Mikä HELA ?

 

Tulimme eilen aamulla  kurjassa, kylmänkosteassa tihkusateessa ja vastatuulessa moottoriveneellä saareltamme luotsisataman venepaikkaamme. Oli paritkin perhejuhlat tiedossa viikonloppuna. Oli siis palattava ihmisten ilmoille siistiytymään ja etsimään päälleen kaikkea sitä, mitä juhlissa yleensä kuuluu pitää. Aikamoisia boheemimörköjä me jo olimmekin. Ei sitä itsestään niinkään huomaa, mutta kaveristaan kyllä.
Tiesimme, että kaupat ovat helatorstain vuoksi kiinni. Kesäinen pikkukaupunkimme oli hiljainen ja se tuntui erityisen pyhältä ja juhlalliselta.

Mutta kun lähdimme ajamaan pitkin moottoritietä huomasimme, että iso asfalttimiesryhmä oli täydessä työn touhussa. Täytyy sanoa, että iloitsin heidän puolestaan siitä, että ainakin sää oli sopiva tehdä sellaista hikistä työtä. Eipä ollut enää paahtava helle - mutta oliko muutoin sopiva päivä tehdä tuollaista mahdottoman raskasta työtä kansallisena pyhäpäivänä? Ymmärrän sairaanhoitajat ja poliisit ym. joiden on pakko päivystää pyhinäkin, mutta asfalttimiehet. Eikö heitä koske laki yleisestä vapaapäivästä? Olin luullut että koko kansa innolla odottaa näitä palkallisia vapaapäiviään.

Lukiessani iltasella erästä yleisönosastoa jouduin toteamaan, että ei tämä kirkkopyhä kaikille mieluinen lahja ole. Esimerkiksi työttömille palkalliset vapaapäivät ovat täysin 'palkattomia'. Eivätkä kaikki ollenkaan ymmärtäneet mistä koko päivässä oli edes kyse.'Mikä HELA?' kysyi moni.

Suomessa helatorstaita on vietetty jo 1800-luvulta alkaen. Se oli yksi tärkeimmistä vuoden juhlapäivistä. Silloin oli kylissä tapana kulkea edellisen sunnuntain ja helatorstain välisenä aikana kylän pelloilla rukoilemassa. Kansan uskomuksen mukaan päivä oli niin pyhä, ettei ruohokaan sinä päivänä kasvanut.

Juhlapäivän nimi -'helatorstai'- tulee ruotsinkielisestä sanasta helg, mikä suomennettuna tarkoittaa pyhää.
Miksi päivä siis oli (ja on) niin pyhä? Kirkossa alttarivaatteen värikin on valkoinen ja alttarilla palaa kuusi valkoista kynttilää.
Helatorstaita vietetään 40:n päivän kuluttua pääsiäisestä. Silloin oli Jeesus saanut maanpäällisen tehtävänsä suoritettua ja hänen oli aika palata Isänsä tykö taivaaseen. Ja nyt hänellä on, istuessaan  Isän oikealla puolella, kaikki valta taivaassa ja maan päällä. (Ap.t. 1: 6-14)  Ja meidän, hänen seuraajiensa tehtävä on viedä tätä sanomaa - korotetusta Herrasta - koko maailmaan.

 Eräs helatorstain virsistä on riemullinen virsi 339. Siitä tähän loppuun sen 2. säkeistö:

Hallejuja, vapahtaja, kuoleman on voittanut.
Halleluja nyt on toivo, maailmalle koittanut.
Kunniaansa Jeesus astui, omillensa luvaten:
Aina pysyn lähellänne, teitä siunaan, rohkaisen." 


                       

Paperinukke-elämää

Leikimme nelivuotiaan lapsenlapseni kanssa paperinukeilla.  Miranda ja Candy kävivät shoppailemassa, kyläilemässä, remontoivat kotiaan ja hoitivat puutarhaansa.
Nukkeni näyttivät hyvin somilta, mutta olivat kuitenkin litteitä, yksitasoisia kuvia.
Siinä kolmatta päivää leikkiessäni mieleeni nousi yhtä ja toista vertausta paperinukke-elämästä. Mietin, että Miranda  ja Candy muistuttavat kovin paljon meitä nykyihmisiä, joilla tuntuu olevan paljon kaunista pintaa, mutta sisäinen syvempi elämä näyttää puuttuvan. Ainakin sen piilotetaan toisten näkyvistä.

Suomen Kuvalehdessä (SK 20) oli artikkeli siitä, miten ihmiset ovat sosiaalisessa mediassa yksin. Mediassa on tärkeää pitää yllä iloista ja rentoa ulkokuorta. Silloin sellainen ihminen, jolla ei menekään niin hyvin, tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja epäonnistuneeksi. Sosiaalinen media, jonka piti olla ihmisiä yhdistävä tekijä, muuttuukin erottavaksi ja luo ahdistusta. Se voi pahimmillaan jopa aiheuttaa vetäytymistä, syrjäyttää.

Olen seurannut viime viikkoina pitkästä aikaa myös suosittua Me Naiset-lehteä. Lapsuuden perheeseeni lehti tuli teinivuosinani, ja sen ilmestyminen kerran viikossa oli hauska päivä. Kokoonnuimme kaikki perheen naiset, äiti ja me kolme siskosta, kuuntelemaan lehden jatkokertomusta, jonka ääneen lukeminen oli mielipuuhaani.
Nyt tilasin taas lehden jatkiksen takia ( tyttäreni kynästä syntynyt), mutta olen samalla lehteä selatessani hämmästynyt lehden yleisen linjan muutosta. Näyttää siltä, kuin lehti olisi pelkkä muoti- ja trendikatalogi. Siinä on tarkkaan esitelty tuotteita, niiden hinnat ja ostopaikat. Kauniit "paperinuket" esittelevät lehden sivuilla elämäänsä, joka näyttää sileältä posliinikuorelta.

Jos elämän mittapuina ovat sosiaalisen median viestit ja lehtien tarjoama kiillotettu elämänmalli, ei ole ihme, että ihminen muuttuu tässä vertailussa onnettomaksi ja tyytymättömäksi. Aina jollakin on paremmin, ja jollakulla enemmän.
Onneksi Raamattu tarjoaa meille kuitenkin toisenlaisen elämänmallin. Jeesus lupaa: - Minä olen tullut, että teillä olisi elämä ja yltäkylläisyys.
Hänen tarjoamansa malli  tuo elämään myös syvyyttä, kääntää katseen pelkästä yksitasoisesta pinnasta miettimään, mitä todella olemme, ja mitä ehkä voisimme tehdä myös toisten ihmisten hyväksi.
Onneksi meillä on Jeesus, joka antaa tällaisen perspektiivin!

Bereshit - "alussa".

 Huomenna on Euroopalla taas aika valita uusi miehistö alukseensa. Uusi 'resit' - alku - uusi mahdollisuus. Onnea uudelle purhjehdukselle, Eurooppa. Aika ei ole helppo, mutta rukoilkaamme sille myötätuulta.

Entä meidän kahden bloggarin 'alku'. Olemme Magdaleenan kanssa tutustuneet toisiimme vasta muutama vuosi sitten eräällä heprean kielen kurssilla - Oronmyllyllä. Sen alun, ja erityisesti sen tutustumisen innoittamana olemme opiskelleen yhdessä ko. kieltä muutamilla muillakin kursseilla, esimerkiksi erittäin osaavan kielenopettajan Hannele Tainion johdolla - aina siihen saakka, kun opettajamme muutti Jerusalemiin monenmoiseen kielenkääntäjän tehtävään.
Hänen lähtönsä jälkeen jäi opintomme pakkokatkolle. Mutta sitten keksi Magdaleena, että Israelista voi tilata kieliopinnot suoraan omaan kotiinsa. Kyseessä oli sanomalehti nimeltä Bereshit. Lehti ilmeistyi englanti-heprea-kielisenä. Siinä olleet artikkelit olivat sopivan pituisia, mielenkiintoisia ja ajankohtaisia. Kun lehti ilmestyi kahden viikon välein, oli sen toimitus varmaan laskenut, että siinä ajassa opiskelija on varmaan jo ehtinyt kahlata omalle oppimisen tasolle tarkoitetut uutiset läpi.
Ääntämistä pystyi opiskelemaan mukana tulleen cd:n avulla. Oikein hyvä tapa opiskella kieltä!

Olin lehden myötä oppinut mitä sen nimi 'Bereshit' tarkoitti. 'Be' on sanan alussa oleva prepositio ja tarkoittaa -ssa-päätettä ja  vartalo 'reshit' tarkoittaa suomeksi sanaa 'alku'. Me lehteä lukevat ulkomaalaiset olimme siis heprean kieliopintojemme alussa.
Mutta hämmästykseni oli suuri kun tajusin kyseisen sanan esiintyvän myös Raamatussa, eikä suinkaan vähäisimmällä paikalla. Olen ottanut kesäkirjakseni mökille Jukka Norvannon uusimman kirjan 'Genesis'. Aivan sen ensimmäisessä luvussa Norvanto ottaa käsittelyynsä sanan 'bereshit', ja sellaisessa yhteydessä, että olin aivan ymmälläni. En tiennyt, että bereshit tarkoittaa alussa-sanan lisäksi myös sanaa 'esikoinen'. Loogista. Esikoinenhan syntyy perheeseen alussa.

Tiedämme, että tämä sana bereshit - 'alussa' - on koko Raamattumme appoensimmäinen sana. Siis: Vanhan testamentin ensimmäinen lause. "Alussa Jumala loi"... voidaan suomentaa myös näin: " Esikoisessaan ( tai esikoisensa kanssa) Jumala loi taivaan ja maan. " Raamatun ensimmäinen sana siis paljastaa koko kirjan tärkeimmän henkilön - Jumalan esikoisen, Jeesuksen.
Juutalaiset rabbit, jotka hallitsevat kielen, ovat aina tienneet, että Vanhan testamentin ensimmäinen sana viittaa tulevaan Messiaaseen.
Tämän kun tajusi tällainen tavallinen talliainen, aloin katsella koko kirjaa aivan uudesta vinkkelistä. Olihan juhlallista ottaa vastaan heti jo Ison kirjan ensimmäisessä sanassa Jeesus..... luojana, esikoisena, alkuna, kaiken ylläpitäjänä sekä syntiemme sovittajana.

Näin kauneimman kesän 'bereshit' = alussa,  haluan kirjoittaa tähän erään upean kohdan
Sananlaskujen kirjasta SNL 8: 27-31 Sen kertojana on Jeesus.

" Olin läsnä kun hän pani taivaat paikoilleen ja asetti maanpiirin syvyyksien ylle,
kun hän korkeuksissa teki taivaan pilvet ja sai syvyyden lähteet kumpuamaan,
kun hän pani merelle rajat, loi rannat patoamaan sen vedet,
ja kun hän lujitti maan perustukset.
Jo silloin, minä esikoinen, olin hänen vierellään, hänen ilonaan päivät pitkät,
kaiken aikaa leikkimässä hänen edessään.
Maan kiekko oli leikkikalunani, ilonani olivat ihmislapset."

Tätä lukiessani koin surua ja häpeää siitä ettei maailma silloin, eikä vielä nytkään, tunne tekijäänsä.
 Jesajan kirjassa Jumala puhuttelee meitä luotujaan seuraavasti:
Jes 1: 2-3

" Kuuntale taivas, kuuntele maa! Herra puhuu:  -
Minä kasvatin lapsia , saatoin heidät täyteen mittaan, 
mutta uhmaten he ovat nousseet minua vastaan. Härkä tuntee omistajansa ja aasi isäntänsä seimen, mutta Israel ei tunne, minun kansani ei tajua." 

Vaikka maailmankaikkeuden Tekijä tuli tänne alas maan päälle, luoksemme, emme olleet, emmekä ole, hänestä kiinnostuneita. Olemmeko sokeita vai itseriittoisia - vai kumpaakin?
Voi meitä!

Kuvat kirjasta Kaunis Suomi.

Lepoa ja rytinää

Otsikko lupaa blogin päivityksessä lepoa ja rytinää. Liitän tähän alkuun vielä muutaman kuvan toukokuun alkupäivien Madridin matkalta, jolla saimme mieheni kanssa kokea monenlaista kauneutta ja lepoa. Eräs lepäämisen paikka suurkaupungin sydämessä oli Retiron laaja puistoalue, jonka suurten puiden alle pysähdyimme lepäilemään: kävimme pitkäksemme lämpimälle ruohikolle, asetimme reput tyynyiksi niskan alle ja katselimme sinistä taivasta puiden lehvistön lomasta.

Matkaan liittyi myöskin rytinää, kun metrossa aivan nokkamme edestä mieheni lompakko varastettiin. Siitä seurasi sitten kaikenlaista vaikeutta esim. käynti espanjalaisella poliisiasemalla, jossa poliisipäällikkö ei osannut englantia, ja minäkin vain kankeasti espanjaa, mutta saatiinhan paperit tehtyä - eri asia oliko niistä sitten mitään hyötyä.

Kotimaassa rytinä jatkui, kun pitkän kuivan kevään jälkeen meillä tehtiin kattoremonttia ja juuri silloin oli luvattu vuosisadan sateita. Omia ja ystävien rukouksia sinkoili vauhdilla ylöspäin, ettei tulisi täyttä katastrofia - eikä tullut - välillä juuri kotikylämme kohdalla oli kuiva hetki ja lähes puolikirkas taivas. 

Rytinää tuli lisää kun lapsenlapsi, joka oli tulossa hoitoon, murti jalkansa, se kipsattiin reidestä varpaisiin asti.  Lisää kiemuroita hoitoasiaan saatiin, kun sama lapsi ja hänen pikkuveljensä alkoivat kiemurrella myös vatsataudin ja kuumeen kynsissä.

Nämä kuitenkin ovat pieniä kuvioita siihen verrattuna, mitä tällä hetkellä maailmalla tapahtuu.

Israel on viettänyt kuun alussa vuosittaista sodan- ja terroritekojen seurauksena kuolleiden muistelupäivää. On laskettu että vuodesta 1960 lähtien yli 23 000 israelilaista on saanut surmansa erilaisen väkivallan seurauksena. Voi vain arvella, kuinka monta omaista ja läheistä suru on näiden kautta koskettanut.

Alkukuun maailmalta tulleista uutisista minua on erityisesti järkyttänyt sudanilaisen kahdeksatta kuukautta raskaana olevan naisen teloitustuomio. Ja mikä on syynä tähän hirvittävään tuomioon? Nuori nainen on kristitty, eikä hän suostu hylkäämään uskoaan, vaan kärsii mieluummin marttyyrikuoleman. Tämä siis tapahtuu parhaillaan elettävänä vuonna 2014!

Näiden maailmalta kantautuvien isojen asioiden rinnalla henkilökohtaiset rytinät tuntuvat sellaisilta, joista kuitenkin selviää, ja joihin löytyy ajallaan ratkaisu. Israelin muistopäivän ja sudanilaisen äidin edessä tunnen itseni kovin pieneksi ja hämmentyneeksi. 

Kuitenkin kun nyt tätä kirjoittelen, mielessäni alkaa yhä uudelleen pyöriä vanha negrospirituaali (Koko maailma kädessään)

He has the whole world in his hand,

he has the whole world in his hand,

he has the whole world in his hand,

the whole world in his hand! 

   

Velmu Venäjän tulli. Osa 2.

Terveiset 'pakkaamolta' eli humanitääriseltä kirpputoriltamme. Taas on parin viikon päästä, toukokuun viimeisellä viikolla uusi matka edessämme. Silloin matkustamme kuitenkin vain Viipuriin, jonne meitä tullaan vastaan pestorin ystävän autolla.

 Viereisessä kuvassa olevassa rumannäköisessä kasassa on kahden matkalaisen lasti, noin 100 kiloa siististi pakattua kesätavaraa, myytäväksi Inkerin kirkon kirpputorilla.


Nämä pussit täytyy vielä survoa Ikean kasseihin, etteivät näytä roskapusseilta, mikä olisi naapurimaatamme kohtaan loukkaavaa.Ymmärrän sen kyllä.

Tässä postauksessani aion kuitenkin vielä kertoa huhtikuun alun matkastamme.

250 kiloa vaatetta Ikeakasseissa lähestyimme siis jälleen sydän jyskyttäen Venäjän arvaamatonta tullia. Mitenkähän meidän tällä kertaa kävisi? Tapaisimmeko saman pippurisen tullimiehen kuin viimeksi?

Ennen lähtöämme olimme pitkään pohtineet miten selvitä samankaltaisesta kysymyksestä kuin helmikuussa, joka kuului: "Ovatko nämä tavarat teidän omianne?" Eiväthän ne olleet, joten siihen ongelmaan oli keksittävä jokin hyvä ratkaisu. Siispä teimme näin.
Pakkasimme kullekin matkaajalle viisi säkkiä (yhteensä noin 50 kiloa) ja jokaisen kassin kahvaan ripustimme omistuskirjoituksin varustetun lahjakortin, esim: " Nikolai Markoville...Tauno Teräväinen." Jne. Kukaan tullissa ei nyt voisi väittää, etteivät säkit olleet omiamme. Juuri nämä säkithän olivat minun lahjojani juuri tälle köyhälle tuttavaperheelleni.
Tällä kertaa kukaan ei kuitenkaan kysynyt kenen ko. tavarat olivat. Sen sijaan lastin koko oli tullimiehen mielestä sen verran suuri, että meidät komennettiin tullirakennuksen takana sijaitsevaan erilliseen halliin, jonka suojissa on suuri vaaka.
Nyt oli ryhmämme tehokas. Tämän me osasimme! Täällä oltiin oltu monasti ennenkin.

Koska minunkin silmissäni lasti oli ollut melko korkea, ja koska tiesin, ettei omia tavaroita punnita, olin varmuuden vuoksi siirtänyt niiden joukkoon muutaman sellaisen tuliaislaukun, jonka saattoi ajatella kuuluvan näihin 'omiin tavaroihimme' - ettei vain jäätäisi mokomasta muutamasta ylikilosta kiinni. JÄIMME.

Tullimies, joka tällä kertaa kylläkin oli nainen, kömpi kaiken punnittuaan vielä viimeiseksi pikkubussimme sisään tutkimaan penkkien aluset. Sitten hän otti omien kassiemme joukosta, juuri siitä punaisesta kassista päällimmäisen vaatteen esiin, roikotti sitä nenämme edessä ja kysyi muka hämmästellen: "Kenen oma teistä tämä on?" Hänen käsissään heilui pieni, noin 3-vuotiaan pojan T-paita, jossa oli auton kuva. Ahdistuin, mutta sain kuin sainkin suustani änkytettyä venäjäksi selityksen, että se on minun lapsenlapseni 'padarak' = lahja, pienelle venäläiselle ystävälleen (niinkuin kyllä olikin).
Hiljaisuus, joka lausettani seurasi, oli korvia repivä. Naisella oli nyt oikeus käännyttää meidät takaisin Suomeen. Kassin paino olisi juuri ja juuri ylittänyt korkeimman sallitun kilomäärän. Nainen näytti miettivän oikein tosissaan mitä nyt tekisi. Painostava hiljaisuus jatkui ja jatkui. Äkkiä hän heitti sievän paidan takaisin punaiseen  laukkuun ja ähkäisi: "Äh - menkää!"

Sitten tein jotakin jota en koskaan tullissa olisi kuvitellut tekeväni. Hyppäsin naisen kaulaan ja sanoin 'kiitos'

Minusta näytti siltä, että lähtiessään ulos hallista naisella oli kyyneleet silmissä. Hän tiesi oman maansa köyhät perheet ja puutteen, joka hänen maassaan on ja pysyy --- vaikka Putin ja lapsiasiamies mitä muuta väittäisivät.

Kuvassa pohjanmaalaisten seurakuntien, omalle kummiseurakunnalleen rakentama parakkikirkko, jonka ylläpitämälle kirpputorille lastimme oli matkalla. Tämän seurakunnan alkuperäisen kirkon kuva löytyy tekstistä nimeltä 'Lähtölaukaus'. Vanha kaunis kirkkorakennus tuhottiin kommunistisen vallan toimesta 1930-luvulla..

 

                                                                                                        

  

Velmu Venäjän tulli. Osa 1.

Eräs matkakumppanini keväisellä, venäläisellä hautuumaalla, ystäväperheen hautojen äärellä.

 Jälleen tuli piipahdettua viikonloppuvisiitillä ystäviemme (elävien ja kuolleitten) luona Inkerinmaalla, 40:n kilometrin päässä Pietarin eteläpuolella.
 Tie Pietariin Vaalimaan kautta on nykyään loistava, niin meillä kuin rajan takanakin. Ja Viipurin ohitustie nopeuttaa muutoin niin pitkää ja vähävirikkeistä matkaa.
Pietarin kaupungin liikenneruuhkat kykenemme välttämään sillä, että kaarramme uudelle, eteläiselle Pietarin ohitustielle - upeille silloille, jotka sivuavat Kronstadtin saarilinnoitusta Pietarin edustalla. Allamme on loistavan upea pengertie merenalaisine tunneleineen. Tie tulee ulos Suomenlahden etelärannalta, melko läheltä Strelnan kaupunkia, josta ei ole kuin huraus eteläiselle Inkerinmaalle.

Kun itse aloin käydä Pietarissa 'työmatkoilla' vuonna 1988, noustiin Pähkinärinteen pysäkiltä bussiin kello viisi aamulla ja hotellin ovella Pietarissa oltiin niin, että ehdittiin kuudeksi illalla syömään - siis 13 tuntia yhtä ja samaa körötystä maisemiltaan 'ei juuri missään'. Pikkuautoilla ei silloin maahan saanut tulla ollenkaan, eikä yksityisessä kodissa yöpyä. Nyt matkamme kestää runsaat seitsemän tuntia, riippuen matkustajien erilaisista tarpeista pysähdellä, mutta... ennen kaikkea... Venäjän tullista!!!

Viiden hengen humanitäärinen tavarankuljetusryhmämme kulkee keskimäärin viisi kertaa vuodessa 250:n kilon tavaramäärän kanssa  rajan yli, mutta kovapäistä joukkoa olemme, sillä vain harvoin olemme kyenneet ylittämään rajan ilman lujia sydämentykytyksiä, niin yllätyksellistä Venäjä tullin käytös aina on.

Helmikuun puolivälissä jouduimme tullissa niin isoon 'vääntöön' pienen nappisilmäisen tullivirkailijan kanssa, että luulin jo tulleemme tämän työmme päähän. Kireälle tullimiehelle oli vaikea selittää venäjäksi mitä kyydissä olevat tavarat olivat, varsinkin kun sana 'humanitäärinen' kuuluu tullissa kiellettyjen sanojen joukkoon.
Tämä mies selitti, että heidän maahansa tuotavien tavaroiden on oltava matkustajan omia. - No, vaikea oli yrittää saada tullimies uskomaan, että "omia ovat nämä 250 kiloa vaatetta bikkubussin takaboksissa",
kun matkamme kesto oli kokonaiset kaksi vuorokautta.
Sen tiesimme, että rajan yli saa kukin matkaaja nykyään viedä maks 50 kiloa tavaraa. Siitä ongelmasta selviää kuitenkin helposti - alakansakoulun taidoilla. Me käytämme kotimaassa vaakaa ja teippiä. Joka pussin kylkeen on teipattu lappu joka kertoo, paljonko mikin pussi painaa.

 Jotkut ovelat lastien tuojat 'ostavat' suomen puoleisesta rajakahvilasta kymmenellä eurolla (kpl) mummon tai pari kyytiinsä. Kutsumme heitä 'kilomummoiksi'. He ovat venäläisiä naisia, joiden päätyö on avustaa suomalaisia pääsemään rajan yli 'kiloineen'. Takaisin he matkustavat kenen hyvänsä Suomeen päin tulevan auton kyydissä. Tullimiehet kyllä heidät kilomummoiksi tunnistavat, mutta ei ole laitonta reissata ees sun taas rajan yli jos kerran omistaa voimassa olevan vuosiviisumin.

Kilomäärät eivät siis helmikuussa olleet ongelmamme, vaan tullimiehen ärähdys: "Jos nämä tavarat eivät ole teidän omianne, tulee teille sakkorangaistus, koska siinä tapauksessa rikotte Venäjän lakia"!!  Törmäsimme toisin sanoen tullissa lakiin, josta emme olleet koskaan ennen kuulleet. Huonolla venäjän kielelläni yritin änkyttää, että tavarat olivat 'padarki' = lahjoja, mutta pieni, vihainen mies nykäisi kuskimme kädestä autopaperimme äkäisesti tuhisten ja hävisi jonnekin.
Lukija arvannee, mitä meidän pikkuruinen ryhmämme auton kupeessa sitten alkoi tehdä. Kädet takkien alla ristiin ja sassiin...
Yht' äkkiä mies tuli takaisin, lätkäisi kuskimme käteen leimatut autopaperit ja hävisi silmistämme. Ehkäpä hänen pomonsakaan ei ollut siitä muuttuneesta tullilaista vielä kuullut.

Näin siis helmikuussa. Mutta mitäpä teki suomiryhmä huhtikuussa pakatessaan jälleen sitä sallittua 250 kiloaan ja tietäessään, että ehkä pikkuinen tullimies oli jälleen meitä sakkolappunsa kanssa rajalla odottamassa? Siitä kerron seuraavassa postauksessa.

Vipunen katolla

Nelivuotias Petteri oli isotätinsä kanssa ulkoilemassa. He ohittivat kävelyllään kirkon, joka oli kumpareella joen rannalla. Laskeva aurinko punersi kirkon suuria lasi-ikkunoita.
      - Onpa kaunis kirkko! isotäti ihasteli.
Petterikin seisahtui ja katseli isotädin osoittamaan suuntaan. Sitten hän osoitti rukkasellaan kirkon katolla näkyvää ristiä ja kysyi:
       - Mikäs vipunen tuolla talon katolla on?

Kun kuulin tarinan Petteristä ja talon katolla olevasta vipusesta, jäin ajatuksiini, sillä tunsin hyvin pojan isoisoisän, joka oli  aikoinaan rakastettu ja arvostettu rovasti. Mietin, miten uskon viestikapula on sukupolvien ketjussa päässyt hukkumaan.

Miten sitten vanhempien arvomaailma voi siirtyä seuraavalle sukupolvelle?
Useiden tutkimuksien mukaan parhaiten vanhempiensa arvot ovat omaksuneet lapset, joiden kodissa vallitsi luottamus vanhempien ja lasten välillä. Vanhemmat olivat johdonmukaisia, ystävällisiä ja kuuntelivat lasta. Heille oli tyypillisenä kontrollikeinona lempeys. Koti oli ollut myös tärkeä viihtymisen paikka, jossa on pidetty kiinni yhteisistä aterioista. Lapsia oli otettu mukaan kirkkoon ja seurakuntaan. Heitä oli opetettu rukoilemaan iltarukous ja puhuttu rukousvastauksista. He olivat oppineet pyytämään ja antamaan anteeksi. Myös Raamatun kertomuksia on luettu tai kerrottu ikäkauteen sopivalla tavalla.
Tämä kaikki kuulostaa kovin ihanteelliselta, johon monikaan ei tunne yltävänsä. Mutta onko vielä jotain muuta?

Mitä sitten aikuisena voi muistaa hengellisestä kasvatuksesta?
Ihmiset eivät yleensä muista niinkään sitä, mitä heille on puhuttu. Monien uskonnolliset lapsuusmuistot liittyvät tunnekokemuksiin. He muistavat kodin turvallisuuden, lämmön ja välittämisen. Aikuisena he saattavat muistella lämmintä pyhäkoulunopettajaa, ystävällistä naapurin uskovaa tätiä, isoisää, joka veisasi virsiä ja antoi karkkia. He muistelevat joulukirkon tunnelmaa tai kirkon juhlallista rauhaa.

Hengellisen arvomaailman siirtäminen kohtaa kuitenkin paljon haasteita. Uskonasioiden kanssa kilpailee monenlainen viihde ja harrastukset. Yleinen ilmapiirikään ei ole välttämättä myönteinen. Lapset nuoret haluavat elää uskoa myös toiminnan kautta. Varsinkin poikia tekeminen vetää puoleensa. Tarjoaako seurakunta yhteistä kiinnostavaa tekemistä, jossa voi tavata samalla tavalla ajattelevia kavereita?

Jokainen sukupolvi on edellistä vähemmän kiinnostunut uskosta tutkimuksen mukaan. Jos  yli 65 vuotiaista 77 % ilmoittaa uskovansa Jumalaan, niin alle 30 vuotiaista noin kolmannes, ja siihen lukuun on laskettu mukaan myös kaikki hengellisyydestä kiinnostuneet ja etsijät.

Ni-in, onkohan lähelläsi ketään lasta tai nuorta, joka voisi olla etsijä, ja joka kaipaisi tukevia pitkospuita upottavien soiden yli? (ks. Magdaleenan ylläolevaa virikekuvaa)

Vauvavangit

Kahdesta - syvältä sydämestä riipaisevasta työkohteestamme - haluan pitkän venäjäjaksoni päätteeksi - ja vielä näin äitienpäivän jälkimainingeissa kertoa..

Toinen vierailukohteemme oli naisvankila ja siellä erityisesti äitien ja vauvojen osasto
Toinen riipaiseva kohteemme oli katulasten sairaala Pietarissa, josta viereinen kuva on näpsästy. Edessä seisova nuori mies on oma 'löytölapseni' Oleg. Hänellä on sylissään vasta 'kadulta' löytynyt ja sairaalaan tuotu hyljätty vauva.

Meidän mahdollisuutemme auttaa näiden sairaalaan tuotujen lasten hoidossa olivat tietysti hyvin kapeat. Vastasyntyneitä saimme ruokkia tuttipullosta, hyssyttää ja vaihtaa kuivaa kapaloa päälle. Isompien lasten kanssa saimme tietysti leikkiä. Kaikki sujui muutoin täällä mukavasti, mutta eräs sääntö, joka meille taottiin päähän, oli tosi outo - ja liki mahdoton toteuttaa. Me emme saaneet katsoa lapsia silmiin. Oleg näyttää kyllä kuvassa tekevän niin, mutta taitaa olla niin että hänen vauvansa nukkuu.

Tuleeko sinulle mieleen mikä saattaisi olla syy näin kummalliseen kieltoon? Meille se selvisi vasta sitten kun olimme sitä ehkä vähän närkästyneenä hoitajilta kysyneet. He sanoivat, että silmistä siirtyy lapseen kiintymys, eikä sitä saa antaa lapselle, jota ei oikeasti voi jatkossa hoitaa ja rakastaa. Lämmön ja kiintymyksen osoittaminen ja taas katkaisu, antaa väärää informaatiota lapselle, eikä hän sen tajuttuaan voi luottaa enää kehenkään.
Oli murheellista ajatella että nämä lapset olivat jo vauvoina katulapsia ja siihen päälle vielä sairaitakin, eikä heille saanut kukaan osoittaa edes kiintymystä. Mitä sellaisesta lapsesta tulee isona? Mielestäni pysyvästi tunnevammainen.

Toinen surullinen vierailukohteemme oli naisten vankilassa se osasto, missä oli äitejä vauvoineen. Jos nainen vankilaan joutuessaan on raskaana, hän saa käydä synnyttämässä sairaalassa, mutta sitten äiti ja vastasyntynyt muuttavat vankilan äiti-lapsi-osastolle. Siellä oli kyllä eräs - Venäjän vankilaoloihin nähden harvinainen luksus. Jokaisella äidillä oma huone. Yksikössä oli myös yhteinen pieni keittiö, vauvojen pesutila ja leikkihuone. Ulkoiluun oli varattu ehkä kymmenen neliömetrin tila missä vauvan saattoi vaunuissa nukuttaa. Maa oli betonia, ei kasvin kasvia missään. Ympärillä kasvoivat vain ja ainoastaan korkeat vankilan muurit. Taivasta näkyi juuri sen kymmenen neliömetrin kokoinen palanen muurien keskellä.
Vankilassa lapsi sai olla äitinsä kanssa kaksi ensimmäistä ikävuottaan. Sitten hänet siirretiin lastenkotiin odottamaan äidin vapautumista. Vasta kahden vuoden ikäisenä näkivät nämä lapset siis ensimmäisen kukkasensa, puunsa ja muitakin värejä kuin sinisen taivaantilkun ja harmaan muurin.

Jälkikirjoitus kuvista.. 
Liikuttavaa ylimmässä kuvassa on se, että siinä aikuiseksi kasvanut lastenkodin kasvatti hoitaa toista samanmoista. Oleghan oli annettu pois suoraan synnytyssairaalasta. Kuvaa katsoessani mietin niitä tuntoja, jotka poikani päässä kuvan ottohetkellä pyörivät. Hoitaneeko siinä samalla myös omaa itseään, heijatessaan tätä vastasyntynyttä hyljättyä pienokaista armiaaseen uneen? 

Alemmassa kuvassa katulapsisairaalan pienet potilaat tervehtivät meitä hoitajineen.
Minä itse kiitän sekä äitinä että mummina siitä, että sain tavata heidät. Nämä lapset toivat syvää perspektiiviä omaan elämääni ja omiin 'muka-murheisiini.'

Huolehtiminen on rakkautta

Mieleni tekee laittaa näin äitienpäivän kunniaksi kuva kaikkein kunnioitetuimmasta äidistä ja  nauravasta Jeesus-lapsesesta. Iloista, keväistä perheen juhlapäivää kaikille!
(Kuva Madridin tervehdys Reina Sofiasta)

Aina ei ole helppo tietää, minkälaisessa suhteessa ihmiset ovat toisiinsa. Kolmivuotias lapsenlapseni, jolla on vain siskoja, yritti kerran kertoa hoitokaverinsa veljestä: - Ronjalla on yksi poikasisko!

Ensi sunnuntain tekstissä, Joh.17: 11-17, Jeesus on Jumalan edessä ja rukoilee meidän kaikkien puolesta. Hänestä tulee näkyviin uudenlainen näkökulma: hän käy aivan kuin työneuvotteluja Jumalan kanssa. Jeesus kertoo, että hänen työnsä maailmassa on päättymässä, hän on kirkastanut Isänsä täällä maan päällä, ja hän on ilmoittanut Jumalan nimen omilleen. Nyt nämä tietävät, että kaikki on lähtöisin Jumalasta.

Vaikka tehtävä on suoritettu, niin  Jeesuksella on suuri huoli seuraajistaan. Hän itse on jo kahden elämän ja maailman rajalla, mutta hänen oppilaansa tulevat jäämään maan päälle. Hän rukoileekin heille suojelusta. Kun hän oli itse vielä täällä, hän pystyi  varjelemaan omiaan. Erityisesti Jeesus pyytää, että hänen seuraajansa olisivat yhtä, ettei mikään repisi heitä erilleen. Esimerkiksi hän nostaa läheisen suhteen Isäänsä: kuinka he ovat yhtä.

Näin äitienpäivän lähellä Jeesuksen juhlallisesta, ylipapillisesta rukouksesta löytyy meille ihmisillekin tuttuja sävyjä. Jeesuksen huolessa opetuslapsistaan, jotka hän joutuu jättämään, on samanlaista huolta ja tuskaa, mitä me vanhemmat ja varsinkin äidit tunnemme, kun ajattelemme lapsiamme ja lastenlapsiamme. Mietimme usein, miten he tulevat selviämään elämän myrskyissä. Mietimme mennyttä ja punnitsemme, olemmeko antaneet lapsille riittävästi matkaevästä, ja onko se sittenkään ollut oikeanlaista. Monenlainen huoli voi painaa äidin mieltä niin, että lasten asiat pyörivät päivät mielessä, ja yöunet karisevat. 

On kuitenkin hyvä muistaa, ettei meidän tarvitse lähettää rakkaitamme yksin tulevaisuuteen, vaan voimme pyytää heille samalla tavalla suojaa ja varjelusta, niin kuin Jeesuskin pyysi seuraajiensa turvaksi. 

Runossani Äitinä olemisesta puhun siitä, miten vanhemman suhde lapseen ja siihen liittyvät ilot ja huolet koko ajan muuttuvat.

Juuri kun oppii olemaan vauvan äiti,

lapsi onkin äkkiä taaperoiässä.

Kun oppii olemaan uhmaikäisen äiti,

täytyykin tukea kohta koululaista

- kuljettaa pientä sormea

eteenpäin elämän kirjaimilla.

Ja kun oppii olemaan murkun äiti,

pitääkin pian jo irrottaa,

päästää ohjeiden ja neuvojen narut

- luottaa nuori

Isompien käsien kannettavaksi.

- Näin äidin sydän voimistelee.

                                                                                                     Julkaistu Sydän-Hämeen Lehdessä 7. 5. 2014    Voimaksi viikolle

Kukkakimppuja äideille

Olin Madridissa viisi päivää mieheni kanssa. Olimme jo pitkän aikaa haaveilleet, että tekisimme taidematkan ja kiertelisimme kaupungin mahtavia museoita.
Nyt vihdoin oli sen aika. Kiersimme Pradon, Thyssenin ja Reina Sofian.

Näin äitienpäivän aikaan lähetän matkalta blogitervehdyksenä  kuvan pikku-Jeesuksesta, joka ojentaa äideille ja kaikille muillekin naisille kukkakimppuaan.
Mitä hän haluaakaan kukilla sanoa? Hän varmaankin toivottaa terveyttä, voimia, rohkeutta, kauneutta ja iloa  -  monenlaista siunausta -  kaikkea hyvää.

Liitän myös mukaan Madridin kasvitieteellisen puutarhan kukkaloistosta muutaman  runsaan ryöpsäyksen.

Enkeleitä, onko heitä?

Olen alla joulun kirjoittanut monen blogitekstin verran jatkotarinaa löytölapsestani Olegista. Hänhän oli 11-vuotias lastenkotilapsi jonka näin ensimmäisen kerran suuressa babtistikirkossa Pietarissa, keskellä valtaisaa ihmismassaa, ypöyksin.
Kerroin silloin lukijoillemme kuinka kuulin selvän äänen pääni sisällä, joka sanoi, että minä tulisin pitämään huolta tästä pojasta. Tämä, venäläisen poikani tarina, on löydettävissä luvuista 'Poika on meille annettu, Löytölapsi ja Olegin tie löytyy'.

Tässä kuvassa olevat lapset ovat lapsia Lomonosovin vammaisten lasten kodista. Lomonosov on kaunis tsaarinaikainen kaupunki Suomenlahden rannalla ja tämä lastenkoti sijaitsi korkealla töyräällä likellä merta. Talo oli upea vahna rakennus, oli kertoman mukaan ollut tsaarin metsänhoitajan residenssi.
Helena-niminen johtaja-lääkäri oli saanut sen lastenkotikäyttöön varmaan siksi, että se oli sisältä niin surkeassa kunnossa. Ei tullut edes lämmintä vettä ja se oli vain yksi monista murheista. Lapsia, 0-6- vuotiaita talossa olin kuitenkin yli sata.

Kun me saimme tämän osoitteen avustuskohteeksemme alkoi talon fiksu Helena-johtajatar tehdä niin, että säästi talon remontointiin kaikki Lomonosovin rajonilta (alueelta) saamansa tukirahat, koska kaikki lapsille hankittavat vaatteet tulivat meidän kauttamme Suomesta. Mekin olimme vähän fiksuja siinä mielessä, että varasimme mukaamme myös ison joukon säkkejä, joissa luki: "henkilökunnalle". Niissä oli sekä aikuisten, mutta myös lasten vaatteita. Tiesimme, että hoitohenkilökunnalla oli pienet palkat ja länsimaiset vaatteet houkuttelivat varastamaan niitä myös heidän omille lapsilleen. Uskomme, että näin tehdessämme nämä sairaat pikkuenkelit saivat heille aiotut tamineet ja hoitohenkilökunnan lapset omansa.
Lomonosovin lastenkotityön aikaan Venäjällä oli helppo käydä - ainakin tullin suhteen. Silloin sai tavaraa tuoda niin monta sataa kiloa kuin autoon vain ikinä mahtui. Tiet olivat silloin huonot ja kippuraiset, mutta tulli oli helppo. Tänään tilanne on tasan toisin päin.

Eräs tässä kodissa asunut noin 5-vuotias pikkupoika yllätti meidät kerran vallan mahdottomasti. Olin kyllä reagoinut häneen ennenkin. Hän näytti nimittäin täysin terveeltä ja olin miettinyt, miksi hän mahtaa olla täällä.
Taas kerran tullessamme taloon, tuli tämä pikkumies meitä ovelle vastaan ja sanoi selvällä suomen kielellä: "Minä olen Sergei. Minä olen suomalainen. Minä menen Suomeen."
Myöhemmin kuulimme, että Sergei oli saanut kuin saanutkin kodin, ei kuitenkaan Suomesta vaan Amerikasta. Kyllä meille tuli siitä murheellinen mieli. Kysyessämme lisää tastä aiheesta saimme kuulla, että Venäjän ja Suomen välillä ei ollut adoptiosopimusta. En tiedä onko nykyäänkään, mutta kummallista on, että juuri nämä lapset, jotka jo ulkonäkönsäkin puolesta tänne meidän maahamme parhaiten 'istuisivat', niin niitä emme sitten saa valtiona adoptoida.

Toinenkin murheellinen asia tapahtui tämän kauniin, rauhallisessa pikkumetsässä sijainneen lastenkodin kohtalossa. Kun Helena-johtaja oli avustuksiemme myötä kyennyt talon korjaamaan, kelpasi sen nyt nyt myös kaupungille ja 'rajon' yksinkertaisesti vain otti sen omaan käyttöönsä - kiitos vaan remontista - ja nämä yhteiskunnalle arvottomat lapset siirrrettiin jonnekin kaupungin keskustassa sijainneeseen kortteeriin- ei puita, ei linnunlaulua, ei hiljaisuutta ja rauhaa, eikä omaa kilipukkia pihalla (siitä saatiin maitoa - nääs.)    
Lastenkodin uutta osoitetta ei kukaan koskaan kyennyt tai saanut meille toimittaa. Se työ vain katosi meiltä ulottumattomiin. Sen vain kuulin, että fiksun lääkäri-johtaja-Helenan tilalle nimitettiin kopea jakkupukuleidi. Ei mitään kilipukkimummeja enää kaivattu, oltiinhan nyt kaupunkilaisia.

Adoptio: Uusi mummola.

 Harmaata kauneutta inkeriläiseen tapaan. Todellinen ja aito tonttula.

Kärsimys vetää kansoja kohti Jumalaa, kohti turvaa ja rakkautta. Kun Inkerin kansa sai jälleen mahdollisuuden tulla seurakuntana yhteen, omaan kirkkoonsa, ja kuulla jumalanpalvelusta omalla äidinkielellään - olivat kirkot heti niin täpösen täynnä 'nälkäistä' väkeä, etteivät sisään mahtuneet.

Hetken hyppy tähän päivään.
Sillä parakkikirkolla joka minulle Inkerinmaalta sitten loppujen lopuksi työmaaksi annettiin, oli myös alkuaikoina tungosta. Nyt siperiankierroksen tehneitä vanhuksia on enää muutama jäljellä - mutta vaivaisuudestaan huolimatta he ovat yhä uskollista kirkkokansaa. Mutta uusia jäseniä tulee kirkkoihin harvakseltaan; osittain varmaan myös siksi, etteivät vanhusten puolisot ja lapset osaa suomen kieltä. Suomalainen identiteetti on heissä kyllä eräänlaisena ylpeytenäkin, mutta niin laimeana, ettei esim. kielenopiskelu kiinnosta. Kieliongelma hoidetaankin nykyään Inkerin kirkoissa niin, että liturgiat luetaan suomeksi, mutta saarna on venäjänkielinen.

Kun pikkukirkkomme tontin ympärille alettiin muutama vuosi sitten rakentaa kolmisenkymmentä taloa käsittävää omakotialuetta, sanoin eräälle vahalle inkeriläistuttavalleni, että kohta on taas kirkkonne täynnä väkeä. Vanhuksen nopea vastaus oli totinen ja tosi. Hän sanoi: " Ovat rikkaita, eivät MITÄÄN tarvitse." 
 
Puskino 1988.  
Täyttä oli kirkossa silloin, kun ensimmäisellä bussimatkallamme Leningradiin teimme sunnuntaisen jumalanpalvelusretken Puskinon komeaan kirkkoon, vajaan tunnin matkan päähän pääkaupungista.
Minä yritin puikkelehtia ihmisjoukkojen läpi kirkon etuosaan. Joku, joka totesi minut suomalaiseksi, likisti riviään vielä piukemmaksi ja sain alleni kapean kaitaleen penkin päätä. Pitkä mieheni päätti suosiolla jäädä kirkon takaosaan seisomaan. Tämän valinnan yhteydessä saatan taas kysyä, että "ai sattumaltako?"

Mieheni seisoskellessa kirkon peräseinälle, kiinnittyi hänen huomionsa vieressä seisovaan, miltei hänen mittaiseensa komeaan vanhukseen. Kun ei meillä kellään suomalaisella ollut mukana virsikirjaa kävi niin, että tämä vanhus ja mieheni veisasivat kaikki virret inkeriläismiehen kirjasta. Siitä kimppaveisuusta tulikin sitten liki kahdenkymmen vuoden mittainen. Viimeinen virsi laulettiin kyseisen vanhuksen haudalla.

Mieheni ja minä olemme varmaan ainoa aviopari maailmassa, joilla on yhteinen äiti ja yhteinen isä. Adoptoimme nimittäin kummatkin tämän Juhani-'pakolaisen' ja hänen Katri vaimonsa heti kun muutaman vuoden päästi tuli valtiolta kulkulupa sille alueelle, jolla heidän kylänsä sijaitsi. Ennen pitkää pääsi myös pikku tyttäreni 'auttamaan' juuri sitä kyseistä kansaa, jota hän oli itku silmässä suomalaisessa televisiolähetyksessä empatialla katsellut.

Puskinon Jumalanpalveluksen päätyttyä oli meillä hetki aikaa turista karismaattisen vanhuksen kanssa, ennen bussimme lähtöä kohti koti-Suomea. Mieheni kysyi, tarvitsisiko tämä herra, nimeltään siis Juhani, jotakin,  jonka me voisimme heille Suomesta postitse lähettää. Juhani mietti ja mietti ja totesi lopuksi, että eivät he mitään tarvinneet, kaikkea oli. Mutta kun yhä asiaa tiukkasimme kertoi hän, että jos vaikka 'paku' kahvia. Eivät kuulemma olleet kahvin hajuakaan vuosikausiin haistaneet. "Niin, ja onko Suomessa sellaisia onnittelukortteja, joissa on kullatuilla kirjaimilla luku 40?". Hän oli kerran sellaisen ihmeen nähnyt ja haluaisi nyt sellaisen, sillä hänen tyttärensä täyttäsi keväällä 40 vuotta.

 "Kyllä sellaisia on. Hyvä. Laitamme tulemaan", sanoimme.

Matkamme sattui itsenäisyyspäivään ja laskimme, että pakettimme ehtisi perille jouluksi.
Juhani oli kotona vaimolleen innoissaan kertonut mukavista suomalaisista, jotka lupasivat laittaa heille paketin.
Mutta kun ei pakettia tullut jouluksi, eikä uudeksi vuodeksiskaan, pääsi Katri-vaimo motkottamaan,
meille naisille tyypilliseen tapaan,
että  'sellaisia ihmiset ovat, lupaavat, mutta kun tulevat kotiin, unohtavat."
Paketti tuli 14.1.Silloin oli Juhanin syntymäpäivä!!
Kuvassa Katri-mummo ja kisu.
Jatkuu...

Lähtölaukaus

 Kuvassa Inkerinmaan, Hietamäen seurakunnan kaunis vanha kirkko, joka tuhottiin maan tasalle 1930-luvulla. Ensin pudotettiin alas kirkon torni ja lopulta purettiin kaikki muukin. Tällä hetkellä paikalla on vain kuoppa, koska kaikki kuorinkin kivet on käyty kaivamassa paikallisten venäläisten talojen kivijaloiksi.
Kun Jumala kerran oli kuollut, muutettiin ne kirkot joita ei tuhottu  elokuvateattereiksi, diskoiksi tai jotkut jopa autokorjaamoiksi, kuten Toksovassa.


Matkamme Inkerinmaalle alkaa:

Tämän päivän ihminen ei voi ymmärtää miten kihisevän jännittävä oli 1980-luvulla ensimmäinen rajanylitys Venäjälle. Minä olen sodan lapsi ja tunteet Neuvostoliitosta on minuun istutettu jo 1-vuotiaana, Helsinginkadun pommisuojan hämärässä. Vuosikausiin - yli neljäänkymmeneen vuoteen ei kuka hyvänsä turisti saanut viisumia - ei sieltä tänne, eikä täältä sinne.
Nyt kun meidät oli kutsuttu matkaan mukaan, olivat ryhmäviisumit jo sallittuja ja bussissa istuva matkaseurueemme - sese vasta oli mielenkiintoinen! Oli pelastusarmeijalainen, ortodoksipappi ja lestadiolaisjoukko, seurue vapaakirkosta ja sitten muutama yksilö meitä harmaita luterilaisia.
Minua alkaa yhä naurattaa kun ajattelen tunnelmaa kyseisessä bussissa. Kaikki opilliset riidat olivat oudosti  täysin tarpeettomina kadonneet - tärkeintä näytti olevan se, että vaikka me ikään kuin matkustimme uskonnollisesti 'eri vaunuissa' niin nyt meillä kaikilla oli yhteinen veturi - KRISTUS.

Kaikilla taukopaikoilla ilmestyi bussimme kylkeen, kuin tyhjästä, joukko laittomia rahanvaihtajia. Heidän kurssinsa oli kymmenkertainen viralliseen vaihtokurssiin verrattuna. Mietimme mitä tehdä. Sitten tuli mieleemme Robin Hood. Hänhän otti niiltä joilla oli ja antoi niille joilla ei ollut. Me päätimme tehdä samoin. Olimmehan matkalla köyhälle Inkerinmaalle, Inkerin kansan keskuuteen, joilta oli viety kaikki - omaisuus, maat, terveys ja kymmeniltä tuhansilta henki.

Yövymme hienossa hotellissa, Pribaltitskajassa. Kun kehuimme huoneestamme leviävää komeaa näköalaa - kuudennesta kerroksesta yli Leningradin, Euroopan ehkä mahtavimman kaupungin, naurahti suomalainen oppaamme ja sanoi: " Jos tulette tähän kaupunkiin vielä uudemman kerran, saatte huoneen hotellin kolmannesta kerroksesta. Sellainen, joka tulee tähän maahan uudelleen, joutuu heti epäiltyjen listalle. Kolmannessa kerroksessa on kuuntelulaitteet." 
 Ja totta hän puhui. Sen me tulimme toteamaan, sillä tulimmehan kaupunkiin uudelleen; monia, monia kertoja, aina siihen asti kunnes ei enää ollut pakko asua hotellissa vaan sallittiin myös yksityiskodeissa yöpyminen.

Nyt törmään taas sanaan sattumalta. Sunnuntaina matkasi bussimme täpötäyden Puskinon kirkon kupeeseen. Pushkinon kirkko oli ensimmäinen Inkerinmaan luterinen seurakunta, jolle annettiin virallinen lupa pitää julkisia jumalanpalveluksia (vuosi oli 1977). Tätä ennen niitä oli pidetty metsässä tai salaa yksityiskodeissa.
 Tämä ensimmäinen, Inkerin eloon heränneen seurakunnan jumalanpalvelus, näytettiin aikanaan kokonaisuudessaan myös Suomen televisiossa. Eikä sen katsominen jättänyt varmaan ketään kylmäksi. Minunkin pikku tyttäreni, silloin 7-vuotias, itki suuria karpaloita katsoessaan ja aistiessaan Inkerin kansan raskaan kärsimystien. Hän parahti että "äiti,äiti, ovat köyhiä. Näitä ihmisiä meidän täytyy auttaa." Tämä tapahtui muutama vuosi ennen omaa matkaamme, jolloin sattumalta olimme menossa jumalnpalvelukseen juuri tähän kyseiseen kirkkoon.

Muistan tuhahtanneni kyseisen TV-lähetyksen jälkeen tyttärelleni jotensakin näin: "Pieni rakkaani. Niin täytyisikin auttaa,  mutta kulta pieni, kaikkia ihmisiä maailmassa me emme vain voi auttaa."

Tänään joudun toteamaan, että vähänpä silloin tiesin!

Miten minut bongattiin?

Magdaleenalla on ollut tässä edellä mukava sarja tekstejä aihepiirinään - isovanhempien tärkeys lapsenlapsilleen. Emme todellakaan ole harmaita haamuja lastenlastemme kasvussa, vaikka ehkä monista tuntuukin, että heidät on sysätty nuoren perheen elämästä kauas sivuraiteelle. Sillä vaikka näin todella olisi käynytkin, yltävät rukouksen siivet aina ja kaikkialta lastenlastemme ylle. Rukouksen siltaa ei kukaan saata meiltä räjäyttää.
Isovanhempien merkityksen sain juuri äsken kuulla sukumme pikkuruisimman, vasta vajaa kaksivuotiaan verbaalivirtuoosimme suusta. Tyttö kertoi meille tärkeänä, että "Ebun paras kaveri on Paavo-vaari." Ei siis isoveli, eikä naapurin 3-vuotias tyttö, vaan turvallinen suvun patriarkka.

Nyt hyppään aiheesta aivan uuteen. Olen miettinyt viime aikoina sellaista asiaa, että tapahtuukohan uskossa elävälle mattimeikäläiselle milloinkaan mitään sellaista mitä voisi nimittää sattumaksi. Tämä mietintä alkoi siitä kun sattumalta otin hyllystäni vanhan, aikanaan paljon käytetyn rukouskirjani nimeltä 'Jumala kuulee' ja avatessani kirjan, näin sen sisäkannessa seuraavanlaisen omistuskirjoituksen:
" Puhu Herra, palvelijasi kuulee. Avaa korvani kuulemaan."   7.1.1999 Rachel.

Minun korvani pamahtivat ystäväni nimen kohdalla heti appoauki ja tiesin, että minun oli metsästettävä tämä neljätoista vuotta sitten kadottamani rukousystävä uudelleen esiin ja pian. Monen, monen ystävän ja puhelinsoiton jälkeen oikea henkilö oli langattoman toisessa päässä - aika katosi ja alkoi iloinen 'jälleenkuuleminen'. Olemme nyt jo pitkään meilailleet mutta mutta niin pitkä taival Jumalan johdatusta on jäänyt yhä hänelle kertomatta, että päätin tiputtaa siitä osan blogiin, jotta saan samalla muutkin lukijat mukaan tähän 'Jumala tietää, johdattaa ja auttaa' - polulle, sillä Jumalan syvin tahto on bongata meidät itse kunkin Hänen rakkautensa verkkoon ja siitä ISOON ohjantaan.                   

Olen tähän mennessä tehnyt 25 vuotta, sattumalta, Venäjällä työtä. Sisältäpäin olen aina tiennyt olevani - jossakin vaiheessa elämääni, juutalaistyöntekijä - en missään vaiheessa kuvitellut meneväni Venäjälle. Mutta sattumalta ollessani eräässä pienessä kotikokouksessa minun viereeni asettui istumaan nuori mies, joka väliajalla jutteli kaiken aikaa 'ylitseni' toisella puolellani istuvan nuoren naisen kanssa. He juttelivat kiihkeästi joistakin osoitteista. Kun tilaisuus oli päättynyt kysyin mieheltä, mikä oli se tärkeä juttu mitä te hoiditte kesken kahvituksen. Hän kertoi, että he olivat vaihtaneet muutamien silloisessa Leningradissa asuvien juutalaisten perheitten osoitteita. Hän on lähdössä kahden viikon päästä ryhmänsä kanssa linja-autolla Venäjälle ja - sitten hän arkisesti totesi - " Sinä ja sinun miehesi tulette mukaan. Teillä on viikko aikaa kirjoittaa viisumianomuksenne valmiiksi. Käyn ne itse teiltä kotoa hakemassa."

Juoksin kotiin kertomaan suuren uutisen miehelleni. Huusin jo ovelta: "Nyt meitä kutsutaan työhön!! Merkillistä ja ihanaa. Ja kaikki rutiinit tekee joku muu, me saamme vain hypätä kyytiin". 
Mieheni vastaus oli tyrmäävä. Hän sanoi: "Olen ollut tasan kaksi kertaa Venäjällä, ensimmäisen ja viimeisen. En aio lähteä."  
Minä itse tässä vaiheessa tiesin, että nyt on kyseessä työ, jota meidän kuuluu tehdä yhdessä - tai ei sitten ollenkaan - ja taivuin.
Viikon päästä samainen nuorimies ilmestyi ovemme taakse hakemaan viisumipapereitamme. Johdatin hänet nolona, sanan puhumatta, mieheni luo olohuoneeseen ja itse livahdin keittiöön keittämään kahvia. Kun tulin tarjottimen kanssa takaisin näin ihmeekseni mieheni, joka oli juuri allekirjoittamassa omaa viisumikaavakettaan. Mitä tässä välissä oli tapahtunut, sitä en ole koskaan saanut kuulla. Ehkäpä isompi ääni oli puhunut mieheni sydämelle, isompi kuin vaimon piipitys.
Myöhemmin meille selvisi, että viisumitoimistosta oli ilmoitettu, että tälle ryhmälle oli sattumalta annettu kolme lisäpäivää aikaa anoa viisumia. Ehkä tuolta yläkerran suunnasta todettiin, että nyt oli lähtökuopissaan harvinaisen 'jukuri' työhönlähtijä, mutta saatava oli hommiin tämäkin joutilas, keinolla millä hyvänsä.

Työ jatkuu omalta kohdaltani yhä. Se on vuosien varrella muuttanut muotoaan moneen kertaan, pitäen sisällään lastenkotityötä, vankilatyötä, nuorisoleirejä ja seurakuntatyötä Inkerin kirkoissa - ja humanitääristä työtä myös juutalaisperheissä. 
Mieheni työ päättyi viitisen vuotta sitten siihen kun hän oli haudannut viimeisen sydänystävänsä, joita oli monia - niin inkeriläisiä kuin veli venäläisiäkin....Jatkuu...