tiistai 28. helmikuuta 2017

Arkista aasin askellusta

 En muista mistä ja milloin olen tuon otsikkoni lauseen muistiini kaapannut - mutta se on sopivasti napsahtanut omaan uskonelämääni - se on sanontana tuntunut yhtä maukkaalta kuin miltä erään Magdaleenan edellisen blogikirjoituksen runo oli hänen 5-vuotiaan tyttärentyttärensä korvissa  kuulostanut. Sehän meni näin: " Kun almu kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa".

Omaa uskonelämääni voin kuitenkin parhaiten kuvailla juuri noilla otsikkoni sanoilla. On helppoa ja mukavaa jutella ikuisista ja ISOISTA  asioista omiensa piirissä, mutta menepä ja puhu niistä sellaiselle, joka ei niistä tiedä, ei ymmärrä, eikä edes halua tietää saatikka ymmärtää - niin ei onnistu.
Ei todellakaan ole muodikasta olla uskovainen ja miltei mistä vain voi puhua paitsi siitä, minkä itse koen elämäni aarteista kaikkein kallisarvoisimpana.


Siis aasi?
Se kelpasi kuitenkin Marialle, Vapahtajamme äidille - matkalla Nasaretista Betlehemiin. Se kelpasi myös Jeesukselle, viimeisellä matkallaan pääsiäisjuhlille Jerusalemiin, kohti  kuolemaansa. Ennen kaupunkiin tuloa hän lähetti opetuslapset viereiseen kylään lainaamaan sieltä aasia, jotta edeltä kirjoitettu profetia hänestä kävisi toteen. Jeesus neuvoi opetuslapsia, miten vastata aasin omistajalle, joka varmasti kysyisi mihin miehet sitä tarvitsivat. Sanokaa, että " HERRA tarvitsi sitä." Ilmeisesti aasin omistaja tiesi ja ymmärsi ketä tämä nimitys 'Herra' - tarkoitti.

Ajatella, meitä aasejakin tarvitaan! Ne ovat muuten tällä hetkellä Suomessa jopa muotia. Sitä paitsi aasi on tutkitusti myös viisas eläin. Se ei siis tyhmänä ryntää suin päin paikkaan kuin paikkaan, joka saattaisi olla sille vaarallinen. Tämä varovaisuus on virheellisesti tulkittu eläimen tyhmyydeksi.

Mutta tällainen aasiuskovainen tietää, että Jumalalle voi puhua kuin ystävälle. Ei tarvita hienoja fraaseja tai juhlallisia sanontoja, ei korkeita torneja eikä kimallusta. Ja mikä mahtavinta; rukoustyötä voi tehdä ihan missä vain: lenkkeillessä, tiskatessa tai vaikka autoa ajaessa. (Kunhan ei laita silmiä kiinni...)
Pieni anekdootti: Kleopatra kylpi aasin maidossa. Hm?

Kuvat googlesta.


lauantai 25. helmikuuta 2017

Kanaemon opetuksia


Kuvassa on Wartburgin linna, jonne vaaliruhtinas Fredrik Viisas sieppasi Lutherin turvaan. Siellä Luther sai rauhassa tehdä kirjoitustyötään.

En malta, olla jatkamatta vielä Martti Lutherista, josta kirjoittelin näin reformaation 500-juhlavuoden kunniaksi viime päivityksessäni. 
Kerroin siitä, miten Luther piti tärkeänä, että jokainen sai lukea Raamattua omalla äidinkielellään.  Hän korosti myös sitä, että ihmiset ymmärsivät lukemaansa. Hänellä oli sama huoli kuin Filippoksella, kun tämä kohtasi etiopialaisen hoviherran Gassaan menevällä tiellä, kun kysyi: - Sinä kyllä luet, mutta mahdatko ymmärtää?
Etiopialaisen hoviherran lukema Jesajan kirja oli kirjoitettu kielellä, jota hän ymmärsi toisena tai kolmantena kielenään, niinpä hän vastasi: - Kuinka ymmärtäisin, kun kukaan ei minua neuvo.
(Apt 8:26-39)

Kun Salome ja minä muutama vuosi sitten olimme yhdessä Pietarissa ja asuimme siellä viikon tietokirjailijoiden residenssissä Suomi-Venäjä-talossa, meillä oli mukanamme Martti Lutherin hartauskirja Tienviittoja (Perussanoma, 2009), jossa on joka päiväksi Raamatun teksti selityksineen. Nautimme kovasti näistä Lutherin selityksistä, koska ne olivat niin arkisia ja eläviä.
Kirjoitan tähän esimerkiksi erään tekstin, joka löytyy kirjasta helmikuun 6. päivän kohdalta.

Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan.
Matt. 23:27

"Katso, mitä kanaemo tekee: yhtä uskollisesti poikasiaan hoitaa tuskin mikään muu eläin. Se muuttaa luonnollisen äänensä valittavaksi ja vaikertavaksi; se etsii, kuoputtaa ja houkuttelee poikasiaan.  Jos se löytää jotakin, se ei syö sitä, vaan jättää poikasilleen.
Aivan vakavissaan se huutaa korppikotkalle, levittää siipensä puolustaakseen poikasiaan ja antaa poikasten  kävellä alla ja päällään, vaikka joutuisi sen vuoksi kärsimäänkin.
Tässä on meille suloinen kuva. Samalla tavalla Kristuskin muutti äänensä vaikertavaksi. Meidän vuoksemme hän valitti ja saarnasi parannusta, osoitti jokaiselle tämän synnin ja kurjuuden ja tutki ahkerasti kirjoituksia meidän hyväksemme. Hän houkuttelee meitä luokseen,  antaa meidän tulla suojiinsa ja lämmittää meitä luonnollisella lämmöllään, Pyhällä Hengellä, jonka saamme vain hänen kauttaan. Hän taistelee puolestamme perkelettä vastaan ja on turvamme kaikessa hädässä."


keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Maiden kohtaloista.

Onpas tämä jännittävä vuosi. Suomi juhlii itsenäisyytensä 100-vuotista taivallusta ja uskonpuhdistuksesta = reformaatiosta on kulunut kokonaista 500 vuotta. Syntyy väkisinkin aatos - entäpä jos näin ei olisi käynyt.

Näillä kahdella tapahtumalla, vaikka tuntuvatkin olevan niin etäällä kuin olla voi, on kuitenkin eräs yhteinen kiintopiste. Puhdas usko. Kun Suomi soti Talvi-ja jatkosodassa Goljatia vastaan, oli jokaisella Suomen sotilaalla rintataskussaan Uusi testamentti - reformaation ansiosta. Kaikkien kansojenhan oli sen aatteen mukaan saatava tutkia ja lukea Jumalan ilmoitusta omalla kielellään. Raamatut kansan käsiin! Sodan aikana niitä todella myös luettiin: oli kenttähartaudet, sotilaspapit - kansa ja presidenttikin rukoilivat. Sanotaan, että "sitä saa mitä tilaa." SAIMME.

Monien maiden historiasta tiedetään, että kun evankeliumi on alkanut levitä kansan keskuuteen, on maa alkanut nousta kurjuudesta vaurauteen. Näin kävi esimerkiksi Norjalle. Yksi mies sai1800-luvulla kehotuksen hiihtää ympäri Norjaa - raamattuja repussaan. Kirjan ohjeet alkoivat vähin erin painua ihmisten sydämeen silloisessa köyhässä ja oppimattomassa kansassa - ja kun siihen kylvöön saatiin vielä liittää norjalainen luonteenlujuus ja löytyneet öljyvarat, ollaankin jo siinä vauraudessa, jonka tunnemme.
Etelä-Koreakin oli vielä 1970-luvulla köyhä maa. Nyt sieltä löytyy monia maailman suurimpia kirkkoja, siellä vallitsee demokratia ja sen talous on maailman 16. suurin.

Voisiko todella olla niin, että rukous voi kääntää kansojen kohtalon? Jumalan antama rakkauden voima voi ainakin voittaa vihan. Se on nähty monen Afrikan maan kohdalla ja sama on koettu myös Hawaijilla. Olen lukenut kuinka se on rukousten voimalla muuttunut väkivallan tallomasta osavaltiosta siksi paratiisisaareksi, millaisena se tänään tunnetaan.
Kuva: Isän sylissä.
Oman isäni sodanaikainen Uusi testamentti löytyi hänen kuolemansa jälkeen vanhempieni kirjahyllystä.
Oli liikuttavaa saada pidellä sitä. Pikku kirjasen sanoma oli kyllä unohtunut isältä vuosikymmeniksi työ- ja perheen elatuspaineiden taa. Mutta - eläkkeelle jäätyään ja vaimon kuoltua - aika ja yksinäisyys vetivät hänet takaisin sen 'taskulämpimän' sanan ääreen, josta hän kerran, nuorena luutnanttina - oli viiden, pelkoa täynnä olevan vuoden ajan saanut ammentaa turvaa ja toivoa - toivoa vapaasta Suomesta ja iankaikkisesta elämästä.
Usko - hänen nuoruutensa tuttava - ehti palata hänen tykönsä vielä useiden vuosien ajaksi, ennen kuin oli hänen aikansa päästä turvallisella ja onnellisella mielellä kotiin.
(Yläkuva googlesta: Luther polttaa paavin ukaaseja.)



sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Juhlitaan merkkivuotta

Wikipedian kuvankäsittely Anu Tuomainen

Kuudesluokkalainen lapsenlapseni kertoi, että hänellä on seuraavan päivänä uskonnonkoe. Kysyin, mistä aiheesta.
- Lutherista, vastasi tyttö.
- Jee, ihanaa, sanoin. - Haluatko, että kerron sinulle Lutherista?

Martti Luther joutui tiukkaan tilanteeseen, kun salama löi puuhun heinäkuisena päivänä. Luther joutui pysäytetyksi: millainen Jumala oikein on. Onko hän vain pelottava ja ankara?
Luther oli opiskellut lakia, mutta nyt hän hylkäsi opinnot ja päätti mennä luostariin. Helppoa ei ollut sielläkään. Luther teki ankaria katumusharjoituksia ja tunnusti pienimmätkin synnit.
Lopulta hänelle kirkastui Room. 3:28, että pelastumme yksin uskosta, emme tekojemme kautta.

- Niin, se anejuttu, sanoi kuudesluokkalainen. - Kun uskottiin, että maksamalla aneet pääsee taivaaseen.
- Oletko kuullut tämän: kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa.
- Joo, meidän ope hokee sitä koko ajan.
- Sanokaa se vielä, huusi vieressä kuunnellut 5-vuotias pikkusisko. - Se on niin hauska!

Vuonna 2017 vietetään reformaation 500-vuotisjuhlaa. Reformaattorit halusivat palata kristinuskon lähteille Raamattuun ja varhaisen kirkon elämään. Elettiin renesanssin aikaa, ja humanismi kehittyi vallitsevaksi aatesuunnaksi. Kreikan- ja latinankielinen kirjallisuus nousi arvoonsa.
Reformaattorit halusivat kuitenkin, että Raamattu pitää saada kansan käsiin. Jokaisen piti saada lukea sitä omalla kielellään ja etsiä vastauksia kysymyksiinsä. Luther käänsi UT:n saksaksi 11 viikossa, ja se ilmestyi 1522. Koko Raamattu julkaistiin saksannettuna 1534.

Suomalaisten kysymys oli, ymmärtääkö Jumala suomen kieltä. Mikael Agricola vakuutti: "Kyllä se kuulee suomen kielen, joka ymmärtää kaikkein mielen."
Agricola oli vakuuttunut siitä, että Jumala ymmärtää kaikenkielisiä ja haluaa tulla ymmärretyksi.

Tämän ajan haasteena on Raamatun sanoman tuominen nykyihmisille. Parhaillaan valmistellaan käännöstä  muinaiskreikasta suoraan digilaitteille. Tulevana huhtikuuna Markuksen evankeliumin nykykielinen teksti on tarkoitus tarjota mobiililaitteisiin. Se on ensimmäinen teksti, jota ei ole edes tarkoitettu painettavaksi.
Siksi yläkuvan Lutherille on kuvankäsittelijä asettanut modernisti kuulokkeet päähän.

DigiMarkuksen tavoitteena on ollut selkeä ja rikas suomenkieli, jota on helppo lukea kännykän näytöltä. Raamatun maatalouteen liittyvä sanasto sekä uskonnollinen käsitteistö on nykynuorisolle varsin vierasta. Monet merkitykset avautuvat kuitenkin tekstiyhteyden kautta.

Vaikeuksia on silti ollut tämän DigiMarkuksenkin käännöksen kanssa. Esim. Mark.13:14 esiintyy outo olento, jonka kreikankielinen käännös kuuluu "autioituksen kammotus". Suomeksi sanat eivät merkitse oikein mitään, ja vuoteen 1992 asti sanat käännettiin ilmaisulla "hävityksen kauhistus",  ja jota  nykykäännöksessä kuvaa sanapari "turmion iljetys."
Mutta voi, nyt  vastailmestyvä DigiMarkus käyttää muotoa "pahaenteinen itse kuvottavuus".
Onneksi kysymyksessä ei kuitenkaan oli pelastuksemme kannalta keskeinen kohta. Jos siis kohderyhmän parikymppinen nuoriso ymmärtää parhaiten tuon jälkimmäisen käännösversion, niin kelvatkoon sitten minunkin puolestani.
Olisihan tosi hienoa, että DigiMarkusta ruvettaisiin lukemaan kännyköillä junissa ja busseissa.



Kuvassa on Saksan ehkä valokuvatuin kirkon ovi, jonka olen kuvannut muinaisella kirkkokuoromatkallani.
Kyseessä siis Wittenbergin linnankirkko, jonka oveen Lutherin kerrotaan naulanneen 95 teesiään kirkon uudistamiseksi.




torstai 16. helmikuuta 2017

Me mököttöjät.

Miltei viisivuotiaan tyttärentyttäreni mummilassa olevassa pikkuisessa nojatuolissa pitää majaa hänen ja mummin ikioma yhteinen aapinen. (Iloinen Aapinen vuodelta 1990). Sitä kuuluu lukea aina kun ollaan mummilassa; vuoroon lukee mummi, vuoroin lapsonen.
Kuvassa kettu lausuu pilkkarunon Pökö Päälle ja runo tekee tehtävänsä.

Mutta mummi - konkari -
kansakoulunopettaja osaa tehdä ko. aiheesta kysymyksen: "Mitähän on tapahtunut tätä ennen"? Selviääkin, että PÖKÖ on juuri tätä ennen itse keksinyt ikävän pilkkarunon ketusta : "Kettu, lettu, takkuhäntä, kuono niin kuin pyörön mäntä."
Niin - ja kuitenkin nyt parkuu Pökö...Mmm. Sitä saa mitä tilaa...niinkö?

Muistan kuulleeni jossakin seuraavan mietelauseen, joka sopii hyvin myös tähän satuun:
" SINÄ voit hyvin, kun kukaan ei voi pahoin. Siis auta minkä voit.

Joulun alla, kirjamessuilla, saatiin kuulla mitkä kirjat myyvät Suomessa juuri nyt parhaiten.
Yllätys, yllätys: Vastaus oli: Hyvinvointikirjat. Muutaman vuoden takaiset amerikkalaiset self-help-kirjat, joissa sinulle vakuutettiin, että 'olet hyvä tyyppi' tai 'miten osoitan rakkautta itselleni' - eivät enää myy, vaan nykyiset kotimaiset hyvinvointikirjat opettavat etsimään omat tunteensa, omat vahvuutensa ja opettavat ensisijaisesti... elämään h i t a a n p a a elämää. Näiden kirjojen kirjoittajien yhteisnimi onkin leikillisesti "Hidastajat". 

1980-luvulla vaikutti maassamme 'stressitohtori' - yleislääketieteen ja psykiatrian erikoislääkäri, kirjailija Pertti Pakarinen. (kuoli v.1998). Hän taisi olla liki ensimmäinen, joka kiinnitti  potilaittensa huomion siihen, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus - että terve sielu elää terveessä ruumiissa ja päin vastoin. Hänen silloin ilmestyneiden kirjojensa nimetkin ovat puhuttelevia: "Älähän hättäile" , "Me mököttäjät", "Päreenpolttajat" jne. Hänen kirjansa olivat siis todellisia stressin aapisia aikuisille.
Emme Magdaleenan kanssa olleet kuitenkaan koskaan kuulleet, että hän on kirjoittanut myös kirjan, jonka nimenä on: "Supervaimon käyttöohje". Siitäkös olisi hyötyä vielä meidänkin aikamme vahvojen naisten maailmassa. Aloimme vimmalla etsiä sitä divareista. Saapi nähdä löydetäänkö ja kenen käsiin se kuljetetaan: omiinko vai aviomiestemme?






maanantai 13. helmikuuta 2017

Villasukat pyörivät


Salome kirjoitti viime päivityksessään "junasukan" tarinan, minä jatkan myös vielä sukkateemaa.

