Toinen vierailukohteemme oli naisvankila ja siellä erityisesti äitien ja vauvojen osasto
Toinen riipaiseva kohteemme oli katulasten sairaala Pietarissa, josta viereinen kuva on näpsästy. Edessä seisova nuori mies on oma 'löytölapseni' Oleg. Hänellä on sylissään vasta 'kadulta' löytynyt ja sairaalaan tuotu hyljätty vauva.
Meidän mahdollisuutemme auttaa näiden sairaalaan tuotujen lasten hoidossa olivat tietysti hyvin kapeat. Vastasyntyneitä saimme ruokkia tuttipullosta, hyssyttää ja vaihtaa kuivaa kapaloa päälle. Isompien lasten kanssa saimme tietysti leikkiä. Kaikki sujui muutoin täällä mukavasti, mutta eräs sääntö, joka meille taottiin päähän, oli tosi outo - ja liki mahdoton toteuttaa. Me emme saaneet katsoa lapsia silmiin. Oleg näyttää kyllä kuvassa tekevän niin, mutta taitaa olla niin että hänen vauvansa nukkuu.
Tuleeko sinulle mieleen mikä saattaisi olla syy näin kummalliseen kieltoon? Meille se selvisi vasta sitten kun olimme sitä ehkä vähän närkästyneenä hoitajilta kysyneet. He sanoivat, että silmistä siirtyy lapseen kiintymys, eikä sitä saa antaa lapselle, jota ei oikeasti voi jatkossa hoitaa ja rakastaa. Lämmön ja kiintymyksen osoittaminen ja taas katkaisu, antaa väärää informaatiota lapselle, eikä hän sen tajuttuaan voi luottaa enää kehenkään.
Oli murheellista ajatella että nämä lapset olivat jo vauvoina katulapsia ja siihen päälle vielä sairaitakin, eikä heille saanut kukaan osoittaa edes kiintymystä. Mitä sellaisesta lapsesta tulee isona? Mielestäni pysyvästi tunnevammainen.
Toinen surullinen vierailukohteemme oli naisten vankilassa se osasto, missä oli äitejä vauvoineen. Jos nainen vankilaan joutuessaan on raskaana, hän saa käydä synnyttämässä sairaalassa, mutta sitten äiti ja vastasyntynyt muuttavat vankilan äiti-lapsi-osastolle. Siellä oli kyllä eräs - Venäjän vankilaoloihin nähden harvinainen luksus. Jokaisella äidillä oma huone. Yksikössä oli myös yhteinen pieni keittiö, vauvojen pesutila ja leikkihuone. Ulkoiluun oli varattu ehkä kymmenen neliömetrin tila missä vauvan saattoi vaunuissa nukuttaa. Maa oli betonia, ei kasvin kasvia missään. Ympärillä kasvoivat vain ja ainoastaan korkeat vankilan muurit. Taivasta näkyi juuri sen kymmenen neliömetrin kokoinen palanen muurien keskellä.
Vankilassa lapsi sai olla äitinsä kanssa kaksi ensimmäistä ikävuottaan. Sitten hänet siirretiin lastenkotiin odottamaan äidin vapautumista. Vasta kahden vuoden ikäisenä näkivät nämä lapset siis ensimmäisen kukkasensa, puunsa ja muitakin värejä kuin sinisen taivaantilkun ja harmaan muurin.
Jälkikirjoitus kuvista..
Liikuttavaa ylimmässä kuvassa on se, että siinä aikuiseksi kasvanut lastenkodin kasvatti hoitaa toista samanmoista. Oleghan oli annettu pois suoraan synnytyssairaalasta. Kuvaa katsoessani mietin niitä tuntoja, jotka poikani päässä kuvan ottohetkellä pyörivät. Hoitaneeko siinä samalla myös omaa itseään, heijatessaan tätä vastasyntynyttä hyljättyä pienokaista armiaaseen uneen? Alemmassa kuvassa katulapsisairaalan pienet potilaat tervehtivät meitä hoitajineen.
Minä itse kiitän sekä äitinä että mummina siitä, että sain tavata heidät. Nämä lapset toivat syvää perspektiiviä omaan elämääni ja omiin 'muka-murheisiini.'
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti