lauantai 29. kesäkuuta 2013

Kauneuden kokemisesta






Silloin kun minulla ei vielä ollut yhtään lastenlasta, ajattelin usein, että sitten kun joku pieni aikanaan saapuu, menisin tämän uuden ihmisen kanssa metsään. Istuisimme yhdessä maassa kuin kaksi menninkäistä. Korkeiden hapsuheinien keskellä katselisimme, kuinka tuuli keinuttaa kukkia ja oksia, miten kaikki tuoksuu ympärillä: puut, ruoho ja maa.

Nyt kun lastenlapsia on seitsemän, yritän aina vuorollaan herätellä kutakin ihmettelemään luontoa.
Toukokuussa, kun kevät oli hehkeimmillään, olin kyläilemässä poikani perheen luona.  Talon vieressä joki kohisi  vaahtopäinä, notkossa kukkivat tuomet ja mustarastas lauloi herkeämättä. Kävin silloin kolmevuotiaan neidin kanssa tällaisen keskustelun luonnosta ja sen kauneudesta.
          - Oletko huomannut, kuinka kaunista nyt on? Oletko kuullut käen kukkuvan?
          - En, mutta riikonkukko räkäs.
             Hämmästyin kovin ilmaisua ja yritin korjata: - Tarkoitat kai, että rääkäisi.
             Tyttö ei antanut periksi: -  Ei, riikinkukko räkäs.

Usein toistellaan kliseeksi muuttunutta lausetta siitä, että kauneus on katsojan silmässä. Tämä filosofi Immanuel Kantiin liitetty lause kertoo siitä, että kauneuden kokeminen on oma lajinsa.

Raamatussa ei ole pitkiä, hymisteleviä kuvauksia luonnosta. Kirjan kieli on lyhyttä ja selkeää. Kun vakoilijat palaavat tarkkailtuaan Israelin maata, he kuvailevat sitä vertauskuvallisesti, että maa virtaa maitoa ja hunajaa.

Kauneuden tekee ongelmalliseksi se, että sitä ei voi määritellä. Se mukana klassisessa kolmikossa, johon kuuluvat kauneuden lisäksi hyvyys ja totuus. Näissä kaikissa kolmessa on jotain samaa, ne täydentävät toisiaan, vaikka ne eroavatkin toisistaan. Kun kauneuden yhdistää totuuden pariksi, niin tulokseksi saadaan tarkoituksenmukaisuus.


Näin kesän keskellä on helppo nähdä Jumalan maailman kauneus ja tarkoituksenmukaisuus. Voi vain kiitollisena hämmästellä, miten  tällä maaplaneetalla ihmislaji pystyy elämään juuri sille sopivissa olosuhteissa: on valoa, lämpöä, vettä ja syötävää. Kaiken lisäksi saadaan nauttia monenlaisesta kauneudesta. Auringonlaskut ovat varmaan näitä ihmiskunnan ajasta tai paikasta riippumattomia ehdottoman kauneuden kokemuksia. Ihminen ei voi omistaa auringonlaskua, eikä siihen liity mitään hyötynäkökohtia. Hän vain katselee sitä puolueettomana ja  nauttii mieli avoimena.
Luomiskertomuksessa (1. Moos. 1:31) kun Jumala oli saanut luotua valmiiksi taivaan ja maan ja kaiken, mitä niissä on, hän oli tyytyväinen. Raamattu kertoo, että "Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää".
Tämä lause sisältää varmaankin ajatuksen, että kaikki on kaunista ja tarkoituksenmukaista.

Raamatussa ihastellaan myös Jumalan viimeisintä luomistyötä, ihmistä ja hänen ulkonaista kauneuttaan. Laulujen laulussa 4:1 sulhanen ylistää morsiantaan: - Miten kaunis oletkaan kalleimpani, miten kaunis on katseesi! Kyyhkyjä ovat sinun silmäsi hunnun verhoamat.

Toiminta, johon yhdistyy hyvyys ja totuus, on myös kaunista. Sitä tapaa, millä Jeesus kohtasi ihmisiä, voidaan sanoa kauniiksi. Kauniin pyyteetöntä on myös kertomus laupiaan samarialaisen toimimista.

Raamatun viimeinen kirja, Johanneksen ilmestys, sisältää kauniita ja lohduttavia kuvia uudesta taivaasta ja maasta. - Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Ensimmäinen taivas  ja ensimmäinen maa olivat kadonneet, eikä merta enää ollut.
Luku 21 puhuu vielä Uuden Jerusalemin kauneudesta, ja kertomus jatkuu vielä luvussa 22 elämän veden virran kuvailuna . Virran, jonka keskellä kasvaa elämän puu, joka antaa vuodessa kahdettoista hedelmät, uuden sadon kerran kuukaudessa, ja sen lehdistä kansat saavat terveyden.
Ajattelen, että näissä Raamatun viimeisimmissä luvuissa löytyvät kaikkein kauneimmat "luontokuvaukset".


Kuva Magdaleenan Isovanhempien lauluja-sarjasta  




torstai 27. kesäkuuta 2013

Asento - Lepo!

Kuva: "Työ miehen tiellä pitää." Martta Wendelnin maalauksen mukaan Salome.

"Jos voitan lotossa, lopetan työnteon," kuulin kioskilla erään nuorehkon henkilön sanovan, ja näin ajattelee varmaan moni muukin kuin hän. Jumala kuitenkin loi työtätekevän ihmisen. On kohtalokas erehdys ajatella, että arkityö olisi jotenkin vähäarvoista tai nk. välttämätön paha. Työ kuului Jumalan alkuperäiseen suunnitelmaan. Ihminen asetettiin paratiisiin viljelemään ja varjelemaan sitä. Huom! Siinä yhteydessä jaettiin maailmalle myös ensimmäinen luonnonsuojeluohjelma!
Lankeemuksen eräs seuraus oli kuitenkin se, että työ tuli raskaaksi. Onneksi Jumala määräsi meille myös lepopäivän, sekä ohjeet siitä, miten se kannattaisi viettää, että siitä saisi maksimoidun hyödyn.

Tämän ajan kummallinen ilmiö työn suhteen on se, että toisilla työtä on liikaa, toisilla ei ollenkaan. Äärimmillään tämä ongelma ilmenee - toisesta päästään työttömyytenä ja toisesta päästään burn-outina. Nobel-palkinnon voisikin myöntää sille, joka keksisi miten työt voisi jakaa tasaisemmin.

Tiedotusvälineistä saimme kuulla, että noin kolmasosa suomalaisista jäi kesälomalle juhannuksesta. Suomi lepää siis nyt arkityöstään. Nyt voi reissata ja touhuilla sitä sun tätä. Se on mukavaa - koko perhe yhdessä tai kaveriporukassa. Mutta lepääkö tässä lomameiningissä myös sielu? Milloin ja missä sielumme lepää, ja mitä sielun lepo ylipäätään tarkoittaa?

Raamatun lohduttavimpia kohtia on Matt. 11:28, jossa Jeesus lupaa antaa levon "sielullemme". Aivan kuin se sanoisi, että meidän on syytä antaa myös sielulle lomaa. Siis sieluni, eli mieleni, tahtoni ja tunteeni kaipaavat myös saada säännölliset lomapäivät.

Omasta kokemuksestani tiedän, että on huomattavasti helpompi antaa lepotauko keholle kuin sielulle. Minä olen usein aivan pyörryksissä kantaessani huolta kaikista mahdollisista asioista. Samalla kadehdin omaa aviomiestäni, joka osaa ottaa kepeästi käyttöönsä seuraavan raamatunpaikan: "Heittäkää kaikki murheenne Hänen päälleen, sillä Hän pitää teistä huolen."
Vaikka meillä avioparina on pitkälti samat murheet, niin suhtautuminen niihin on meillä erilainen.
Murehtiminen on sielulle raskasta työtä. Ikäväksemme joudumme kuulemaan ja lehdistä lukemaan, että juhlien, samoin kuin perheiden loma-aikojenkin jälkipyykkinä ovat usein suuret murheet.

Vihollinen on sielumme rauhan anastaja. Se haluaa meidän olevan loppuunkuluneita tai lopenväsyneitä. Kaikki muistavat jo kouluajoiltaan Raamatun kertomuksen kahdesta sisaruksesta - Martasta ja Mariasta. Maria osasi laskeutua Jeesuksen jalkojen juureen lepäämään ja kuuntelemaan, kun taas Martta touhusi keittiössä ja murehti. Jeesus ei moittinut Marttaa siitä, että Martta kokkaili, ei - Hän nuhteli Marttaa siitä että Martta murehti. "Martta, Martta, moninaisia sinä murehdit".

Ei maailma, eivätkä meitä rassaavat ihmiset muutu. Minun itseni ja asenteitteni on muututtava. Osaisinpa minäkin joka tilassa heittää tärkeät ja vähemmän tärkeät murheeni, huoleni ja väsymiseni Hänen päälleen. Tiedän kyllä, että Hän rakastaa, virkistää ja pitää minusta huolen. Tiedän sen - mutta muistanko sen 'murheiden heittämisen' myös toimittaa, sillä sitä ei voi tehdä kukaan muu kuin minä itse?

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

"Ihan kauhee!"





Maalaisimme vesiväreillä neljän tytön kanssa tuvan pöydän ympärillä. Joukon nuorin, kolmevuotias neiti, kurkotti pöydän pöydän yli, vilkaisi vihreää naista, jota olin parhaillaan tekemässä  ja huudahti järkyttyneellä  äänellä:
 - Ihan kauhee!
Isot siskot yrittivät parhaansa mukaan hyssytellä, ettet voi sanoa noin mummin työstä, mutta tyttö toisti vakavana päätään vahvistukseksi nyökyttäen: - Se on ihan kauhee!

Luther puhuu Tienviittoja-nimisessä hartauskirjassa siitä, miten myös ihmissuhteissa voidaan olla ankaria ja nopeita tuomitsemaan. Hän muistuttaa , että usein kuvittelemme itse olevamme hyviä ja  toimivamme oikein, mutta kun näemme lähimmäisessä pienenkin vian, se kasvaa mielessä suureksi ja peittää hänessä olevan kaiken hyvän.

Luther kertoo esimerkin: Jos näen, että jollakin henkilöllä on kultainen puku, mutta siinä kulkee valkoinen lanka, niin alan tuijottaa vain outoa valkoista lankaa sellaisella haukansilmällä, että toisen koko kultainen puku muuttuu mielessäni mitättömäksi. En tule ollenkaan ajatelleeksi, että minulla itselläni on karkea puku, jossa on vain yksi kultainen lanka.
  Kun alan halveksia ja tuomita toista, alkaa kierre, jolloin toinen  puolestaan pyrkii antamaan samalla mitalla takaisin. Hän puuttuu kaikkeen ikävään, mitä puolestaan minusta löytää.
Näin alkaa kierre: kauna ja kyräily. Joskus jopa riitely ja repiminen.

Kirjailija Elma Aaltonen on puhunut lapsille kirjassaan Anna kulkee enkelin kanssa rakkauden silmälaseista, jotka nenälle nostettuina saavat katsojan näkemään lähimmäisensä uudella tavalla. Lasien läpi katsova näkee selvemmin asioiden syyt,  hän näkee toisen ihmisen samanlaisena keskeneräisenä ja  vielä keskellä kasvamisen prosessia olevana kuin itsensäkin.

Rakkauden silmälasit voivat kuulostaa naiivilta ja lapselliselta, mutta kaikessa kanssakäymisessä varsin hyödylliset.
Raamattu sanoo Pietarin kirjeessä saman näin (1. Piet. 4:8): 
Rakkaus peittää paljonkin synnin.

Vihreä nainenkin taitaa olla varsin kelvollinen, vaikka raukalla on silmä poskella, ja korvakin häneltä näyttää puuttuvan.  


maanantai 24. kesäkuuta 2013

Suven suloinen joutilaisuus

Juhannuksena 1927
Ystäväni, joka tuntee minut vuosikymmenien ajalta, sanoi kerran: - Olet aina joko menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Nykyhetkessä käyt vain piipahtamassa.

Lausahdus oli pysähdyttävä ja sai aikaan paljon tutkiskelua. Ystäväni itse osaa tarttua hetkeen. Kun omenapuut toukokuussa kukkivat valkohunnuissaan, hän istui kokonaisen päivän vain omenapuun alla. Hän yritti imeä itseensä mahdollisimman monella aistilla vaikutelmia: tuntea auringonlämmön ihollaan, haistaa kukkien hennon tuoksun, nähdä edessään juoksevan virran vaihtuvat värit, kuulla lintujen keväthuudot veden yllä. Makuaistin tuoma elämys jäi ehkä puuttumaan, mutta senhän saattoi korvata runoissa, jotka syntyivät pitkän valoisan päivän kuluessa omenapuun alla.

Salome ja minä juttelimme, että tarvitsisimme kumpikin tässä hetkessä elämiseseen harjoitusta. Päivät kuluvat helposti tehtävästä toiseen rientäessä, teemme useita asioita yhtaikaa. 
Kuitenkin hetkiin tulee kauneus juuri pysähtymisessä, siinä että osaa olla kaikin aistein läsnä kulloisessakin tilanteessa.
  Olen yrittänyt keskittyä syömään aamupalaa niin, etten samalla lukisi sanomalehteä, vaan keskittyisin jokaisen suupalan makuun. Tai kun kävelen postilaatikolle, en panisikaan mp3-soitinta korvilleni ja kuuntelisi samalla hepreaa, vaan keskittyisin katselemaan tien reunalla kasvavia kukkia, poimisin niistä vaikkapa kukkakimpun.

Juhannuskuvassa vuodelta 1927 on äitini perhe. Siinä hän on 12-vuotias, hän istuu oman äitinsä, isänsä ja veljensä kanssa veneessä onkimassa. Hetki on heidän elämässään varmaan ainutlaatuinen, arkena maalaistalon työt juoksuttivat heitä aamusta iltaan. Niitä riitti välillä jopa liiaksi asti. 
Sekin että he ovat perheenä koolla on ainutlaatuista. Parin vuoden kuluttua kuvassa näkyvä veli on jo kuollut keuhkokuumeeseen, eikä perheen äitikään elä kauaa sen jälkeen. On kuitenkin hyvä ajatella, että kuvassa he ovat vielä yhdessä, että he ovat kenties tuossa hetkessä onnellisia.

Raamattu muistuttaa monessa kohdassa hetkien merkityksestä. Psalmissa 118 sanotaan:
 "Tämä on se päivä, jonka Herra on tehnyt".
Jatkona kaikuu vielä kehotus siitä iloitsemiseen ja riemuitsemiseen. 
Yritetään mekin tänään nähdä juuri tämän päivän ja elettävän hetken arvo. 
 

lauantai 22. kesäkuuta 2013

Yöttömät yöt

                          Mökin kulmalla juhannusyönä

Istuessani eilen vastaleikatulla nurmella, valtavan vaahteran alla katsellen, kun suvun nuoriso kiinnitteli juhannuskoivuja porstuan pieliin, alkoi päässäni soida vanha, suomalainen kansanlaulu, jonka ensimmäisen säkeistön sanat kykenin vielä kansakouluajoiltani palauttamaan mieleeni.

"Juhannus on meillä herttainen, kirkas taivas on sininen.
Pirtti on jo pesty, puhtoinen, pihamaakin laastu on.
Koivujen lehvät portilla kuiskii, kesän juhlasta pihlaja kuiskii.
Metsiköstä kielot kannettiin, sinikukat huoneisiin."


Oi niitä aikoja, oi niitä aikoja - ne tahtoisin niiiin elää uudelleen. Lukiessani aaton iltapäivälehteä sain liiankin realistisen kuvan tämän päivän juhannuksenvietosta. Näin siinä uumoiltiin:
"Tulossa huikea juhannus! Mutta samalla... surullinen tosiasia on se, että keskimäärin 20 ihmistä ei enää palaa kotiin juhannuksen vietostaan."

Oi, oi. Minun mieleni ahdistuu ja rasittuu kaikkea tätä miettiessä. Voisiko maailma vielä alkaa tikittää aikaa taaksepäin?
Matti Vuori, edesmennyt europarlamentaarikko, kuvaili tätä aikaa todella rankasti maaliskuisessa Elämään-lehdessä. Tässä siitä pieni näyte:
" Meidän aikamme ihanneihminen on lapsen tasolle taantunut tunneköyhä narsisti, joka kuluttaa kuuliaisesti ja loitontuu yhä kauemmas aidosta elämänrytmistään. Yhteiskunta alkaa muistuttaa jättiläismäistä huvipuistoa, jossa karamelliväreissä kimalteleva tiedonvälityksen ja hömpän sekoitus houkuttelee yhä uusiin vempaimiin. Kaikki on kuin yhtä Linnanmäkeä, tamperelaisittain Särkänniemeä."

Mutta nyt takaisin juhannukseen. Rakkaalla lapsella on monta nimeä - niin myös juhannuksella. Juhannuksen varhaisimpia nimiä ovat olleet mm.vakkajuhla ja Ukon juhla. Lounais-Suomessa ja ruotsinkielisillä alueilla juhlaa kutsutaan nimellä "mittumaari", joka on väännös keskikesään viittaavasta sanasta - midsommar. Nykyään käytössämme oleva juhannus-nimi tulee Johannes Kastajan nimen mukaan. 'Juhannus' on nimittäin Johannes-nimen vanhin muoto, ja nimi tarkoittaa - Jumala on armollinen. Monet kirkkokunnat viettävät juhannusta Johannes Kastajan muistopäivänä. Suomen kirkkoon tämä muistopäivä on tullut keskiajalla.

Luukkaan evankeliumin ensimmäisessä luvussa kerrotaan juhannuksen sankarin, Johannes Kastajan, syntymään liittyneestä ihmeestä, sekä siitä tehtävästä, johon hänet oli 'maan kansoille' lähetetty.
Johanneksen isä, pappi Sakarias ja hänen vaimonsa Elisabet olivat jo "iällisiksi tulleita", eikä heillä ollut lasta. Silloin ilmestyi Sakariaalle temppelissä Herran enkeli, joka sanoi: jakeet 13-14:
"...sinun rukouksesi on kuultu, ja sinun vaimosi Elisabet on synnyttävä sinulle pojan, ja sinun on annettfva hänelle nimi Johannes. Ja hän on oleva sinulle iloksi ja riemuksi ja monet iloitsevat hänen syntymästään.
jae 15:
"Sillä hän on oleva suuri Herran edessä; viiniä ja väkijuomaa hän ei juo, ja hän on oleva täytetty Pyhällä Hengellä hamasta äitinsä kohdusta.
jae 17:
"Ja hän käy hänen edellään Eliaan hengessä ja voimassa, kääntääksensä isien sydämet lasten puoleen ja tottelemattomat vanhurskasten mielenlaatuun, näin Herralle toimittaaksensa valmistetun kansan."

Tämä vaatimaton askeetikko kamelinkarvapuvussaan, Johannes, joka itse asiassa oli Jeesuksen serkku ja vain kolme kuukautta häntä vanhempi, pantiin 'käymään' Jeesuksen edellä --- jotta isät tajuaisivat kasvattaa lapsensa viisaasti ja jotta ne, jotka olivat pudonneet tasaiselta tieltä, voisivat sieltä jälleen nousta ja saada uuden, ihmisarvoisen alun elämäänsä.
Johannesta ei lähetetty vain sille aikakaudelle, eikä vain Israelin lapsille, vaan meille kaikille - tänäänkin - ja ehkä erityisesti juuri meille ja erityisesti juuri tänään. Vierelläkulkijoita tarvitaan.

perjantai 21. kesäkuuta 2013

Iloista juhlaa

 Mucha-tyyliin piirtämäni tanssiva ja soittava tyttö
Suomi on aloittanut auringossa ja luvatussa helteessä keskikesän juhlan vieton. Juhannus on yksi juhlista, joihin suomalainen vuodenkierto rakentuu joulun ja pääsiäisen ohella. Se on kuin yksi vuoden kivijaloista.

Valkoiset ruusut ja ovipieleen pystytetyt koivut, pihanurmikolla hulmuavat ja kiljahtelevat lastenlapset, aikuiset lapset istumassa ja juttelemassa piirissä valoisassa kesäyössä, samalla kun vävyt vahtivat grilliä ja kantavat  lautasellisittain grilliherkkuja. Tästä hellyttävästä näystä  minun juhannukseni muodostuu.

Israelissa vuodenkierto rakentui Jeesuksen aikana ja perustuu vieläkin uskonnollisiin juhliin. Jo viikoittainen sapatti on yksi juhla, jota varten juutalaiset pukeutuvat parhaimpiinsa ja hiljentyvät, niin että se näkyy ja tuntuu yhteiskunnassa. Parhaillaan Jerusalemissa keskustellaan sapattisääntöjen löysentämisestä, että turistien olo sentään helpottuisi. Seisova liikenne on melko hankala juttu!
  Häät olivat israelilaisista perhejuhlista suurin, niiden viettämisestä kerrotaan Raamatussa vertauksia tai tapahtumia.  Muistamme varmaan Kaanaan häät, miten siellä viini loppui, ja kuinka häävieraaksi kutsuttu Jeesus muutti veden ensiluokkaiseksi viiniksi. 

Viime sunnuntain saarnatekstin lopussa (Luukas 15: 8-10) on kuvaus naisesta, joka pitää improvisoidut juhlat, joihin hän kutsuu ystävänsä ja naapurin naiset. Hän on kadottanut otsaripaansa kuuluvan hopearahan. Itämailla tällainen otsaripa oli häälahja, se oli samalla naisen kukkaro sekä koriste. 
  Kadonneen rahan etsiminen on vaivalloista: nainen sytyttää sitä varten lampun ja lakaisee huoneen nurkasta nurkkaan huolellisesti. 
  Kun raha sitten löytyy, ilo on suuri. Lyhyessä kolmen jakeen mittaisessa kertomuksessa ilo toistuu kaksi kertaa. Kun nainen kutsuu ystävättäriään kanssaan juhlimaan, hän sanoo heille: - Iloitkaa kanssani!
Ja Jeesus tiivistää lopussa kertomansa, että näin myös Jumalan enkelit iloitsevat jokaisesta ihmisestä, kun tämä palaa takaisin Jumalan yhteyteen.

Ilo on pikku tarinan keskeinen sana. Toivotan lukijoillemme oikein iloista juhannusta!

  






keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Lampaan elämää

Lammas on syntynyt lapsenlapsen pensselistä kiinalaiseen tyyliin
Kuva Negevin autiomaasta. Paimentolaistelttoja vuorenrinteellä oikealla



- Kyllä noin iso lauma tarvitseekin häntäpään valvojan, sanoi pikkuserkkuni, kun viime sunnuntaina kukkakävelyjoukkomme (lähes 40 henkeä) nousi vanhaa sukupolkua puronotkosta - minä tosiaan viimeisenä hyttysiä huiskien.

Kun kuljin siinä joukon hännänhuippuna, mieleeni nousivat nyky-Israelissakin tutut lammas- ja vuohilaumat, joita matkailija näkee eri puolilla maata. Jopa Jerusalemiin noustessa voi vuoren rinteillä nähdä paimentolaistelttoja ja paimenia lampaineen. Vastakohtaisuus vieressä olevan modernin kaupungin kanssa on häkellyttävä.
Monet paimentolaiset ovat kuitenkin niin tottuneet omaan elämäntapaansa, etteivät edes halua muutosta. Viime viikolla Etelä-Israelissa sijaitsevan Beershevan pääkadulla pidettiin mielenosoitus, jossa 3000 paimentolaista Negevin autiomaasta marssi sitä vastaan, että Israelin valtio tarjoaisi beduiineille vesijohdoilla ja viemäreillä varustetut uudet asunnot.


  
Paimentolaisten elämä on siis vielä täysin tätä päivää. Viime sunnuntain saarnatekstissä (Luukas 15: 1- 7) Jeesus  puhuu paimenesta, jolla on sata lammasta, mutta joka jättää 99 lammastarhaan ja lähtee etsimään yhtä kadonnutta.  Tätä vertausta käytetään kuvaamaan sitä, miten Jumalalle yksikin ihminen on tärkeä, kuinka hän on valmis näkemään vaivaa jokaisen takia, lähtemään, etsimään ja huhuilemaan.
  Ja kun vertauksen paimen löytää lampaansa, hän ei tyydy vain hoputtamaan sitä, että alapas nyt tulla, vaan hän nostaa väsyneen ja harhailleen lampaan hartioilleen.

Vertaus paimenesta ja lampaasta on tuttu kouluajoilta, mutta pari ajatusta vielä sekä paimenen ja lampaan näkökulmaan. 
Kuka muu voisi osallistua lampaan etsimiseen paimenen rinnalla? 
Minkä mallin tämä vertaus antaa seurakunnan toimintaan? Voisinko itse olla mukana etsimispartiossa? 
Voiko kaikista paikoista etsiä? Onko vääriä paikkoja etsimiseen?
Entä sitten lampaan osa? Mitä se voisi tehdä, että tulisi löydetyksi?

Näitä kysymyksiä pähkäilimme tällä viikolla naistenpiirissä järven rannalla sijaitsevassa kodassa, jonka ikkunoista näkyivät kaikki kesäillan heleät sävyt. Maisema täällä on kovin erilainen kuin Negevissä, mutta lampaan elämä on kaikkialla hyvin samantapaista.


     



maanantai 17. kesäkuuta 2013

Kukkakävelyllä




- Hei, onks tää jokin virna?
- Mikä toi keltainen on tuolla ihan vedenrajassa?
- Tulkaa varovasti sitä lankkua pitkin, ettette putoo puroon!
- Voi, miten komeita saniaisia!

Viime sunnuntaina vietettiin pohjoismaista luonnonkukkien päivää. Meidänkin kylässä kokoonnuttiin  jo viidettä kertaa kukkia katselemaan luontoa harrastavan mieheni vetäminä. Tarkoituksena oli kiertää parin kilometrin mittainen kävelylenkki pellonreunoja ja metsäpolkuja pitkin ja tarkkailla niiden varrella kasvavia luonnonkukkia.
Joukkoon mahtui eri ikäistä väkeä. Pienintä kannettiin selässä ja vanhin kulki keppien kanssa. Eläimiäkin mahtui mukaan. Vanha valkoinen koira lönkytteli sujuvasti retkeläisten jaloissa. Vuosi sitten joukkoa seurasi kultahäntäinen kissa.

Kukkakävelyn kasvilistaan tuli raapustettua tällaisia nimiä: ojakellukka, jättibalsami, niittynätkelmä, saksanhanhikki, terttualpi, kotkansiipi, metsän alvejuuri, hiirenporras, ahomansikka, pukinparta, päivänkakkara, metsäapila, ahomatara, pilvikirsikka, vuohenputki, koiranputki, karhunputki, timotei, puntarpää, tammi, vaahtera, tuomi, akileija, mustikka, vadelma, puolukka,vanamo, maitikka, illakko, koiranvehnä, lehtoluste, rätvänä, huopaohdake, nuokkuhelmikkä, metsäkastikka, ruusuruoho.

Tulimme siinä polkuja ja kyläteitä taivaltaessamme noudattaneeksi  juhannusviikolle sopivan Jeesuksen kehotusta:
- Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!
Älkää siis murehtiko: "Mitä me nyt syömme?" tai "Mitä me nyt juomme?" tai "Mistä me saamme vaatteet?" Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. (Matt. 6: 31-33)