Adoptio: Uusi mummola.

 Harmaata kauneutta inkeriläiseen tapaan. Todellinen ja aito tonttula.

Kärsimys vetää kansoja kohti Jumalaa, kohti turvaa ja rakkautta. Kun Inkerin kansa sai jälleen mahdollisuuden tulla seurakuntana yhteen, omaan kirkkoonsa, ja kuulla jumalanpalvelusta omalla äidinkielellään - olivat kirkot heti niin täpösen täynnä 'nälkäistä' väkeä, etteivät sisään mahtuneet.

Hetken hyppy tähän päivään.
Sillä parakkikirkolla joka minulle Inkerinmaalta sitten loppujen lopuksi työmaaksi annettiin, oli myös alkuaikoina tungosta. Nyt siperiankierroksen tehneitä vanhuksia on enää muutama jäljellä - mutta vaivaisuudestaan huolimatta he ovat yhä uskollista kirkkokansaa. Mutta uusia jäseniä tulee kirkkoihin harvakseltaan; osittain varmaan myös siksi, etteivät vanhusten puolisot ja lapset osaa suomen kieltä. Suomalainen identiteetti on heissä kyllä eräänlaisena ylpeytenäkin, mutta niin laimeana, ettei esim. kielenopiskelu kiinnosta. Kieliongelma hoidetaankin nykyään Inkerin kirkoissa niin, että liturgiat luetaan suomeksi, mutta saarna on venäjänkielinen.

Kun pikkukirkkomme tontin ympärille alettiin muutama vuosi sitten rakentaa kolmisenkymmentä taloa käsittävää omakotialuetta, sanoin eräälle vahalle inkeriläistuttavalleni, että kohta on taas kirkkonne täynnä väkeä. Vanhuksen nopea vastaus oli totinen ja tosi. Hän sanoi: " Ovat rikkaita, eivät MITÄÄN tarvitse." 
 
Puskino 1988.  
Täyttä oli kirkossa silloin, kun ensimmäisellä bussimatkallamme Leningradiin teimme sunnuntaisen jumalanpalvelusretken Puskinon komeaan kirkkoon, vajaan tunnin matkan päähän pääkaupungista.
Minä yritin puikkelehtia ihmisjoukkojen läpi kirkon etuosaan. Joku, joka totesi minut suomalaiseksi, likisti riviään vielä piukemmaksi ja sain alleni kapean kaitaleen penkin päätä. Pitkä mieheni päätti suosiolla jäädä kirkon takaosaan seisomaan. Tämän valinnan yhteydessä saatan taas kysyä, että "ai sattumaltako?"

Mieheni seisoskellessa kirkon peräseinälle, kiinnittyi hänen huomionsa vieressä seisovaan, miltei hänen mittaiseensa komeaan vanhukseen. Kun ei meillä kellään suomalaisella ollut mukana virsikirjaa kävi niin, että tämä vanhus ja mieheni veisasivat kaikki virret inkeriläismiehen kirjasta. Siitä kimppaveisuusta tulikin sitten liki kahdenkymmen vuoden mittainen. Viimeinen virsi laulettiin kyseisen vanhuksen haudalla.

Mieheni ja minä olemme varmaan ainoa aviopari maailmassa, joilla on yhteinen äiti ja yhteinen isä. Adoptoimme nimittäin kummatkin tämän Juhani-'pakolaisen' ja hänen Katri vaimonsa heti kun muutaman vuoden päästi tuli valtiolta kulkulupa sille alueelle, jolla heidän kylänsä sijaitsi. Ennen pitkää pääsi myös pikku tyttäreni 'auttamaan' juuri sitä kyseistä kansaa, jota hän oli itku silmässä suomalaisessa televisiolähetyksessä empatialla katsellut.

Puskinon Jumalanpalveluksen päätyttyä oli meillä hetki aikaa turista karismaattisen vanhuksen kanssa, ennen bussimme lähtöä kohti koti-Suomea. Mieheni kysyi, tarvitsisiko tämä herra, nimeltään siis Juhani, jotakin,  jonka me voisimme heille Suomesta postitse lähettää. Juhani mietti ja mietti ja totesi lopuksi, että eivät he mitään tarvinneet, kaikkea oli. Mutta kun yhä asiaa tiukkasimme kertoi hän, että jos vaikka 'paku' kahvia. Eivät kuulemma olleet kahvin hajuakaan vuosikausiin haistaneet. "Niin, ja onko Suomessa sellaisia onnittelukortteja, joissa on kullatuilla kirjaimilla luku 40?". Hän oli kerran sellaisen ihmeen nähnyt ja haluaisi nyt sellaisen, sillä hänen tyttärensä täyttäsi keväällä 40 vuotta.

 "Kyllä sellaisia on. Hyvä. Laitamme tulemaan", sanoimme.

Matkamme sattui itsenäisyyspäivään ja laskimme, että pakettimme ehtisi perille jouluksi.
Juhani oli kotona vaimolleen innoissaan kertonut mukavista suomalaisista, jotka lupasivat laittaa heille paketin.
Mutta kun ei pakettia tullut jouluksi, eikä uudeksi vuodeksiskaan, pääsi Katri-vaimo motkottamaan,
meille naisille tyypilliseen tapaan,
että  'sellaisia ihmiset ovat, lupaavat, mutta kun tulevat kotiin, unohtavat."
Paketti tuli 14.1.Silloin oli Juhanin syntymäpäivä!!
Kuvassa Katri-mummo ja kisu.
Jatkuu...