Terveiset 'pakkaamolta' eli humanitääriseltä kirpputoriltamme. Taas on parin viikon päästä, toukokuun viimeisellä viikolla uusi matka edessämme. Silloin matkustamme kuitenkin vain Viipuriin, jonne meitä tullaan vastaan pestorin ystävän autolla.
Viereisessä kuvassa olevassa rumannäköisessä kasassa on kahden matkalaisen lasti, noin 100 kiloa siististi pakattua kesätavaraa, myytäväksi Inkerin kirkon kirpputorilla.
Nämä pussit täytyy vielä survoa Ikean kasseihin, etteivät näytä roskapusseilta, mikä olisi naapurimaatamme kohtaan loukkaavaa.Ymmärrän sen kyllä.
Tässä postauksessani aion kuitenkin vielä kertoa huhtikuun alun matkastamme.
250 kiloa vaatetta Ikeakasseissa lähestyimme siis jälleen sydän jyskyttäen Venäjän arvaamatonta tullia. Mitenkähän meidän tällä kertaa kävisi? Tapaisimmeko saman pippurisen tullimiehen kuin viimeksi?
Ennen lähtöämme olimme pitkään pohtineet miten selvitä samankaltaisesta kysymyksestä kuin helmikuussa, joka kuului: "Ovatko nämä tavarat teidän omianne?" Eiväthän ne olleet, joten siihen ongelmaan oli keksittävä jokin hyvä ratkaisu. Siispä teimme näin.
Pakkasimme kullekin matkaajalle viisi säkkiä (yhteensä noin 50 kiloa) ja jokaisen kassin kahvaan ripustimme omistuskirjoituksin varustetun lahjakortin, esim: " Nikolai Markoville...Tauno Teräväinen." Jne. Kukaan tullissa ei nyt voisi väittää, etteivät säkit olleet omiamme. Juuri nämä säkithän olivat minun lahjojani juuri tälle köyhälle tuttavaperheelleni.
Tällä kertaa kukaan ei kuitenkaan kysynyt kenen ko. tavarat olivat. Sen sijaan lastin koko oli tullimiehen mielestä sen verran suuri, että meidät komennettiin tullirakennuksen takana sijaitsevaan erilliseen halliin, jonka suojissa on suuri vaaka.
Nyt oli ryhmämme tehokas. Tämän me osasimme! Täällä oltiin oltu monasti ennenkin.
Koska minunkin silmissäni lasti oli ollut melko korkea, ja koska tiesin, ettei omia tavaroita punnita, olin varmuuden vuoksi siirtänyt niiden joukkoon muutaman sellaisen tuliaislaukun, jonka saattoi ajatella kuuluvan näihin 'omiin tavaroihimme' - ettei vain jäätäisi mokomasta muutamasta ylikilosta kiinni. JÄIMME.
Tullimies, joka tällä kertaa kylläkin oli nainen, kömpi kaiken punnittuaan vielä viimeiseksi pikkubussimme sisään tutkimaan penkkien aluset. Sitten hän otti omien kassiemme joukosta, juuri siitä punaisesta kassista päällimmäisen vaatteen esiin, roikotti sitä nenämme edessä ja kysyi muka hämmästellen: "Kenen oma teistä tämä on?" Hänen käsissään heilui pieni, noin 3-vuotiaan pojan T-paita, jossa oli auton kuva. Ahdistuin, mutta sain kuin sainkin suustani änkytettyä venäjäksi selityksen, että se on minun lapsenlapseni 'padarak' = lahja, pienelle venäläiselle ystävälleen (niinkuin kyllä olikin).
Hiljaisuus, joka lausettani seurasi, oli korvia repivä. Naisella oli nyt oikeus käännyttää meidät takaisin Suomeen. Kassin paino olisi juuri ja juuri ylittänyt korkeimman sallitun kilomäärän. Nainen näytti miettivän oikein tosissaan mitä nyt tekisi. Painostava hiljaisuus jatkui ja jatkui. Äkkiä hän heitti sievän paidan takaisin punaiseen laukkuun ja ähkäisi: "Äh - menkää!"
Sitten tein jotakin jota en koskaan tullissa olisi kuvitellut tekeväni. Hyppäsin naisen kaulaan ja sanoin 'kiitos'
Minusta näytti siltä, että lähtiessään ulos hallista naisella oli kyyneleet silmissä. Hän tiesi oman maansa köyhät perheet ja puutteen, joka hänen maassaan on ja pysyy --- vaikka Putin ja lapsiasiamies mitä muuta väittäisivät.
Kuvassa pohjanmaalaisten seurakuntien, omalle kummiseurakunnalleen rakentama parakkikirkko, jonka ylläpitämälle kirpputorille lastimme oli matkalla. Tämän seurakunnan alkuperäisen kirkon kuva löytyy tekstistä nimeltä 'Lähtölaukaus'. Vanha kaunis kirkkorakennus tuhottiin kommunistisen vallan toimesta 1930-luvulla..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti