keskiviikko 30. elokuuta 2017

Lepoa ja rauhaa


Vanha tarina kertoo linnusta, joka makasi maassa selällään jalat taivasta kohden.
Toinen lintu saapui paikalle ja kysyi kummastuneena: - Miksi ihmeessä makaat tuolla tavalla? Miksi pidät jalkojasi noin?
Lintu vastasi: -  Minä kannattelen taivasta jaloillani. Jos lopettaisin sen, taivas putoaisi alas.
Tuskin selällään pötköttelevä lintu oli tämän sanonut, niin lähellä olevasta vaahterasta putosi lehti ja putosi kahahtaen maahan. Silloin lintu pelästyi niin kovasti, että se ponnahti pystyyn ja lehahti päätä pahkaa tiehensä. Mutta taivas pysyi kuin pysyikin paikallaan!

Monet meistä vanhemmista ovat tällaisia taivaan kannattelijoita kuin tarinan lintu. Nuorempi sukupolvi tuntuu osaavan ottaa asiat paljon rennommin. Itsestä tuntuu, että näkee vaaroja ja uhkia kaikkialla. Mielikuvitus, joka on hyvä lahja, onnistuu harmillisesti loihtimaan vaaratilanteita milloin mistäkin.
Nuorempi tyttäreni kysyikin, milloin minusta on tullut niin kova huolehtimaan, hän ei muistanut sellaista lapsuudestaan. Nyt pitelin matkalla lapsenlasta paidanhelmasta kun hän kurkisteli katukissoja neljännen kerroksen parvekkeelta,  pelkäsin lapsen katoamista hämärässä puistossa pensaiden kätköihin, tai ehdin jo miettiä tulevan syksyn koulumatkankin vaarallisia paikkoja.

Olisi varmaan tarpeellista lopettaa tuollainen pelkääminen - taivaan kannatteleminen omilla huterilla jaloilla - ja jättää taivaan Isän huoleksi ja huolehdittavaksi rakkaittemme asiat. Hänhän taivaan on luonutkin!
Onhan se melkoista tärkeilemistäkin, että luulee olevansa kaikista läheisistään ja heille tapahtuvista asioita vastuussa.
Kun oikein kauhistuttaa, niin rukous on se keino, jonka kautta voimme siirtää omat pelkomme Isämme suurempiin käsiin. Turvallisempaa paikkaa ei olekaan, minne voimme jättää pienet ja isommat ihmisemme.

Kuvat Nizzan rantaboulevardilta, missä vuosi sitten tapahtui hirveitä.
Eletään kuitenkin luottaen Jumalan varjelukseen.


Jumalan kämmenellä ei pelkää lintunen,
Jumalan kämmenellä ei pelkää ihminen.
Kaikille tilaa riittää,
kaikille paikkoja on.
Jumalan kämmenellä ei kukaan ole turvaton.

Virsi 499 
Pirkko Halonen  



sunnuntai 27. elokuuta 2017

Onnenpipanoita

Et varmaan ihan heti arvaa mitä pipanoita ovat nuo möykyt oheisessa kuvassani. Ne liittyivät saaristomme suuriin, kesähäihin, joihin tyttäreni oli kutsuttu kaasoksi ja joutui tässä asemassaan myös dekoreeraamaan kaikkea muutakin kuin morsianta.
Häät vietettiin perheen omalla saaristotilalla. Morsian tuotiin laituriin paikallisella vanhalla kalastaja-aluksella. Sulhanen odotti häntä laiturilla ja alttari ja musiikkilaitteet oli pystytetty rantakalliolle.
Onneksi sää suosi!!!
Nuo pipanat kuvassa - ovat hääpöydän koristeita - rannalta kerättyjä kiviä. Kun niitä katsoo tarkkaan huomaa, että niitä on asetettu aina kaksi samankaltaista vieretysten. Tästä lajittelupöydältä ne matkasivat pöytiin, nimilappujen ja viinilasien viereen - aina kaksi samanlaista vierekkäin - pariskunnille.
Kova työ oli ollut etsiä ne, mutta olivatpahan kauniit, eivätkä  maksaneet mitään.

Näistä hääparin kunniaksi kerätyistä kauniista luonnonkivistä tuli mieleeni eräs kirja, jonka ystävättäreni toi minulle juuri äsken katsottavaksi. Se on yli 500-sivuinen pokkari, nimeltään
"12.000 syytä olla onnellinen".
Tätä kirjaa ei varsinaisesti voi lukea, vain selailla. Se on kokoelma erään amerikkalaisen naisen kokemuksista - kaikista niistä asioista, joista hän on elämässään saanut sydämeensä onnentunteen. Gummerus on julkaissut tämän Barbara Ann Kipferin teoksen vuonna 1992. Se onko. kirjailijan
20-vuotisen työn tulos.
Suloisinta oli saada tietää, että ensimmäiset onnenaiheensa hän oli kirjannut muistiin jo 12-vuotiaana koulutyttösenä - pieneen kierrelehtiöön. Sittemmin vihot muuttuivat suuriksi ja lopuksi hänellä oli käytössään mikrotietokone.
Tämän kirjan aiheeseen - onnellisuuteen - sisältyy mielestäni suuri salaisuus. Kaikkea kun elämässä voi katsoa joko positiiviselta laidaltaan tai sitten roikkua kaiken aikaa pelottavan, negatiivisen pilven alla. Usein, jonkun mustan pilven lipuessa elämämme raskaan jakson yltä ja valo jälleen lisääntyy, joudumme toteamaan, että kaikella sillä mikä tapahtui, oli oma tarkoituksensa. Emme 'hämärinä hetkinämme' vain sitä vielä nähneet.
Vasta varjot tuovat valon ja muodon ilmi. Sen kaikki taiteilijat hyvin tietävät.
Tämä kirja toi mieleeni kuitenkin ikivanhan aforismin:

" Tärkeintä ei ole se miten on, vaan miten otan sen. Toinen kulkee kiittäen, toinen kiroten."




s





torstai 24. elokuuta 2017

Vaikeita kysymyksiä


Pikkupoika käveli mumminsa kanssa kirkon ohi ja tarkasteli rakennusta kiinnostuneena.
- Mikäs vipunen se tuolla talon katolla on? hän kysyi.

Joskus tuntuu, että kysymykset tulevat varsin hankalaan aikaan, jolloin ei jaksaisi ruveta pitkiin selityksiin. Joskus taas päästä ei tunnu löytyvän kovinkaan viisaita vastauksia.

Suupieltäni on vetänyt hiukan hymyyn Paavalin sanat Titukselle 4:2, missä hän kehottaa Titusta astumaan esiin sopivaan ja sopimattomaan aikaan.
Kerran kiidimme ystäväni kanssa autolla pitkin ruuhkaista Mannerheimintietä, kun ystäväni kysyi mitenkään valmistelematta: - Kerro nyt, mitä usko sinulle merkitsee?

Nuorten kysymykset voivat olla varsin vaikeita ja ehdottomia: - Miten Jumala voi olla hyvä, kun maailmassa on niin paljon kärsimystä. En voi uskoa Jumalaan, joka antaa pienten lasten kärsiä. Ajattele vaikka Syyrian sotaa.

Ja viime päivät ovat herättäneet aivan uusia pelottavia kysymyksiä: - Miten Suomessa voi tapahtua niin pelottavia asioita kuin Turussa? Miksei kukaan voi tehdä mitään?


Tänä kesänä on pohdiskeltu kysymystä että olemme vain heijastumia, joita ohjataan jostain kauempaa niin, että olisimme vain jonkun suuremman älyn simulaattorissa.
Tähtitieteestä kiinnostuneen tytön vakavat silmät haastoivat pysähtymään ja vastaamaan kesken sipulinpilkkomisen, perunankuorinnan tai taikinanalustamisen.

Rauhallinen ja Paavalin tarkoittama "sopiva aika" oli sentään saunan lauteilla, kun tyttärenpoika kysyi minulta: - Mitä se Jeesus siellä taivaassa hommailee?

Ni-in, miten rakas lukijamme olisi vastannut näihin kysymyksiin?

Opettajan työssä oli hienoa, että uskontotunnit olivat oikein sopivia kaikenlaiseen pohdiskeluun. Kerran joku lapsista herätti ajatuksen siitä, että jos joku kuolee vauvana, niin täytyykö hänen olla koko ikuisuus vauvana, ja jos joku kuolee oikein vanhana, niin täytyykö hänen olla taivaassakin kumara ja ryppyinen.

Jotta kysymyksiä pulpahtelisi, taustalla pitää olla ensin luottamus, että uskaltautuu kysymään. Monilta lapsilta puuttuu jopa kokemus siitä, että joku haluaa kuunnella häntä aktiivisesti.
Jo 1980-luvulla sosiologi ja antropologi Margaret Mead totesi, että länsimaisen yhteiskunnan vamma on siinä, että lapsilla ja nuorilla on liian vähän eri ikäisiä ihmissuhteita. Kaikissa kulttuureissa aina oppiminen ja kypsyminen on tapahtunut sukupolvien vuorovaikutuksessa.
Lapset tarvitsevat sitä, että he saavat olla aikuisten kanssa, seurata heidän tekemisiään ja kuunnella keskusteluja. "Sukupolvi, joka tuntee vain itsensä jää ikuisesti keskenkasvuiseksi", Margaret Mead sanoo.

Pysähdytään ja annetaan aikaa lapsille, nuorille ja ystäville, sillä sitä kaikki eniten toivovat.
Vaikka sitten keskustelut menisivätkin välillä vaikeiksi, oltaisiin hieman hukassa, eikä polkua tuskin näkyvissä.
Tärkeintä on kuitenkin yhteys ja puhuminen.
"Minä en tiedä", on vaikeisiin kysymyksiin kuitenkin aina hyvä ja rehellinen vastaus.



maanantai 21. elokuuta 2017

Aurinkolaulu.

Turun puukotusten jälkeen:

AURINKOLAULU
Franciscus Assisilainen

Vapahtaja,
tee minusta rauhasi välikappale,
niin että sinne, missä on vihaa -
toisin rakkauden,
missä loukkausta -
toisin anteeksipyynnön,
missä epäsopua -
toisin yksimielisyyden,
missä erehdystä -
toisin totuuden,
missä epäilystä -
toisin uskon,
missä epätoivoa -
nostaisin luottamuksen,
missä pimeyttä -
toisin sinun valosi,
missä surua -
virittäisin ilon ja lohdutuksen.
Niin että -
oi Mestari -
en yrittäisi niin paljon etsiä lohdutusta -
kuin lohduttaa muita,
hakea ymmärtämystä -
kuin ymmärtää toisia,
pyytää rakkautta -
kuin rakastaa muita.
Sillä antaessaan saa,
kadottaessaan löytää,
unohtaessaan saa anteeksi,
ja kuollessaan nousee
iankaikkiseen elämään.

Kuva: Oronmyllyn lähdejärveltä.

perjantai 18. elokuuta 2017

Säröillä


Näin koulujen alkaessa mieleeni muotoutui seuraava tarina.

Eräs opettaja oli joutunut elämässään vaiheeseen, että työ tuntui rutiinilta ja mielenkiinnottomalta.  Oppilaatkin olivat ainoastaan rasittavia. Hän joutui niin ahtaalle, että rupesi pyytämään Jumalalta näkökykyä, että voisi nähdä lasten sisimpään. Ja mitä hän näkikään?

Hän näki lapsen, joka pelkäsi alkavaa kouluvuotta, ettei hän selviäisi tehtävistä. Edessä olevat kokeet pelottivat häntä kovasti.
Eräs tyttö oli ollut jo edellisenä vuonna usein yksin. Tänä syksynä kukaan ei halunnut tulla koulubussissa hänen viereensä, vaan tyttö selasi puhelintaan bussissa pää painuksissa.
Yhdellä pojalla taas oli menossa isäviikko, eikä hän voinut illalla pelata kavereittensa kanssa, kun matka isän luokse täytyi kulkea bussilla.
Ja pienellä laihalla pojalla oli iso pelko siitä, olisivatko kiusaajat tänäkin vuonna Siwan kulmalla kiristämässä häneltä rahaa karkkeihin. Mitä hän silloin tekisi?

Kun opettaja katseli luokkaansa, näytti siltä, että jokaisen oppilaan päällä leijui jonkinlainen murheenpilvi tai vähintään huolenhattara. Hartioilla näkyi painoja, pienissä sydämissä oli jo haavoja. Vaikka kasvot hymyilivätkin, saattoi silmistä heijastua pidätettyjä kyyneleitä, ja mikä järkyttävintä - jopa vihaa hylkäämisistä ja petetyistä lupauksista!

Opettaja oli järkyttynyt. Jumala oli lahjoittanut hänelle silmät, joilla hän näki ihmiset samalla tavalla kuin taivaallinen Isä itse. Hän näki sairauden, pelon, hän näki nälän, kun jääkaapissa ei ollut muuta kuin valo, hän näki häpeän, kun seisoo yksin seinän vieressä ja tulee syrjityksi.

Kun hän palasi kotiinsa työpäivän jälkeen, hän ei tuntenut olevansa enää sama ihminen kuin aamulla töihin lähtiessään. Niinpä hän rukoili Jumalaa, että saisi voimaa ja viisautta kohdata oppilaitaan päivittäin aivan uudella tavalla.


Pienille ja isoille kuuluu kuitenkin rohkaisu:
Murtunutta ruokoa hän ei muserra, lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta. Jes. 42:3


Siskoni L:n ekaluokalla piirtämä luokkakuva vuodelta 1960.

tiistai 15. elokuuta 2017

Lintujen ystävä

Minun takapihallani asuu lintujen ystävä. Mieheni (kuvassa).
Hän on kesyttänyt talitinttipariskunnan opettamalla ne hakemaan pähkinöitä hänen kämmeneltään. Hänen lintujensa nimet ovat Lounais-Liisa ja Kaakkois-Kalle - johtuen siitä, että napattuaan pähkinän ne lähtevät lentoon aina juuri siihen ilmansuuntaan.

Uskon, että meistä jokainen muistaa historiasta sen aidon ja alkuperäisen lintujen ystävän: Franciscus Assisilaisen,  "Jumalan pienen köyhän" (1181-1226).
Hänen elämäntarinansa ei ollut miltään osin tavanomainen.
Hän syntyi varakkaan italialaisen kangaskauppiaan pojaksi ja
25-vuotiaaksi saakka hän sitä olikin, mutta sitten hän sai Jumalalta käskyn lähteä sotaan.
Äidin rukoukset poikansa tulevaisuuden puolesta olivat kuitenkin olleet ne, että hänestä tulisi hyväsydäminen ja auttaisi köyhiä. Sota antoikin sen verran kovan potkun tälle rikkaalle nuorukaiselle, että hän muutti elämänsä suunnan täysin. Hän teki matkan Roomaan, näki siellä leprapotilaita, joita alkoi hoitaa ja samalla hän käytti isänsä varoja ison kirkon korjaamiseen, mistä isä tietysti raivostui.
Mutta Franciscuksen oma ohjeistus elämälleen oli tässä vaiheessa jo se, mitä Matteus kertoo evankeliumissaan Jeesuksen sanoneen rikkaalle nuorukaiselle.  Matt:19:21 " Jos tahdot olla täydellinen niin mene ja myy mitä sinulla on, ja anna köyhille, niin sinulla on oleva aarre taivaassa, ja tule ja seuraa minua."
Muistamme, että Jeesuksen edessä seissyt rikas nuorukainen kääntyi ja lähti surullisena pois. Mutta Franciscus ei tehnyt niin. Hän kietoi kaapunsa vyötärölle nahkavyön sijaan karhean köyden ja lähti toteuttamaan sitä, minkä koki oikeaksi ja otolliseksi Herramme silmissä.

Me tunnemme tänään tämän Assisilaisen - luonnon, eläinten ja hyljeksittyjen suojeluspyhimyksenä, - mutta hänen tapansa olla ja elää olisi hyvinkin tervetullut myös nyt - tälle roskakasojen ja kertakäyttöelämäntyylin kukkuroimalle planeetallemme.
Kun Franciscus aikanaan kyllästyi saarnaamaan pahvikorvaisille ihmisille kerrotaan, että hän alkoi saarnata linnuille. Hän on sanonut näinkin: "Niin kauan kuin maailmassa on lapsia, kukkia ja lintuja, niin kauan on toivoa," (Niinpä?)
Minä olen yrittänyt ottaa koppia hänen seuraavasta opetuksestaan:
" Missä on  lepoa ja mietiskelyä, siellä ei ole huolta eikä harhailua."



lauantai 12. elokuuta 2017

Merkillinen löytö


Näin sadekesänä voi kaikessa rauhassa innostua siivoamaan vinttiä. Mieheni on siitä hyvillään, hän toivoo, että voisin luopua vanhoista vaatteistani ja kiikuttaa ne keräykseen. Hän ei ymmärrä, että joku voi todella TYKÄTÄ vaatteistaan.

Olin siis matalalla vintillä ja järjestelin vaatteitani poisheitettäviin. Osa räystäänalaisesta tilasta on jätetty puruvintiksi, johon on jätetty tuohituokkosia, kiuluja yms. vanhaa tavaraa, jota ei ole hävitetty, mutta niille ei ole perustettu museoakaan.

Siinä liikuskellessani kumartuneena huomasin ruskehtavan paperinkulman pilkistävän purun seasta. Nyppäisin sen sormiini sen kummemmin ajattelematta. Mitä löysinkään? Se oli isoäitini kirje keväältä 1915 - saman vuoden kesäkuussa äitini syntyi! Kirje oli merkittävä löytö, koska en ole koskaan nähnyt isoäitiäni. Isoäitini asui silloin Tampereella, hän ja pappani olivat talonomistajia ja pitivät vuokralaisia, pappani toimi myös poliisina, ennen kuin he muuttivat tänne maalle isoäitini kotitilalle.

Mitä isoäitini sitten kirjoitti? Esikoispoikansa kuudennen hampaan puhkeamisesta,  20 pennin maitotingistä Maitopisaraan, laivamatkasta lapsuudenkotiin. Kirjeen alareunassa näkyi vielä pappani omakätinen tervehdys, mikä myös tuntui minusta arvokkaalta.

Aloin kaivella purua lisää, paljastuisiko vielä muuta? Kirjeitä löytyikin useita, mutta mielenkiintoisinta oli löytää isoäitini seurapuhe, jonka hän oli pitänyt nuorena tässä talossa 1905. Silloin paikkakunnalla oli herätystä, ja isoäitini oli siinä aktiivisesti mukana.

Kun luin isoäitini puhetta, ajattelin, että on hienoa saada olla siunauksen perillinen.
Löytö oli myös rohkaisu minulle, kun olen kahden viikon kuluttua kertomassa  Hengellisillä syventymispäivillä isovanhemmista rohkaisijoina. Puheen löytyminen oli kuin isoäitini tervehdys: - Katsohan, minäkin olen aikoinani tehnyt samanlaista työtä!

Jumala on kiinnostunut suvuista. Raamatussa on paljon sukutauluja. Aikakirja on täynnä sukuluetteloita, joissa aina uusi henkilö alkaa siunauksen jakson. esim. Leevi (Aikak. 5: 27 -) , Isaskar (7: 1-5).


Ja Paavalin sanat Filipin vanginvartijalle : - Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä ja perhekuntasi pelastutte.

Perheen ja suvun johdattamiseksi siunauksen lähteille on pari tärkeää matkasauvaa. Jos ei koskaan kuule Jumalasta, on mahdotonta oppia häntä tuntemaan.
Raamattu kehottaa opettamaan Jumalan sanaa. 5. Moos. 11: 19 Opettakaa ne lapsillenne ja puhukaa niistä, olittepa kotona, matkalla, makuulla ja jalkeilla.
Melko vaativa kehotus, mutta kunpa rohkenisimme avata suumme edes silloin tällöin!


Läheisen puolesta rukoileminen kutsuu tätä siunauksen tielle. Melkein aina, kun joku on löytänyt Jumalan rakkauden, niin takana on ollut jonkun rukous.
Vaikka välillä tuntuukin, että vastauksia ei kuulu, niin lannistua ei kannata. Koskaan ei ole liian myöhäistä, vastaus rukoukseen voi tulla silloin, kun rukoilija itse on jo poissa.

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Camel Boots - mies


1980-luvun parhain mainos oli mielestäni se, jossa mainostettiin kenkiä nimeltä Camel-boots.
Siinä mainoksessa oli jännitystä, eksotiikkaa - rohkeutta tehdä jotakin toisin - rohkeutta rikkoa rajoja.
 aivan omalla, maukkaalla tavallaan. Sanoisinko puhtaalla.

Mutta kuka lie on se, joka näillä kuvani kengillä tänä päivänä astelee? Minkälainen mies? Kenkiä kun on maailmassa joka lähtöön.... (Kuva alla.)

Tiedän hänestä vain sen, että hän teki saman kuin 1960-luvun musikaalissa todettiin:
Seis maailma, tahdon ulos. (Stop the World - I Want to get off)
Hänkin siis hyppäsi pois maailman oravanpyörästä, uraputkesta - ryhtyi rakennusmieheksi, joka tekee neljä päivää viikossa töitä, lepää, kalastaa ja nauttii hiljaisuudessa mökillään kaikki pitkän viikonloppunsa päivät.

Jotenkin oudosti tulee tästä minulle lähetetystä hauskasta kenkäkuvasta mieleeni "huutavan ääni korvessa" - eli Uuden testamentin Johannes Kastaja. Hän jos kuka oli aikanaan radikaali - oman tiensä kulkija. Raamatussakin voi näemmä olla näitä originelleja rohkimuksia.
Johannes Kastaja oli Jesajan ennustama ääni, joka huusi autiomaassa:" Raivatkaa Herralle tie, tasoittakaa Hänelle polut." Jeesus itse nimitti Johannesta "suurimmaksi vaimoista syntyneeksi."

Johanneksen äiti Elisabet oli ilmeisesti Marian äidin sisar, joten oli luontevaa, että Maria kiiruhti tätinsä luokse raskautensa ensi kuukausiksi (ehkä pakoon kyläläisten puheita, häntähän ja Joosefia ei vielä oltu vihitty.)  Koska Elisabetkin oli raskaana ja hän oli harras Jumalan nainen, joka myös odotti  esikoistaan, Johannesta, oli hän oivallinen hengellinen ja henkinen tuki nuorelle Jumalan valitulle, Jeesuksen äidille.
Johannes, Elisabetin ainokainen poika, vetäytyi jo nuorena erämaahan, valmistumaan tehtäväänsä. Yllään hänellä oli kamelinkarvoista tehty kaapu, jota piti koossa nahkavyö. Hän oli kiertävä saarnaaja Jordanin seuduilla, jonka ravintona olivat heinäsirkat ja villimehiläisten hunaja.

- Jos oli Jeesuksen tehtävä täällä maan päällä ollessaan yli ymmärryksen käyvän raskas, niin oli se myös Johanneksella. Molemmat kuolivat syyttöminä marttyyrikuoleman.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Entä tänään?             Kenkiä joka lähtöön. Kaikille kaikkea pitää tänään olla????








sunnuntai 6. elokuuta 2017

Jos kone putoaa



Olen menossa Hengellisille syventymispäiville Helsinkiin Johanneksenkirkolle.
Pidän lauantaina 26.8. klo 11.30-13 seminaarin, jonka aihe on Isovanhemmat rohkaisijoina. 
Osoite on Helsingin Normaalilyseo Ratakatu 6. Tervetuloa mukaan!

Olen viime viikkoina pohtinut rohkaisemista eri näkökulmista. Lasten pelot ovat eri-ikäisinä kovin erilaisia. Pikkuvauvalle äidin lähteminen hetkeksi näköpiiristä on jo huolenaihe. Leikki-ikäisen pelot saattavat nousta mielikuvitusmaailmasta. Koululainen murehtii asioiden oppimista ja kaverijuttuja. Nuori ihminen saattaa pelätä ylioppilaskirjoituksia, pääsykokeista selviämista, suree seurusteluasioita ja pohtii tulevaisuuttaan. Perheeseen, kotiin ja terveydentilaan liittyvät huolet yhdistävät kaikenikäisiä. Kaikki tarvitsevat rohkaisua iästä riippumatta.

Jouduin tässä menneellä viikolla oikein rohkaisemisen peruskurssille.  Olin kahden lapsenlapsen ja heidän äitinsä mukana viikon matkalla, ja Paavalin sanat "Rohkaiskaa toinen toistanne joka päivä" (Hepr. 3:13) olivat kovassa käytössä. Joka päivä tarvittiin milloin mihinkin asiaan rohkaisua.
Tämmöisiä keskusteluja käytiin.

- Minua pelottaa, että lentokone putoaa. Oletko sinä, mummi, pudonnut lentokoneella?
- En ole, eivätkä koneet niin helpolla putoa. Kerran kun lensin Kreikkaan, salama iski lentokoneeseen, ja kone humpsahti, muttei se silloinkaan pudonnut. Sitäpaitsi enkelit kannattelevat meidän konetta siipien alta.
Lapsi roikkui mietteissään hetken käsipuolessani ja potki olematonta kiveä.
- Ai, jaa.

- Minua pelottaa, kun ensin tuli rannassa iso aalto, ja se painoi minut alas. Sitten tuli toinen painava aalto, enkä meinannut päästä ylös. Onneksi äiti ojensi minulle kätensä ja veti minut aallon alta pois. Nyt se aalto on minun päässäni. Onko sinulle, mummi, käynyt niin?
-Mustalla merellä seitsemäs aalto heitti minut kauas merelle takaisin. Silloin minua pelotti, etten pääse vedestä pois.
- Pääsitkö sinä?
- No, pääsinhän minä lopulta. Mutta rukoillaan se iso aalto sinun mielestäsi pois, niin saat hyvät unet.

- Minua pelottaa, kun me mennään sinne mamin luo illalla syömään, ja kaikki puhuu vierasta kieltä, enkä ymmärrä mitään.
- En minäkään kaikkea ymmärrä. Tiedätkö, että seurustelussa on paljon muutakin kuin sanat: kaikki ilmeet ja eleet. Hymyt, halit ja pusut. Mami on äidin "äiti" , ja mamilla on hyvät ajatukset meitä kohtaan.

- Minua pelottaa, että näen pahaa unta. Näin, että astuin ojaan, ja siitä aukeni rotko, johon putosin.
- Huh, se tuntui varmaan tosi pelottavalta. Mutta rukoillaan sinulle taas hyviä yöunia.

Yllättävän paljon huolia pienten päässä pyörikin! Ihmismieli on kuitenkin ollut samanlainen aina. Paavali kehotti tessalonikalaisia (1. Tess. 5:14): Rohkaiskaa arkoja.

Rohkaisijat ovat kuuntelijoita, jotka osaavat ottaa vastaan toisen surun ja ahdistuksen.
Vaikka he eivät sanoisi mitään viisasta, he osaavat kuunnella niin, että ahdistus ja hätä lievittyvät.
Terve järki ja elämänkokemus ovat kuuntelijalle hyvä pohja. Parhaimmat kuuntelijat tietävät kuitenkin, ettei valmiiden neuvojen tyrkyttämisestä ole kovinkaan paljon apua.
Tärkeintä on, että toisella on mahdollisuus puhua huolistaan.

Pelkkä puhuminen auttaa, kun toinen aidosti kuuntelee.

Uskon, että kaikilla on kokemusta siitä, kun on tullut kuulluksi. Olemme saaneet puhua huolistamme ja kokeneet helpotusta. Usein jo toisen keskittyminen ja rohkaiseva ilme tai ele auttaa.


Kuvat erään jerusalemilaisen hotellin eteisaulan seinältä. Hotellin nimi on valitettavasti unohtunut.

torstai 3. elokuuta 2017

Älä pelkää.

Aikuinen tyttäreni kertoi hupaisan tarinan eräältä automatkaltaan miesystävänsä kanssa - illansuussa pienellä mökkitiellä - jolla piti kaiken aikaa olla varuillaan, ettei tule törmäystä hirven tai ketunkaan kanssa. Molemmat istuivat hiljaa, valppaina, ja yht' äkkiä kuski kääntyi vierellä istuvan tyttäreni puoleen ja kysyi: " Tiedätkö mitä gallialaiset pelkäsivät kaikkein eniten?"
Hiljaisuus. Ei tietoa.
Vastaus kuului: " Että taivas putoaa niskaan."
Tämän vuoropuhelun kuultuani ja todettuani sen syvän viisauden, joka tuohon gallialaisten pelkoon on kätketty, alkoi sisimmässäni soida 'Viisikieliseen' taltioitu hengellinen laulu: " Älä pelkää."
Siihen on taidolla kudottu pelon ydin:

2.säk." Tunnen kaiken kaatuvan päälleni, sorrun taakkani alle. Mä jaksa en - uupunut oon.
            Kukaan ei ymmärrä, vapisen, pelkään. Tuntuu, kuin matkani kesken jäis -
                            kuulla saan:

Kerto:  Älä pelkää, Hän vierelläs' seisoo
            ja kannattaa.
            Älä pelkää, ei pimeyden voimat
           sua valtaan saa.
            Älä pelkää, Hänen armonsa 
           lopu ei milloinkaan.
            Älä pelkää, Hän kanssasi kulkee
           ja johdattaa."

Laulujen sanat ovat kyllä melkoinen tunteittemme tulkki. Milloin mikin melodia pälähtää päähämme ja jäämme kyselemään, että mistäs' tämä nyt tähän tuli? Ja kun tarkistaa jostakin koko laulun sanat saa todeta...että niinpä tietysti... tätähän juuri alitajunnassani työstin.

On hyvä, että meillä on tänään tämä Viisikielinen, johon kaikki rakkaimmat ja syvällisimmät hengelliset laulut on koottu.
Kirkkomme vanhoilla herätysliikkeillä oli kullakin oma laulukirjansa, jonka sisältö heijasti liikkeen hengellistä painotusta. Mutta nuorimmalla, sotavuosien jälkeen syntyneellä nk. viidennellä herätysliikkeellä ei omaa laulukirjaa ollut ja tällaista yhdistävää kirjaa kaivattiin.
Suomen Raamattuopiston ja Kansanlähetyksen parissa siitä neuvoteltiin jo 1990-luvulla, mutta työ käynnistyi vasta 2000-luvulla, jolloin kanttori Heini Kataja-Kantola kokosi Raamattuopistolla yli 400:n laulun kokoelman, joka nyt on Viisikielisessä käytössämme (minunkin).
Kiitos siitä..