Eräs ystäväni kyseli joskus marraskuussa, jos veisin hänet johonkin seurakunnan tilaisuuteen, mitä hänelle suosittelisin. Itse rakastan meidän lähikirkon sunnuntaijumalanpalvelusta ja raamattupiiriäni. Kuitenkin tuntui, ettei niistä kumpikaan olisi ystävälleni "se oikea".
Lopulta lähdimme naisten aamubrunssille, joka on tarjoilultaan aamiaisen ja lounaan välimuoto. Samalla siellä pidetään hengellisiä puheita.
Tilaisuutta oli järjestämässä viisi eri seurakuntaa: ev.lut,  helluntai, vapaasrk, babtistit ja Missio-church. Väkeä olikin koolla  ravintolan täydeltä. Mukaan oli pyydetty ottamaan villasukat ja luvattu, että ne pyörivät. Kuvasta näkyy, etteivät ne pyörineet jalassa, vaan ilmassa.

Aamubrunssilla kolme erilaista naista kertoi elämästään. He kokivat elämänsä mielenkiintoiseksi ja rikkaaksi - tunsivat itsensä suorataan miljonääreiksi : ) Kukin heistä teki sellaista työtä, joka oli heille jo ennestään mieleistä ja innostavaa. Nyt he antoivat työpanoksensa Jeesuksen palvelukseen. Yksi naisista oli lapsesta saakka tehnyt käsitöitä, nyt hän oli juuri lähdössä Aasiaan neuvomaan naisia hygieniatuotteiden valmistamisessa. Toinen naisista oli tanssija, jonka Jumala oli johdattanut ensin  vuosiksi erämaahan. Mutta sen vaiheen jälkeen hän perusti kristillisen tanssikoulun, jossa on nyt 120 oppilasta. Kolmas nainen oli innokas urheilija. Hän kertoi kiittävänsä Jumalaa liikunnan lahjasta, kun hän juoksi pitkiä lenkkejään.

Viihtyikö ystäväni naisten aamubrunssilla? Jumala oli  selvästikin suunnitellut sen hänelle mittatilaustyönä, sillä eräs puhujista asui perheineen juna-asemalla, jolla ystäväni koulutyttönä aamuin ja illoin viivähti. Nyt ystäväni jutteli naisen kanssa esim. kasvoiko aseman pihalla vielä puoliksi villi omenapuu, joka tuotti kirpeitä mutta maukkaita hedelmiä. Ja kasvoihan se!

Ystäväni ihmetteli tilaisuuden iloista ja rakastavaa ilmapiiriä. Vastaasin, että kristityistä piireistä sellainen on tosiaankin mahdollista löytää. Ystäväni tiivisti myös huomionsa ajatukseksi, että nyt hän ymmärtää sen, että näillä naisilla on ensin arvomaailma, ja muut asiat järjestyvät sen mukaan.

Kas tässä: Ystävänpäivän piristykseksi Villasukka-laulu.

Minun ystäväni on kuin villasukka,
joka talvella lämmittää.
Minun ystäväni on kuin niitynkukka,
joka saa minut hymyilemään.


Ota kädestä kiinni, tule kanssani rantaan,
vien sinut katsomaan,
kuinka aurinko laskee puiden taakse
ja saa taivaan punertamaan.

Minä olen vielä pikkuinen, ja siksi tahtoisin
oppia tään maailman, paljon paremmin.
Ja kun mä sitten joskus, olen aikuinen,
niin toivon, että oppimasta koskaan lakkaa en.

Minun ystäväni on kuin villasukka,
joka talvella lämmittää.
minun ystäväni on kuin niitynkukka,
joka saa minut hymyilemään.

Ota kädestä kiinni, tule kanssani rantaan,
vien sinut katsomaan,
kuinka aurinko laskee puiden taakse
ja saa taivaan punertamaan. 

Iloista ystävänpäivää kaikille blogiystävillemme!        






perjantai 10. helmikuuta 2017

Junasukka

Istuin viime lauantaina eräässä 'ystävänpäivä'-tilaisuudessa, jossa luennoitsija kertoi innostuneesti rakkaudentyöstään, jonka puitteissa kootaan vauvanvaatteita lähetettäväksi Bulgariaan ja Romaniaan, Euroopan köyhimmille vuoristoseuduille. Siellä  paikalliset, koulutetut, kristityt naiset kokoavat Suomesta lähetetyistä tuliaisista äitiyspakkauksia jaettaviksi lapsiäideille, raiskatuille tai muutoin mahdottomissa oloissa lastaan odottaville äideille.(Mission Possible)
Kuunnellessamme kiintoisasta työstä kertovaa, kuvin varustettua esitystä, istui takimmaisella soffalla eläkkeellä oleva kotitalousopettaja ja kutoi kaiken aikaa pientä sukkaa. Se oli kuulemma valmistumassa jollekin tarvitsija-vauvalle juuri tuolla alueella, josta esitelmöitsijämme kertoi. Siis 'joku' meistä oli jo saanut 'kipinän'.
Esitelmän päätteeksi juotiin tietysti kahvit ja silloin sukankutoja alkoi kertoa kutomaansa kiintoisaan sukkamalliin liittyvää ihmeellistä taustatarinaa. (Siitä blogini otsikko.)

" Vuonna 1940, siis 75 vuotta sitten, oli pakolaisjuna matkalla Suomen puolelta Tornion kautta  Ruotsin puolelle. Vaasan tienoolla edessä olevaa junanrataa kuitenkin pommitettiin. Radan korjaamisen ajan matkustajat istuivat paikoillaan kylmissä junanvaunuissa. Eräässä osastossa istui eläkkeellä oleva käsityönopettaja ja häntä vastapäätä nuori äiti, Tuula-vauva sylissään.
Radan korjaaminen kesti puolitoista vuorokautta ja sen aikana ehti jo syvemminkin tutustua kanssamatkustajiinsa. Opettaja katseli pientä vauvaa ja suri, ettei vauvalla ollut edes sukkia pikku varpaittensa suojana. Aprikoituaan aikansa päätti käsityönopettaja alkaa purkaa omaa villapaidan helmaansa ja alkoi näin saamastaan langasta kutoa pienokaiselle sukkia. Muistona näistä pommituksista ja niiden aiheuttamasta odottelusta syntyivät sukat, joiden malli on säilynyt äidiltä tyttärelle".

Minä en ole tällä mallilla koskaan vauvansukkia kutonut, mutta minulla ja minun lapsillani on äitini kutomina tällaiset vauvasukat olleet ja voin vakuuttaa, että paras malli on juuri tämä: Ainoa joka pysyy vauvan pulleroisessa sääressä myös paikoillaan!
Sukan ohje löytyy googlesta nimellä 'Junasukka', joten siitä vaan kutomaan!

tiistai 7. helmikuuta 2017

Yllätyshäissä






Kirjoitin vuoden alussa hautajaisista, mutta nytpä kirjoitankin "häistä". Niitä vietettiin lähikirkossa pari sunnuntaita sitten.
Kun jumalanpalveluksen saarna oli ohi, niin yhtäkkiä urkuparvelta alkoivat kaikua häämarssin sävelet. Etupenkistä astelivat alttarille Kerttu ja Heimo, kaksi tuttua seurakuntalaista, sillä Kerttu on toiminut pyhäkoulun opettajana 50 vuotta. Juhlan aihe oli kuitenkin vuosiltaan vieläkin suurempi: heidän vihkimisestään avioliittoon tuli 60 vuotta!

Pappi kertasi puheessaan Kertun ja Heimon elämänvaiheita. Hän mainitsi, että Kerttu oli ollut vasta 17-vuotias avioliittoa solmittaessa. Mitään tahdotko-kysymyksiä ei nyt kysytty, eikä sen kummemmin lupauksiakaan annettu. Pappi siunasi pariskunnan ja heidän elämänsä tulevat päivät.

Huomasin, että ihmiset penkeissä pyyhkivät silmiään, tilaisuus oli tunteita koskettava. Hauskaa oli sen jälkeen istahtaa kirkkokahveille, jotka olivatkin hääkahvit. "Morsian" oli leiponut itse pullaa ja piirakoita. Komea täytekakkukin komeili keskellä pöytää.

