Olen alla joulun kirjoittanut monen blogitekstin verran jatkotarinaa löytölapsestani Olegista. Hänhän oli 11-vuotias lastenkotilapsi jonka näin ensimmäisen kerran suuressa babtistikirkossa Pietarissa, keskellä valtaisaa ihmismassaa, ypöyksin.
Kerroin silloin lukijoillemme kuinka kuulin selvän äänen pääni sisällä, joka sanoi, että minä tulisin pitämään huolta tästä pojasta. Tämä, venäläisen poikani tarina, on löydettävissä luvuista 'Poika on meille annettu, Löytölapsi ja Olegin tie löytyy'.
Tässä kuvassa olevat lapset ovat lapsia Lomonosovin vammaisten lasten kodista. Lomonosov on kaunis tsaarinaikainen kaupunki Suomenlahden rannalla ja tämä lastenkoti sijaitsi korkealla töyräällä likellä merta. Talo oli upea vahna rakennus, oli kertoman mukaan ollut tsaarin metsänhoitajan residenssi.
Helena-niminen johtaja-lääkäri oli saanut sen lastenkotikäyttöön varmaan siksi, että se oli sisältä niin surkeassa kunnossa. Ei tullut edes lämmintä vettä ja se oli vain yksi monista murheista. Lapsia, 0-6- vuotiaita talossa olin kuitenkin yli sata.
Kun me saimme tämän osoitteen avustuskohteeksemme alkoi talon fiksu Helena-johtajatar tehdä niin, että säästi talon remontointiin kaikki Lomonosovin rajonilta (alueelta) saamansa tukirahat, koska kaikki lapsille hankittavat vaatteet tulivat meidän kauttamme Suomesta. Mekin olimme vähän fiksuja siinä mielessä, että varasimme mukaamme myös ison joukon säkkejä, joissa luki: "henkilökunnalle". Niissä oli sekä aikuisten, mutta myös lasten vaatteita. Tiesimme, että hoitohenkilökunnalla oli pienet palkat ja länsimaiset vaatteet houkuttelivat varastamaan niitä myös heidän omille lapsilleen. Uskomme, että näin tehdessämme nämä sairaat pikkuenkelit saivat heille aiotut tamineet ja hoitohenkilökunnan lapset omansa.
Lomonosovin lastenkotityön aikaan Venäjällä oli helppo käydä - ainakin tullin suhteen. Silloin sai tavaraa tuoda niin monta sataa kiloa kuin autoon vain ikinä mahtui. Tiet olivat silloin huonot ja kippuraiset, mutta tulli oli helppo. Tänään tilanne on tasan toisin päin.
Eräs tässä kodissa asunut noin 5-vuotias pikkupoika yllätti meidät kerran vallan mahdottomasti. Olin kyllä reagoinut häneen ennenkin. Hän näytti nimittäin täysin terveeltä ja olin miettinyt, miksi hän mahtaa olla täällä.
Taas kerran tullessamme taloon, tuli tämä pikkumies meitä ovelle vastaan ja sanoi selvällä suomen kielellä: "Minä olen Sergei. Minä olen suomalainen. Minä menen Suomeen."
Myöhemmin kuulimme, että Sergei oli saanut kuin saanutkin kodin, ei kuitenkaan Suomesta vaan Amerikasta. Kyllä meille tuli siitä murheellinen mieli. Kysyessämme lisää tastä aiheesta saimme kuulla, että Venäjän ja Suomen välillä ei ollut adoptiosopimusta. En tiedä onko nykyäänkään, mutta kummallista on, että juuri nämä lapset, jotka jo ulkonäkönsäkin puolesta tänne meidän maahamme parhaiten 'istuisivat', niin niitä emme sitten saa valtiona adoptoida.
Toinenkin murheellinen asia tapahtui tämän kauniin, rauhallisessa pikkumetsässä sijainneen lastenkodin kohtalossa. Kun Helena-johtaja oli avustuksiemme myötä kyennyt talon korjaamaan, kelpasi sen nyt nyt myös kaupungille ja 'rajon' yksinkertaisesti vain otti sen omaan käyttöönsä - kiitos vaan remontista - ja nämä yhteiskunnalle arvottomat lapset siirrrettiin jonnekin kaupungin keskustassa sijainneeseen kortteeriin- ei puita, ei linnunlaulua, ei hiljaisuutta ja rauhaa, eikä omaa kilipukkia pihalla (siitä saatiin maitoa - nääs.)
Lastenkodin uutta osoitetta ei kukaan koskaan kyennyt tai saanut meille toimittaa. Se työ vain katosi meiltä ulottumattomiin. Sen vain kuulin, että fiksun lääkäri-johtaja-Helenan tilalle nimitettiin kopea jakkupukuleidi. Ei mitään kilipukkimummeja enää kaivattu, oltiinhan nyt kaupunkilaisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti