muutamaksi päiväksi. Hän hipsutti työhuoneeseeni, kurkisti ensimmäiseksi kirjahyllyn nurkkaan ja vilkaisi sitten ikkunanviereiseen kulmaukseen. Hän kulki pää kallellaan ja kumartui vielä katsomaan sängyn alle. Tässä vaiheessa jo kiinnostuin ja kysyin:  - Mitä sinä oikein etsit?
- Jeesusta, tyttö vastasi.

Hämmennyin vastauksesta ja ajatuksesta, että lapsi etsi Jeesusta mumminsa työhuoneen nurkista niin, että keskustelu katkesi siihen. Mieleeni tuli toinen kaksivuotias, jonka leikkimistä olin seurannut oman kotinsa olohuoneen lattialla. Hän istui selin aikuisiin ja jutteli leikkiessään ääneen: - Jeesus ei saa tulla meidän kotiin. Mene pois, Jeesus!

Nyt joulun aikaan puhutaan usein seurakunnan tilaisuuksissa siitä, saako joulun todellinen sankari olla mukana omissa juhlissaan. Saako hän astua koteihin siten, että joulupöydässä luetaan jouluevankeliumi tai lauletaan joulun todellisesta sanomasta muistuttava Enkeli taivaan?
Jokaisessa perheessä ja suvussa ovat omat joulutapansa. Jos niihin ei ole mahtunut kristillistä sisältöä,  löytyykö meissä rohkeutta liikauttaa  niitä hitusen verran? Ehdottaa vaikka lähtöä aattohartauteen tai joulukirkkoon!
Mikä lie sitten onkaan kullekin se luontevin ja sopivin liikahdus, jolla voisimme raottaa ovea.
Niin ettei joulun Herra jäisi aivan ulkopuoliseksi ja unohdukseen.
Joskus jo musiikin kuuntelu saattaa olla koskettavaa, ja harras hetki löytyy sävelten kautta. Itselleni kävi näin kuluneella viikolla hammashoitolassa tavallisesti ikävässä hampaidenpuhdistuksessa. Hoitajalla oli kristillinen radiokanava auki, ja tutut joululaulut alkoivat yllättäen puhutella voimakkaasti.

Olen viime viikkoina kirjoittanut ilon etsimisestä.
Jouluevankeliumi on täynnä iloa ja riemua. Sitä ei ole ole kätketty rivien väliin, eikä sitä tarvitse sen kummemmin tulkita. Enkelin viesti on selvä ja kirkas: - Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle.
Samassa lauseessa mainitaan ilo-sana kaksi kertaa!
Ja mikä on iloviestin sisältö? Ilmoitus jatkuu: - Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.

Näistä sanoista löytyy ilon etsijälle syvin ja todellisin ilon lähde: Jumala itse lähestyy meitä korkeudestaan. Pyhä lapsi syntyy seimeen maailman Vapahtajaksi.
Ihmiskunta saa toivon pimeyden keskelle.

Toivotan kaikille blogimme lukijoille joulurauhaa ja pysähtymistä joulun ihmeen äärelle.

Eräs joulukortti

Olen edellisissä kirjoituksissani kertonut pitkää jatkotarinaa Venäjältä löytyneestä orpopojastani Olegista. Nyt teen ko. tarinaan joulutauon ja jatkan kertomustani vasta juhlakauden päätyttyä.
Tänään haluan jakaa kanssanne ylläolevan joulukortin tarinan ja samalla - juuri tuon kortin sanomalla - toivottaa lukijoillemme -  tuntemilleni ja tuntemattomille - joulun suuren salaisuuden löytymistä, kaiken hötläyksen keskeltä - sieltä omasta sydämestä, mistä sen vain ja ainoastaan voi löytää - kuten Loiri sen niin syvällisesti tulkitsee.

Sain muutama päivä sitten astua sisään suureen tunteeseen. Suuret tunteet ovat harvinaisia tietyn iän saavuttaneelle ihmiselle ja jos sellainen joskus kohti tuleekin, on se pikemminkin suuren surun tunne.
Tämä läikähdys oli kuitenkin suuri ilo, ja siksipä ehkä paras joululahjani. Tosin sitähän en vielä tiedä, kun joulupukki on vasta matkalla.

 Olin viime viikolla Helsingin Käpylässä, Karjalatalolla, syömässä lounasta ensimmäisen poikaystäväni kanssa. Olemme tavanneet matkan varrella muutaman muunkin kerran. Olemme yhä erittäin hyviä ystäviä, tunnemme toistemme puolisot ja olimme aikanaan osallistuneet myös toinen toisemme vihkiäisiin.
Tämän tapaamisen yhteydessä jouduimme kuitenkin toteamaan erään pysähdyttävän totuuden. Seurustelustamme oli juuri nyt kulunut aikaa tasan 50 vuotta...ja yhä olimme ystäviä?
Minulla oli näillä 'treffeillä' mukana päiväkirjani noilta vuosilta. Päiväkirjani eivät silloin olleet 'vihkoja täynnä pikkuruista kirjoitusta' vaan ne on tehty suurella tunteella - hauskoilla erilaisilla käsialoilla ja piirroksilla höystettyjä. Nuorten seurustelu tuolloin oli niin puhdasta, että näitä päiväkirjoja saattoi lukea kuka hyvänsä. Ne kuvastavat oman aikani tapaa elää ja ajatella ja kokea - ja ovat siis osa  60-luvun nuorisotaidetta. Oma tyttäreni ihmettelee, kun olen antanut hänen kahlata läpi kaikki nämä kummalliset lapsuuden ja nuoruuteni tekeleet.
Syötyämme Karjalatalolla herkullisen joululounaan nosti ystäväni laukustaan kauniin, pienen laatikon. Sen sisälle oli taltioitu kaikki hänelle silloin muinoin lähettämäni posti, kirjeet ja omatekoiset kortit, vuosilta yksi ja kaksi. Olin mykistyntyt. Sain niistä omakseni viisi piirtämääni joulukorttia, joista eräs on tämän kirjeeni alussa. Kirjoittamani kirjeet saan kuulema takaisin vasta sitten kun nykyinen omistaja on ne itse ensin lukenut uudelleen läpi. Vanha mies sanoi etsivänsä niistä itseään.
Tämä tapaamisen myötä sain jouluuni 'kanelit ja pippurit' ja haluan jakaa niitä tämän tarinan myötä myös Sinulle, ystäväni.

Iloa sanoista ja kirjoista

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (Gummerus 2013) alkaa seitsemän lauseen johdannolla.

"Lapseni pyydystää lattialta auringonlaikkuja. Koskettaa kädellä, nuolaisee, nauraa. Pilvi varastaa laikut. Lapsi pelästyy, itkusta nousee myrsky. Sadepisarat vyöryvät poskille, kitapurje pullistuu
tuulessa. Mietin, mistä kasvatus alkaa. Kerronko ensin löytämisen ilosta, katoamisen surusta vai pelon voittamisesta."

Kun olin lukenut nämä Taivaslaulun ensimmäiset sanat, minun oli laskettava kirja kädestäni lähes hengästyneenä: kuinka runollisen kauniisti joku osaakin kirjoittaa! Olin aivan pökertynyt siitä ilosta, että joku osaa kirjoittaa niin hyvin!

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on ollut minulle tämän syksyn kirjaelämys. Taivaslaulu pysäytti minut suomalaisuudella, tuoreudella, rehellisyydellä ja kauneudella.
Rauhalan kirja kertoo vanhoillislaestadiolaisuudesta, joka elää vielä vahvana nyky-Suomessa. Sen maailma on lähellä, mutta monesti kuitenkin tavoittamattomissa.
Usein toistellaan lausetta: - Jokainen haluaa olla toisensa elämässä salamatkustajana.
Jotain sellaista koin myös päästessäni kurkistamaan sellaisten naisten maailmaan, jossa naiset elävät jännityksessä kuukaudesta toiseen ja sanovat, että kohdunpoisto on suomen kielen kaunein sana.
Kirja on myös kaunis ja kuulas kuvaus rakkaudesta. Tuntui hyvältä lukea parisuhteesta, jossa oli niin paljon ystävyyttä ja ymmärtämistä.

Olen viime viikkoina lukenut myös C. S. Lewisin Elämä-kirjaa.

Elämä-kirjan alkuosa keskittyy samoihin teemoihin, joiden parissa itse olen viime viikot askarrellut. Lewis etsii myös tietoisesti vuosikaudet ilon kokemusta. Jo lapsuudessaan hän joutuu kolme kertaa voimakkaan ilon koskettamaksi. Nämä kokemukset vievät hänet pohdiskelemaan, mitä ilo oikein on.
Aivan Lewisin varhaislapsuuteen sijoittuva ilon kokemus oli "kukkivan herukkapensaan tuoksu". Jonkin verran myöhemmin kun hän oli oppinut lukemaan, eräs lastenkirja synnytti hänessä voimakkaan kaipuun "syksyn elämykseen".  Ja kolmas koko elämään vaikuttava ilon kokemus oli muuan runo, joka oli kirjoitettu ilmavaan pohjoismaiseen tyyliin. Tästä Lewisiä puhuttelevasta runosta, hänelle jäi elinikäinen Pohjolan ikävä. Ja sanojen ilo.

Jotain samantapaista itse koin Rauhalan kirjan alkusanojen, mutta myös koko kirjan kielen osalta. Ominaisuudet jotka liitetään hyvään runouteen, löytyvät myös Rauhalan proosasta.

Kirjassa oli kauniin runomaisen kielen lisäksi myös asiallista vanhoillislaestadiolaisten blogisivujen tyyliin kirjoitettua tekstiä. Kirjasta löytyi myös lastenkamarin tajunnanvirtaista leikkipuhetta.
Kaikki nämä erilaiset elementit avasivat hyvin laestadiolaisnaisten maailman salaperäisyyttä. Vaikka Rauhala käsitteleekin hyvin vaikeaa aihetta, hän tekee sen kuitenkin kunnioittaen. Samalla kun hän kertoo liikkeensä naisten vaikeasta asemasta, hän kuitenkin nostaa monia hyviä ja rakentavia asioita siitä esiin.

Kirja on ollut niin suosittu, että sen saaminen kirjastoista voi olla vielä vaikeaa. Suosittelenkin toivomaan sitä itselle vaikkapa joululahjaksi.

Niin, ja tietysti kaikkein kaunein runokirja on Raamatun Psalmit! Sieltä Psalmien sointuvista säkeistä voikin juuri nyt joulunaikaan hiljentyä etsimään niihin kätkettyä Kristusta.
Merkillistä, mutta hänhän on löydettävissä jokaisesta Psalmista.



  

Tainnuttava takaisku

Joulu tulla jolkuttaa kera kurjan harmaan sateen, ainakin täällä etelässä. Ja minä kirjoittaa jolkutan jatkoa aiheeseen, jonka aloitin jo viikkoja sitten jouluisella otsikolla "Poika on meille syntynyt, lapsi on meille annettu." Kuva, joka minulla tänään on tekstini kostukkeena on ehkä joskus vuosi sitten jo ollutkin blogikuvanani, mutta otan sen uudelleen käyttöön nyt, koska kuva on aina liittynyt juuri tähän tarinaan, jonka nyt tässä teidän kanssanne jaan.

Viime kerralla kerroin, että Oleg-poikamme halusi lähteä opiskelemaan kansainväliseen opetuslapseuskouluun Ukrainaan, joka meille sopi vallan mainiosti. Koulu alkaisi alkukeväästä. Olin tammikuussa humanitäärisen ryhmäni kanssa matkalla Pietarin eteläpuolella sijaitsevalle inkeriläiskirkolle, ja samalla kun olimme viemässä sinne avustuskuormaa olin ottanut mukaani myös melkoisen summan rahaa, jolla oli määrä maksaa Olegin matkat ja koulumaksu Ukrainassa.

Kun olimme ylittäneet valtion rajan tankkasimme eräällä huoltoasemalla, sekä auton että itsemme.

Seuraavalla taukopaikalla jouduin kauhukseni toteamaan, ettei minulla enää ollut kukkaroa - ei suurta eikä pientä summaa rahaa. Kun kukkaroa ei  löytynyt auton lattialtakaan jouduimme kylmästi toteamaan, että-- ollutta ja mennyttä --- sen on täytynyt jäädä edellisen bensa-aseman tiskille.

Kun Oleg-poikani kukkaron katoamisesta kuuli, oli hän vakuuttunut siitä, ettei hänen lainkaan kuulunut edes lähteä tähän koulutukseen. Merkkinä oli se, ettei äidillä voinut olla toista samansuuruista summaa. Ja vaikka olisi ollutkin, olisi sen lahjoittaminen ollut hänen mielestään kohtuutonta.

Kun kotimatkamme alkoi, muistutti Oleg minua, että muistaisin käydä siinä samassa bensa-aseman kahviossa minne arvelin kukkaróni jääneen. Minua hymyilytti poikani naivius. Venäjä, bensa-asema ja paljon rahaa???

Tosi nolona tottelin häntä kuitenkin. Kysyin tiskin takana palvelevalta mieheltä, onko tänne perjantaina jäänyt eräs kukkaro? Voi miten tyhmäksi tunsinkaan itseni!!  Bensa-aseman omistaja oli itse paikalla ja tuli kysymään minulta yhtä tyhmän kysymyksen:"Minkähän värinen tämä kukkaro oli?" Sitten hän vielä tarkisti minkä pankin pankkikortti siellä mahtoi olla sisällä…ja sitten hän toi mustan kukkaroni ja kysyi, mahtoiko se olla tämä. Annoin kiitollisena henkilökunnalle kahvirahat ja autossa kävin tarkastamaan kukkaroni sisuksia. Kaikki oli kohdallaan, paitsi että...kuva, joka oli ollut kukkaroni läpinäkyvässä muovilokerossa oli otettu sieltä pois ja siirretty sen suuren rahapinon päälle, joka oli kukkaron sisuksissa. Mitä kuva onkaan puhunut sille, joka kukkaroani on tutkinut? Ehkä juuri sen mikä oli totuus. Että tämä suurehko summa rahaa oli korvamerkittyä rahaa juuri tälle Herralle, joka kuvassa auttaa nuorta uupunutta. Ja juuri niinhän asia todellisuudessa olikin.   

Musiikin iloa

Joulukuu on musiikin juhla-aikaa. Erilaiset konserttisalit ja kirkot täyttyvät esiintyjistä ja kuulijoista. Kauneimpia joululauluja on kirkkojen lisäksi siirrytty laulamaan jopa huoltoasemille ja kauppakeskuksiin. Kotikyläni ostoskeskuksessa laulettu Hoosianna-hymni sai satunnaiset shoppailijatkin laulamaan  kuoron mukana.
Musiikki yhdistää, koskettaa ja vie joulua kohti.

Olen viime viikkoina kirjoittanut ilon etsimisestä. Eräänä pimeänä  joulukuun aamuna jouduin  yllättäen musiikin luoman ilon kohtaamaksi.
Olin vierailemassa poikani perheen luona, oli maanantaiaamu ja kello oli seitsemän. Heräsin siihen, että kuulin salista sellon soittoa. Se kantautui ympäri vanhaa taloa, tupaan ja peräkamareihin.
Kietaisin aamutakin ylleni ja lähdin kuuntelemaan.
Lapsenlapseni istui selloineen keskellä salia ja soitti joululaulua. Edellisiltana hän oli soitollaan villinnyt meidät isovanhemmat ja siskonsa tanssimaan Christmas Boogia: - Minä soitan teille, ja tanssikaa, niin  että voin katsella teitä!


Istahdin topatulle tuolille kuuntelemaan. Sali oli hämärä, muutama lamppu heijasti valoa pähkinänvärisestä sellosta, pianonkyljestä ja kaakeliuunista. Sellon ääni kaikui pehmeänä: "Nyt pienet tontut liikkuu…" Samassa miniäni, joka oli jo töihin lähdössä, kiirehti pianojakkaralle ja sanoi, että hän voisi säestää. Niin äiti ja tytär yhdessä alkoivat soittaa joululaulua. Miniän pianosäestys teki soiton täyteläiseksi, sello ja piano kulkivat kuin käsi kädessä.

Minua alkoi aivan itkettää ilosta. Kaikki oli niin kaunista: kahden soittajan luoma musiikin kudelma, laulava, iloinen sointi aamuhämärässä. Lapsenlapsen varma jousikäsi, se että hänkin oli omalla vuorollaan sukupolvien ketjussa löytänyt soittamisen ilon.

Psalmien kirja on täynnä musiikin iloa. Vähän väliä siinä toistuvat kehotukset soittaa ja laulaa Herralle.
"Iloitkaa ja riemuitkaa, laulakaa ja soittakaa!" tai "Laulakaa Herralle uusi laulu! Laula Herralle, maa, laulakaa Herralle maan asukkaat!"

Siinä varhaisessa aamuhetkessä sain kokea musiikin synnyttämää iloa, sain tuntea välittämistä ja ottaa vastaan osani  soiton lahjasta.

Ehkä tämän joulun aikaan kun laulamme joululaulun - yhdymme joulukirkossa Enkeli taivaan-virteen -osaisimme ojentaa sen lahjana itse joulun Lapselle.

Tie löytyy

Tämän kuvan olen ottanut vuosia sitten Venäjällä, erään lastenkodin ikkunaudalta. Siinä kaksi kissakaveria nauttii hyvästä, aurinkoisesta näköalapaikastaan ja joku nokkela on kirjoittanut alle tekstin:

"Vapaapäivä."

 Jäin tarinassani ( joka alkoi jo monta postausta  sitten)  kohtaan, jossa löytölapseni Oleg ilmoitti siirtyvänsä kasvattajansa kanssa uuteen lastenkotiin, siihen kristilliseen, päästäkseen eroon murrosikäisen ja ikäville teille joutuneen kaveriporukan vaikutuksesta. Ratkaisu oli oikea, sen huomasimme heti ja aloimme suunnitella lupaamaani suomenmatkaa.

Eräällä nuorella venäläisellä insinööriystävällämme oli - tässä maassa vielä silloin harvinainen - oma auto, ja tämä 'poikapari' lähti seuraavana keväänä ajelemaan kohti Suomea. Arvanette, että kaikki Suomessa oli ihmeellistä: keittiön kaapit, vesihana, sauna, oma autopaikka ikkunan alla jne jne. Olegin aika ei kuitenkaan mennyt niitä ihmetellessä. Niitä ihmetteli lähinnä nuori insinööri. Olegin aika kului television ihmeellistä kaukosäädintä räplätessä ja toinen hänen harrastuksistaan oli ajaa polkupyörällä talomme edustalla olevaa korkeaa mäkeä alas ja työnnellessä pyörää takaisin ylös. Tämä oli hänen elämänsä ensimmäinen kosketus kummajaiseen nimeltä 'pyörä'.

Enempää hupia ei tarvinnut edes yrittää tarjota. Muutoinkin 'hupien' kanssa oli oltava tarkkana, samoin kuin ylenpalttisten herkkujenkin. Takaraivossamme oli koko ajan junkuttava tieto siitä, että maanantaina hän on taas takaisin omassa, ruskeanharmaassa ympäristössään. Ei ollut viisasta eikä sopivaa hölskytellä minkäänlaisella ylenpalttisuudella.

Venäjällä on sellainen tapa 16-vuotta täyttäneiden lastenkotilastensa kanssa, että silloin heidän  varsinainen lastenkotikautensa päättyy. Valtio tarjoaa heille jostakin (minun mielestäni purkutuomion ansaitsevasta) talosta yhden huoneen. Nämä huoneet ovat pienenpieniä, Olegilla 16 neliötä, ja asumus oli nk. kommunalka-asunto, eli asunnossa asui juuri niin monta ihmistä kuin huoneustossa oli huoneita. Olegilla niitä oli kolme, ja kaikki asukkaat olivat entisiä lastenkotilaisia.

Nyt alkoi pähkäily, että mitäs tämän jälkeen. Poika olisi halunnut ajaa kuorma-auto-kortin, kuten kaikki pikkupojat konsanaan, mutta onneksi saimme ajoissa kuulla, että jollei sinulla kortin saatuasi ollut mahdollisuutta hankkia ajamiseesi praktiikkaa, et voinut saada myöskään mitään työtä tältä alalta. No mistä ihmeestä hän olisi hankkinut praktiikkaa, eihän meillä ollut antaa hänelle kuorma-autoa, jolla sitä praktiikkaa olisi voinut hankkia. Kuinkahan Venäjällä ylipäätään on yhtäkään kuorma-autonkuljettajaa - en ymmärrä?

 Onneksi Oleg itse alkoi hahmottaa mitä hän haluaa isona tehdä. Jumalan suunnitelma alkoi kasvaa hänen sisällään ihan itsestään, ilman meidän ohjaustamme. Hän halusi kansainväliseen opetuslapseuskouluun Ukrainaan. Tämä koulutus piti sisällään neljän kuukauden koulutusjakson ja kahden kuukauden mittaisen praktiikkaajakson, joka Olegin kohdalla tuli olemaan katulapsityö Kairon kaatopaikoilla.

OK.Tämän uravalinnan soimme hänelle mieluusti. Tämäntapaisen suunnanhan olin hänen elämänsä varalle itsekin yläkerrasta saanut. Hyvä kuitenkin oli se, ettemme me joutuneet sitä suuntaa hänessä synnyttämään, sillä noin isot valinnat on aina tultava omasta sydämestä - niitä ei kukaan muu voi toiseen istuttaa. Yrittää tietysti voi, mutta usein ne eivät sitten ajan mittaan kuitenkaan kanna hedelmää.

Laina-aatteilla ei kauas ratsasteta. Jatkuu...

  

Ilon etsiminen jatkuu

Aamuaurinko pilkistää punaisten verhojen takaa, ja amaryllikset ovat täydessä kukassa. Vanha retkikattila, johon ne on istutettu muistuttaa mukavista retkistä lasten kanssa.
Eiköhän tässä ole jo joulukuiselle aamulle iloa yllin kyllin.

Radion aamuhartauskin yllätti liikutukseen asti, sellaista en muista koskaan aiemmin tapahtuneen. Hartauden pitäjää tituleerattiin tittelillä "jumalanpalveluselämän  erikoisasiantuntija". Se kuulosti kovin etäiseltä ja viralliselta. Kuitenkin naishenkilö, Terhi Paananen, joka sitten rupesi juttelemaan, tuntui kovin tavalliselta, jonka kokemukset olivat minulle, koiraihmiselle, hyvin tutunoloiset. Niihin ajatuksiin oli helppo tulla mukaan.

Terhi puhui vanhasta koirastaan ja luopumisen vaikeudesta. Kuten nykyisin monissa aamuhartauksissa on tapana, hänenkin puheestaan 9/10 käsitteli tarinaa, mutta loppuosa 1/10 olikin sitten yllättävää puhetta, joka räjäytti päässäni jotain uutta.
Terhi sanoi ymmärtäneensä, että Jumala loi koirat sen vuoksi, että ihmiset oppisivat niiden kautta jotain ilosta ja Jumalan olemuksesta.
Hän puhui siitä, miten koira riemastuu - aivan villiintyy - kun sen oma ihminen tulee kotiin. Niin onnellinen koira on ihmisen kotiinpaluusta.
Aamuhartautta pitävä jumalanpalveluselämän erikoisasiantuntija veti tästä yllättävän näkökulman.
Hän sanoi: - Jumala on niin onnellinen, kun ihminen palaa hänen yhteyteensä, että Jumala aivan villiintyy.

Terhin kuvaus Jumalan ilosta oli uudenlainen ja tuore. Näkökulma on kuitenkin Raamatusta hyvin tuttu. Aloin muistella kertomusta tuhlaajapojasta ja hänen isästään.
Kun tuhlaajapoika palasi kotiin,  isä oli niin iloinen, että hän halusi mitä pikimmin päästä tapaamaan poikansa. Isä kääri viittansa helmat ylös ja juoksi niin nopeasti kuin kykeni poikaa vastaan.
Tämä oli itämaisessa kulttuurissa kovin sopimatonta, sillä säärien näyttäminen on siellä hyvin intiimiä, seksuaalisesti arvelluttavaa. Sellaista ei yksinkertaisesti voinut tehdä. Siinä palaamisen ilossa  tuhlaajapojankin isä aivan villiintyi.

Raamatussa kerrotaan myös siitä, minkälainen ilo syntyy taivaassa, kun syntinen kääntyy ja pelastuu. Kuinka enkelit siellä riemuitsevat. Kuinka onnellisia he ovat yhdenkin ihmisen palaamisesta.
Ehkä enkelitkin silloin aivan villiintyvät!

Vähältä piti

Kuva: Nämä hyväntuuliset tarhaikäiset Lomonosovin vammaisten lasten lastenkodista toivottavat meille  oikein onnellisia joulunaluspäiviä.

Olin mielessäni ajatellut, että tuskin voin kovin pitkään jatkaa kertomustani, joka alkoi pietarilaisesta, suuresta baptistikirkosta. Mutta sitten sainkin lukea kommentteja, joissa jo odotettiin tarinalle jatkoa, joten ehkä pari kirjoitusta vielä uskallan siitä jatkaa.
Edellisessä jaksossa jäin siihen, että koko koti kaikkine lapsineen oli ihanasti meille lahjoitettu. Muistimme myös joka matkalla talon henkilökuntaa. Tilanne Venäjällä oli tuolloin vielä sellainen, ettei kelläkään ollut juuri mitään; ei edes kaupoissa - ja kirjoittamalla useiden jätesäkkien päälle sanan "Henkilökunnalle" vältimme sen, että heidän teki mieli pihistää lasten kuormasta, sillä motiivilla, ettei heidän omillakaan lapsilla ollut mitään. Oli mukavaa pakata pusseihin myös leninkejä ja takkeja ym. Täten ikään kuin arvostimme henkilökuntaa, heidän arvokasta ja vaativaa työtään näiden lasten kasvattajina. Talossa heitä kutsuttiinkin tällä nimellä - 'kasvattaja'.
Oleg- poikamme elämä sujui sutjakkaasti aina siihen saakka kun häestä tuli murrosikäinen. Sitten hän oli liukumassa hunningolle. Se oli tavattoman vaikeaa aikaa kaikille talossa asuville pojille. Elämän karu totuus alkoi silloin heille pikku hiljaa valjeta. Jos kasvu kohti aikuisuutta on vaikeaa hyvän, varakkaan ja tasapainoisen suomalaisenkin kodin murrosikäisille, niin kuinka ei sitten Venäjän kurjilla kulmilla.

Tässä vaiheessa aloimme uudelleen kysellä yläkerran Isältä mitä hän tarkoitti ilmoittaessaan, että me 'tulemme pitämään huolta' tästä pojasta. Mitä se tarkoitti käytännössä? Suomeenko? Siihen tuli heti vastaus: "Ei Suomeen. Hänestä tulee työntekijä tähän maahan. Tämä maa tarvitsee tätä poikaa!?"

Samoihin aikoihin oli Pietarissa avattu ensimmäinen kristillinen lastenkoti, ja ihana Svetlanamme oli vaihtamassa työpaikkansa sinne - omiensa joukkoon. Silloin otin käyttöön Olegin suhteen uuden työkalun. Kerroin hänelle ensi kertaa totuuden. Samalla harjoitin myös häneen nähden lahjontaa. Sanoin, että jos hän vaihtaisi lastenkotia yhtä aikaa Svetlanan kanssa, niin järjestäisin hänelle matkan Suomeen. Tuo tarjous ei olisi tänä päivänä juuri minkään arvoinen, mutta 90-luvun Venäjällä se oli sensaatio. Ei juuri kukaan ollut käynyt kuin korkeintaan Moskovassa. Oleg jäi asiaa miettimään. Ratkaisu ei tarjouksen arvosta huolimatta ollut helppo. Kaverit ovat tuossa iässä ykkösasemassa.
 Seuraavan aamun tihkusateessa, eräässä porttikäytävässä, hotellimme edessä, odotti ryhmämme lähtöä takaisin koti- Suomeen eräs litimärkä, hytisevä olento. Se oli Oleg. Hän juoksi luoksemma kertomaan, että hän on tehnyt päätöksensä. Hän oli päättänyt jättää kaverinsa ja oli valmis muuttamaan kristilliseen kotiin - ja haluaa tulla käymään Suomessa.
Tämä päätös pelasti tämän laihan, mutta hienostuneen pojan hengen (ajan mittaan meille selvisi, että hän oli isänsä puolelta juutalainen). Olen kuullut nyt, 20 vuotta myöhemmin, että kaikki Olegin sen aikaiset lastenkotikaverit ovat joko kuolleet tai sitten he ovat vankilassa.
Jatkuu...

Iloa isänmaasta

Eräs ystäväni, joka on asunut pitkiä aikoja ulkomailla, sanoi kerran suomalaisesta joulukuisesta päivästä: - Missään muualla maailmassa ei ole niin kaunista harmaata kuin Suomessa joulukuussa.

Olin aika yllättynyt ystäväni lausahduksesta, mutta se avasi silmäni. Aloin katsella ulkopuolisen silmin, miltä joulukuinen harmaa hämärä näyttää. Olen ollut iloinen, että havahduin seuraamaan sitä, sillä vuosien kuluessa olen oppinut näkemään sen kauneuden.

Suomen itsenäisyyspäivää vietetään harmaassa hämärässä. Kun olin tänä aamuna ennen yhdeksää koirani kanssa lenkillä, päivä valkeni kulkiessamme vähitellen ja saimme kokea yhdessä harmaansinisen hetken.

Kuten blogia seuranneet muistanevat, keskityn nyt pikkupaaston aikaan ilon etsimiseen. Tänään iloitsen kotimaamme väreistä. Olen kuin 2-vuotias lapsenlapseni, joka herättyään ilmoittaa perheelleen: - Tänään on punainen aamu! tai - Tänään on oranssi aamu! tai - Tänään on keltainen aamu!

Suomi hiljentyy parhaillaan itsenäisyyspäivän iltaan. Televisiossa alkaa juuri itsenäisyyspäivän juhlavastaanotto, ja kohta lähden asettelemaan kynttilöitä ikkunoille.
Mieheni palaa parhaillaan Hämeenlinnasta, missä hän on osallistunut pian 96-vuotiaan isänsä kanssa sotaveteraanien itsenäisyyspäivän juhlaan, mihin veljeskodissa asuvat iäkkäät vanhukset saapuvat tummissa puvuissaan kunniamerkit rintapielessä.
Koskettavaa nähdä näitä sotaveteraaneja, joita Suomessa on vielä elossa noin 5000. Veteraanien keski-ikä on tällä hetkellä jo kovin korkea - yli  90 vuotta.

Mielessäni pyörii isänmaastamme kertova Anna-Mari Kaskisen ja Pekka Simojoen kiitosvirsi 581. Kirjoitan sen tähän, jos joku haluaa kiitollisin mielin yhtyä sen ajatuksiin.

Kiitos, Jumalamme, kun annoit kauniin maan,
annoit jylhät metsät, loit vedet virtaamaan.
Kiitos sisukkaasta työstä isien,
kiitos isänmaasta ja kohtaloista sen.

Sovinnossa meidän suo maata rakentaa,
että jokaiselle se kodin tarjoaa.
Kädestäsi maamme siunauksen saa,
ohjaa esivaltaa ja viisautta jaa.

Herra Pyhän Hengen suo kodit rakentaa,
saavu perheisiimme ja rauhan mieltä jaa.
Auta, Herra, että meistä jokainen
oman paikan löytää, käy työhön iloiten.

Rukoilemme rauhaa myös koko maailmaan,
että kaikki kansat pian saavat isänmaan.
Sinä, Herra, saatat mielet avartaa,
että ymmärrämme: on yhtä koko maa.

Löytölapsi

Kuva: Upea käsityö Koiviston kirkon seinällä, jonkun inkeriläismummon taidonnäyte.

Tämä blogikirjoitus on jatkoa tekstiini muutaman päivän takaa. Sen kertomuksen nimenä oli
"Poika on meille annettu".

Nyt jos koska tuota Isä meidän ISOA rukousta totisesti tarvittiin. Olinhan lähettämässä miestäni tuntemattomaan osoitteeseen silloisessa Leningradissa - niin suuren tavaralastin kera, että pakettiauton takaovet juuri ja juurti saatiin kiinni.
Hänellä oli matkaoppaanaan vain se pieni lappunen, jonka madonnan näköinen nainen kolme viikkoa sitten oli minulle suuren baptistikirkon penkissä riipustanut, lappu jossa luki Svetlana V, lastenkoti, puhelinnumero ja osoite jossakin päin miljoonakaupunkia. (Navigaattoria tai kännyköitä ei totisesti vielä silloin ollut.)
Suomen televisiossa oli tuolloin vastikään näytetty filmi Romanian surkeista lastenkodeista, jonne ei todellakaan turisteja sisään päästetty. Joku uutiskuvaaja oli vahingossa päässyt niistä erääseen sisään asti ja saanut kuvattua kammottavan pätkän alastomista, luurangonlaihoista lapsista, ja sitten hänet pidätettiin.

Vasta matkamiesten palattua koti-Suomeen saimme kuulla uskomattomat uutiset. Yleensä vielä tuolloin, 20 vuotta sitten, oli Venäjän  lastenkotien ovella miliisi vartioimassa, ettei kukaan asiaton pääsisi sisään, eikä kukaan lapsista livahtamaan kadulle. Miestemme kaartaessa aidatulle piha-alueelle heille selvisi, että miliisi oli juuri sinä päivänä sairaana. Samoin oli myös lastenkodin johtaja poissa talosta. Hän oli hautajaisissa. Näin ollen 'mestarietsivämme' löysivät rakennuksesta vain yhden henkilökuntaan kuuluvan aikuisen. Hän oli Svetlana, joka hyvin muisti ne kaksi kirkon ikkunaudalla kököttänyttä ulkomaalaisnaista. Hänen hymynsä oli siinä kohtaa lämmin.
Lastenkodin isojen poikien ryhmä komennettiin valtavaa vaatelastia purkamaan. Heidän joukossaan oli myös se tumma pieni poika, jolla oli arpia päässä. Hänen nimensä oli Oleg.
Seuraavina vuosina, ehkä kolmen vuoden ajan, oli osa vaateavustuksestamme aina matkalla Svetlanan lastenkotiin. 'Isojen' poikien ryhmälle oli aina matkassa erityistuliaiset, mutta Oleg ei näiden vuosien aikana koskaan saanut tietää, että koti oli erityisasemassa muihin lastenkoteihin nähden vain ja ainoastaan hänen vuoksensa. Hänethän minulle oli kirkossa näytetty, ei niitä kolmea lasta, jotka istuivat kiltisti penkissä valvojansa vieressä. Emme kertoneet sitä lastenkodissa kenellekään, koska emme halunneet antaa yhdelle lapselle erityisasemaa muihin nähden. Se olisi vuorenvarmasti aiheuttanut muissa lapsissa kateutta - ja pienelle löytölapsellemme vain ja ainoastaan ikävyyksiä.

Tässä vaiheessa tätä löytölapsihistoriaa emme vielä tienneet miksi ja mihin tarkoitukseen meitä itse kutakin tässä tarinassa kasvatettiin. Toisin sanoen - tämänaiheinen blogitarinani saa vielä uuden jatkon.

Ilon etsimistä

Kuvassa onnenapila

Kerroin  jokin aikaa sitten, kuinka kävin Helsingissä kirjoittavien naisten palaverissa.
Ryhmä toimii siten, että joka kerta kun kokoonnumme, käsitellään yhdessä tekstejä, jotka ovat syntyneet edelliskerralla annetun aiheen pohjalta. Emännällä on kunniatehtävä valita kirjoitusaihe, on aina jännittävää, minkä aiheen kukin vuorollaan antaa.
Nyt emäntämme ei ollut vielä päättänyt aihetta, hän lupasi lähettää sen pikimmiten sähköpostissa.
Ei kulunutkaan kuin pari päivää, niin viesti tuli. Seuraavan kerran aihe oli : ilo.
ILO?

En ollut kovinkaan iloinen annetusta aiheesta, olin suorastaan tyrmistynyt. Huomasin olevani kärttyinen  kyynikko, kun mutisin itsekseni: mitä siitä voi kirjoittaa. En edes osaa!

Päivien kuluessa ilo-sana alkoi kuitenkin elää mielessäni. Aloin tutkia iloa, luin miten se määriteltiin Wikipediassa. "Ilo on emotionaalinen tai affektiivinen tila, jota kuvataan tyytyväisyyden ja onnen tunteena. Sitä on kuvattu tilana ja aiheena kautta historian, mikä kuvaa ilon tärkeyttä".

Mielenterveysseura Vahvistamo (miten mainio nimi mielenterveyttä edistävälle järjestölle!) kirjoittaa ilosta näin:"Ilo tuo elämään sävyt, valon ja voimaa. Tarvitsemme iloa ja sen voimaa nauttiaksemme elämästä ja voidaksemme hyvin arjessa. Ilon ja sen sukulaistunteiden kadotessa elämästä tulee harmaata ja latteaa".
Tuohon saatoin täysin yhtyä. Muistan ajan, jolloin kamppailin masennuksen tunteiden kanssa, ja lääkäri kysyi minulta: - Onko jokin asia, joka tuntuu sinusta hyvältä?
 - Ei mikään, vastasin.
Lääkäri katsoi minua hämmästyneen näköisenä: - Eikö mikään?
- Ei mikään.
Näinkin syvälle voi siis surkeimmillaan painua.

Eilen on juhlittu ensimmäistä adventtia, ja kirkoissa on laulettu Hoosianna-hymniä. Alttarivaatteen väri on ollut valkoinen, mikä on ilon ja juhlan väri.
Nyt edessä oleva neljä viikkoa kestävä adventin aika on luterilaisessakin kirkossa pienen paaston aika. Vaikka luterilaisille paasto on jäänyt kovin vieraaksi asiaksi, niin näen sen turhan karsimisena ja keskittymisenä olennaiseen.
Minulle tämä adventin ajan pieni paasto on nyt keskittymistä olemisen ytimeen. Haluan etsiä iloa, katsella elämää tyytyväisyyden ja jopa onnen silmälasein.

Raamattu mainitsee ilon yhtenä Hengen hedelmistä. Gal.5:22-23 "Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä."

Tulen kirjoittelemaan seuraavissa päivityksissäni, miten pieni paastoni etenee, mitä ilon aiheita tulee vastaan.

- Eikö muuten onnenapilan läpi kajastakin upeasti joulukuun alun aurinko?

Poika on meille annettu...

Outo aamu. Olisi aika kirjoittaa blogiteksti, ja ensimmäisen kerran sitten ikinä, ei varastossani ole odottamassa ainuttakaan aihetta. Tavallisesti niitä on useitakin hautumassa. Kuljin ja mietin ja sitten alkoi korvissani soida otsikkoni sanat...'poika on meille annettu'. Ajattelin sen johtuvan siitä, että on adventin aatto, mutta jo heti samalla tiesin, että siitä ei nyt tällä kertaa ollut kyse. Odotellessani asia selvisi. TÄMÄ poika oli se, joka istui viime torstaina vieressäni Viipurissa, humanitäärisen pikkubussimme hämärällä takapenkillä, ja jolle olin tuomassa hänen suomalaisen taustajärjestönsä lähettämiä palkkarahoja.
Tämä poika oli toden totta meille annettu, siitä tapahtumasta tosin on nyt kulunut jo 20 vuotta. Me vanhenemme, mutta hyvät tarinat eivät vanhene ikinä, ja tämä tarina on sellainen.

Tänään Venäjälle saa mennä omilla kulkuneuvoilla ja asua missä tahtoo, mutta näin ei ollut vielä niinkin lyhyen aikaa taaksepäin kuin 20 vuotta sitten. Silloin olimme matkassa isolla bussilla ja isolla joukolla. Yövyimme Moskova-hotellissa ja sunnuntai-aamuna menimme - kuten aina - suureen baptistikirkkoon jumalanpalvelukseen, ja sitten lähtisimme kohti koti-Suomea.
Kirkko oli aivan täpöpäynnä kansaa. Heitä oli seisomassakin käytävät täynnä. Silloin huomasimme, että kirkon etuosassa oli syvennetty ikkunalauta ja sinne aloimme raivata tietämme ja sinne me 'mummot' lopun kaiken kipusimme kököttämään. Sieltä korkealta näki alttarinkin, vaikka kirkon etuosakin oli aivan täynnä seisovia ihmisiä.
Kun emme ymmärtäneet liturgiasta mitään tuntui siltä, kuin muut aistit olisivat herkistyneet. Näin edessämme seisovan väkijoukon keskellä pienen, noin kymmenvuotiaan pojan. Hän oli hyvin keskittynyt kuuntelemaan  seremoniaa. Ihmettelin miten hän saattoi seistä siellä niin yksin. Ilmiselvästi kukaan äiti ei ollut lämmöllä lähettänyt häntä matkaan. Hänen tukkansa oli hyvin lyhyeksi leikattu ja näin päänahassa outoja valkoisia viivoja, ikään kuin arpia. Sinisten kuluneiden housujen puntit olivat liian lyhyet ja housuntakamuksen oli joku kursinut kasáan valkoisella rullalangalla. Sydämeni lämpeni ja samassa kuulin sisältäni pienen äänen, joka kuiskasi: "Sinä tulet pitämään huolta tästä pojasta." Miten ikinä se voisi olla mahdollista? En osannut silloin sanaakaan venäjää, ja poika seisoi keskellä väentungosta. Tehtävä mahdoton, totesin.
Mutta silloin jatkui sama hiljainen ohjanta. Suoraan edessämme olevassa kirkonpenkissä istui kaunis nainen, vieressään muutama samanikäisen oloinen lapsi kuin poika, jota olin niin hartaana katsellut. Jostakin käsittämättömästä syystä pyysin tätä naista kirjoittamaan lapulle hänen nimensä ja puhelinnumeronsa. Hän vähän säikähti ja sanoi ..."net, net, net mama", mutta pyytäessäni sitä yhä, kirjoitti hän lapulle pyytämäni tiedot. Mitään tämän enempää ei kirkossa tapahtuntut.
Kotona vein lapun virolaiselle tuttavalleni joka suomensi naisen tekstin: Svetlana Vasiljekovna, detskij dom = lastenkoti. Koska tiesin, että mieheni oli lähdössä kolmen viikon kuluttua tavarakuorman kanssa Pietariin sovimme niin, että hän kävisi tutustumassa tilanteeseen...eli mistä tässä kaikessa oikein oli kyse.

Tämän enempää en nyt kerro. Palaan tarinaan muutaman päivän päästä, omalla vuorollani.
Mutta tuo pieni lause..."poika on meille annettu" on palanen Jesajan kirjan messiasennustusta. Se on kirjoitettu luultavasti pakkosiirtolaisuudessa Baabelissa 540 vuotta ennen Jeesuksen syntymää.
Jes 9; 5
" Sillä lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu,
  jonka hartioilla on herraus, ja hänen nimensä on
  Ihmeellinen neuvonantaja, Väkevä Jumala,
  Iankaikkinen isä, Rauhanruhtinas."

Rauhanruhtinas varmasti toivoisi, että adventtiaikamme olisi rauhallinen ja onnellinen.

Tuuletusta

Tuuletin tässä taannoin vaatteitani ja jäin tuijottamaan niiden väriskaalaa: narulla heilui viininpunaista, fuksiaa tai muuten punertavankukertavaa. Kovin näytti yksitotiselta mekkorivi! Mieleen tuli, että taisin olla tiettyihin väreihin hieman jämähtänyt.
Ajattelin, että kuinkahan on, tarvitsisiko mielikin vähän tuuletusta, eikä vain vaatevarasto. Mitä oikein kuuluu pääni sisälle?


Raamattu kehottaa jatkuvaan mielen muuttumiseen.  Paavali kirjoittaa roomalaisille (12:2), etteivät nämä  mukautuisi tämän maailman menoon, vaan hän kehottaa heitä uudistumaan mielen uudistumisen kautta. Syy minkä takia roomalaiset  tätä muutosta tarvitsivat, oli vaikeus arvioida ympärillä pyörivää elämää. Jos Jumala kuitenkin saa ohjata ihmistä, tämä oppii vähitellen tietämään, mikä on Jumalan tahto, ja mikä on Jumalan mielestä hyvää ja täydellistä.

Mistä sitten löytyvät välineet mielen uudistumiseen? Voimme löytää Jumalan tahdon lukemalla Raamattua. Usein kuitenkin käy niin, ettei Raamatun lukeminen maita, vaikka se on aloitettu joskus kovinkin innokkaasti.
Kirjoitin kesällä pienestä raamatunlukuoppaasta, jonka nimi on Hetkinen. Tämä pieni vihkonen ilmestyy vuodessa neljä kertaa, ja päivittäin luettavat Vanhan - ja Uuden testamentin luvut  sekä kirjetekstit muodostavat sellaisen kokonaisuuden, että Raamattu tulee luettua vuodessa läpi.
Sain äsken sähköpostiini viestin, jossa lehden päätoimittaja kertoi, että ensi vuoden alusta lukeminen aloitetaan aivan Raamatun alkulehdiltä. Nyt on hyvä hetki hypätä kelkkaan mukaan.
Liitän tähän Raamatunlukijan liiton osoitteen, jos joku sattuu kiinnostumaan.
www.rll.fi
tilaukset@rll.fi

Mielen uudistumiseen saa paljon virikkeitä seurakuntayhteydestä. Viikoittainen osallistuminen messuun  on hengellisen elämän kivijalka. Toki muutkin toiminnat ovat ajatuksia antavia ja  hyödyllisiä, mutta messussa tapahtuva syntien tunnustaminen, synninpäästö ja ehtoollinen hoitavat erityisesti ihmisen sielua.

Paavali joutuu heprealaiskirjeessään muistuttelemaan lukijoitaan monista asioista. Tuntuu, että kirjeen lukijat ovat olleet samanlaisia lyhytmuistisia tuulihattuja kuten mekin. 10. luvussa Paavali puhuu juuri seurakuntaelämän tärkeydestä. Hän sanoo: - Me emme saa lyödä laimin seurakuntamme yhteisiä kokouksia, niin kuin muutamilla on tapana, vaan meidän tulee rohkaista toisiamme.

Erityisesti oman pään - ja vähän kavereittenkin - tuuletus taitaa olla välillä paikallaan.

Hattuenkeli

Kuvan on piirtänyt Neiti 10 v.

Menneellä viikolla kävin ystäväni kanssa Helsingissä kirjoittajatapaamisessa. Ryhmäämme kuuluu muutamia kirjoittavia naisia, ja olemme tavanneet Kreikassa Santorinin saarella neljä vuotta sitten. Sen jälkeen olemme kokoontuneet muutaman kerran vuodessa. Useimmiten tapaamispaikkana on ollut jonkun koti tai sitten olemme lähteneet yhdessä jonnekin kirjoittajakurssille tai matkalle.
Nyt taas tapasimme Helsingissä runsaan vuorokauden ajan. Käsittelimme etukäteen annetun aiheen pohjalta kirjoitettuja tekstejä ja keskustelimme tietysti kirjoista ja kirjoittamisesta, mutta muutakin mukavaa ehdimme siinä samalla tehdä.
Olimme jo matkalla Eiran suunnasta sateisen ja pimeän Helsingin läpi rautatieasemalle kiskoen vetolaukkujamme. Poikkesimme kulkiessamme galleriaan, jossa kahdelle ryhmän jäsenelle tuttu taiteilija esitteli innostuneena töitään. Sitten ohitimme hattukaupan - Hope hat - jonne eräs rouvista kurkisti, sattuisiko hänen tuttavansa olemaan siellä juuri nyt työvuorossa. Ei ollut - mutta kaiken harmauden keskellä värikkäät hatut vetivät meidän pimeältä kadulta sisälle pieneen puotiin.
Niinhän siinä kävi, että hetken kuluttua olin punaisen hatun omistaja (kuten myös ystäväni!) Hatussa on pienet pukevat ylöspäin taivutetut lierit ja kukka toisella sivulla koristeena. Kummallisinta oli, että matkalle lähtiessä olin toivonut, että olisipa minulla hattu iänikuisen baskerin tilalle, että olisipa ihanaa edes tuunata kukka vanhan baskerin koristeeksi.
Kun olin maksanut punaisen hattuni, niin innostunut myyjä sanoi kuittia antaessaan yllättäen: - Taivaan Isä ei anna meille sitä, mitä haluamme, vaan hän antaa meille sitä, mitä tarvitsemme.
Tuntui hauskalta ajatella, että minunkin hatun puutteeni oli nähty ja siihen vastattu.
Että pienistäkin asioista pidetään huoli.

Raamatussa luvataan: "Ennen kuin he huutavat, minä jo vastaan." Jes.65:24
Lapsenlapsen piirustuksen tekstinä on: Sinua suojellaan. Voidaan ajatella, että taivaan Isän suojeleminen ja huolenpito on niin kokonaisvaltaista, että joskus jopa tällainen naisellinen toivekin tulee kuulluksi.
Iloa on taivaan varastoista jaettavissa runsain mitoin.

Huutava hautakivi

Muutamassa taakse jääneessä blogitekstissä on tullut kerrottua havaintoja Venäjän katulapsista.
Huomioimme mm. Pietarin keskustassa, että emme nähneet siellä ainuttakaan katulasta, mikä oli uusi ilmiö. Sen sijaan ihmettelimme sitä, kuinka tiukkaan vanhemmat tai baabuskat pitivät vielä alakouluikäisestäkin lapsestaan kädestä kiinni. Eikä missään myöskään näkynyt irrallaan liikuskelevia koululaisporukoita. Nämä ilmiöt viestivät meille siitä, kuinka vaarallinen tällainen miljoonakaupunki on lapselle (yli 8-miljoonainen!)

Kazanin tuomiokirkkoblogissani kerroin massiivisen kirkon peräseinältä löytämästäni enekelistä, pienestä tuntemattomasta, kirkon suojissa nukkuvasta katulapsesta. Siitä tapahtumasta on aikaa jo noin viisi vuotta ja silloin katulapsia todella vielä näkyi kaikkialla Pietarissa - kuten kerjäläisiäkin. Nyt oli kaupunki 'siivottu'.

Tässä kirjoituksessani kerron Denisistä, katulapsesta jonka todella tunsin.Tapasin hänet ensimmäisen kerran Pietarin ulkopuolella sijainneessa vankilassa. Olimme käyneet vuosien aikana useissa vankiloissa, mutta tämä erosi niistä kaikista siinä, että täällä toimi vankien itsensä perustama seurakunta. Vitali-vanki oli tämän upean seurakunnan saarnaaja, Denis sen laulusolisti, laulujen sanoittaja ja säveltäjä.
Denis oli 'periaatteessa' katulapsi. Hänellä oli nimittäin äiti, mutta kelvoton sellainen. Vankilaan Denis oli joutunut muistaakseni 14-vuotiaana ja kokonaista seitsemäksi vuodeksi, varastettuaan itselleen ruokaa. Denisin vankilavuosien aikana oli eräs ryhmämme naisista saanut sydämelleen tiedon siitä, että kun tämä poika aikanaan vapautuisi, tulisi hän olemaan Denisin suojelija ja varaäiti. Ja niin myös tapahtui. Heidän keskinäinen ystävyytensä oli kaunista ja liikuttavaa.
Denis kävi Ukrainassa kansainvälisen, kristillisen opetuslapseuskoulun ja auttoi sieltä valmistuttuaan upeasti - puheillaan ja musiikillaan - suomalaisia avustusryhmiä niin katulapsityössä kuin vankiloissakin. Voisiko parempaa saarnaajaa olla, kuin kaiken tuon itse läpikänyt, oman elämänsä koulussa!

Kaikki sujui alkuun hyvin, kunnes tapahtui virhe. Denis muutti asumaan takaisin Pietariin. Entiset 'kaverit' ja jengit saivat siitä pian tiedon, ja alkoivat ilmeisesti häntä kaikin tavoin kiristää. Denisin elämä päättyi 33-vuotiaana. Hänet löydettiin kotoa murhattuna, myrkytettynä.
Denis oli siis katulapsi, joka oli tullut vankilassa uskoon ja ehti itse tehdä usean vuoden ajan katulapsityötä. Hän myös säilytti uskonsa, vaikka elämä Pietarissa kääntyikin alamäkeen.

Pietarin valtavan laajalla hautuumaalla on useimmissa hautakivissä vainajan kuva. Niin on Denisinkin. Mutta hänen hautakivessään on onnellisesti hymyilevän nuoren miehen kuva ja kiveen hakattu teksi on seuraava:  Jeesus Kristus sanoo: "Joka uskoo minuun saa elää, vaikka olisi kuollut."  Joh 11; 25
Vankilaseurakunnan silloinen 'pastori' Vitali opiskeli vapauduttuaan - pastoriksi. Hän luki Denis-ystävänsä haudalla aikanaan seuraavanlaisen  rukouksen:
"Toivottavasti tämä hautakivi saa toimia "elävänä kivenä" tai suorastaan "huutavana kivenä" viestittämässä  ohikulkijoille, että kuolema on portti ikuiseen elämään sille joka uskoo.

Erikoistarjouksia

Eräs tuttavani lähetti minulle tekstarin ja kysyi, enkö ollut saanut hänen sähköpostiaan, jossa hän oli pyytänyt minulta pientä tekstiä joululehteen. Hämmästyin kovasti - minne se oli saattanut joutua?
Muutaman päivän kuluttua ymmärsin avata roskapostin ja etsiä kadonnutta viestiä sieltä. Jopas siellä odottikin yllätys!
Roskaposti pullisteli avaamattomia tervehdyksiä tuntemattomilta Miioilta, Meijuilta, Jennoilta ja Jonnilta, jotka kauppasivat kaikenlaisia mahdollisia tuotteita. Lehdet olivat ylivoimaisesti suurin ryhmä: minua kehotettiin tilaamaan Gloria, Antik, ET, Koululainen, Seiska. Sitten tarjottiin rahaa erilaisissa muodoissa: neuvottiin valitsemaan nopea ja näppärä kulutusluotto, ostamaan pelikierroksia ja veikkaamaan halvalla. Tokihan roskapostiin oli päätynyt myös potenssia kohottavia ja kauneutta vaalivia erikoistarjouksia.
Löytyi sieltä lopulta myös tuttavani väärään kansioon joutunut viesti, ja asia pääsi siltä osin etenemään. Kun sitten vähän nolona paljastin tuttavalleni, että hänen viestinsä oli suodattunut roskaposteihin, hän kertoi, kuinka hänen kirkkohallitukselta saamansa viesti oli kokenut kerran saman kohtalon. Roskapostiohjelma oli heittänyt hänen virkamääräyksensä roskakoriin.

Joskus erikoistarjouksien houkutuksissa käy yhtä huonosti kuin minulle kuvan enkelikarkkien kanssa. Ostin tyytyväisenä kylämme makeistehtaalta Joulun lapsi-paketteihin konvehteja. Tarjous oli uskomattoman edullinen, kaksi pakettia eurolla. Vasta kotona tajusin, että parasta ennen-päiväys ylsi vain tämän vuoden lopulle, eikä ensi vuoden puolelle, kuten Joulun lapsi-paketin ohjeissa neuvottiin.

Jeesus tekee Johannes 10. luvussa erikoistarjouksen, jossa hän lupaa: - Minä olen tullut, että teillä olisi elämä ja yltäkylläisyys.
Hänen tarjouksensa on ainutlaatuinen, se ei tarkoita yksittäisiä tuotteita, vaan on elämänmittainen. Ihmisen elämän mitta nyky-Suomessa on naisilla keskimäärin 83 ja miehillä noin 72 vuotta. Kuitenkaan tämä lupaus ei tarkoita vain toisensa jälkeen läpikahlattavia päiviä, vaan että elämä olisi mielekästä, että siinä olisi muukin tarkoitus, kuin vain omasta hyvinvoinnista nauttiminen.
Ihmeellinen on myös Jeesuksen lupaus yltäkylläisyydestä. Hän ei lupaa elämässä tarvittavia asioita vain niukasti tai juuri ja juuri riittävästi, vaan hän tarjoaa yltäkylläistä elämää.

Hänen tarjouksessaan ei ole parasta ennen-päiväystä, vaan se on voimassa koko ajan. Tähän mahtavaan lupaukseen tarttuminen on  on kaikille mahdollista, siinä ei ole aikarajoitteita, eikä siinä luvata, että vain 500 nopeinta saa rikkaan ja kiinnostavan elämän.

Evankeliuminsa 6. luvussa Johannes kertoo vielä lisää näistä Jeesuksen erikoistarjouksista. Hänen tarjouksensa ulottuvat myös ajan rajan toiselle puolen. Jakeessa 6 Jeesus sanoo: - Älkää tavoitelko katoavaa ruokaa, vaan katoamatonta, sitä joka antaa ikuisen elämän.
Kun opetuslapset sitten kyselevät asiasta tarkemmin Jeesus paljastaa, mistä leivästä oikein on kysymys. Hän sanoo: - Minä olen elämän leipä.
Tästä merkillisestä leivästä nousee keskustelu juutalaisten kanssa, ja se tiivistyy sanoihin: - Se joka syö tätä leipää, elää ikuisesti.
Jeesuksen antamat tarjoukset näyttävät siis vain paranevan toinen toisensa jälkeen!

Lyylin pitkä taival

 Karjalan evakot ovat juuri tulleet Suomeen. Kuva Kutilan asemalta v. 1943

Saimme matkaviikollamme viettää yhden kokonaisen päivän kuunnellen Inkerin kansan kohtaloita. Miettiessäni tänään tätä kirjoitusta ja muistellessani heiltä kuulemiani kertomuksia, alkoi Pekka Salmisen sanoittama laulu 'Tuhkasta nousee aamu' soida sisimmässäni.
Sanat menevät näin:.
"Moni tänään kulkee tietään itkien, joskus kuolemaansa hiljaa etsien.
Tappioiden taakka mustaa sydämen, avun huutoa vain kukaan kuule ei.

Tuhkasta nousee aamu, aamu uus ikuinen.
Tuhkasta nousee aamu, jos vain uskot Kristukseen.

Tuhkasta nousee aamu, aamu uus ikuinen...
tuhkasta nousee aamu, rakkauden"
                                      
Meidän viikon pituinen Pietarinmatkamme ei ollut pelkkä hupailumatka, jossa kaksi mummoa möhli milloin missäkin kommelluksessa. Ei - oikeastaan se oli 'tiplomaattimatka'. Esimerkiksi tapaaminen Inkerin kirkon pastori Väinön kanssa oli talouspainotteista tiplomatiaa. Kyseessä oli hänen seurakuntansa diakoniatyö ja heidän kirpputoriinsa liittyvät käytännön asiat.Tiplomaattineuvottelu se oli, vaikka pastori tulikin palaveriin tunnin myöhässä ja housut savessa - suoraan kaalipelloltaan!
Olen erään suomalaisen, kristillisen nuorisojärjestön kanssa saanut yli kymmenen vuoden ajan olla tuomassa tämän pienen seurakunnan kirpputorille tavaraa. Matkoja on meille 'kilomummoille' kertynyt noin neljä-viisi vuodessa. Kilomummo-nimi tulee siitä, että Venäjän tullissa kukin autossa matkustava saa tuoda rajan ylin max 50 kiloa tavaraa. Niinpä kilomummot ovat autossa tosi arvokkaassa asemassa. Meidän porukassa on yleensä niin monta 'mummoa', että kullakin kertaa tavaraa on saatu kuljetettua n.300 kiloa.
Nyt saimme Magdaleenan kanssa pastorilta kuulla, että noin kolmasosa kaikista kirkon menoista maksetaan juuri tämän kirpputorin tuotolla. Se oli voimaa antava uutinen, sillä tavaran pakkaaminen ja mustien jätesäkkien raahaaminen tuntuu ajoittain melko raskaalta ja vähintäänkin omituiselta.

Toinen 'tiplomaattitapaaminen' oli kulttuuripainotteinen. Vierailimme lämpöä ja kärsimyksen tuomaa viisutta säteilevän inkerinsuomalaisen Lyylin kodissa.
Minulta on juuri näinä päivinä tulossa painosta Vihtorin, kesällä 90-vuotta täyttäneen inkeriläismiehen elämänkerta. Hänen valokuvanäyttelyvierailustaan Pietarissa kerroin joku aika sitten.
Vihtori ja Lyyli asuvat viereisissä inkeriläiskylissä ja he käyvät samassa kirkossa. Kun Lyyli aikanaan oli sattumalta joltakin kuullut Vihtorin kirjasta, kertoi hän minulle ujosti, että kyllä hänkin on pitänyt siperiankiertomatkallaan päiväkirjaa. Otin siis viime keväänä senkin työn mietintään. Nyt kävimme hänen mökissään kuvaamassa vielä pari kirjasta puuttuvaa valokuvaa.
Inkeriläiskansan ankaraa historiaa olen siis saaneet mahdollisuuden tutkia hyvinkin henkilökohtaiselta tasolta, tuttujen ja rakkaitten ihmisten silmien ja sydämen tasolta.

Selvittyämme Magdaleenan kanssa monimutkaisesta, mennen tullen kolme kulkuneuvoa sisältäneestä kotimatkastamme takaisin Pietarin kortteerillemme, istuimme innolla työpöytämme ääreen ja teimme yhteisvoimin Lyylin kirjaan lopullisen taiton ja painoimme nappulaa - lähetä. Toivottavasti molemmat kirjat saadaan pastorin  joulukuisen suomimatkan yhteydessä toimitettua näille kärsimyksen kultaamille vanhuksille.

Tekstini alussa ollut hengellinen laulu viiltää syvältä kaikkea inhimillistä kärsimystä, niin mennyttä kuin nykyistäkin - niin Filippiineillä kuin täällä kotisuomessakin - Oulussa, Kouvolassa, Salossa - sukulaisten perheissä ja naapurissa. Kunpa lähimmäisenrakkautta löytyisi jokaisen yksilön ja perheen rinnalle, korvaamaan edes hipun siitä tuskasta mitä tänään keskuudessamme koetaan, aineellisen tai henkisen perusturvan sortuessa.

Alakuvassa on Lyylin kotitalon portti. Tämän portin Lyyli joutui 5-vuotiaana sulkemaan. Kymmenen vuotta kestänyt Siperianmatka oli silloin alkamassa. Mutta Lyylin perheessä tapahtui harvinainen ihme. HE pääsivät takaisin - omalle kylälleen ja kaiken kukkuraksi takaisin omaan kotitaloonsa. Toista moista tarinaa en ole inkerinmaalta koskaan kuullut!

Käyttöohjeita

Päiväkirjaa viikolta 45 Pietarissa

Tästä olisi voinut syntyä tyylikäs ruokajuttu, niin kuin kaikissa itseään kunnioittavissa blogeista löytyy, muttei sattuneesta syystä semmoista kuitenkaan tullut.
Ostimme lähikaupasta ison rasiallisen kananmunia ja ajattelimme paistella munakkaita - se olisi helppoa, halpaa, terveellistäkin. Kaivoin paistinpannun esille, otin rasvaa valmiiksi ja avasin munakotelon.
- Tyttärelläni on melkein samanlainen liesi, ilmoitin iloisena ja aloin painella kosketusnäppäimiä.
Mitään ei tapahtunut.
- Tutkitaan rauhassa käyttöohje, sanoin ja kaivoin jo etukäteen lähetetyn paperin esille. Aloin lukea ääneen: - Paina pääkytkintä ja pidä se painettuna, kunnes kuulet äänen. Samalla etu- ja takalevyjen merkin vasemmalle puolelle ilmestyy kaksi "0":a. Sinulla on 10 sek aikaa kytkeä valitsemasi levy.
Laskin paperin lieden reunalle. - Mikä tässä on pääkytkin? kysyin ja aloin painella rinkuloita.
Mitään ei tapahtunut.
Luin lisää: - Jos liesi ei kytkeydy päälle, voi lukitus(avain)näppäin olla painettuna. Vapauta painamalla avaimesta.
Ja-ha! Missähän on lukitus(avain)näppäin? Painelin taas erilaisia symbolikuvia, niin että kipeä peukaloni taipui kaarelle ja sitä alkoi särkeä.
- Haluatko tulla kokeilemaan? kysyin Salomelta ja puhaltelin kipeytynyttä sormeani.
- Ei,  en tahdo, kuului vastaus.
- Mitä sitten tehdään?
- Syödään tietysti ulkona.
No, sehän sopi minullekin. Olkoon mokoma liesi typerine käyttöohjeineen!

Jumalan antamaa kymmentä käskyä kutsutaan usein ihmisen käyttöohjeiksi. Käskyissä Jumala kertoo, miten hän tahtoisi ihmisen elävän, mitä pitäisi suojella, ja mitä karttaa. Niiden mukaan toimimalla elämä pysyy radallaan, eikä tule niin paljon törmäilyjä kuin oman pään mukaan eläessä ehkä tulisi.
Joskus vain käskyjen antamat käyttöohjeet tuntuvat kovin vaivalloisilta ja mutkikkailta. Monien mielestä ne rajoittavat elämää sietämättömästi ja tekevät sen ikäväksi ja harmaaksi. Paholaisen valhe onkin, että kaikki mikä tuntuu mukavalta, on varmasti syntiä.
Vaikka käskyt ovat kielteisessä muodossa, niiden sisältö kuitenkin on myönteinen.
Käskyjen merkitys on kuitenkin ihmisen suojeleminen. Kun käskyjen arvomaailma on ollut omalta osaltaan lainsäädön taustalla, yhteiskunta suojaa yksilöiden turvallisuutta ja puolustaa pienen ihmisen etuja.
Ehkei olisi pahitteeksi ajatella elämän käyttöohjeita myönteisessä valossa, miettiä, mistä ne puhuvat nykyajan ihmiselle, eikä heittää niitä roskiin, kuten me lieden ohjeille harmistuneina teimme.

Mitä sitten teimme kananmunille? Työnsin munakotelon tuliaisiksi selkäreppuuni, kun lähdimme Inkerinmaalle metrolla ja marsrutkalla kyläilemään. Vähän jännitin, lennänkö niiden kanssa jossain käänteessä nurin. Niin ei onneksi käynyt, emme saaneet ilman liettä tehtyä munakokkelia.

Kahvipöydässä Inkerinmaalla tarjolla kaalipiirakoita ja omenapiirakkaa.
Tästä tuli kuitenkin hieman ruokabloggaus!

Vain muutaman ruplan tähden

Päiväkirjaa viikolta 45 Pietarista

Salomesta ja minusta on tullut vainoharhaisia rahoistamme. Olemme saaneet päähämme, että meitä huijataan. Kaikki alkoi siitä, kun olimme vakioruokapaikassamme syömässä ja Salome alkoi laskea, että hän oli saanut liian vähän takaisin 1000 ruplan setelistä. Pyörittelimme koko ruokailun ajan ongelmaa, niin että herkullinen lautasillamme odottava kala-tartar meni siitä enempää nautiskelematta. Punoimme vaan suunnitelmaa, että tästä lähtien, kun toinen meistä maksaa, niin toinen katsoo tarkkaan, mitä kaveri saa rahastaan takaisin.
        Heti tämän jälkeen menin yksin "kotikadullamme" olevaan ruokakauppaan, jossa poikkesimme päivittäin ostoksilla - siis  tanskalaista jugurttia ja valkosuklaata. Kun maksoin kassalla, seurasin näyttöpäätettä, jossa komeili summa 225 ruplaa. Sitten tuli pitkä tauko, ja kassarouva kumartui pöytänsä alle näpelöimään jotain. Hän viipyi siellä niin kauan, että kysyin jo kyllästyneenä: - Sto eta stoiet? Kun hän ojensi minulle laskun, siinä oli eri summa kuin näytöllä. Yritin osoitella molempia ja solkata jotakin, mutta asia ei edistynyt, varsinkin kun pitkä jono odotti selkäni takana.
         Seuraavana päivänä lähdimme henkisesti terästäytyneinä liikkeelle valmiina taistelemaan ryöväystä vastaan. Olimme ostamassa metrolippuja, joiden hinta oli enemmän kuin oppaassa oli kerrottu. Työnsin Salomelle lisää rahaa, mutta ensin kuitenkin liian vähän. Lopulta heitin 50 ruplaa tiskin rahasyvennykseen. Kassarouva alkoi palauttaa ylimääräisiä lantteja, mutta mielestäni kaikki meni väärin ja aloin huutaa: - Anna rahani takaisin!
Kassarouva painoi näyttävästi 50-ruplaista rintojaan vasten ja huusi vielä kovempaa: - Eta moje dengi! Tämä on minun rahani!
Silloin jo Salomekin yhtyi huutokuoroon ja kiljui:  - Meidän rahamme! Meidän rahamme!
Täytyy sanoa, että lähellä olevilla oli hauskaa, ja viereiseltä luukulta kiirehti virkailija vinosti hymyillen  selvittämään asiaa.
No, mehän siinä väärässä olimme, mutta kun olimme muuttuneet niin valitettavan vainoharhaisiksi.

Olimme pitkin viikkoa lukeneet iltaisin  ääneen Lauri Thurénin kirjaa Kristillinen elämä. Juuri rahaseikkailupäivänämme kirja käsitteli Jeesuksen vertausta epärehellisestä taloudenhoitajasta, Luukas 16:1 - 9. Kertomuksessa taloudenhoitaja muuttaa työnantajansa velkakirjoja kevyemmiksi, jotta pääsisi velallisten suosioon saadakseen uuden työpaikan, kun tulee itse kuitenkin saamaan pian potkut.
       Tämä kertomus on ehkä Jeesuksen vertauksista kaikkein kummallisimpia, käytimme puoli iltaa sen pähkäilyyn. Lopulta olin ymmärtävinäni, että epärehellinen taloudenhoitaja oli näin toimiessaan hyvin arvostettu omissa piireissään. Maailman lapset osaavat puikkelehtia taitavasti vastaantulevissa erilaisissa talousviidakoissa,  käyttävät väärää mammonaa, mikä tarkoittaa epärehellisyydellä hankittua rahaa.          Viime päivien uutisissa ovat talousrikokset olleet pinnalla. Paljastetuksi tullut on levitellyt vain muka viattomana käsiään: - En tiennyt, että kaikki maksoi niin paljon!
        Jeesus ei toki yllytä meitä epärehellisyyteen. Hän kehottaa kuitenkin kristittyjäkin käyttämään järkeään, etteivät he olisi vain jalkoihin litistettäviä lallukoita. Miten se menikään: - Olkaa siis älykkäät kuin käärmeet ja viattomat kuin kyyhkyset.

Salome ja minä taisimme kuitenkin polttaa päreitämme aivan turhaan muutaman ruplan tähden.

Kuva "kotikadulta". Pujahtelimme sisäpihalle Suomi-Pietari Instituutin ja Pyhän Marian kirkon välisestä portista. Huom. Suomen lippu!

Tuntematon katulapsi

Kuva: Kazanin tuomiokirkko

Olemme nyt tulleet 220 kilometriä tunnissa - takaisin kotisuomeen. Matka Allegro-junalla on ylellinen ja nopea. Juna kulkee kuin sileällä jäällä, ei kolise eikä töyssyile. Kaikki tullimuodollisuudet suoritetaan matkan aikana, rauhallisesti omalla paikalla istuen. Hieman toisin on autojonossa Venäjän tullissa, jossa pisin muistamani jonotusaika on minulla ollut yhdeksän tuntia, mutta miehelläni talvipakkasessa puolitoista
vuorokautta.

Lyhyt yhteenveto tämän päivän Pietarista on minun havaintojeni mukaan tällainen:
Pietarissa ei ole katulapsia.
Pietarissa ei ole kerjäläisiä.
Pietarissa ei ole poliiseja.
Pietarissa ei myydä pyyheliinoja. (Siitä myöhemmin.)
Mihin katulapset ja kerjäläiset on siirretty, emme tiedä. Ehkä he ovat samassa paikassa kuin poliisitkin.

Meidän residenssimme sijaitsi aivan Pietarin sydämessä, joten aina kun lähdimme asioillemme kaupungille jouduimme kävelemään Kazanin tuomiokirkon sivuitse. Ja joka kerta kun sen ohitimme, tulvahti mieleeni väkevä muisto viiden vuoden takaa.
Olin silloin tullut nuoren ystävättäreni kanssa Pietarissa sijaitsevan Smolnan kansainväliseen kesäyliopistoon kahdeksi viikoksi jatkaaksemme venäjänopintoja siitä, mihin olimme ylioppilaskirjoitusten jälkeen keväällä jääneet. Oli toukokuu ja Smolnan puisto kauneimmillaan. Ikivanhat lehtipuut availivat umppujaan ja satakieli lauloi niiden latvassa meille aamuvirren.
Eräänä vapaapäivänämme päätimme tutusta Pietarin pääkadulla sijaitsevaan Kazanin tuomiokirkon massiiviseen rakennuskompleksiin. Solahdimme ovesta kirkon hämärään eteisaulaan ja sovimme tapaavamme toisemme puolen tunnin kuluttua ulkoportaalla. Erkaannuimme kumpikin omaan suuntaamme, omine mietintöinemme.
Jäätyäni yksin havaitsin, että mielialani oli käsittämättömän ristiriitainen. Kirkon koko ja sokkeloisuus oli suorastaan tainnuttava. Katselin miten sen hämäryys kietoi kumartelevat vanhat naiset vaippaansa. Mariankuvien edessä tuohukset lepattelivat ja kärisivät. Komeaa siis oli ja mystistä. Mutta samalla tämä valtavuus oli kammottavaa. En ole koskaan pitänyt massivisista rakennuksista, en varsinkaan silloin kun varmuudella tiedetään, että ne on rakennettu inkeriläisten ja muualta raahattujen vankien luitten päälle. Näin eräässä inkeriläisten historiaa käsittelevässä kirjassa traagisesti kerrottiin. Lopetin siis vaellukseni ja istahdin erääseen hämärään nurkkaan kiviselle paadelle odottamaan ajan kulua.
Kun silmäni tottuivat hämärään näin kaukana kirkkosalin takaosassa jotakin, joka ei kuulunut kalustoon. Kiinnostuin ja kävelin sitä kohti. Silläkin seinustalla oli penkki ja sillä pekillä nukkui pieni, ehkä 8-vuotias resuinen poika. Jäin häntä hartaana katsomaan. Ehkä tuijotukseni herätti hänet. Hän nousi pelokkaana istumaan jolloin kysyin mahdollisimman pehmeällä äänellä, etten pelästyttäisi häntä enää enempää, mikä hänen nimensä oli. Sitten sain kuulla erään tarinan --- tuhansista samanlaisista. Ei isää eikä äitiä, ei sänkyä ei kotia. Kirkon suntio oli antanut hänelle luvan nukkua täällä turvassa pahoinpitelyiltä. Ihana suntio!
Kerroin hänelle, että vaikka hänellä ei ole rakastavia vanhempia niin Jumala rakastaa häntä - ja minäkin. Sitten panin hänen tuhruiseen käteensä setelin ja käskin hänen mennä syömään.

Teki mitä teki rahalla, se ei kuulu minulle, mutta minä itse tunsin saaneeni nähdä siinä valtavassa katedraalissa pienenpienen, puhtaan enkelin ja olin tästä kohtaamisesta niin kosketettu, ettei se haihtuntut silloinkaan kun palasimme toukokuun silmiähäikäisevään valoon, kirkon ovien painuessa kiinni selkämme takana.

Vähältä piti!

Päiväkirjasta viikolla 45 Pietarissa

Lilanvärinen iltahämärä levittäytyy ikkunastamme Pietarin kattojen yli. Vastapäisen talon seinällä kimaltelee  Venäjän kullattu kaksipäinen kotka. Viereisessä Pyhän Marian kirkossa on iltatilaisuus,  sen ikkunoista tulvii valoa Suomi-talon sisäpihalle. Päivä on selvitty onnellisesti iltaan ja istumme juomassa kupillisen iltakahvia.

Mutta vähältä piti, ettei kaikki olisi toisin!

Meillä oli tapaaminen Inkerinmaalla Innalassa paikallisen pastorin kanssa ennen lounasta. Emme tosin saaneet selville, milloin Venäjällä on lounasaika, mutta päätimme lähteä tapaamiseen mahdollisimman hyvissä ajoin. Aivan asuntomme lähellä sijaitsee Nevskin metroasema, nousisimme sieltä metroon. Suunnittelimme vaihtavamme linjaa Majakovskajalla, sitten ajaisimme punaista linjaa aivan sen päätepisteeseen asti. Siellä etsisimme marsrutkan, kätevän pikkubussin, joka ei noudata varsinaista aikataulua, vaan lähtee liikkeelle silloin, kun bussi on täynnä.

Suunnitelma oli hieno ja olimme harjoitelleet jo aikaisemmin metron käyttöä, kaiken piti olla kunnossa. Mutta kuinkas sitten kävikään? Majakovskajalla, metron vaihdossa, hirmuisessa ruuhkassa jäin Salomesta jälkeen. Olin juuri astumassa ovesta, kun eteeni työntyi ulkoa nuori mies, joka tunkeutui sulkeutuvasta ovesta sisään ja työnsi minua taaemmaksi. Ovi painui vääjäämättömästi kiinni. Salome ojenteli epätoivoisena käsiään asemasillalla, ja minä tuijotin hölmistyneenä sisäpuolella: tämä ei voi olla totta! 

Metron ovien kanssa ei todellakaan ole leikkimistä, kuulutus varoittaa jokaikinen kerta liikkeelle lähdettäessä: - Astaroozna, dveeri zakrivajetsja! Metron ovia kukaan ei voisi avata kesken kaiken, siellä ihmispoloinen roikkuisi takinhihastaan vauhdissa ja viimassa oven välissä. Huh huh.

Niinpä tyydyin näyttämään Salomelle reipasta naamaa poiskiitävän metron ikkunasta. Hän siirtyi odottamaan minua vastakkaiselle puolelle, kietoi vain huivia tiukemmin hartioittensa ympärille.  Kävin sitten kääntymässä seuraavalla asemalla, ihmettelin vain kovasti mielessäni, miten tässä näin vanhanaikaisesti saattoi käydä.

Matkan mutkasta huolimatta saavuimme marsrutkalla tasan kello 12 tapaamiseen. Pastorimme tosin oli vielä kaalipellollaan korjaamassa kaalinpäitä, mutta saapui tunnin päästä housunpuntit savessa tapaamiseen. Tapaaminen oli siis kaikin puolin onnistunut.

Paluumatkalla jäimme Gastinyi Dvorissa metrosta, kun poikkesimme tavaratalossa ostamassa vesivärinappeja ja lehtiöitä. Sekin käynti oli vähällä jäädä väliin, sillä Salome esitti taitavaa balettia metron ulkorapuilla. Tälläinen oli hänen vaativa koreografiansa: hän ehti ottaa nopeassa tahdissa monta alaspäin vievää ristiaskelta jalkaterä sisäänpäin kääntyneenä. Huh huh vielä toisen kerran!

Enkelimme ovat saaneet olla täystyöllistettyinä, kun kaksi hupsua isoäitiä seikkailee Pietarissa. Todeksi on saatu elää sanat: "Hän ei salli sinun jalkasi horjua, sinun palvelijasi ei torku." ja "Herra varjelee sinua kaikilla teilläsi."