Jumalanpalveluksessa oli tälläkin kertaa virsikirjan kiitosrukous 715, jonka sanoista pidän paljon: 

Jumala, Isämme,
me kiitämme sinua siitä,
että Jeesus Kristus on avannut tien sinun luoksesi.
Vahvista uskoamme, lisää toivoamme
ja uudista rakkauttamme.



Tuona samana sunnuntaiaamuna ennen jumalanpalvelusta olin ollut koirani kanssa kävelemässä hakkuuaukealla ja oudonvärinen aamutaivas oli saanut minut ottamaan kuvia.
Kuulin myöhemmin, ettei pehmeä oranssi väri ollutkaan mikään mukava asia. Väri johtui siitä, että ilmakehän saasteet olivat laskeutuneet pakkasella alas, ja ilmanlaatukin oli samalla muuttunut välttäväksi.
Tuo saastesumu eksytti mieheni varhain samana aamuna hiihtolenkillä Päijänteen jäällä, kun hän erehtyi luulemaan jäihin juuttunutta laivaa saareksi! 

Ajattelen, että sääkuvani ovat oikein sopivia kuvaamaan rukouksen loppusanoja. 
Synnin saastesumun sokaisemana pyydänkin Isältä uskon, toivon ja rakkauden uudistamista, lisäämistä ja vahvistamista. 





lauantai 4. helmikuuta 2017

Elämämme liitutaulu.



Psalmista 103:8-13

"Laupias ja armahtavainen on Herra,
pitkämielinen ja suuri armossa.
Ei hän aina riitele, eikä pidä vihaa
iankaikkisesti...
Niin kaukana kuin itä on lännestä,
 niin kauas hän siirtää meistä rikkomuksemme.
Niin kuin isä armahtaa lapsiaan,
niin Herrakin armahtaa pelkääväisiänsä."


Tehdyt virheet, tekemättömät velvoitteet, sanotut pahat sanat, sanomatta jääneet sanat... niistä saan nopeasti koottua harteilleni ison ikeen, joka painaa sielua ja mieltä. Apua! Miten kaukana siis itä on lännestä?

Muistan kuinka oppilaat rakastivat koulussa aikanaan tuota kompakysymystä ja hämmästyivät kuullessaan, että se on ihan itsensä Isä Jumalan huumorin tuote, taltioituna Psalmien kirjaan.
- Niinhän se on, että itä lyö kättä lännelle kaiken aikaa. (Olisipa näin myös politiikan itä-länsi asettelussa). Likellä on siis itä länttä, mutta mitä tuohon anteeksiantamukseen tulee, siirtää Herra tietysti rikkomuksemme maapallon vastakkaiselle puolelle.

Tämän tekstin ajatus on muistutus lähinnä minulle itselleni, mutta ehkä joku muukin on löytänyt itsensä huolehtimasta tai jopa murehtimasta. Miten helppoa onkaan toiselle sanoa, että 'älä murehdi'. Ja tuskin mikään on niin ärsyttävää kuultavaa kuin tuo lause, silloin kun omassa sisimmässä on pyörremyrsky.
Minulla oli koko viime syksy yhtä suurta pyörremyrskyä. Ystäväperheitä hajosi, tuli sairautta, yllättäviä taloudellisia huolia ja jopa hyvän, pitkäaikaisen ystävämme 'kotiin kutsu'. Tunsin syksyn aikana olevani kaiken aikaa kuin jonkin suuremman viskeltävänä - tunteiden aallokossa. Ja niinpä omakin terveys alkoi siinä henkisessä höykytyksessä horjua.

Eräänä päiväni jäin kuitenkin miettimään, että eikös jokaisen pyörremyrskyn keskellä olekin aivan tyyni paikka. Mistähän sen itsensä sisältä voisi löytää? Vastaus siihenkin löytyi Isosta kirjasta:
Fil 4: 7. " Ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa."

Rukouksen rauhaan voi onneksi aina paeta. Joskus sinne joutuu pakenemaa jopa itseäänkin.
Rukous on kuin kävisi 'pesulla'. Ollaanhan me niin usein sisimmässämme -- kuin täyteen sutattu, musta liitutaulu. Onneksi Isällämme on sellainen riepu, jolla sen voi pyyhkiä puhtaaksi ja sitten -
ei muuta kuin matkaan, vaikka tietääkin, että pian ollaan taas pesun tarpeessa.



Kuva: Valokuvataiteilija Ismo Jokinen
Yläkuva: Taidejäljennös Vivamon kirkkosalin seinältä. (Chagall?)





keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Kerturi kertaa elämäänsä


Olen koko alkuvuoden puuhaillut elämäkertani kanssa.
Sanotaan, että elämäkerran voisi kirjoittaa vaikka joka toinen vuosi, siitä tulee aina erilainen. Painotukset muuttuvat, jotkut asiat nousevat keskeisiksi toisten taas kutistuessa. Elämäkerran voi tietysti kirjoittaa mistä tahansa näkökulmasta. Olen kirjoittanut yhden elämäkerran, jonka nimi on Elämäni virret. Olen lapsesta saakka rakastanut virsiä. Ne ovat liittyneet moniin tärkeisiin elämän vaiheisiin, joista sitten on ollut helppoa kirjoittaa.

Kerran sanoin ystävälleni, että voisin kirjoittaa elämäkerran nimeltä Elämäni mekot. Niidenkin kautta voi omasta elämästään kertoa. Vaikka piirtäisi mekot tekstien viereen. Idea on vapaasti käytettävissä! Tosin ystäväni kommentoi ajatustani sanomalla, että en kai niin turhamainen ole, että kirjoittaisin mekoistani. No - vaatteiden kuvaaminen olisi vain tukipuu, joille kuva elämästä rakentuisi.

Tällä kertaa kirjoitan kieli poskessa novelleja, jota kulkevat faktan ja fiktion rajalla, ja niissä on vahva liioittelun maku.
- Mitä hyötyä on kirjoittaa elämäkertaa, joka ei ole totta? kysyi siskoni.
Enpä tiedä, mutta hauskaa se kuitenkin on!

Kun olen näyttöpäätteellä juhlinut 16-vuotissynttäreitäni ystävien kanssa, ihmetellyt isän ostamia ensimmäisiä rintaliivejäni, muistellut 100-vuotiasta lastenhoitajaamme Augustinusta tai syönyt liskopapuja hienon rouva Heinon kanssa, niin hyvä mieli on alkanut helliä.
Mieleen nousee ilo ja kiitollisuus eletystä elämästä.

Toki raskaita sävyjä mahtuu myös kertomuksiini. Lääkäri kulkee pihan poikki vakavana, kun rakas, hento Katri-täti makaa pitkäperjantaina keuhkokuumeessa.
Ja on tiukka paikka, kun saan 3. luokalla aljasta ehdot. Se on niin noloa, etten paljasta sitä kuin äidille, ja kiipeän joka iltapäivä vinttikamariin laskemaan algebran tehtäviä.

Karen Blixten on sanonut, ettei mikään suru ole niin suuri, ettei kirjoittaminen siihen auttaisi.

Mikään elämän yksityiskohta ei puolestaan ole niin pieni, etteikö sitä voisi nostaa eteensä tarkkailtavaksi ja kirjoittaa siitä.
Mikä ihmeellinen rikkaus löytyykään tavallisesta elämästä ja sen arkisista tapahtumista!
Seuraavalle sukupolvelle jo ruuat (leipäkeitto!), terveydenhoito - täiden hävittämien DDT:llä - on jo kummastelun aihe.
Ja luulen, että lapsenlapsistani on hauska lukea, kuinka me siskokset lähdimme tapanina hevosella kyläilemään, istuimme komeasti kirkkoreessä, joka keikahti kyläpaikan pihassa kumoon, kun yöllä oli  kovasti kinostanut.

Kirjoittaessani ajatusteni taustalla ovat koko alkuvuoden hyrisseet Jesajan sanat 46:3-4, siitä miten Isämme toimii.
"Vanhuuteenne asti minä olen sama, vielä harmaantuneinakin minä teitä kannan. 
Niin minä olen tehnyt, ja vastedeskin minä nostan,  minä kannan ja pelastan."





Pienikin muisto on muisto. Siitä kertovat ukin ja lastenlasten yhdessä olohuoneen ikkunaan leikatut lumitähdet. Ne ovat heijastus hyvästä hetkestä.