torstai 31. lokakuuta 2013

Halloween - harmitonta huumoria?




Kuva: Ekaluokkalainen lähdössä kouluun.

Lokakuun viimeisenä päivänä, syksyn iltojen pimetessä, vietetään monissa päiväkodeissa ja kouluissa Halloween-juhlaa. Tämä 'All Hallows' Eve = kaikkien pyhien ilta on levinnyt Yhdysvalloista ympäri maailmaa. Juhlan juuret ovat Irlannin kelttien pakanauskonnossa, mutta meidän kalenterissamme sen kohdalla on Pyhäinmiestenpäivä.
Koska tämä juhla osuu vuodenaikaan, jolloin kasvukausi on ohi ja luonto valmistautuu talven lepoon, on ollut helppo ajatella, että loka-marraskuun taitteessa on ollut ikään kuin elämän ja kuoleman raja. Pakanallisena aikana uskottiin, että juuri silloin kuolleet sielut saattoivat aiheuttaa ongelmia sekä karjalle, että kansalle ja siksi piti pukeutua naamioihin ja luurankoasuihin, jotta voitiin pelotella henget karkuun kylien ympäriltä.
Kristityille tämä 'poismenneitten muistojuhlan' vietto on niin vanhaa perua, että jo ensimmäisen vuosisadan kristityt ovat sitä viettäneet.

Tänä päivänä tuskin monikaan Halloween-juhlija ajattelee, tai edes tietää, juhlan syyn ja pelottavien asujen meriktystä, mutta kun omat lapsemme ja lastenlapsemme jälleen tänäkin vuonna sonnustautuvat näihin kauhujuhliin noidaksi, luurangoksi tai hirviöksi pukeutuneina, olisi hyvä jos joku aikuinen osaisi kertoa lapselle tämän juhlan luonteesta; mikä siinä on kristillisen perinteen mukaista ja mikä pakanallista.  Historian tietämys ja opiskelu on aina hyödyllistä.

Alempi kuvani on otettu vuosi sitten Inkerin kirkossa, Innalan kylässä, Pyhäinpäivän jumalanpalveluksessa. Alttarin eteen oli pystytetty ikään kuin arkku havuineen. Kirkkokansa sai viedä paadelle omat muistokynttilänsä. Hetki oli tunnelmallinen ja pyhä. Kukin meistä saa kiittää elämästään ja juuristaan menneitä sukupolvia ja tämä oli eräänlainen kiitos ja kunnianosoitus sille työlle, jonka he ovat elämänsä aikana saaneet tehtäväkseen suorittaa.
Pyhäinpäivänä 2.11.2013 olemme jälleen Venäjällä. Viivymme siellä koko viikon ja käymme mm. tapaamassa Inkerin kärsinyttä kansaa. Meillä on siellä joukko rakkaita vanhuksia, joille saamme olla 'Ikkunoita Eurooppaan', kuten eräs viisas 80-vuotias inkeriläismies kerran asian ilmoitti.


tiistai 29. lokakuuta 2013

Ortodoksi-isä puhuu työnteosta



Kuten jotkut blogiamme seuraavat muistavat, vietin viime kesäkuussa viikon Valamon luostarissa kirjoittajakurssilla. Tutustuin samalla jonkin verran ortodoksisuuteen osallistumalla hetkipalveluksiin, käymällä näyttelyissä, museossa ja erittäin korkeatasoisessa kirjastossa. Raahasinkin kirjastosta korkean pinon ortodoksisuutta käsitteleviä kirjoja, joita yritin öiseen aikaan ehtiä lueskella Niitä olisi ollut mahdollisuus saada kaukolainaksikin, mutta se tuntui hieman vaivalloiselta.

Ylläoleva taiteilijamunkin nurkkaus on kuvattu Valamon museon näyttelystä.

Valamon luostarissa toimii myös kansanopisto, joka pyörittää monenlaisia kursseja vuoden ympäri. Monet kurssit liittyvät käsillä tekemiseen. Sillä viikolla kun olimme Valamossa, viereisessä luokassa valmistettiin hopeakoruja.

Kansanopistorakennuksen seinällä oli teksti, jonka kopioin muistivihkooni. Kun olemme nyt Salomen kanssa kirjoitelleet työstä eri näkökulmista, niin nämä Isä Paisonin sanat pysähdyttävät ajattelemaan työn tekemistä hengellistä hengellisestä näkökulmasta.

Isä Paison sanoi:

"Rauhallisesti ja rukoillen valmistettu käsityö pyhittyy ja on pyhitykseksi sitä käyttäville ihmisille.
Jos ihminen hermostuu, suuttuu ja kiroilee, ei hänen työllään ole siunausta.
Mutta jos hän hyräilee kirkkolauluja, lausuu Jeesuksen rukousta, niin hänen työnsä pyhittyy.

Jos teette työtä rukoillen, pyhitytte jatkuvasti, ja kaikki muukin pyhittyy.
Joka pitää mielensä Jumalassa, pyhittää työnsä ja sen tulokset.

Hiljaisuus on suuri asia. Vaikka joku ei rukoilisikaan, niin hiljaisuus on jo salaista rukousta."


Liitän loppuun vielä Valamon linkin, jos joku lukija innostuu Valamon monipuolisista kursseista, tai haluaa lähteä muuten vain lepäilemään pariksi päiväksi Valamoon ja nauttimaan Trapesa-ravintolan hyvistä herkuista.




sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Flow ja kaikenlaista työniloa




Puuhapaikkani elokuussa

Salome kyseli kadonneen työnilon perään. Aihe sopiikin hyvin, sillä tänään vietetään työhyvinvoinnin päivää. Päivän raamatuntekstikin Matt.18: 23-35 kertoo työyhteisöstä (kuningas ja palvelijat), rahasta ja työpaikkakiusaamisesta. Vanhasta vertauksesta voi löytää hyvinkin nykyaikaisia näkökulmia.

 Martti Lutherin mukaan ihmisenä oleminen toteutuu työn tekemisessä. Hän sanoo, että ihminen on syntynyt työtä tekemään, niin kuin lintu lentämään.
Suomalainen sananlasku tosin vitsailee, ettei terve ruumis työtä kaipaa.
Raamatun näkemys työstä on se, että ihminen on Jumalan työtoveri, hänet on asetettu viljelemään, vallitsemaan ja varjelemaan maata. Kuten Salome viimeksi kirjoitti syntiinlankeemus muutti työnteon raadannaksi.
Juutalaisilla oppineillakin oli käsityöläisammatti: Paavali oli teltantekijä, ja Jeesus toimi rakentajana, Alkuseurakunnassa arvostettiin työtä. Jeesus oli korostanut sitä, että työstä tulee maksaa oikeudenmukainen ja kohtuullinen korvaus.

Usein puhutaan luterilaisesta työmoraalista kielteisessä, jopa ilkkuvassa sävyssä. Luther korostaa kuitenkin työnteon ja kutsumuksen välistä yhteyttä. Kutsumus-sana kuulostaa nykyisin kovin oudolta työnteosta puhumisen yhteydessä. Hän sanoo, että kaikki rehellinen työ lähimmäisen ja yhteisön hyväksi on arvokasta,  että se on kutsumustyötä. Monet ajattelevat, että vain sellainen työ on arvokasta, josta maksetaan palkkaa. Kuitenkin kotityöt, harrastukset ja auttaminen ovat tärkeitä yhteiskunnassa, vaikkei niistä maksetakaan.

Mistä sitten löytyy työnilo? Kerroin edellisessä blogitekstissäni vanhoista opettajistani, jotka viettivät juhlapäiviään. 80-vuotias entinen englanninopettajani sanoi puheenvuorossaan: - Työni oli niin hauskaa, se oli niin hauskaa. Muuta en voi siitä sanoa, kuin että se oli hauskaa!
Ehkä muistot ovat hänellä hieman kultautuneet, mutta omalta kohdaltani voisin sanoa  melkein samalla tavalla: se oli niin hauskaa!
Oli onnellista saada tehdä työtä melko vapaasti, luoda ja kehittää sitä itse ja miettiä erilaisia työmenetelmiä. Oli hauskaa olla lasten kanssa tekemisissä ja muutenkin ihmisten parissa, vaikka se välillä uuvuttikin. Kuitenkin työ oli elävää, yllätyksellistä ja eikä elämä junnannut paikoillaan. Joka päivä sai seurata kasvun ihmettä. Parasta oli saada kokea kiintymystä, luottamusta - jopa rakkautta pienten lasten taholta.

Ajattelen, että jos työn tekemisessä säilyy kohtuullinen vapaus ja ihmisellä on mahdollisuus vaikuttaa omaan tekemiseensä, niin työ on mielekästä. Erityinen ilo työhön tulee siitä, että siihen voi tuoda oman luovan panoksensa.
Nyt eläkevuosina, kun minulla on ollut enemmän mahdollisuuksia keskittyä kirjoittamiseen ja kuvien tekemiseen, olen saanut nauttia siitä, miten aika suorastaan saa siivet selkäänsä, kun tekee jotain mielenkiintoista. Silloin on joutunut psykologi Mihály Csikzentmihályin sanoin flow ´n,  virran vietäväksi: tehtävä innostaa, ei tee mieli mitään muuta. Ajantaju katoaa, on helppoa keskittyä, eikä välillä  ei tahdo edes ehtiä syömään tai ulkoilemaan. Kaikki ajatukset  pyörivät vain kulloisessakin asiassa. Jopa oma osaaminen ja tehtävän vaativuus tuntuu olevan tasapainossa.
Tällainen flow ´n pyörteisiin joutuminen tuntuu välillä niin hyvältä, että kokee saaneensa suuren lahjan: työn tekemisen ja työnilon samassa paketissa.

perjantai 25. lokakuuta 2013

Etsintäkuulutus






Kuva: Akvarelli Martta Wendelinin maalauksen mukaan. Salome.

Kadonnut, kadonnut. Nyt on monilta lahjakkailta maamme kansalaisilta kadonnut työ, ja niiltä joilla sitä yhä on, on kadonnut työnilo. Seitsemän pientä kääpiötä lauloivat aikanaan Lumikki-elokuvassa ..."ain laulain työtäs tee...vihellystä...ain laulain työtäs tee...". Teetkö sinä laulaen omaa työtäsi?
Erään tuttavani vanhan pirtin hirsiseinällä on käsin kirjailtu seinävaate, jossa lukee:" Ilo työssä on Jumalan lahja." Jaksan sitä joka kerta heillä käydessäni ihailla ja sen sanomaa miettiä. Onko tämä 'ilon lahja' otettu meiltä vallan pois, kun nyt puhutaan enemmänkin työuupumuksesta kuin ilosta?

Miksi työ ei ikinä lopu ja miksei sillä rikastu? Sitä kysyy tänään moni.

Jumala lausui aikanaan Aadamille kovat sanat: "Otsasi hiessä sinun on hankittava leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen." (1 Moos.3:19) Syntiinlankeemus muutti koko alkuperäisen järjestelmän.

Työn luonne on sukupolvien aikana valtavasti muuttunut. Vielä minun isovanhempieni aikaan tehtiin maassamme työtä enimmälti 'henkensä pitimiksi'. Kaikki se mitä kotona tarvittiin piti itse tuottaa. Ei silläkään työllä rikastuttu, hyvä jos sai edes vatsansa täyteen. Jokaisen perheenjäsenen työpanos oli maatilataloudessa tärkeä, myös lasten. Ei ihme, että Sananlaskut moittivat laiskaa ihmistä:

"Kuinka kauan sinä laiskuri, makaat, milloin havahdut unestasi....makaa vielä hetki, niin köyhyys käy päällesi kuin rosvo, puute niin kuin röyhkeä kulkuri." (Sananl. 6:9-11)

Tänään useat meistä ovat saaneet itse valita mitä opiskelevat. Räätälin pojasta ei ole enää pakko tulla räätäliä. Meillä on oikeus miettiä mistä työstä pidämme ja mihin sovimme. Siitä on tullut miltei osa persoonaamme. Mutta vaikka työ olisi kuinka motivoivaa ja mukavaa, voi työn ilon viedä moni seikka. Itse olen saanut kokea työpaikkakiusaamisen kurimuksen. Siihen ei tarvittu kuin yksi kenkku ihminen, ja ilo oli poissa.
Tämän päivän keski-ikäiset kertovat, että työn vaatimukset kasvavat niin, että alkaa itseluottamus mennä, ja työn menettämisen uhkakin vaanii yhä useampia. Riittämättömyyden tunne on omien nuorten tuttavieni silmiinpistävin seikka; ei pelkästään työpaikalla vaan myös kotona. Oma tyttäreni, neljän murrosikäisen äiti, tulee usein puhelinlinjaa myöten raskaan työpäivän päätteeksi kohti sitä ainoaa korvaa, jolle kehtaa valittaa - äitiä. Tekemättömät kotityöt, lasten kuskaaminen harrastuksiin, kotimatkalla ruokakaupassa käynti, samalla kun työpaikan asiat vielä kulkevat mukana.  Elämä tuntuu jopa kuulijastakin yhdeltä suurelta töihin-kotiin-töihin oravanpyörältä.

Eräs 50-vuotias lääkäri-ystäväni puuskahti samanoloisessa tilanteessa seuraavasti: "Kunpa edes tietäisi kenen piikkiin tämä kaikki oikein menee." Se oli viisas kysymys. Mutta miksiköhän me suostumme tuohon kaikkeen? Kuka meitä piiskaa? Elämä on tässä ja nyt. Vähempikin riittäisi. Sitäpaitsi sinä itsekin olet tärkeä. Ei omaa aikaa kukaan sinulle anna, ellet itse päätä sitä itsellesi suoda. Älä suostu kynnysmatoksi. Siitä ei ole iloa eikä hyötyä kenellekään. Siitä syntyy vain itsesääliä ja katkeruutta, ja kukapa katkeraa ihmistä jaksaa tai edes sietää?
Tähän loppuun liittämästäni aforismista saattaisi olla jollekin uupuneelle avuntynkää tai edes hippu mietittävää:

*Tärkeintä ei ole se, miten on - vaan miten otan sen. Toinen kulkee kiittäen, toinen nuristen*.

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Mikä on ihminen . . .


Salome kyseli viime kirjoituksessaan: - Mikä on ihminen, että häntä muistat, ihmislapsi, että pidät hänestä huolen?

Viikonvaihteeseeni sisältyi kaksi koskettavaa tapahtumaa. Olimme esikoislapsenlapsen syntymäpäivillä. Tyttö täytti 10 vuotta. Kun olimme kokoontuneet kahvipöydän ympärille, äiti piti tytölle puheen, jossa hän kertoili tytön elämästä, ja varsinkin kuluneen syksyn aherruksesta. Tyttö säteili kakkunsa takana.
- Kiitos, että tulitte! hän sanoi. - Minä olen niin onnellinen, että te kaikki olette täällä!
Vähän myöhemmin tyttö soitti vierailleen sellollaan kehtolaulun ja etydin. Kun katselin tytön käsiä liikuttelemassa sellon jousta, mietin kymmenen vuoden takaista aikaa, jolloin autoin pientä vauvan kättä nutun hihaan. Ajan kuluminen tuntui ihmeelliseltä.

Toinen pysähdyttävä tapaus oli kouluni senioreitten kokous vanhalla koululla. Jostain syystä liikkeelle olivat lähteneet "ikivanhat" 50- ja 60-luvuilla opiskelleet, väki oli suurimmaksi osaksi kovin harmaatukkaista. Tilaisuudessa muistettiin kolmea naisopettajaa, jotka olivat kuluneena syksynä täyttäneet 80, 85 ja 90 vuotta. Oli upeaa nähdä, kuinka terveitä he olivat, ja miten heidän ajatuksensa kulkivat virkeinä, ja kuinka he selkeästi pystyivät ilmaisemaan puheissaan itseään.

Kaikista näistä hienoista kokemuksista huolimatta mieleen pyrki koko ajan ajatus siitä, miten hauras ihmiselämä on, ja miten lyhyt se on. Kun katsoo näitä elämän ääripäitä, ne tuntuvat molemmat olevan tällä hetkellä todella lähellä. Aivan käden ulottuvilla. On helppo muistaa itsensä koululaisena uusien tehtävien edessä. On helppo nähdä itsensä kuihtuvassa, mutta vielä elämänotteensa pitävässä vanhuksessa.
Mieleen tulee vahva tunne siitä, miten elämämme syntymästä kuoleman hetkeen - kaikki meissä - koko olemisemme on Jumalasta.  Miten viime kädessä jokainen päivämme on armoa. Ja miten itkettävän haikeaa, kaunista ja täydellistä kaikki on.

Yksi lempivirteni onkin ollut Päivä vain ja hetki kerrallansa (V338), joka mielestäni kertoo hyvin tästä Jumalan varassa elämisestä.

Päivä vain ja hetki kerrallansa,
siitä lohdutuksen aina saan.
Mitä päivä tuokin tullessansa,
Isä hoitaa lasta armollaan.
Kädessään hän joka päivä kantaa,
tietää kaiken, mitä tarvitsen,
päivän kuormat, levon hetket antaa,
murheen niin kuin ilon seesteisen.

Ja vielä viimeisen säkeistön pyyntö:
. . . "Suo mun ottaa isänkädestäsi
päivä vain ja hetki kerrallaan,
kunnes johdat minut kädelläsi
riemun maahan, päivään kirkkaimpaan."

maanantai 21. lokakuuta 2013

Mikä on ihminen?




Kuva: "Pienet, siniset kengät". Öljyvärityöni kahdenkymmenen vuoden takaa.

Olen neljän vuoden ajan koonnut erään Uusikaupunkilaisen maakartanon historiikkia. Viime viikolla sain sen lopulta vietyä painoon, ja olo on ihmeen kevyt. Tutkimuksen aikana tuli koluttua tämän kauniin suomalaisen rannikkokaupungin historiaakin, sekä opiskeltua kaupunkilaisten mielenkiintoista murretta. Heillä on ollut muun muassa aivan omanlaisensa tapa puhutella toisiaan. Tässä pieni kielinäyte heidän arkijutustelustaan.

" Usseimitte pariskunnakki teitittelivä toisias. Ol pali semsski huushollei, misä ainaki vaim ain sanos miästäks teks. Jos ol puhe josta ihmisest, nii sillo tiäs ain, et ol vaimihminen kysymykses, ei miäst ihmiseks sanottu, miäs ol miäs." Esimerkiksi Myll-Janne sanos ai ku joku satus hänen muijastas kysymä:
- Ja, meijä ihminen - ei ny ol koton, men vissin tonn merenranttan pyykki viruttama.
                                                                       (Erkki Saarwa: Tuulmyllytte suhinoi.)

Uusikaupunkilaiset vastaavat siis otsikkoni kysymykseen aivan omalla tavallaan. Heidän mielestään vain vaimo on ihminen, koska mieshän on 'miäs'.

Muistan lukeneeni joskus aikaa sitten jostakin lehdestä tarinan 4-vuotiaasta pikkupojasta. Nimeä en muista, mutta olkoon vaikka Touko. Hän oli sanavalmis pikkumies ja perheessä nautittiin Toukon tavasta ajatella 'isoja'. Kun häneltä kerran kysyttiin, että onko Toukokin ihminen, vastasi poika, ettei hän ihan vielä vielä ole, mutta isoveli Oskari on, kun hän on jo isojen koulussa. Mutta mummo ei kyllä enää ollut hänen mielestään ihminen.

Tässä meille tehotalousajattelua mietittäväksi. Milloin kelpaamme yhteiskunnalle ihmisinä ja missä vaiheessa emme enää kelpaa? Esimerkiksi vanhukset tuntuvat olevan tämän päivän ongelmajätettä. Olen kuullut sellaistakin mietintää, että jospa heidät voisi siirtää loppuelämäkseen johonkin halpamaahan - vaikka Thaimaahan.
Mikä siis on ihminen, ja mitä on ihmisarvo? Mielestäni ihmisarvolla ei ainakaan ole ikää. Se mikä meistä itse kustakin jää jäljelle, jos raha, tavara ja valta riisutaan meidän yltämme, niin se taitaa olla 'ihmisarvoa'. Siitä ei kuitenkaan kukaan puhu, eikä sillä myöskään tässä maailmassa pärjää.

 Muutama vuosi sitten näin eräässä kaupunkilehdessä kiinnostavan otsikon: 'Jumala ei irtisano.' Omaa pitkää piinan tietään kulkenut ihminen saattoi tämän tekstin edessä kysellä: "Olisiko jossakin joku, joka koskettaa, joku joka tarjoaa 'elämä-nimisen' hattaran tilalle ravitsevaa ruisleipää?" Kun oma suunnitelmani elämästä aikanaan petti, oli lohduttavaa havaita, että ympärillä oli kaiken aikaa, tietämättäni, ollut myös suuren suuri, näkymätön suunnitelma. Jumalalle sai olla 'ihan turha' ja silti tiesi olevansa hänelle rakas.

Kunpa moni, moni irtisanottu, lomautettu, kahden asunnon loukussa kiikkuva tai työtön, yksinäinen tai sairas - löytäisi sen  rakkauden Jumalan, joka ei jätä (irtisano), vaikka välillä tuntuukin olevan niin pelottavan hiljaa. Me kaikki reppanat, syrjään sysätyt ja uupuneet, työttömät, lomautetut tai työssä uuvutetut, saamme kurottautua kohti sitä ehdotonta rakkautta ja ansaitsematonta armoa, jonka itse sain löytää 1990-luvun laman myllerryksessä, jäädessämme velkoinemme kahden asunnon loukkuun.

Ylösnoussut Vapahtaja katsoo sinua ja kutsuu kohtaamaan Hänet ja toisemme rakkaudessa, joka on lamaa ja kuolemaakin suurempi. Väsynyt  kaipaa vaatimuksista vapaata levähdyspaikkaa, paikkaa jossa hän olisi muutakin kuin tuloksentekijä ja kustannusrasite, paikkaa, missä saisi olla vain ihminen.

Psalminkirjoittaja kirjoittaa ihanasti:
" Kun minä katselen sinun taivastasi, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen, niin mikä on ihminen, että häntä muistat..."

lauantai 19. lokakuuta 2013

Syystunnelmia


Juttelin pikkuserkkuni kanssa kuluneesta syksystä. Hän sanoi, ettei ole kyllästynyt ihailemaan sen väriloistoa, vaan illasta toiseen on asettunut mökkirantaan kuvaamaan laiturilta leviävää maisemaa. On tuntunut, että se on joka päivä uusi.
Minullakin on samanlainen tuntuma kuluneesta syksystä. Lämmintä ja leppoisaa aikaa riitti tänä vuonna pitkään, ja luonto hehkui niin, että päätä pyörrytti. Mietimme sitä, että kun kumpikin olemme nyt eläkkeellä, on ollut enemmän aikaa ihmetellä syksyn kauneutta. Työssä ollessa vapaa-aika oli sidottu molemmista päistä. Nyt on mahdollisuus kaikessa rauhassa vain viipyä ja nauttia.

Kun selaa virsikirjaa, on hämmästyttävää, miten vähän sieltä löytyy syksystä kertovia virsiä. Luulisi syksystä kirjoittamisen ja säveltämisen olevan hyvinkin sopivaa suomalaiselle melankoliselle luonteelle. Syksylaulut ainakin kuvaavat usein syksyn alakuloa kuten "Lehti puusta variseepi, päivä yötä pakenee... Minä pieni paimentyttö lentohon en pääsekään. Tänne, tänne jäädä täytyy syksyhyn ja ikävään."
Varsinaisia syksyn virsiä löytyy vain yksi virsikirjastamme. Jostain syystä syksystä runoileminen ei virren tekijöitä ole innostanut. Ehkä on ollut vaikea pukea syksyn aihepiiriä myönteiseen ja rohkaisevaan muotoon. Tuo ainoa syysvirsi on 575, se on kuitenkin sanojen myönteinen, ja sävelmän puolesta reipas, raikas ja positiivinen. Siinä ei surra syksyn ankeutta tai lakastumista, vaan katsellaan ympärille hyvillä mielin. Siinä osataan elää tässä hetkessä haikailematta parempaa aikaa.

"Nyt hehkuu kauneutta myös lakastuva maa. Puut ruskan kirkkautta kantavat loistavaa . . ."

Syksy on vuodenaika, joka pysäyttää ihmisen ajattelemaan elämän rajallisuutta. Kauneinkin ruska himmenee,  ja syysmyrsky riipii lehdet maahan.  Kylmenevät säät  muuttavat maiseman yhä karummaksi, luonto vaipuu horrostilaan odottelemaan kevättä.
Tämä vuodenaikojen toistuminen muistuttaa meitä Jumalan jatkuvasta luomistyöstä - uudesta alusta.

Ihmisenkin elämässä "syksy" tulee jossain vaiheessa, kun voimat hiipuvat, eikä enää jaksa innostua uudesta. Sitä elämänvaihetta ei kuitenkaan tarvitse pelätä, se kuuluu elämään, kuten syksy vuodenkiertoon. Taivaan koti  on jokaisen kristityn päämäärä, ja tie sinne vie "syksyn" kautta.

Virrestä 575: 4

"On täynnä lahjojasi kätesi, Jumala.
Soi syksy kiitostasi maan kaiken kasvusta.
Nyt kiittää sydämemme, kun meitä rakastat,
suot toivon elääksemme ja hoivaat, johdatat."

torstai 17. lokakuuta 2013

Vaikea kysymys


Salome nosti kirjoituksessaan esille vaikean aiheen. Hän käsitteli synnin ja sairauden yhteyttä. Onko sitä olemassa?
Jos ajattelemme talonpoikaisjärjellä syyn ja seurauksen suhdetta, voidaan monesta asiasta huomata, että synnillä on suora seuraus. Jos puhun pahaa ystäväni selän takana, menetän hänet ja jään yksin. Liika syöminen, tupakointi ja irralliset sukupuolisuhteet johtavat helposti sairauksiin.
Tuskin tällaisesta kuitenkaan oli kysymys silloin, vaan paljon syvemmästä problematiikasta, kun Jeesus tapasi sokeana syntyneen.  Jeesus paransi miehen, mutta hänen opetuslapsensa kyselivät häneltä: - Kuka teki syntiä, tämäkö vai hänen vanhempansa, että hänen piti sokeana syntymän? Jeesus vastasi: - Ei tämä tehnyt syntiä, eivätkä hänen vanhempansa, vaan Jumalan tekojen piti tulla hänessä ilmi.

Joku sanoo, ettei kristitty saa, eikä voi olla sairas. Näin ajatteleva on kuitenkin ymmärtänyt ihmisen osan väärin. Sairaus  ja kuolema on syntiin lankeamisen seurausta.  Kukaan meistä ei elä täällä ikuisesti.

Raamattu ei kieltäydy näkemästä sairautta, vaan tuo siihen uuden näkökulman. "Meidän sairautemme hän kantoi, meidän  kipumme hän sälytti päällensä. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana, mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavojensa kautta me olemme paratut.


Minun on vaikea nähdä sairauksia synnin seurauksina. Jos alan tarkkailla itseäni ja muita ihmisiä synnin seuraus-näkökulmasta, olen vaarassa joutua harhateille. Jos joku ihminen on pysynyt tavattoman terveenä,  se voi johtaa menestysteologiseen ajatteluun ja omavanhurskauteen. Jos joku puolestaan on kovin sairas, voisiko hänenkään kohdallaan osoitella tuomitsevasti.
Ajattelen, että ihminen yrittää jäljittää Jumalan ajatuksia, ymmärtämättä kuitenkaan. Lankeamme sekä hyvissä että vaikeissa asioissa tulkitsemaan tapahtumia oman vajavaisen näkökykymme kautta.
Jumalan ajatukset ovat kuitenkin paljon suurempia ja hän katselee paljon laveammalta.
On myös hyvä muistaa, että Jumala on viime kädessä kaiken takana. Vanha heprealainen sananlasku sanoo: - Jos ahdistus yllättää sinut, sinä tutkit itseäsi. Jos tutkit, etkä löydä syytä, katso, ne ovat rakkauden kärsimyksiä.

Psalmissa 103 on käsittämättömän suuri ja mahtava lupaus : "Hän parantaa kaikki sinun sairautesi." 

Tähän Raamatun kohtaan saamme takertua ja kääntyä rukouksessa omien ja läheisten ihmisten sairauksien kanssa Jumalan puoleen. Aina ei Jumalan vastaus tavoita meitä ajan rajan tällä puolella, vaan täydellinen vapautuminen murheesta ja sairauksista toteutuu vasta Jumalan luona.

Ilmestyskirja maalaa silmiemme eteen ihmeen kauniita ja harmonisia näkymiä:"Kerran hän on pyyhkivä kaikki kyyneleet pois heidän silmistänsä. Eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta, eikä parkua, eikä kipua."



tiistai 15. lokakuuta 2013

Kutsumaton seuralainen.


Kuva: Suuri kuvaraamattu: Jobin kirja.




Sain muutama aika sitten mietittäväkseni mielenkiintoisen, mutta vaikean probleeman. Se tuli puhelimitse ja keskustelijana oli eläkkeellä oleva mieshenkilö. Hän kertoi olevansa kuin se Egyptin faarao, joka Mooseksen aikaan sai kokea seitsemän eri vitsausta. Ne olivat Jumalan rangaistuksia ja johtuivat faaraon  kovapäisyydestä, kun hän ei halunnut luopua orjatyövoimastaan, juutalaisista. Puhelinkeskusteluni mies koki, että ne seitsemän sairautta, jotka häntä olivat vaivanneet ja yhä vaivasivat, oli annettu hänelle hänen syntiensä vuoksi, ikään kuin syntien sovittamiseksi.
Vielä minua edeltäneen sukupolvenikin aikana usein ajateltiin, että sairaudet olivat syntien seurausta. Mm. kilttiäkin kiltimpi anoppini, jonka ruumiin reuma oli runnellut 90% :sesti, kertoi, että muutamat olivat häneltä kysyneet, että miten paljon pahaa hän oikein on tehnyt, kun on noin sairas.
Mitä sairaus sitten on, ellei sovitusta? Ja kuinkahan kamalan sairaita me itsekukin olisimme, jos asia todella olisi noin? Tai toisinpäin ajatellen: Jos elämän tärkein asia olisi terveys, joutuisimme toteamaan, että olemme kaikki tosi surkeasti epäonnistuneet tässä asiassa. Olen kuullut erään lääkärin sanovan asian näinkin:
 "Tervekö? Se kertoo vain siitä, ettei ole vielä tarpeeksi tutkittu."

Elämme maailmassa, joka on täynnä miksi- kysymyksiä. Meitä kohtaavat tapaturmat ja onnettomuudet. Saamme kuulla ilkeitä sanoja, nähdä pahoja tekoja. Miksi on näin?
Kipu, suru ja kärsimys kuuluvat jokaisen elämään, johtuen siitä, että tämän maailman alkuperäinen järjestys on rikkoutunut. Syntiinlakeemuksen seurauksena maailmaan tuli kuolema, ja siksi jo sikiämishetkestä alkaen olemme alttiina sairauksille, vanhenemiselle ja lopulta kuolemalle. Paavali kuvailee asiaa näin: Kaiken luodun on täytynyt taipua katoavaisuuden alaisuuteen."  Ja Jobin ystävä Elifas sanoo:" Ihminen on syntynyt vaivaan."
Näin vaan on. Mutta tärkeistä tärkeintä on se että muistamme, ettei meille tapahdu mitään mitä Jumalan ei tietäisi. Joskus kärsimys on suorastaan Jumalan lähettämä, mutta se ei  ole Jumalan rangaistus. Hän kyllä vihaa syntejämme, mutta meitä syntisiä ihmisiä hän rakastaa.
Sitä paitsi --- terveys ei ole elämän pääasia. Se on kyllä suuri Jumalan lahja, mutta voi myös muodostua pääasian esteeksi. Jeesus selitti tämän asian näin: "Eivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat."

Muistan työmaailmastani erään kollegan, joka alinomaa kertoi siitä miten hyvin hänen perheellään olivat kaikki asiat. Miehellä oli arvostettu työ, aikuisilla lapsilla mieluisat opiskelupaikat yliopistolla. Kaikki heidän perheessään olivat myös ihan mahdottoman terveitä jne. Tarinaa riitti. Muistan tätä kuunnellessani usein ajatelleeni, että onko tuo perhe ihan kokonaan Jumalan unohtama, sillä juuri keskeneräisyytemme, epätäydellisyytemme ja puutteemme ovat ne ominaisuudet meissä, joille Jumalalla on käyttöä. Jumalan silmissä rosoinen ja rikkinäinen on kaunis.
Vaikeudet ovat usein osa Jumalan kurssia. Sairaus kutsuu usein kovapintaisimmankin turvautumaan Jumalaan. Enemmän ihmiseksi tullaan sillä, että Hän riisuu meitä omastamme!!

 Vapahtaja itsekin alensi itsensä ja eli ihmisenä ihmisten joukossa. Meillä on Jumala, joka itsekin vuoti verta. Mutta kun tämä Herra ottaa kärsivän omaksi lapsekseen, alkaa hän myös kasvattaa 'lasta' oman perheensä tavoille. Niihin kuuluu sekin, että Isä puhuu ja lapset kuuntelevat.
Osaisinpa minäkin olla sellainen pieni ihminen, jolla on suuri Jumala. Kumpa osaisin toivottaa Luojani tervetulleeksi joka päivä kiireen, kivun ja ilon keskelle.
 
Jobin ystävä Elifa valisti Jobia seuraavin sanoin: (Job 5):
"Hyvä on sen osa, jota Herra ojentaa. Älä väheksy Kaikkivaltiaan kuritusta! Hän haavoittaa, mutta myös sitoo, hänen kätensä lyö, mutta se myös paranataa."

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Minä minun minua


 Kuva on Magdaleenan yöpaidasta.

Tyttäreni katseli yöpaidassani olevaa tekstiä ja sanoi, että minulla on 2-vuotiaan yöpaita.
Hän alkoi kertoa, miten hänen juuri kaksi vuotta täyttänyt oma pikkutyttärensä oli mennyt peilin eteen, tarkastellut itseään ja työntänyt leukaansa hiukan eteenpäin ja alkanut luetella:
- Minä. Minun. Minua. Minulle.

Salome kirjoitti siitä, että elämme parhaillaan I love me- aikaa, jossa ihminen itse on noussut kaiken keskipisteeksi. Minä-sana on historian eri aikoina merkinnyt ihmisille hyvinkin toisenlaisia asioita. Sokrateelle "tunne itsesi" ja "katso peilistä" merkitsivät jotain aivan muuta kuin nykyajan ihmiselle. Hänen aikanaan ei ollut mitään sellaista minän käsitettä, jonka nykyihmiset tuntevat. Sokrateen kehotus oli jotain hyvin konkreettista, siinä kehotettiin ihmistä tuntemaan itsensä sosiaalisen ryhmän jäsenenä. Ihmisen tuli hoitaa hänelle kuuluvat tehtävät, samoin hänen tuli pitää huolta itsestään ja terveydestään. Yksilöllisyyttä ei ollut, eikä mitään yksityisyyttä, mikä on hyvin myöhäinen keksintö. Yksityisyyshän edellyttää jo omaa aikaa ja huonetta.

Ihmiset ovat alkaneet kysellä tietoisuuden kehittyessä: - Kuka minä oikein olen?
Markku Ojanen kirjassaan Murra onnellisuuden esteet sanoo, että jatkokysymyksiä tuohon äskeiseen ovat: - Mihin minä oikein kuulun? Tässäkö minun elämäni on? Olisinko voinut elää toisin? Ja sitten oikein suomalaisten perushuoli: - Mitä minusta ajatellaan?

Länsimaisessa kulttuurissa yksilön asema on ollut aina keskeistä. Sen mukana on tuonut mukanaan tietoisuuden ihmisen arvosta, tasa-arvosta, vapaudesta ja ihmisoikeuksista. Kaiken hyvän vastapainona yksilöllisyys vahvistaa minuuden kokemusta. Kun minuus laajenee laajenemistaan, se on lopulta vaarassa haljeta. Säröt voivat ulottua minuuden ytimeen, aina ihmisen identiteettiin asti.
Identiteetti jäsentää ihmisen suhdetta maailmaan, jokaisella on oltava maailmassa oma paikka. Identiteetti kertoo myös erilaisuudesta muihin ihmisiin nähden. On vaikeaa elää juuri tässä samanlaisuuden ja erilaisuuden jännitteessä.

Suomen Kuvalehti 27.9. 2013 kirjoittaa artikkelissaan Oikeamieliset nuorison totuuden etsinnästä.  Artikkeli puhuu suomalaisten asenteiden muutoksesta. Siinä missä ennen sanottiin me, on nykyisin minä-minä. Itsekkyyden lisäksi kyse on asioiden hahmottamista yksilön näkemyksestä ja kokemuksesta käsin ja oman jäljen jättämisestä maailmaan. Monille nuorille jäljen jättäminen voi tarkoittaa esim. nimen kirjoittamista tasa-arvoista avioliittoa kannattavaan adressiin.
Toukokuun Time-lehti vei minä-teeman vielä pidemmälle. Se puhui nuorista aikuisista minä-minä-minä-sukupolvena.

Mielenkiintoisia historiallisia linjoja ja nykyajan trendejä nousee minä-ajattelun muutoksesta.
Itse toivoisin, että voisin minä-höpötyksen ja omalla minällä asioiden mittaamisen sijasta pystyä sanomaan "Kaikki minun juureni ovat hänessä". Psalmi 87:7
Hänessä - siis Jumalassa! Haluaisin oikein levätä siinä ajatuksessa ja luottaa siihen.
Silloin varmaankin teoillani ja niiden vaikuttimilla voisi olla kestävä pohja.
  

torstai 10. lokakuuta 2013

Hajonnut, rikki.





Puhuimme Magdaleenan kanssa edellisellä kerralla tavatessamme, että tätä aikaa voisi kutsua 'I love me'- ajaksi. Aion tässä jatkaa samasta aiheesta, sillä  asia askaruttaa minua vielä.  Kuva tekstini alussa on otettu seinällämme olevasta vanhasta taulusta. Se viestii mielestäni myös omalla tavallaan tätä aikaamme. Haluamme näyttää ulospäin kauniilta, ehjilta ja hyvinvoivilta, mutta samaan aikaan saattaa sisimpämme olla aivan rikki.

Meidän perheemme jääkaapin ovessa oli aikanaan sanomalehdestä leikattu, neljä kuvaa sisältävä sarjakuva. Siinä istuivat ruokapöydän ääressä vastakkain mies ja vaimo. Vuoropuhelu, kuva kuvalta, kulki näin:
Mies:  Minä, minä, minä jne jne.
Mies:  Minä, minä, minä jne jne.
Nainen:  Entäs minä?
Mies:  Viimeisessä puhekuplassa oli vain yksi sana: "Huokaus."

Tämä sarjakuva karrikoi hyvin sitä minäkeskeistä ja ehkä ahnettakin maailmanaikaa missä nyt elämme. Omana mannekiinina meillä täällä Suomessa voisi olla vaikka Nokian entinen toimitusjohtaja Steven Elop. Hänen kohdallaan on jokaisen helppo tehdä kysymys:"Miksi vähempi ei riittänyt?" Paljon vaikeampaa on tehdä sama kysymys meille itsellemme.
Tämän elämän tarkoitus kun ei taida olla siinä itsekkäässä ja rajoittamattomassa vapaudessa ja itsensä toteuttamisessa, josta on tullut ikään kuin oman aikamme uskonto. Nautinto on läntiselle nykyihmiselle suorastaan velvollisuus. Se määrittää onnellisuuden asteen. Vahvoja yksilöitä arvostetaan ja heikot haluaa yhteiskunta panna sivistyneellä tavalla syrjään. Elämästä on tullut armotonta.

Ihmiset kuluttavat tällä hetkellä kolmanneksen enemmän, kuin mihin maapallon luonnonvarat riittävät. Euroopankin talouskriisissä valtiot ovat ylittäneet sen, mitä ne pystyvät tuottamaan. Kokonaiset valtiot ovat konkurssin partaalla. Omastakin maastamme tiedämme, että kulutamme koko ajan velaksi, tulevien sukupolvien piikkiin. Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokanen on valottanut tätä ongelmaa seuraavasti: "Kun katsomme ihmiskunnan historiaa taaksepäin, näemme valtavia kulttuureita, jotka ovat vaipuneet hiekkaan. Se voi tapahtua uudelleen. Länsimainen elämäntyyli on tullut päätepisteeseensä".

Washingtonissa toimivan Worldwatch Instituutin Maailman tila 2010-raportti väittää, että juuri kulutuksesta johtuva ilmaston lämpenenminen, ekosysteemien heikkeneminen ja lajien katoaminen ovat johtamassa maapallon umpikujaan. Hiljattain luin iltapäivälehdestä uutisen, jossa kerrottiin, että UFF:in keräyslaatikoihin tuotiin viime vuoden aikana yli yhdeksän miljoonaa kiloa vaatteita??!!Ostamisesta on tullut sairauteen verrattava riippuvuus. Mutta voiko onnea ja turvallisuudentunnetta ostaa? Tai identiteettiä?

Evankeliumi saattaisi olla se ravinto, jolla tällaisen kyltymättömän nälän voisi saada taittumaan.Ydinkysymys on vain se, oivaltaako ihminen jossain elämänsä mutkassa, mistä hän on kotoisin ja kenen luo hän palaa.
Kristityillä on uskossaan avautunut kokonaa uusi maailma, jota valaisevat syntien anteeksisaamisen ilo ja lähimmäisenrakkauden valloittava tehtävä.
Anna-Maija Raittilan sanoo sen runossaan näin:
 "Lasten nälkä ja kansojen kuolemansätkytys kaatuu päällemme maanosien leveydeltä, mutta minä osaan rukoilla vain yhden puolesta kerrallaan."




tiistai 8. lokakuuta 2013

Kultaomenia



Salome kirjoitti viimeksi siitä, miten välillä on aika puhua, ja välillä taas aika vaieta. Monta kertaa joudun kipuilemaan puhumisen oikean ajoituksen kanssa. En oikein tiedä, mikä olisi viisasta. Joskus taas on varma, että juuri nyt pitäisi laukaista jotain nasevaa, mutta mitään ei nouse mieleen, ne osuvat sanat tulevat vasta kotona.

Sanalaskut 25: 11 ylistää sopivalla hetkellä sanottujen sanojen merkitystä:
"Kultaomenoita hopeamaljoissa ovat oikeaan aikaan lausutut sanat."

Aloin miettiä omaa elämääni, ovatko minun elämääni joskus ohjanneet oikeaan aikaan lausutut sanat. On vähän vaikea muistaa yksittäisiä lausahduksia, usein on kyseessä laajempi tapahtumaketju. Tärkeitä lähimenneisyydessä sanottuja sanoja ovat olleet mm. se, miten Salome rohkaisi minua maalaamaan, tai Susanna yllytti pitämään tätä blogia. Muutama vuosi sitten eräs tamperelainen runoilija kehotti minua tekemään lapsirunoistani kokoelman. Hänen luottamuksensa asiaan kantoikin minua eteenpäin, ja pari vuotta sitten sainkin lähettää hänelle painosta tulleen runokirjan.
Lapsuudessa ja nuoruudessa 1950- ja 1960-luvuilla kannustuksen saaminen oli vähäistä. Opettajilla ei ollut kovinkaan usein tapana kehuskella. Usein hyviin sanoihin kätkeytyi toinen puoli. Muistan ruotsinopettajani, joka lauleskeli minulle, että Magdaleena, Magdaleena, isän äidin nukki ja sanoi (olin silloin 12 v), että olen osaavainen, mutta laiska. Siinä heti himmeni asian myönteinen puoli, kun toisella kädellä läpsäistiin.
Silloin oli myös tapana ajatella, että jos lasta kehuu, niin tästä voi tulla omahyväinen.

Työssäni olen tavannut satoja lapsia ja nuoria, mutta myös aikuisia työharjoittelijoita. Jälkeenpäin olen silloin tällöin kuullut, miten jotkut sanani ovat olleet jollekin ihmiselle kultaomenia, ne ovat olleet  tärkeänä elämäneväänä. Yleensä on käynyt kuitenkin niin, että en edes tunnista n.s. omia rohkaisunsanojani, kun joku niistä kertoo. Taitaa olla niin, että aika paljon vaikuttaa myös vastaanottajan asenne ja mielentila, miten hän sanat pystyy ottamaan vastaan ja tulkitsee niitä.

Puhuminen lähtee ensin aina kuuntelemisesta. Pitäisi varmaan pysähtyä enemmän kuuntelemaan lähellä olevia ihmisiä. Yrittää kuunnella heitä oikein aktiivisesti, eikä vain hymistä, että "niin, joo, ihan totta, tosi kiva". Jospa tarkkaan kuunnellessa mieleen nousisi jotain toiselle jaettavaa.
Ehkä joskus saattaisi antaa tietämättään toiselle kultaomenan.

Kirjailija Torsti Lehtinen kertoo tarinaa siitä, kuinka hän nuorena miehenä suhtautui uskontoon hyvin kriittisesti, mutta sitten Helsingin kadulla eräs nuori iloinen amerikkalainen tyttö tuli juttelemaan hänen kanssaan ja sanoi yksinkertaisesti: - Jesus loves you, brother!
Siitä alkoi Torstin elämän muutos. Hän oli saanut oikean kultaomenan.




sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Aika on olla vaiti ja aika puhua.







Kuva: " Etsittäköön kuninkaalle nuoria neitsyitä, näöltään ihania." (Ester: 2; 2)

Magdaleena mainitsi blogitekstissään "Syyria vanhoissa kirjoituksissa", että eräs Kotimaa-lehden bloggisti oli päättänyt olla kommenteissaan kajoamatta Lähi-Idän tilanteeseen, kuvaillen sitä sohaisuksi muurahaispesään.
Magdaleena itse kuitenkin uskalsi sen sohaisun tehdä - tukenaan Raamatun uskomattomat ilmoitukset ja lupaus siitä, että rauha kerran laskeutuu tämän sekavan maailmankolkan ylle. Näitä Vanhan testamentin ennustuksia kukaan meistä ei voi edes arvostella, sillä ne ovat kaiken oman ymmärryksemme yläpuolella.
 Tämän tekstini otsikkona on kuitenkin vakava muistutus siitä, että joskus on syytä myös puhua. Vaikeus piileekin siinä, että kumpa tietäisi milloin on tehtävä mitäkin. Otan tähän malliksi kaksi Raamatun henkilöä, Joosuan ja Esterin, jotka joutuivat otsikkoni ongelman kanssa olemaan tarkkana.

Kun Jerikon kaupunkia Joosuan johdolla oltiin valtaamassa, ilmoitti Joosua, että muuria kiertävän sotaväen piti olla aivan hiljaa (kuusi päivää!), kunnes kuuluisi pasuunan ääni. Silloin piti nostaa sotahuuto.Vasta seitsemäntenä päivänä oli siis oikea aika huutaa, ja silloin kaupungin muurit sortuivat.

Samantapainen teema on myös Esterin kirjassa. Siinäkin käydään taistelua ilman aseita, siis sanoin, jotka lausutaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Esterin kirja on siinä mielessä erikoislaatuinen, ettei siinä kertaakaan mainita Jumalan nimeä, mutta toisaalta - missään muussa Raamatun kirjassa eivät Jumalan kaitselmus ja huolenpito esiinny yhtä selvästi kuin siinä. Kertomus on jännittävä ja tilanne ratkeaa vasta viime hetkellä. Siinä on dramatiikkaa, jonka vielä täydentää taustana oleva Persian hovi. Kerron tarinan pääjuonen tässä lyhyesti.

Juutalainen kansa eli Esterin kirjan aikaan pakkosiirtolaisuudessa Persiassa kuningas Ahasveroksen aikakaudella ( ilmeisesti Kserkses  n.450-luvulla eKr.)  Juutalaiset olivat maassa vähemmistönä ja myös jatkuvan uhan alla. Mutta toisaalta monet tämän kansan edustajat olivat korkeassa asemassa ja siis kuninkaan suosikkeja, jotka kykenivät asemansa vuoksi auttamaan kansaansa, jos sitä alettiin vainota.Tällainen oli Mordokai, Esterin kirjan toinen pääosan esittäjä. Hän oli Esterimme kasvatti-isä.
Tapahtumat Estertin kirjassa saavat alkunsa siitä, kun kuningas, joka oli pistänyt viralta uhmakkaan puolisonsa Vastin, antoi kansalleen käskyn etsiä kauniita neitsyitä, näöltään ihania, hänen haaremiinsa. Hän halusi löytää heidän joukostaan itselleen uuden puolison ja siis maalle uuden kuningattaren.
Nyt lähetti Modokai kuninkaan haaremiin myös Esterin. Mordokai antoi kasvattityttärelleen matkaevääksi yhden ohjeen--- olla kertomatta kenellekään, että hän on kansallisuudeltaan juutalainen. Piti vaieta.
Vuoden kestäneen kauneussalonkivuoden jälkeen tuli Esterin vuoro 'tutustua' hallitsijaan.
Ester 2: 17
"Ja Ester tuli kuninkaalle kaikkia muita naisia rakkaammaksi ja sai hänen edessään armon ja suosion ennen kaikkia muita neitsyitä, niin että tämä pani kuninkaallisen kruunun hänen päähänsä ja teki hänet kuningattareksi Vastin sijaan."

Muutamia vuosia myöhemmin alkoi paha ruhtinas Haaman lietsoa maassa juutalaisvihaa. Hänen käskystään piti kaikki juutalaiset hävittää, tappaa ja tuhota koko valtakunnasta. Nyt oli Mordokain aika antaa Esterille uusi ohje. Ester, joka oli siis salaa juutalainen, oli nyt itsekin uhan alla. Mutta koska hän oli kuninkaan erityissuosiossa, oli hän myös avainasemmassa pelastamaan koko kansansa. Mordokai sanoi tytölle:
Ester 4; 14
" Jos sinä tänä aikana olet vaiti, tulee apu ja pelastus juutalaisille muualta, mutta sinä ja sinun isäsi perhe tuhoudutte. Kuka tietää, etkö sinä juuri tällaista aikaa varten ole päässyt kuninkaalliseen arvoon?"
.Ester järjesti oman henkensä uhalla kuninkaallisen tapaamisen, puhui ja pelasti kansansa.

Joosua ja Ester ovat menneet. Onko nyt meidän vuoromme puhua? Vai voimmeko vain lojua soffallamme, katsoa ja kuunnella esim.antisemitismin uutta nousua Euroopassa. Tai toisaalta... kun katsomme mitä tapahtuu Syyriassa, Libanonissa, Egyptissä, Iranissa ja Israelissa käy selvästi ilmi se, missä Lähi-Idän jatkuvien levottomuuksien lähde ei sijaitse. Välillä tuntuu siltä, ettei puhuminenkaan enää riitä. Tekisi mieli huutaa.
 Mitä sanoo Saarnaaja 3: 7
"Aika on repiä ja aika ommella yhteen. Aika on vaieta ja aika puhua."

lauantai 5. lokakuuta 2013

Pikkuenkelin kuiskaus


Puhuimme raamattupiirissä viime sunnuntain aiheesta: enkeleistä ja lapsista.
Piirin vetäjä, Jatta-rovasti, alkoi kertoa siitä, että joskus voi kokea aivan kuin pikkuenkelin kuiskauksia, jokin asia tulee yllättäen mieleen tai oudon konkreettisesti vastaan. Vaikkapa hyllystä suorastaan PUTOAA juuri se kirja, josta löytyy kiperään kysymykseen tarvittava vastaus.
Jatkoin Jatan puheeseen, että joskus pikkuenkelin kuiskaus voi olla jokin yllättävä ajatus, jota ei ole takuulla ajatellut hetkeäkään. Se tulee vain niin voimakkaana kohti, ettei sitä voi ohittaa.

Minulle kävi näin heinäkuun lopulla. Oli kaunis kesäaamu, ikkuna oli auki, linnut lauloivat ja aurinko lämmitti sänkyäni. Silloin "pikkuenkeli kuiskasi": - Joulunlapsi!
Olin ymmälläni, sillä kesä oli kuumimmillaan, eikä joulua mielessäkään. Aloin kuitenkin miettiä, vieläkö Patmoksen Joulunlapsi-työ olisi olemassa. Muistin vuosien takaa, miten olimme tehneet kotona  joulupaketteja Romanian köyhille romanilapsille. Olin vienyt tämän saman idean myös työpaikalle, missä olimme koululaisten kanssa tehneet muutaman joulupaketin sellaisella periaatteella, että tuo sinä lahjaksi saippua, niin toinen tuo hammasharjan ja kolmas värikyniä.

Otin selvää siitä, että Joulunlapsi-keräys on todellakin hyvin voimissaan - on ollut jo 18 vuotta. Tänäkin vuonna on tarkoitus viedä Romanian lapsille 22 000 joulupakettia ja jakaa ne kyliin, joiden asukkaat asuvat maalattiaisissa huoneissa, missä kamiina jakaa niukkaa lämpöä kymmenlapsisille perheille. Romaniassa romaneita pidetään eläimiäkin alempina. Heidän kanssaan ei haluta olla tekemisissä, eikä heille tarjota työtä. Köyhyys, vilu ja kurjuus on valtava, kaikesta on puutetta. Kun joulupakettirekka saapuu etäiseen romanikylään, lapsi saa elämänsä ensimmäisen lahjapaketin ja kokoontuneille kyläläisille kerrotaan jouluevankeliumi. Silloin ihmiset ihmettelevät, miksi te pohjoisen maan ihmiset tulette meidän luoksemme, ja miksi te välitätte meistä. Silloin on hyvä tilaisuus kertoa kuulijoille Jumalan rakkaudesta - siitä että hän rakasti ensin.

Joulupakettien tekoon voi osallistua eri tavoin. Ohjeita osallistumiseen löytyy osoitteesta:
www.joulunlapsi.fi

Voi osallistua tekemällä itse joulupaketin kokoamalla sen www- sivulla annettujen ohjeiden mukaan. Samalta sivulta löytää myös muita osallistumisvaihtoehtoja. Siellä on ohjeita rahalahjan lähettämiseen, puhelinlahjoitukseen, tilisiirtoon tai virtuaalisen joulupaketin tekoon. (Sellaisenkin olen jonakin jouluna koonnut nettisivulta lapsenlapsi sylissäni!) Lahjan kohteeksi voi valita joko tytön tai pojan. Voi myös valita minkäikäiselle lapselle paketin haluaa antaa. Kouluikäisen pakettiin tulee hieman erilaisia tavaroita kuin leikki-ikäiselle.

Tämän vuoden joulunlapsi-keräys on parhaillaan menossa. Mukaan ehtii vielä hyvin.
Jeesus muistuttaa lasten tärkeydestä viime sunnuntain evankeliumitekstissä: - Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa minut.

Ottaminen onkin tänä  jouluna antamista!



Kuten logosta huomaat, Joulunlapsi-pakettien antaminen kuuluu maailmanlaajuiseen kristilliseen Samarialaisen kukkaro-nimiseen keräykseen. Aika kiva nimi!



torstai 3. lokakuuta 2013

Syyria vanhoissa kirjoituksissa


Eräs Kotimaan bloggisti kirjoitti, että hän kirjoittaa kaikista muista aiheista, mutta Israelista hän ei kirjoita mitään. Hän lupasi kirjoittaa lesboista ja homoista sekä vanhoillislestadiolaisista, mutta Israelin hän oli päättänyt jättää täysin rauhaan. Siitä kirjoittaminen oli hänen mielestään kuin muurahaispesän sohaisemista, eikä hänen mielestään Lähi-Idän tilanteesta voinut saada mitään tolkkua.
Itsekin olen ajatellut vähän samalla tavalla, että en kirjoittaisi mitään Lähi-Idän politiikasta, mutta nyt aion pyörtää hieman ajatuksiani.
Salome kirjoitti viime kerralla Shalom-lehden pohjalta Syyriasta. Hän nosti esiin huikean näkymän, jossa Syyria ja Egypti olisivat Israelin liittolaisia, ja kyseli minkälainen olisi tapahtumaketju, että tällainen asetelma voisi syntyä. 

Muinaisen Syyrian alue on ollut asuttu tuhansia vuosia. Sen historia ylettyy tunnetun historian alkulähteille asti. Syyriasta on tehty monia arkeologisia löytöjä (Eblan savitaulut), jotka omalta osaltaan osoittavat kirjoitusten todenperäisyyden. Syyria pääkaupunki on yksi vanhoista kaupungeista, jota ei ole koskaan täysin tuhottu. Kuitenkin Jesaja 17: 1-2 ennustaa sellaista. "Näin käy: Damaskos ei enää ole kaupunki, siitä on tullut rauniokasa. Kaupungit, joita se hallitsi, jäävät hylätyiksi, ne jäävät karjalaumoille, jotka makailevat siellä kenenkään häiritsemättä." Tuho tulee olemaan niin valtava, etteivät ihmiset enää sinne mene. Tämä tuo mieleen ydinaseet tai kemialliset aseet, jotka aiheuttavat pysyvän tuhon.
Myös "itkevä profeetta" Jeremia ennustaa samasta Damaskoksen tuhosta (49: 23-27). Kopioin siitä osan: "Damaskoksen rohkeus murtuu, sen joukot kääntyvät pakoon, kansa on kauhun vallassa. Tuska kouristaa sitä kuin synnyttäjää. Voi, kuinka hylätty onkaan tuo ylistetty kaupunki, riemun kaupunki!"  
Jeremian sanoista tulevat mieleen Syyriasta lähteneet valtavat pakolaismäärät, joita on riittänyt Suomeenkin asti.
Damaskoksen kohtalo näyttää olevan tärkeä käänne historiassa, sillä myös profeetta Aamos puhuu siitä (1: 3-5) Hänen puheestaan voimme saada selville syyn ja seuraukset kaupungin tuholla. "Näin sanoo Herra: - Koska Damaskos on tehnyt rikoksen rikoksen jälkeen, en päätöstäni peruuta. Sen sotaväki on murskannut Gileadin niin kuin rautainen puimareki.
Väkivalta ja kansanmurha on ollut niin järkyttävän suurta, että Jumala itse puuttuu asioihin. 
Onko sitten Israel näissä kuvioissa toimijana? Keväällä Israelin koneet kävivät jo Syyrian puolella etsimässä kemiallisia aseita ja pommittamassa Hizbollahille Libanoniin  päätyviä asekuljetuksia. Syyrialla  on 100 000 rakettia, joiden erimittaiset kantavuusalueet ulottuvat eri puolelle Israelia. Hizbollahilla raketteja on valmiina 40 000. Jos israelilaiset hyökkäävät Damaskokseen, on alueella suursodan vaara.
Miten sitten Jesajan sanat sijoittuvat ajallisesti näihin kuvioihin? (19: 23-25)
"Sinä päivänä avautuu valtatie Egyptistä Assyriaan, ja assyrialaiset tulevat käymään Egyptissä ja egyptiläiset Assyriassa ja egyptiläiset ja assyrialaiset palvelevat yhdessä Herraa. Sinä päivänä Israel kohoaa kolmanneksi Egyptin ja Assyrian rinnalle ja on siunauksena keskellä kaikkea maata. Herra Sebaot siunaa kaikkia sanoen: "Siunattu olkoon kansani Egypti, siunattu kätteni luomus Assyria, siunattu minun oma kansani Israel." 
Näyttää siltä, että niin Egyptistä kuin Syyriastakin tulee Israelin liittolainen, jolloin syntyy Suur-Israel, joka ulottuu Egyptistä Eufratiin asti.
Päivän politiikka voi näyttää tällä hetkellä toisenlaiselta, mutta näin tulisi tapahtumaan vanhojen kirjoitusten mukaan.