Johdatuksen vahva sivumaku.

Hyvää palmusunnuntaita teille itse kullekin.
Nämä kaksi murheellisen näköistä pikkupupua kävivät minut viime vuonna virpomassa tuoreeksi ja terveeksi. Kiitos heille siitä!
 Minä itse olen jäänyt pohtimaan, mikä on tuo syvä huoli ja murhe näiden pupusien kasvoilla. Ikäään kuin jo näin pienet  ihmiset olisivat tulleet ymmärtämään tämän maailman petollisuuden, pelin ja kaksinaamaisuuden, joka juuri pääsiäisviikon tapahtumissa meidän aikuisiksi ehtineiden eteen niin karkeasti maalataan.

Tänään juhlittu sankari, vajaan viikon päästä syljetty ja ristille ripustettu. Sellaisia me olemme, me ihmisten lapset. Voi meitä.

Olen itse juuri tällä hetkellä ryhmämme kanssa Venäjällä viemässä 300 kiloa kevätvaatetta sikäläisen kirkkomme kirpputorille. Heidän kirpputorivastaavillaan on nyt viikko aikaa lajitella kuormaamme. Heidän resurssinsa riittävät pitämään 'puotiaan' auki vain yhden kerran kuussa, joka kuukauden ensimmäisenä lauantaina - taitaa nimittäin näiden 'kirpputorityttöjen' keski-ikä olla päälle seitsemänkymmenen..

Miettiessäni tämän päivän tekstini aihetta ennen lähtöäni yli itärajan, tulivat mieleeni ajat tasan kymmenen vuotta sitten. Silloin eräänä päivänä todella - kuulin - hiljaisen kehoituksen sisälläni, joka sanoi: "Ilmoittaudu iltalukioon ja kirjoita lyhyt venäjän kieli." Siis minäkö kouluun? - minä, joka olin juuri sieltä lopultakin ulos päässyt - siis eläkkeelle.

Niin sitten kilttinä tyttönä ilmottauduin ja aloin matkustaa kaksi kertaa viikossa bussilla Helsingin keskustaan, Töölön aikuislukioon, jossa venäjän saattoi siis myös kirjoittaa.
Minulla on huvittava muisto tämän kaksivuotisen koulukäyntini siitä aamusta, kun kirjoitukset alkoivat. Seisoin kaikkine 'ryppyineni' ja eväslautasineni odottelemassa juhlasalin ovien avautumista ja kirjoitusten alkamista, ympärilläni soriseva joukko nuoria ihmisiä - kaikki matkalla kirjoittamaan jotakin lyhyttä kieltä. Yht' äkkiä täpötäyden huoneen toiselta laidalta kuului kirkas huuto yli kaiken muun sorinan -  "Salome, mitä SINÄ täällä teet?" Kun huomasin, että huutelija oli eräs entinen oppilaani ala-asteelta huusin hänelle takaisin: "No kirjoitan tietenkin !"

En ymmärtänyt silloin tätä käskyä -'opiskele venäjä' - sillä seurakunnassa, jossa työtä teimme, olivat kaikki hyvää suomea puhuvia inkeriläisiä. Meille riitti kun osasimme venäjäksi muutamia avainsanoja tullissa, kaupassa tai poliisin pysäyttäessä automme jostakin olemattomasta syystä (?), kuten alkuvuosina usein kävi. Miltei matkalla kuin matkalla poliisi pysäytti länsiauton ja keksi jonkin rikkeen, josta pikasakko lankesi sen mukaan, mitä kuskin kukkarossa oli seteleitä. Kannatti siis olla ovela ja pitää huoli siitä, ettei kuskin kukkarossa ollut kuin joku mitätön seteli. Ja kun selitimme, ettei meillä ollut enempää rahaa, otti poliisi sen ainoamme ja lähti ilmeisesti tsaijulle.

Nyt - kymmenen vuotta myöhemmin - poliisi harvemmin pysäyttelee autoja, mikä on tietysti hyvä. Mutta surkea juttu on se, että kirkolla suomea osaavia on enää vain muutama vanhus. Muut ovat mullan alla. Eli venäjän kielen osaaminen on nyt ehdoton apu. Joku siis näki ajassa kauemmas. Seuraavien kahden kuvan kera vienkin teidät hetkeksi paikallisen 'rajonimme' (alueemme) hautuumaalle.

Tämä n. kaksimetrinen hautapaasi ei ole kenenkään inkeriläisen ystävämme muistokivi, vaan jonkun meille tuntemattoman venäläisen - ehkä autokauppiaan - mutta koska se on lajissaan niin erikoinen, halusin liittää sen tähän - vaikkapa kontrastiksi.




Inkeriläisten rakkaittemme haudat ovat kuin pieniä kehtoja, kauniilla taotulla rauta-aidalla rajatuilla ja kunkin perheen itsensä hoitamilla pikku palstoillaan.

Tässä Inkeristä 'adoptoimani' isän ja äidin, Juhanin ja Katrin, pienet hautakehdot.

Marianpäivän mainingeissa

Viime sunnuntaina kirkossamme vietettiin Marian ilmestyspäivää, jolloin muisteltiin, miten enkeli ilmestyi Marialle kertomaan valtavan uutisen: Maria tulisi raskaaksi  Pyhästä Hengestä, ja hän synnyttäisi Jumalan Pojan.

Eri kirkoissa Marian asema on kovin erilainen, ja hänen esimerkkinsä  meille naisille avautuu monesta näkökulmasta. Siitä puhuu Irja Askolan runo, jonka löysin jo aiemmin kertomastani kirjasta Mikä Nainen.

Minkälaista naista kirkkosi ihailee
kysyy minulta afrikkalainen sisar
          vahvana, kauniina
          koruissaan
          elämälle palaen
anteeksi, mitä
vastaan minä
          asiallisena ja pidättyvänä,
          värittömissä vaatteissa
          akateemisen teologian kahlitsemana

Vähitellen saan vastauksen muotoutumaan
mielikuvaksi Mariasta, Jeesuksen äidistä
joka on nöyrä ja hiljainen
kätkee kaiken sydämeensä

Anteeksi, mitä
on hänen vuoronsa hämmästyä

Ja hän alkaa kertoa minulle
kylänsä naisten ihanteesta
Mariasta, Jeesuksen äidistä
joka elämänsä pulmatilanteessa
tarvitsi toisia naisia
jätti keittiönsä ja pihapiirin
kulki yksin rohkeasti vuoripolkua pitkin
Elisabetin luo
arvosti omaa tehtäväänsä
luotti itseensä
kirjoitti laulun
josta köyhät yhä iloitsevat

Illalla kaivan uudelleen esiin 
Luukkaan evankeliumin
löydän uudenlaisen Marian
rohkean
itsenäisen
vastuuta kantavan
tehtäviensä mittaiseksi kasvavan


Puhuimme tänään raamattupiirissä omista tehtävistämme. Meidän tehtävämme ei ole yhtä suuri ja ainutlaatuinen kuin Marialla. Kuitenkin voimme luottaa siihen, että seurakunnassa, jokaisella on oma tehtävä Kristuksen ruumiin jäseninä: tarkkaavina silminä, kuulevina korvina, toimeliana käsinä, kiirehtivinä jalkoina, luovana mielenä tai rukoukseen hiljentyvänä sydämenä.
Jumalalla ei ole keitään muita tässä maailmassa nykyisin kuin me tällä hetkellä elävät ihmiset. Olemme hänen rakkaita tyttäriään ja poikiaan, joille hän uskoo tehtäviään.
Voisi sanoa, että olemme tässä ajassa elävät pyhät, vaikka sana tuntuukin kovin vaativalta ja hiukan pelottavaltakin. Näemme itsemme puutteellisina ja epätäydellisinä olentoina.
Paavali kuitenkin  puhuttelee kirjeittensä kohteena olevia seurakuntia tervehdyksellä: pyhät!
Hän kyselee myös Korintin seurakuntalaisilta 1. Kor. 6: 19-20 - Vai ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli, joka Henki teissä on ja jonka te olette saaneet Jumalalta, ja ettette ole itsenne omat. Sillä te olette kalliisti ostetut. Kirkastakaa siis Jumala ruumiissanne. 

(Piirrokseni ei suinkaan esitä Mariaa ja Jeesus-lasta vaan ihmisiä, jotka nykyaikana ottavat Jumalan antamat tehtävät tosissaan. )  

Leivän talo

Eilen vietettiin kirkoissamme Marian ilmestyspäivää. Muistamme kuinka enkeli Gabriel kävi ilmoittamassa eräälle nuorelle kihlatulle neitoselle, että Jumaln Henki tulisi varjoamaan hänet, hän tulisi raskaaksi ja  synnyttäisi pojan, joka olisi kaikille kansoille - IMMANUEL ( im  anahnu EL = kanssamme meidän, Jumala).

 Kristikunta on sijoittanut Jeesuksen syntymän jouluna talliin, vihjeenä jouluevankeliumin 'eläinten seimi'. Todennäköisesti syntymäpaikka on kuitenkin ollut kallioon hakattu luola. Beetlehemissä sijaitsevassa syntymäkirkossa sinut opastetaankin luolaan. Olen käynyt siellä muutaman kerran ja muistan, että kirkon oviaukko oli niin matala, että kaikkien oli kumarruttava 'omasta korskeudestaan' päästäkseen siitä sisään. Oviaukolla oli siis symbolinen, mutta samalla myös puolustuksellinen merkityksensä. (Kuva.)

Minulla on tästä paikasta väkevä omakohtainen muisto. Olimme matkanneet vuokraamallamme pikkubussilla Beetlememiin oman seurueemme kanssa. Löysimme autolle parkkipaikan ja lähdimme kävelemään aukiolle, jonka päässä oli pieni ovi.
Oli liikuttavaa katsoa, kuinka isotkin miehet joukostamme joutuivat kömpimään sisään kirkkoon miltei kaksinkerroin. Sisällä saattoi sentään taas oikaista selkänsä ja totutella silmiään hämärään - kirkkaan valkoisen ulkovalon jälkeen.
Sitten - yht'äkkiä - alkoi takaamme kuulua laulua. Miesääni alkoi syntynäluolan ovensuussa laulaa suomeksi joululaulua "Maa on niin kaunis". Katsoimme taaksemme, että kukahan se siellä niin upeasti mahtoi laulaa? Ei ainakaan kukaan meidän ryhmästämme. Ei - se oli Jorma Hynninen! Laulun toiseen säkeistöön ehti jo meidänkin pikku ryhmämme ensihämmästykseltään mukaan, ja pian soi moniääninen, suomenkielinen laulu ympäri pikkuluolan kallioon hakattuja seiniä. Silloin oli hetken aikaa oikein pyhä olo.

Beetlehem, suomennettuna Leivän talo, oli Jeesuksen syntymän aikaan vain vähäinen kylä. Sen pääelinkeinona oli paimentaa kedolla Jerusalemin temppelin uhrilampaita. Se, että lampaat Jeesuksen syntymäyönä olivat yhä kedolla, kertoo meille varmuudella sen, ettei tällöin ole voinut olla joulukuu. Joulukuussa lampaat olisivat taatusti olleet jo sisällä suojissaan, sillä Beetlehemin kedolla on joulukuussa usein jo pakkasta ja voi sataa reippaaasti luntakin. Ollaanhan ylhäällä vuoristossa.

Se taas, että Beetlehemissä oli juuri silloin niin paljon väkeä, kertonee siitä, että ehkä kyseessä oli vuoden suurimman juhlan, Lehtimajanjuhlan aika. Sukulaiset ja tuttavat olivat tulleet lokakuisille, viikon kestäville juhlille Jerusalemiin ja yöpyivät lähellä tätä kaupunkia sijaitsevassa pikkukylässään Beetlehemissä, josta olivat kotoisin.
Entä miksi jouluevankeliumissa kerrotaan näin: "Keisari Augustukselta kävi käsky, että kaikki kansa oli varolle pantava. Verollepano oli ensimmäinen..." jne. Vuosi 7 eaa lokakuu on ollut ensimmäinen mahdollinen kuukausi kirjautua tähän juuri laadittuun veroluetteloon. Lehtimajajuhlan aikaan syys-lokakuussa oli vuosi juuri vaihtunut. Jos näin on, on Beetlehemiin virranneilta sukulaisilta mennyt 'kaksi kärpästä yhdellä iskulla' - juhlat ja verollepano.


Tällä spekuloinnillani yritän luoda itselleni kuvaa siitä, mitä messiaaniset juutalaiset, jotka viettävät Jeesuksen syntymäjuhlaa Lehtimajajuhlan aikaan lokakuun alkupuolella - mitä he Jeesuksen syntymästä ajattelevat ja tietävät. Onko Jeesus siis todella syntynyt lokakuussa v.7 eaa?

Näiden seikkojen lisäksi Jeesuksesta tiedetään myös se, että hän on kuollessaan ollut 33 ja 1/2 vuotias. Tämäkin tieto kasvattaa sitä uskoa, että juuri tämä sadonkorjuujuhla on todennäköisin syntymän ajankohta. Lokakuun puolivälistä keväiseen juutalaiseen pääsiäiseen, jonka aikana Jeesus ristiinnaulittiin, on tasan puoli vuotta. Näin ollen Marian ilmestyspäivääkin kristikunta näyttäisi viettävän kaksi kuukautta liian myöhään.

Ajoilla sinänsä ei ole suurta merkitystä - sanomalla sen sijaan on ollut ja on - maailmanhistorian mullistavin merkitys.

Kuva:   Beetlehemin syntymäkirkko on liitetty 29.6.2012 Unescon suojelulistalle ja hyvä niin, onhan se kovin tulenaralla alueella ja samalla kuitenkin yksi kristikunnan vierailluimmista kohteista.

Psalmeja erämaassa 3

Ps. 130: 1 - 4, 5

Syvyydestä minä huudan sinua, Herra.

Herra, kuule minun ääneni,

tarkatkoot sinun korvasi rukoustani.

Jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit,

Herra, kuka silloin kestää?

Mutta sinun on armo, sinä annat anteeksi,

että me eläisimme sinun pelossasi.

Minä odotan Herraa kuin vartijat aamua,

hartaammin kuin vartijat aamua.

Ps. 91: 1, 5, 10 - 11

Se, joka asuu korkeimman suojassa

ja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa,

sanoo näin:

"Sinä, Herra, olet linnani ja turvapaikkani.

Jumalani, sinuun minä turvaan."

Sinun turvanasi on Herra,

sinun kotisi on Korkeimman suojassa.

Hän antaa enkelilleen käskyn varjella sinua,

missä ikinä kuljet.

Ps. 100: 1 - 3, 5

Iloitse maa!

Kohottakaa riemuhuuto Herralle!

Palvelkaa häntä  iloiten, 

tulkaa hänen eteensä riemuiten.

Tietäkää, että Herra on Jumala.

Hän on meidät luonut,

ja hänen me olemme,

hänen kansansa, hänen laitumensa lampaat.

Hyvä on Herra!

Iäti kestää hänen armonsa, 

hänen uskollisuutensa polvesta polveen!

Piirrokset ja valokuvat Timnasta  Magdaleenan kynästä ja kamerasta

Ora et labora

Latinalainen lause "Ora et labora" liittyy aina minun mielessäni Lutheriin. Miellän juuri hänen lausuneen tuon lentävän sanonnan "Rukoile ja tee työtä." Tarkistin asian Googlesta ja siellä lauseen alkuunpanijaksi on kuitenkin kirjattu munkki Benedictus Nursialainen, jonka tiedetään eläneen vuoden 500 tienoilla. Hän painotti luostarissaan laupeudentyötä ja sivistystä, enemmän kun mietiskelyä ja asketimia.
Ehkäpä Luther myöhemmin elvytti tämän varhaisen munkkiveljensä hyvät aatteet, koska lause yhdistyy niin selvästi myös häneen.
Magdaleenan perheeseen kevään tuoma valo on antanut valtavat voimat 'laaborata' ja varmasti myös 'oorata' heidän kaksikerroksisessa omakotitalossaan. Tsemppiä vaan sinne teille - kummallekin. Minä otan haasteen vastaan tuosta sisäisen minän siivoamisesta ja remontoinnista. 

Liitän tarinaani kuvan tästä ehkä maailman kuuluisimmasta taulusta. Kuvan olen ottanut lasin läpi ja siksi se on vähän sumuinen. Sen on maalannut ranskalainen Millet-niminen taiteilija 1800-luvun puolivälissä. Hän maalasi usein talonpoikaisväestöä, ja teki sen suurella kunnioituksella. Tämän taulun nimi on 'Iltakellot'.
Kun kuvan henkeen paneutuu, voi miltei kuulla kellojen kuminan.

Keskuudessamme on yhä valtaisa joukko ihmisiä, jotka todella toimivat näin - tekevät työtään rukoillen.
Tämä kuva on kuitenkin kunnianosoitus niille kahdelle suomalaiselle lähetystyöntekijänaiselle, jotka ammuttiin taksiin syksyllä Afganistanin Haratissa. Lähetystyön hintalappu voi jopa tässä ajassa ja oman maamme kansalaiselle - olla näin iso.

Näin näistä uhreista otetun valokuvan helmikuun lopun naistenpäivillä Ryttylässä, päärakennuksen kellariin perustetussa lähetysnäyttelyssä. Kuvassa hymyili kaksi 40-50 vuotiasta naista - nuoria siis ja rohkeita. Usko Jeesukseen oli saanut heidät lähtemään, vaikka vaarat olivat tiedossa. Onnellisen näköisten naisten valokuvan edessä paloi kynttilä - erotuksena kaikista muista lähetystyöntekijöistä, joiden kuvia, työnsä äärellä, oli koottu kaikilta maailman kolkilta näihin kellaritiloihin.

Sanasta marttyyri tulee ensinnä mieleemme varmaan Stefanus, sitten Rooman vainot - tai oman aikamme ääri-islamistit ja heidän suorittamansa itsemurhaiskut. Meillä täällä turvalliseksi mielletyssä Euroopassakaan ei tilanne enää näytä olevan mitenkään ruusuinen. Mutta maailmalta tulevat vainottujen luvut ovat kerrassaan pöyristyttäviä. Tällä hetkellä elää 200-300 miljoonaa kristittyä suoranaisen vainon alla. Nigeriassa ja Egyptissä on tuhottu tuhansia kirkkoja ja Irakissa tapahtuu hirveitä.

Mitä meidän kaiken tämän keskellä kuuluu tehdä?

Samaa kuin aina ennenkin: Ora et labora! Meistä kaikista ei kuulu tulla lähetystyöntekijöitä tai muita humanitäärisen työn tekijöitä kehitysmaihin, ei lääkäreitä tai sairaanhoitajia ebola-alueille --- mutta rukoilla me kaikki voimme, ja se on myös meidän velvollisuutemme, koska vaino on tullut ja tulee enevässä määrin keskuuteemme jäämään. Sen tiesi Jeesuskin jo 2000 vuotta ennen omaa aikaamme. Hän sanoi seuraajilleen: 
" Ei ole palvelija Herraansa suurempi. Jos he ovat vainonneet minua, niin he teitäkin vainoavat;  jos he ovat ottaneet vaarin minun sanastani, niin he ottavat vaarin teidänkin sanastanne". ( Joh. 15; 20)

Remontin pyörteissä

Joskus sitä vaan on tartuttava elämäänsä ja ruvettava muuttamaan sitä ankaralla kädellä.
Olen jo aiemmin kertonut, että kotimme on ollut parin viikon ajan myllerryksessä. Oikeastaan se on täysin hurlumhei, sillä olemme ryhtyneet kohentamaan elämämme ulkoisia puitteita. Huoneet ovat saaneet maalia seiniinsä, lattiat uuden päällysteen, jopa yksi katoistakin on uusiutunut.
Kaikki tämä on saanutkin sitten aikaan mylläkän, jossa mikään ei ole paikallaan. Remontoitavan tilan tavarat on siirretty toisiin huoneisiin. Kaikki on joutunut tarkastelun alaiseksi: onko jotain, minkä voisi heittää pois, tarvitaanko kyseistä esinettä, vai onko se tullut jo tarpeettomaksi.
Helppoa tavaroiden pöyhiminen kuitenkaan ole. HS:n muutaman viikon takaisessa artikkelissa kerrottiin, että suomalaisessa kodissa on keskimäärin 10 000 tavaraa, joista todella tarpeellisia on vain noin parisen sataa.

Meidän remonttimme koskee tällä kertaa kodin kohennusta. Yhtä hyvin remontin kohteena voisivat olla avioliitto, elämäntavat, kunto tai ihmissuhteet. Nekin voisivat joutua tiukan tarkastelun alle: onko näin hyvin, vai pitäisikö tehdä jotain toisin.

Samalla kun olemme tehneet pintaremonttia, tulee siivottua. Jeesus puhuu vertauksessaan naisesta (Luuk. 15), joka myös joutuu siivoamaan. Nainen on kadottanut arvokkaan hopearahan. Todennäköisesti raha kuuluu hänen otsakoristeeseensa, joita naiset siihen aikaan käyttivät. Tällaiset otsapannat saattoivat olla hyvinkin arvokkaita, koska niihin oli tallennettuna naisen omaisuus. Nyt yksi raha oli hukassa, ja nainen alkoi sitä etsiä. Hän sytytti lampun  ja alkoi lakaista huolellisesti huoneensa lattiaa. Hän lakaisi niin kauan, kunnes onnistui löytämään sen. Ja kuinka iloinen hän olikaan! Hän jopa kutsui ystävänsä juhlimaan arvokkaan rahan löytymistä.

Vertaushan kertoo siitä valtavasta ilosta, jota taivaassa tunnetaan, kun joku ihminen tekee elämäntaparemontin ja kääntyy Jumalan lapseksi. Siihen remonttiin kuuluu myös siivoaminen: kaikki vanha tarpeeton roina elämästä pois, sydämen huone puhtaaksi, jotta uusi elämä voi siellä alkaa.
Jeesus sanoo sellaisen remontin lopputuloksesta näin: - Niin myös sanon minä teille, on ilo Jumalan enkeleillä yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen.

Ei voi tulla uutta ja kaunista, ellei ennen sitä ole mylläkkää, sekasotkua, työtä, jopa ahdistusta ja   raatamista. Mutta kun tavarat ovat löytäneet paikkansa ja järjestykseen, miten hyvältä kaikki tuntuukaan!

Itse en remontissamme löytänyt kadonneita kultarahoja, mutta kirjojen ystävänä useita vanhoja, jotka olivat unohtuneet hyllyjen uumeniin. Näistä löydöistä tulen kertomaan varsinaisissa blogiteksteissä tai sitten sivupalkissa olevassa kirja-arvioissa. Pyrin kertomaan kirjoista myös uskon näkökulmasta, siitä mitä ajatuksia kirja voi tarjota myös uskoville lukijalle. Kurkistapa joskus blogimme kirjasivua!

Sammakkoprinssi

Minulla on ollut joulusta lähtien tämä loppusyksyllä maalaamani akvarelli 'säästössä' myöhempää blogikäyttöä varten. Joulu meni kuitenkin aikaa sitten, eikä jouluista kuvaa enää ole voinut panna minkään keväisen blogitekstin mausteeksi. Mutta kuinka ollakaan - muutama viikko sitten seisoin itse juuri tämänoloisen talon edessä. Minä olen leikisti tuo tonttu (sopiikin hyvin) ja kisu joka tuli pihalla vastaan on hän, jota olin tullut tapaamaan. Kerron heti kohta kummallisen löytymistarinan, mutta ensin haluan sanoa, että alkuperäisen joulukortin on maalannut norjalainen taiteilija nimeltään Helje. Ihailen hänen maalauksissaan sitä, miten kaunista on niukkuus. Oma kuva-raukkani kyllä oudosti lonkottaa, mutta se sopii tarinaan, jonka nyt kerron.

Olin muutama viikko sitten naistenpäivillä eräällä paikkakunnalla, josta tiesin ennestään erään tärkeän asian. Minun monivuotinen taideopettajani, arvostettu öljy-ja akvarellimaalari, oli kymmenkunta vuotta sitten kuulemani mukaan muuttanut asumaan juuri tälle kyseiselle paikkakunnalle. 

Erään luennon päättyessä näillä naistenpäivillä, antoi luennoitsija täydelle salille naisia (ehkä 300) tehtävän keskustella vierustovereittensa kanssa tapahtumista, joissa oli saanut tuntea Jumalan auttavan voiman. 

Tässä kohtaa lähdimme ystävättäreni kanssa suuresta juhlasalista ulos ja alas sisääntuloaulaan. Mehän tunsimme jo muutoinkin toistemme suuret ja pienet johdatukset ja ihmeet. Menimme siis ala-alulan vastaanottoon, jossa oli kanslisti omissa töissään. Häneltä päätimme kysyä tietoa taiteilijaystävästämme. Paikkakunta oli niin pieni, että uskoimme kaikkien tuntevan niin erikoislaatuisen henkilön kuin mitä taidemaalari-ystävämme oli. Mutta huonosti kävi. Ei hän tuntenut.

Tiskille kumartuneena oli vain yksi nainen täyttämässä jotakin lomaketta. Kaikki muut olivat tietysti ylhäällä juhlasalissa. Mutta kysymyksen vahingossa kuultuaan, nosti nainen päänsä ja kertoi tuntevansa sen nimisen henkilön. Mies asui heidän kadullaan, mutta ei todellakaan ollut mikään taiteilija vaan eläkkeellä oleva veistonopettaja. Hän ajoi kuulema pitkin kylää polkupyörällä ja kävi syksyisin, luvan perään keräämässä omenoita omakotitalojen pihoilta ja vie niitä pyynnöstä niille, joiden pihassa omenapuita ei ollut. (Naisen kuvauksesta päätellen kyseessä oli siis eräänlainen kiltti kylähullu.) Voisiko kyseessä siis olla sama henkilö, jota me etsimme? Saimme kyseiseltä  'enkeliltämme' myös etsimämme miehen puhelinnumeron. Sitä ilman emme kyllä olisi häntä tavanneetkaan.Vastattuaan puhelimeen oli iloinen jälleen näkeminen valmis.

Merkillinen mies. Oli asunut kymmenen vuotta pienellä paikkakunnalla, eikä kukaan tiennyt hänestä mitään, paitsi omenat ja polkupyörän, vaikka hänellä juuri silläkin hetkellä oli kahdeksan tilaustyötä kellarissaan kesken!? Aivan kuin sadusta. Meillä kahdella 'prinsessalla' ei kuitenkaan ollut lupaa suudella tätä harmaahapsista sammakkoprinssiä. Hän sai pitää salaisuutensa niin kauan kuin halusi. Me emme ainakaan  aikoneet pajastaa sitä. Nauttikoon peitetarinastaan - piposta, polkupyörästä ja omenoista.

Mutta se, että kanslistin lisäksi ainoa nainen, joka alakäytävällä oli - kuuli kysymyksemma, tiesi ja tunsi etsimämme henkilön - oli kyllä niin selvä Jumalan ihme ja johdatus, ettei siitä tapahtumasta muilla sanoilla selviä. Siis  juuri se mistä muut juhlasalissa keskustelivat, tapahtui samanaikaisesti meille --- rakennuksen ala-aulassa.

Mikä nainen!

Tasan 30 vuotta sitten Irja Askola ja Anja Porio julkaisivat runokirjan Mikä Nainen.
Kun aloin selata kirjaa pitkästä aikaa tätä blogikirjoitusta varten, se tuntui yhä vielä puhuttelevalta ja ajankohtaiselta.
Kirja on jaettu kuuteen osioon, jotka tarkastelevat naisena olemista eri näkökulmista.
Ensiksi naiset puhuvat ulkonaisesta olemuksestaan ja ympäristön odotuksista. Seuraavaksi naista havainnoidaan yhteiskunnan jäsenenä. Sitten puhutaan miehen ja naisen välisistä suhteista. Kirkon ja seurakunnan naiskuvaa hahmotellaan Marian ja muiden Raamatun naisten kautta. Raskas jakso on toiseksi viimeisenä, sillä se kertoo naisista, jotka ovat joutuneet elämässään aivan liian lujille. Viimeinen osio  antaa kuitenkin toivoa ja kehottaa menemään rohkeasti naisena elämässä eteenpäin.
Kirja pohjautuu naisten kanssa käytyihin todellisiin keskusteluihin, jotka Askola ja Porio ovat muokanneet runomuotoon.
Kirjapaja on julkaissut kirjan 1985, ja sitä koristavat Ulla Rantasen naiseudesta kertovat piirrokset.

Jos löydät kirjan omasta hyllystäsi tai kirjastosta, suosittelen tarttumaan siihen.

Mitä elämässäsi muuttuisi 

siskoni

jos vähitellen alkaisit

puhella itsellesi ystävällisesti

kohtelisit kuin rakkainta ihmistäsi

kyselisit vointiasi

täyttäisit toiveitasi

Mitä elämässäsi muuttuisi

siskoni

jos vähitellen alkaisit

puhella itsellesi armahtavaisesti

kohtelisit itseäsi kuin

kunnioittamaasi ihmistä

arvostaisit piirteitäsi

hyväksyisit virheitäsi

etkä enää motkottaisi

huonommuuttasi

nalkuttaisi pesemättömistä pyykeistä

kirjoittamattomista kirjeistä

siivoamattomista komeroita

laiminlyödyistä vierailuvelvoitteista

lisääntyneistä liikakiloista

Mitä tapahtuisi

siskoni

jos alkaisit puhella itsellesi

kuin ystävälle

Irja Askola

Katson peilistä itseäni

liian pienet rinnat

liian leveä perä

liian suuri vatsa

liian paksut jalat

koko nainen lyhyenläntä

Kuka minut opetti halveksimaan

omaa ruumistani

Jumalan luomaa

Kiittäähän minun pitäisi:

tuuhea tukka

suloinen nenä

sopivat rinnat

pehmeä vatsa

kaareva lantio

säteilevät silmät

herkkä hymy

ja kädet

ja jalat

ja korvat

kaikki kauniita

Mielikuvitukseni ei edes
yllä kuvittelemaan
minkälainen olisi seurakunta
jossa ei näkyisi yhtään naista

missä olisi seurakunnan saleissa kaikuva 
naisten nauru
iloinen puheensorina
lämpö ja läheisyys

kuka kertoisi pyhäkoulussa Jeesuksesta
olisiko päiväkerhon syntyminen
ilman naisia ollut mahdollista

ketkä leipoisivat, kutoisivat,
keräisivät omista
pienistä tulistaan varoja kaukaisten
maiden nälkäisille ja sairaille
mistä löytyisivät diakoniapiirien 
uutterat kädet
joiden ansiosta monen vähävaraisen 
vuotava katto on korjattu
hätään joutuneen perheen erääntynyt
ruokalasku maksettu

puhumattakaan kanslisteista, lehtoreista,
siivoojista, toiminnanohjaajista,
nuorisotyöntekijöistä, emännistä ja
diakonian viranhaltijoista
kulkemassa ahdistuneen, kasvavan,
yksinäisen, vanhenevan, työtä tekevän
lähimmäisen rinnalla

kuinka monta prosenttia olisikaan
kirkossa kävijöiden määrä
jos naiset laskettaisiin luvusta pois.

Naistenpäivillä katson satapäisen
kirkkoon kokoontuneen naisten joukon 
hiljentymistä

kuka laskee esirukoukset
joilla he kantavat seurakunnan 
työntekijöitä
omaisiaan ja ystäviään

painan pääni minäkin
Teistä naisista 
kiitän Jumalaa

Anja Porio

Iloista, rohkeaa ja siunattua Naistenpäivää blogimme lukijoille!

 Magdaleenan kuvat Edinburghin kukkatorilta 2/2015

Totta vai tarua?

Edellisessä postauksessani piipahdin sen Uuden Testamentin tarinan äärellä, jossa 12 vuotta verenjuoksua sairastanut nainen parani vain sillä, että rohkastui salaa koskemaan Jeesuksen vaipan tupsuun. Nyt palaan hänen asiaansa, mutta sitä ennen pohdin hetken 'isosti' näitä Raamattuun dokumentoituja ihmetekoja, eli tapahtuiko todella niin kuin Luukas kirjoittaa, Luukas, joka itse oli ammatiltaan lääkäri.
Raamatun monia kertomuksia pidetään sepitelminä, joissa tosin saattaa olla jokin totuuden siemen. Mutta ovatko ne vain ensimmäisten kristittyjen luomia opetuskertomuksia, vai oliko silloin suvereeni Jumala todella meidän keskellämme?

Minut nämä evankeliumien ihmekertomukset kyllä vakuuttavat. Olisin maallikkona melkoisen hukassa, jos Raamattua lukiessani kaiken aikaa joutuisin arvuuttelemaan,
onko tarina totta vai keksittyä. Ja olisivatko myöhemmän ajan puuhamiehet keksineet  teksteihin jonkinlaisen uuden totuuden, joka pätisi myös iankaikkisuudessa?

Sitä paitsi - monet Raamatun kertomukset ovat jo itsessään niin omituisia, niin täynnä yllättäviä yksityiskohtia, että en usko kenenkään kyenneen tai halunnneet sellaisia mahdottomuuksia edes keksiä. Joten minulle itselleni ei Jeesus ole mikään 'uninalle' tai hetken kestävä lohdutus ahdistuksessa.

Mutta nyt takaisin lääkäri Luukkaan kuvailemaan naiseen, jota kutsun tässä vaikka Ruutiksi.
Kyseinen tauti, jota Ruut sairasti, ei ollut hänen elinaikanaan ainoastaan kiusallinen, vaan se hallitsi koko kyseisen ihmisen elämää. Sen ajan naiselle oli tärkeää avioitua ja saada lapsia. Muun muassa tähän ei Ruutilla ollut minkäänlaista mahdollisuutta. Kaiken lisäksi yhteiskunnan normien mukaan hän oli kaiken aikaa muiden edessä myös 'saastainen'. Nainen ei vuotonsa aikana saanut vapaasti kuljeskella, eikä varsinkaan osallistua synagoogassa tapahtuviin hengellisiin tilaisuuksiin. Niinpä Ruut oli täysin eristetty yhteiskunnan normaalin elämän ulkopuolelle. Rahatkin olivat kuluneet lääkäreille, jotka eivät kuitenkaan olleet kyenneet häntä parantamaan.
Mutta Jumalan mahdollisuudet olivat yhä 'elossa' Ruutun sydämessä - ja nyt - tässä ihmistungoksessa hän yht' äkkiä oli ajautunut kosketusetäisyydelle tuon ihmeellisen miehen kanssa, josta kansa kohisi. Väitettiin hänellä olevan voiman parantaa, jopa herättää kuolleenkin eloon.
Se, että Ruutin kerrotaan koskeneen vain Jeesuksen vaipan tupsuun kertoo siitä, kuinka kiellettyä hänelle, saastaiselle, toiseen ihmiseen koskeminen oli. Mutta nyt jos koska niin oli uskallettava tehdä. Nytkö hänelle koitti mahdollisuus parantua? Ruut tiesi mikä symbolinen merkitys kyseisillä tupsuilla näissä miesten viitoissa oli. Ne edustivat koko Vanhan Testamentin jumalallista voimaa ja kaikkia Tooran sisältämiä lupauksia. Niihin hän nyt päätti uskoa - ja koskiessaan otti koko niiden sisältämän pyhyyden sanoman vastaan.
Luukkaan kertomukseta tiedämme, että parantavaa voimaa 'tupsuista' todella lähti, jopa niin, että Jeesus pystyi sen fyysisesti tuntemaan. Jeesus kääntyi sen tuntiessaan pelästyneen naisen puoleen ja sanoi hänelle ne ihanant sanat: "Tyttäreni, uskosi on sinut pelastanut; mene rauhaan." (Luuk 8: 48)

Monet, jotka omassa ajassamme eivät parane kyselevät varmaan, miksei Jeesus tee samoin tänään - ainakaan kaikille. Onko meidän uskomme ehkä liian heikko? Entä mitä koko usko ylipäätään edes on?

Niin? Usko taitaa olla - kääntymistä Hänen puoleensa, joka kyllä kuulee ja auttaa, mutta ei aina siten kuin olimme odottaneet. Kärsimyksillämme ja vaivalla kun on usein elämässämme myös tärkeä kasvatuksellinen merikityksensä. Minulla ainakin on siitä ihan omakohtaista kokemusta. Mutta usein näiden raskaiden aikojen merkityksen oivaltaa vasta takakäteen, niiden jo aikaa sitten mentyä.

Kuva: Akvarellini Martta Wendelinin mukaan. 'Iltarukous sairaan lapsen puolesta'. (Nimi minun.)

Jos saisin elää elämäni uudestaan

Olemme viime päivinä tehneet kotona pintaremonttia, johon kuului myös työhuoneeni tyhjentäminen. Kun kannoimme tavaroita seinänmittaisesta kirjahyllystä, teimme sieltä mielenkiintoisia löytöjä.
Hyllyltä, jolle olin kerännyt matkaoppaita, karttoja ja kirjoittamiani matkakertomuksia, löytyi erään matkakertomuksen etusivulta tällainen teksti, joka oli puhutellut minua silloin ja pysäytti vielä tänäkin aamuna.
Sen on kirjoittanut tuntemattomaksi jäänyt munkki nebraskalaisessa luostarissa elämänsä loppupuolella. Tarkempia tietoja minulla ei hänestä ole.

Jos saisin elää elämäni uudestaan,

yrittäisin ensi kerralla tehdä enemmän erehdyksiä.

Rentoutuisin, olisin taipuisampi, olisin hupsumpi

kuin olen tällä matkallani ollut.

Matkustelisin. Hulluttelisin.

Kiipeäsin useammille vuorille,

uisin joissa, katsoisin auringonlaskuja.

Kävelisin ja katselisin ympärilleni enemmän.

Söisin enemmän jäätelöä ja vähemmän papuja.

Jos joutuisin elämään elämäni uudestaan,

kävisin uusissa paikoissa, tekisin uusia asioita,

kantaisin vähemmän matkatavaraa mukanani.

Jos saisin elämäni uudelleen elettäväksi,

kulkisin paljain jalon

aikaisesta keväästä myöhään syksyyn.

Ajelisin karuselleissä ja

poimisin päivänkakkaroita.

Siunattua tätä päivää kaikille lukijoille! Muistakaa nauttia täysillä Isämme lahjoittamasta elämästä!

(Kuvat ovat helmikuulta 2015 Edinburghin kasvitieteellisesta puutarhasta, joka on vielä sleepy.)