Magdaleenalla on ollut tässä edellä mukava sarja tekstejä aihepiirinään - isovanhempien tärkeys lapsenlapsilleen. Emme todellakaan ole harmaita haamuja lastenlastemme kasvussa, vaikka ehkä monista tuntuukin, että heidät on sysätty nuoren perheen elämästä kauas sivuraiteelle. Sillä vaikka näin todella olisi käynytkin, yltävät rukouksen siivet aina ja kaikkialta lastenlastemme ylle. Rukouksen siltaa ei kukaan saata meiltä räjäyttää.
Isovanhempien merkityksen sain juuri äsken kuulla sukumme pikkuruisimman, vasta vajaa kaksivuotiaan verbaalivirtuoosimme suusta. Tyttö kertoi meille tärkeänä, että "Ebun paras kaveri on Paavo-vaari." Ei siis isoveli, eikä naapurin 3-vuotias tyttö, vaan turvallinen suvun patriarkka.
Nyt hyppään aiheesta aivan uuteen. Olen miettinyt viime aikoina sellaista asiaa, että tapahtuukohan uskossa elävälle mattimeikäläiselle milloinkaan mitään sellaista mitä voisi nimittää sattumaksi. Tämä mietintä alkoi siitä kun sattumalta otin hyllystäni vanhan, aikanaan paljon käytetyn rukouskirjani nimeltä 'Jumala kuulee' ja avatessani kirjan, näin sen sisäkannessa seuraavanlaisen omistuskirjoituksen:
" Puhu Herra, palvelijasi kuulee. Avaa korvani kuulemaan." 7.1.1999 Rachel.
Minun korvani pamahtivat ystäväni nimen kohdalla heti appoauki ja tiesin, että minun oli metsästettävä tämä neljätoista vuotta sitten kadottamani rukousystävä uudelleen esiin ja pian. Monen, monen ystävän ja puhelinsoiton jälkeen oikea henkilö oli langattoman toisessa päässä - aika katosi ja alkoi iloinen 'jälleenkuuleminen'. Olemme nyt jo pitkään meilailleet mutta mutta niin pitkä taival Jumalan johdatusta on jäänyt yhä hänelle kertomatta, että päätin tiputtaa siitä osan blogiin, jotta saan samalla muutkin lukijat mukaan tähän 'Jumala tietää, johdattaa ja auttaa' - polulle, sillä Jumalan syvin tahto on bongata meidät itse kunkin Hänen rakkautensa verkkoon ja siitä ISOON ohjantaan.
Olen tähän mennessä tehnyt 25 vuotta, sattumalta, Venäjällä työtä. Sisältäpäin olen aina tiennyt olevani - jossakin vaiheessa elämääni, juutalaistyöntekijä - en missään vaiheessa kuvitellut meneväni Venäjälle. Mutta sattumalta ollessani eräässä pienessä kotikokouksessa minun viereeni asettui istumaan nuori mies, joka väliajalla jutteli kaiken aikaa 'ylitseni' toisella puolellani istuvan nuoren naisen kanssa. He juttelivat kiihkeästi joistakin osoitteista. Kun tilaisuus oli päättynyt kysyin mieheltä, mikä oli se tärkeä juttu mitä te hoiditte kesken kahvituksen. Hän kertoi, että he olivat vaihtaneet muutamien silloisessa Leningradissa asuvien juutalaisten perheitten osoitteita. Hän on lähdössä kahden viikon päästä ryhmänsä kanssa linja-autolla Venäjälle ja - sitten hän arkisesti totesi - " Sinä ja sinun miehesi tulette mukaan. Teillä on viikko aikaa kirjoittaa viisumianomuksenne valmiiksi. Käyn ne itse teiltä kotoa hakemassa."
Juoksin kotiin kertomaan suuren uutisen miehelleni. Huusin jo ovelta: "Nyt meitä kutsutaan työhön!! Merkillistä ja ihanaa. Ja kaikki rutiinit tekee joku muu, me saamme vain hypätä kyytiin".
Mieheni vastaus oli tyrmäävä. Hän sanoi: "Olen ollut tasan kaksi kertaa Venäjällä, ensimmäisen ja viimeisen. En aio lähteä."
Minä itse tässä vaiheessa tiesin, että nyt on kyseessä työ, jota meidän kuuluu tehdä yhdessä - tai ei sitten ollenkaan - ja taivuin.
Viikon päästä samainen nuorimies ilmestyi ovemme taakse hakemaan viisumipapereitamme. Johdatin hänet nolona, sanan puhumatta, mieheni luo olohuoneeseen ja itse livahdin keittiöön keittämään kahvia. Kun tulin tarjottimen kanssa takaisin näin ihmeekseni mieheni, joka oli juuri allekirjoittamassa omaa viisumikaavakettaan. Mitä tässä välissä oli tapahtunut, sitä en ole koskaan saanut kuulla. Ehkäpä isompi ääni oli puhunut mieheni sydämelle, isompi kuin vaimon piipitys.
Myöhemmin meille selvisi, että viisumitoimistosta oli ilmoitettu, että tälle ryhmälle oli sattumalta annettu kolme lisäpäivää aikaa anoa viisumia. Ehkä tuolta yläkerran suunnasta todettiin, että nyt oli lähtökuopissaan harvinaisen 'jukuri' työhönlähtijä, mutta saatava oli hommiin tämäkin joutilas, keinolla millä hyvänsä.
Työ jatkuu omalta kohdaltani yhä. Se on vuosien varrella muuttanut muotoaan moneen kertaan, pitäen sisällään lastenkotityötä, vankilatyötä, nuorisoleirejä ja seurakuntatyötä Inkerin kirkoissa - ja humanitääristä työtä myös juutalaisperheissä.
Mieheni työ päättyi viitisen vuotta sitten siihen kun hän oli haudannut viimeisen sydänystävänsä, joita oli monia - niin inkeriläisiä kuin veli venäläisiäkin....Jatkuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti