Sankareiden tie.

Heräsimme juuri Jerusalem-vierailumme toiseen aamuun. Drishat shalom = lämmin tervehdys teille täältä, eräällä kaupungin kukkulalla sijaitsevasta, Lähde-nimisestä, suomalaisten ylläpitämästä majatalosta. Täällä on kaunista ja rauhallista ja valkoisena hohtava Pyhä kaupunki lepää hohtavana tuossa silmiemme alla. Jerusalemin rakennuksissa käytetty vaalea 'marmori' hohtaa aamuauringossa todella  kuin kulta. Ei ihme, että kaupunkia nimitetään " Kultaiseksi kaupungiksi."


Mutta kun Tel Avivin lentokentältä lähtee nousemaan ylös Jerusalemiin - ovat tienvarren molemmat laidat täynnä rankkaa historiaa, kaikkea muuta kuin kultaista ---alkaen aina Vanhan testamentin Aialonin laaksosta ja päättyen vuoteen 1967.
Aialonissa Joosua ja Israelin lapset ottivat yhteen kanaanilaisten kuninkaiden kanssa ja kerrotaan, että Jumalan antoi Joosualle lisäaikaa taistelussa - pysäyttämällä tässä taistelun laaksossa sekä auringon että kuun. Siis - --pysähtyikö maan pyörimisliike akselinsa ympäri, joten näytti siltä, että "aurinko pysyi Gibeonissa  ja kuu Aijalonin laaksossa".

Tällä samaisella tiellä, sen viimeisen pikkukylän kohdalla, on kaupungin piirityksen aikaan v.1967, käyty erittäin ankara taistelu. Nykyään tämän kylän kohdalla onkin kyltti, joka juontuu Jesajan kirjasta:" Iloitkaa kun näette Siionin."



Ja suurin sankari, joka koskaan on noussut tietä pitkin ylös Jerusalemiin, on tietysti Jeesus, joka tinkimättömästi toteutti Isänsä suunnitelmaa, vaikka Jerusalemiin saapuminen tiesikin kuolemista maailman syntien puolesta.

Me iloitsemme täällä Siionissa - ja kohta lähdemme hoitamaan missioitamme -  ensimmäiseksi etsimään bussipysäkkiä, jotta onnistuisimme tapaamaan ystävämme ja oppaamme Eggedillä. (Apua - tarkoittaako se keskusbussiasemaa?)

Kuvani muutaman vuoden takaa: Puutarhahaudan aidan läpi näkyy Golgata.

Pyhät mummot!

 

Näin äitienpäivänä en malta olla nostamatta isoäitejä esille.
Isovanhemmat ovat jo vuosia sitten vapautuneet varsinaisesta kasvatustyöstään. Kuitenkin heille on hieman sivummalta avautunut laaja näköalapaikka, josta he voivat tarkkailla nykyistä elämänmenoa ja seurata myös sitä, minkälaisten asioiden kanssa oma jälkikasvu painiskelee.
Helppoa ei tunnu olevan tuskin millään nuorella perheellä. Monenlaiset paineet: työttömyys, liika työ, sairaudet, avioerot, vaikeudet lasten kanssa, rahahuolet puristavat.

Isovanhempien apu näihin vaikeuksiin on täysin riittämätöntä. Eipä auta muu, kuin ristiä kädet ja ruveta rukoilemaan rakkaitten puolesta.

Käteeni sattui tänään kortti, jossa oli Pyhän Franciskus Assisilaisen rukous.
Kun kääntelin korttia kädessäni, ajattelin, että rukous sopii yllättävän hyvin myös äitienpäivään.
Monet mummot sukkuloivat lastensa perheissä, rientävät tarvittaessa auttamaan ja yrittävät käsillään ja sydämellään järjestellä, miten ymmärtävät ja osaavat.
Mummoja, jotka sitkeästi kantavat lastensa ja lastenlastensa asioita Isän käsiin, voi hyvinkin kutsua pyhiksi. He istuvat Isän jalkojen juuresssa ja kyselevät, miten toimia, mikä olisi paras ratkaisu vaikeisiin asioihin. He tietävät, että rakastava sydän löytää sen aina. Heillä on vuosien kokemus siitä, että Isän hoidossa asioilla on tapana järjestyä, että elämä kantaa. Rukoileminen nuoremman sukupolven puolesta on korvaamatonta ja äärimmäisen tärkeää.
Nimitänkin Franciskuksen rukouksen äitienpäivän kunniaksi Pyhien mummojen rukoukseksi.

Vapahtajani, tee minusta rauhasi 

välikappale:

niin että sinne,

missä on vihaa, toisin rakkuden,

missä loukkausta, toisin anteeksiannon,

missä epäsopua, loisin yksimielisyyden,

missä erehdystä, osoittaisin totuuden,

missä epäilystä, auttaisin uskoon,

missä epätoivoa, nostaisin luottamukseen,

missä pimeyttä, loisin sinun valoasi,

missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen.

Niin että, oi Mestari, en yrittäisi niin paljon

etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita,

hakea ymmärtämystä kuin ymmärtää toisia,

pyytää rakkautta kuin rakastaa muita.

Sillä antaessaan saa,

kadottaessaan löytää, unohtaessaan saa anteeksi,

kuollessaan nousee iankaikkiseen Elämään.    

Äitiyden mysteeeri

" Minä teen sinut sangen hedelmälliseksi
  ja annan sinusta tulla kansoja
 ja sinusta on polveutuva kuninkaita." (Moos: 17:6)

Ylläolevat sanat sai Herraltaan kuulla lapseton, 99-vuotias Aabraham, jonka vaimo, Saarai, oli hänkin jo vanha ja 'kuihtunut', kuten hän itse meille jälkipolille omaa vanhuuden tilaansa on kuvaillut, (saatuaan kuulla Herran ilmoituksen vuoden päästä syntyvästä esikoisestaan).

Saarai sai kuin saikin Jumalan hänelle lupaaman pojan, mutta tätä ennen oli tapahtunut eräs toinenkin outo ilmoitus. Hän oli saanut lupauksen myötä Herralta myös uuden nimen. Tästä lähtien ei häntä enää saanut kutsua Saaraiksi, vaan Saaraksi, mikä tarkoittaa Ruhtinatarta. Melkoinen arvonnousu erään paimentolaisen lapsettomalle vaimolle! Nimeen oli sisällytetty lupaus - Saarahan on koko juutalaisen kansan kantaäiti.

Haaleassa kuvassani ei kuitenkaan ole Saara vaan Jookebed. En ollut koskaan tämän nimisestä esiäidistä ennen edes kuullut, mutta kuvaa katsottuani huomasin, kuka äitipoloinen tässä niin hartaasti rukoili -  Mooses-vauvan äiti tietenkin.

Hirveä tilanne!!!!!
Faaraolta oli tullut käsky heittää kaikki heprealaiset poikavauvat Niilin virtaan.
Abrahamin siemenen tuho näytti nyt väistämättömältä!!

Leevin sukuun kuuluvan Amramin vaimon oli onnistunut kolme kuukautta piilottaa pieni, suloinen poikavauvansa, mutta nyt "rikoksen" ilmitulo olisi merkinnyt koko perheen perikatoa.
Siis Niiliinkö, ajattelee äiti. Krokotiileja, ajopuita, pieniä ja suuria aluksia. Krokotiileille hänen meripihkalla päällystetty papyrys-kaislakorinsa olisi vain suupala. Tuon virran vietäväksi hän kuitenkin päätti uskoa pienokaisensa - pannen kaiken toivonsa Jumalaan.

Niilillä uhkaavat vaarat olivat lukemattomat. Mitähän äiti oikeastaan toivoi, uskoessaan pienokaisensa joen kuljetettavaksi? Hän ei oikeastaan voinut toivoa muuta kuin ihmettä. Ja senhän hän sai: Faaraon tyttären hahmossa. Eikä rukoiltu ihme päättynyt tähänkään. Kokonaiset kolme vuotta sai tämä äiti olla hovissa  --- oman lapsensa imettäjänä.
Siunattua sunnuntaista äitienpäivää !!!!         ( Kuva: Raimo Sallinen, kirjasta Raamatun Äitejä.)

Suunnitelmia ja jättiläisiä

Sain jokin aikaa sitten ystävältäni Eevalta viestin, jossa oli
Ps. 137:5 sanat.

"Jerusalem, jos sinut unohdan,
kadotkoon käteni voima!
Tarttukoon kieleni kitalakeen,
ellen sinua muista,
ellen pidä ylimpänä ilonani 
sinua, Jerusalem!"

Jäin miettimään viestin sanoja: olinko unohtanut Jerusalemin?
Olenhan toki ollut Israelissa, mutta melkein aina Eilatissa.
Kun tapasin Eevan, kiitin viestistä. Hän vastasi siihen, että hänelle oli tullut vahva tunne siitä, että hänen piti  lähettää minulle tuo viesti.

Vähän tuon jälkeen olin raamattupiirissä, ja naiset alkoivat puhua siitä, kuinka mielellään he lähtisivät katselemaan pyhiä paikkoja Jerusalemiin, mutta matkat ovat kovin kalliita, heillä on huonot jalat ja lonkkavikoja, eivätkä he jaksa seistä auringossa pitkään kuuntelemassa hienoja selostuksia. Heille riittäisivät lyhyemmätkin puheet.

Aloin miettiä, miten edullisesti Jerusalemin matkan voisi järjestää, niin ettei hinta nousisi kohtuuttomaksi, ja miten löytäisi hyvät, muttei liian hintavat majoituspaikat. Rakas tuttu matkaopas meillä onkin jo Israelissa, joka ymmärtäisi lyhyiden esittelyjen tarpeen. Tärkeintähän olisi katsella ja nuuhkia Jerusalemin tunnelmaa. Viipyä ja mietiskellä.

Nyt Salome ja minä olemme lähdössä tekemään tätä tutkimustyötä - miten tutustua Jerusalemiin helposti ja edullisesti. Nähtäväksi jää, miten me "tiedustelijat" tulemme onnistumaan.

Kun 4. Moos 12, 13, 14 Jumala lähetti tiedustelijoita tutkimaan Kanaanin maata, niin 12 miestä lähti matkaan. Palatessaan suuren rypäletertun kanssa heillä oli sekä hyviä ja huonoja uutisia. Hyvä uutinen oli se, että maa tulvi hunajaa ja maitoa, mutta huono, että maassa asui jättiläisiä, anakilaisia.
Kansa ei halunnut lähteä eteenpäin, vaikka heillä oli hyvässä muistissa huolenpito erämaavaelluksen aikana. 10 miestä oli lähtöä vastaan, vain Kaleb ja Josua olivat sitä mieltä, että lähdetään heti.

Vähän samoin tulivat "jättiläiset" mieleeni, kun innostuneena aloin kertoa piiriläisille, että nyt olemme Salomen kanssa lähdössä tutkimaan, millaisen kivan, helpon ja halvan matkan Jerusalemiin voisimme tehdä.
Mutta mitä tulikaan vastaukseksi: minulta puuttuu matkustusgeeni kokonaan, minä pelkään lentämistä, minua kauhistuttaa Israelin epävakaa tilanne.
"Jättiläisiä" nousi toisensa jälkeen pelottelemaan kivien takaa!

Kuitenkin viereisen kuvan sanoma on yhä ajankohtainen.

Tanssikengät.

Olen rampannut 'toreilla ja turuilla' etsimässä jalkaani sopivia lenkkikenkiä, sellaisia joilla voin kuvitella käveleväni Jerusalemin hikisiä katuja ees' sun taas' toukokuun loppupuolella, kahdeksan päivän ajan - ystäväni Magdaleenan kanssa.
Meidän on määrä viikossa luoda mielenkiintoinen retkikokonaisuus syksyllä tapahtuvalle matkalle - ystävillemme, jotka ikänsä tai liikuntaan liittyvien ongelmiensa vuoksi eivät voi osallistua millekään tavalliselle turistimatkalle.
Kaikki - tämän edessä olevan kahdenhengen matkamme kotimaan järjestelyt alkavat olla kunnossa ja jo kutkuttaa runsaan viikon päähän sijoittuva lähtömme.

Olin erityisen huvittunut viime viikolla Magdaleenalta saamastani kuvakortista, jonka olen tähän blogiin liittänyt. (Sovitteli kenkiä!)

Kortin takana oli nimi siinä meneillään olevalle toiminnolle:
'Valmiina tanssimaan'.

- Niinhän ollaan mekin; menossa 'tanssimaan', mutta enkeleiden pillin mukaan.



Toinen hassunkurinen sattuma on se, että tämä Helen Schjerfbeckin maalaus,  johon tämä suloinen hiiri on asetettu, on yksi minun lempitauluistani - niin 'lempi', että olen itsekin sen kerran akvarelliksi työstänyt. Jäljentämisessä on mm. se hyvä puoli, että kaikkea, niin värejä kuin tunnelmaakin, tulee tutkittua äärimmäisen tarkkaan. (Oma akvarellini alla.)

Menemme siis nyt Jerusalemiin tutkiaksemme - mitä tämä harvinainen ja meille arvokas syksyn ryhmä mahdollisesti haluaa nähdä, mitä se jaksaa per/päivä tutkia, millainen hotelli heille löytyy ja miten toimivat kulkuyhteydet niihin kohteisiin, joihin jaksamme ja ehdimme runsaan viikon aikana tutustua - tämän 'diplomaatti-'ryhmämme kanssa?
Mielenkiintoista. Hieman erilainen matka siis.

Muistan 1990-luvulta, erään vapun, jolloin olen istunut matkanjohtajan vakanssilla seurakuntalaisten linja-autossa matkalla Venäjälle. Olimme seisseet tullijonossa jo yli viisi tuntia ja edessämme oli yhä monta kymmentä autoa, joten...odotus oli yhtä tuskaa.
Mutta sitten tuli tullirakennukselta 'upseeri', joka alkoi viittoa meille kansainvälistä 'seuratkaa'-merkkiä ja lähdimme kankein jäsenin kävelemään hänen perässään kuin pyhäkoululapset. Meidät johdatettiin tullirakennukseen ja sellaisen passintarkastusluukun eteen, jonka yläpuolella oli teksti
" For diplomats only". Siis: Vain diplomaateille.

Tämän syksyisen matkan edellä minulla on samanlainen tunne. Näiden Herralleen uskollisten ja jo kumaraan painettujen palvelijoiden -Taivaan Isän diplomaattien - vienti Pyhälle maalle, heidän tavoittamattomien unelmiensa kohteeseen, on meille erityisen maukas tehtävä.  Kiitos siitä jo edeltä.

Marjatta-ystäväni runo

Näin pääsiäisen jälkeen mielessäni on usein pyörinyt ystäväni rovasti Marjatta Koskenvesan runo
Yhä seisotko rannalla, Jeesus? Runo kertoo siitä vaiheesta, jolloin Jeesus ilmestyi opetuslapsilleen ylösnousseena Vapahtajana. Joh. 21

Runon vahva tunnelma ei ole jättänyt minua rauhaan, eivätkä sen intensiiviset kysymykset.

Vasta paljon kirjoittamisen jälkeen Marjatta huomasi, että runoa voi laulaa Petri Laaksosen sävelmällä
Sinun varaasi kaiken laitan.

1. Yhä seisotko rannalla, Jeesus,
rakas katseesi järvelle päin.
Kun me kalassa olimme yömme
täältä tulemme nyyhkyttäin.
Emme saalista saaneet taaskaan,
toivo hävisi hetkittäin.

2. Yhä seisotko rannalla, Jeesus,
pyrin luoksesi päivin ja öin.
Epäilysteni aallot ei kanna
silti syliisi ikävöin.
Veden varaan ken uskaltaa jäädä
edes pelkää ei myrskyöin.

3. Yhä seisotko rannalla, Jeesus,
leivän, kalan saan kädestäsi.
Saan sanoa kolmeen kertaan:
Olet, Herrani, rakkaani.
Yhä äänesi minulle kertaa:
sinä myös olet rakkaani.

4.Yhä seisotko rannalla, Jeesus,
neuvot verkkoja virittämään
kohtaan, jonne jo lauma on koottu
saatu armoa ikävöimään.
Tulet kohtaamaan lastasi uutta

hänet ystäviin liittämään.

5. Yhä seisotko rannalla, Jeesus,
minut kohtasit niskurin.
Otan uudelleen käskysi vastaan,
menen vhvistan veljenikin.
Kun palasin pelkurin tieltä
katson silmiisi rohkeammin.

6. Yhä seisotko rannalla, Jeesus,
elon matkaamme siunaten.
Ja suurena aamuna siellä,
missä ranta on viimeinen.
Sinä seisothan rannalla siellä
meidät kasvoista tuntien?

Kuvat otettu Gennesaretin rannalta

Pitäiskö kiittää vai?

Tyttäreni soitti aamulla - hysteriaa äänessään - että hänen autossaan hirttäytyi pakki päälle ja hän ajoi takaperin kovalla vauhdilla, lapset kyydissään, päin naapurin aitaa. Auton perä ja aita tohjona. Vakuutus korvaa vain aidan, ei autoa. Pitäiskö kiittää vai?

Juu, pitäisi. Onneksi - ensi kauhistukseni jälkeen - kun kuulin, että kaikki auton sisällä olleet isot ja pienet ihmiset olivat kunnossa - muistin tämän.
Kun nelikymppisenä aloin haparoiden hakeutua uskon tukevalle tielle osuivat onneksi käteeni silloin ilmestyneet Merlin Carothersin kiitoskirjat: Kiitoksen voima ja Kiitä sittenkin.
Oli hämmentävää saada lukea sellaista opetusta, että pitää aina muistaa kiittää vaikka asiat menisivät kuinka 'päin honkia' ---( ja silloin ne todella menivätkin, sillä koko perheen omaisuus meni 1990-luvun lamassa.)
Ystävät kyselivät silloin, miten jaksan sen massiivisen menetyksemme kestää. Muistan vastanneeni heille,, että taloudellinen romahdus osuu varmaan vielä terävämmin mieheen. Minut kaataisi avioero.
Emme eronneet.
Mieheni tuli siinä kaaoksessa lukeneeksi Ison kirjan kannesta kanteen ja myös sanoneeksi Herralle:"Tässä olen Herrani. Tee jotain." Ja Hän teki. Vanhan menetys oli uuden, todella jännittävän ja mielenkiintoisen elämän alku.

Kiitos nujertaa meissä masennuksen hengen, joka kaiken aikaa vaanii varmaan itse kunkin aivostossa, onhan tämänhetkinen maailmantilannekin jo vaikka minkäkokoisen masennuksen väärtti.

Kuvassa hyppelehtii kevään valossa, onnellisena nuorin lapsenlapseni - hän, jolle HYKS:in syöpälääkäri antoi joulun alla diagnoosin luusyövästä. Se isku olikin jo niin kova koko suvulle, että kiitoksen aiheita sai tikulla yrittää jostakin pimeyden kätköistä tonkia 
Mutta kun rukousaihe tästä lenteli ympäri maapallon, diagnoosi muuttui, löydös poistettiin ja nyt on kahdeksan viikkoa jalassa ollut kipsikin poistettu ja hyppely on tämän näköistä.
Kohti kesän valoa mennään - ISO kiitos kainalossa. .

Kylmän rakkauden ilmapiiri

Eräänä vappuna toimin kovin ajattelemattomasti. Oli harvinaisen lämmin vapunpäivä - suorastaan helteinen. Olimme perheen kanssa pihamaalla pelaamassa petanqueta. Rata kiersi pitkin nurmikoita.  Eipä aikaakaan kun siinä pelin tuoksinassa riisuin kengät ja nakkasin ne sivuun. Kuinka vilvoittavalta edellisen vuoden nurmikko tuntui jalan alla, varpaat suorastaan upposivat kylmänkosteaan sammaleeseen! Ja mikä olikaan seuraus? Jo seuraavana yönä kurkkuun alkoi sattua, ja aamulla oli ääni poissa. Kurkunpääntulehdus kesti kaksi täyttä viikkoa, ja oppilaat joutuivat kärsimään, kun mykkänä kirjoitin ohjeita taulunreunaan.

Tämä tapaus nousi mieleeni, kun eräs ystäväni puhui tänään "kylmän rakkauden ilmapiiristä".
Koko sanayhdistelmä kuulostaa melkoiselta paradoksilta. Voiko rakkaus olla kylmää? Ja millaista sitten on kylmä rakkaus?

Ehkä kylmässä rakkaudessa on jotain samaa kuin minun juoksentelussani keväisellä pihamaalla. Kaikki näyttää kauniilta ja mukavalta, mutta tosiasiassa perusta on hyytävä.
Valitettavasti tämä on totta monissa ihmissuhteissa. Ystävä, joka tuntuu luotettavalta ja läheiseltä, on valmis puhumaan pahaa ja kääntämään selkänsä, kun tilanne muuttuu epämukavaksi.
Perheellä näyttää menevän taloudellisesti ja sosiaalisesti hyvin, mutta yhdessäoleminen on pelkkää kaunista kulissia. Vanhemmat elävät kumpikin tahollaan, ja lapset katselevat ihmeissään sivusta, kun itsekkyys, kärsimättömyys ja arvostelu nakertavat pohjaa perhe-elämältä. Kukaan ei enää viihdy kylmän rakkauden täyttämässä kodissa.

Kylmän rakkauden ilmapiiri on tuttua myös seurakunnissa. Kun joku sananjulistaja tekee virheen, hän joutuu ankaran arvostelun ja ryöpytyksen kohteeeksi. Ei pelkästään lehdistö ja sensaatioilla elävät kirjailijat ole erehtynyttä ilkkumassa, vaan ankarat tuomiot nousevat omien joukosta. Rinnallaseisojia ja vierelläkulkijoita ei tahdo löytyä mistään. Harva rohkenee viestittää, ettei hän unohda virheen tehnyttä, vaan rukoilee, että kaikki vielä menisi parhain päin.

Luther antaa 8. käskyn selityksessä hyvän ohjeen siihen, miten puhumme lähimmäisistä.
Vanhassa katekismuksessa ohjeistetaan kristittyjä, etteivät he petä, panettele tai saata toista pahaan huutoon.
Vaan heidän pitäisi kaikin tavoin kannustaa ja rohkaista lähimmäisiään puhumalla hyvää ja selittämällä kaikki parhain päin.

Kirkkorukouksen pyyntö "uudista rakkauttamme" on todella tarpeen.

Lapsenlapseni piirtämä murtunutta sydäntä pitelevä käsi