Psalmista 103:8-13
"Laupias ja armahtavainen on Herra,
pitkämielinen ja suuri armossa.
Ei hän aina riitele, eikä pidä vihaa
iankaikkisesti...
Niin kaukana kuin itä on lännestä,
niin kauas hän siirtää meistä rikkomuksemme.
Niin kuin isä armahtaa lapsiaan,
niin Herrakin armahtaa pelkääväisiänsä."
Tehdyt virheet, tekemättömät velvoitteet, sanotut pahat sanat, sanomatta jääneet sanat... niistä saan nopeasti koottua harteilleni ison ikeen, joka painaa sielua ja mieltä. Apua! Miten kaukana siis itä on lännestä?
Muistan kuinka oppilaat rakastivat koulussa aikanaan tuota kompakysymystä ja hämmästyivät kuullessaan, että se on ihan itsensä Isä Jumalan huumorin tuote, taltioituna Psalmien kirjaan.
- Niinhän se on, että itä lyö kättä lännelle kaiken aikaa. (Olisipa näin myös politiikan itä-länsi asettelussa). Likellä on siis itä länttä, mutta mitä tuohon anteeksiantamukseen tulee, siirtää Herra tietysti rikkomuksemme maapallon vastakkaiselle puolelle.
Tämän tekstin ajatus on muistutus lähinnä minulle itselleni, mutta ehkä joku muukin on löytänyt itsensä huolehtimasta tai jopa murehtimasta. Miten helppoa onkaan toiselle sanoa, että 'älä murehdi'. Ja tuskin mikään on niin ärsyttävää kuultavaa kuin tuo lause, silloin kun omassa sisimmässä on pyörremyrsky.
Minulla oli koko viime syksy yhtä suurta pyörremyrskyä. Ystäväperheitä hajosi, tuli sairautta, yllättäviä taloudellisia huolia ja jopa hyvän, pitkäaikaisen ystävämme 'kotiin kutsu'. Tunsin syksyn aikana olevani kaiken aikaa kuin jonkin suuremman viskeltävänä - tunteiden aallokossa. Ja niinpä omakin terveys alkoi siinä henkisessä höykytyksessä horjua.
Eräänä päiväni jäin kuitenkin miettimään, että eikös jokaisen pyörremyrskyn keskellä olekin aivan tyyni paikka. Mistähän sen itsensä sisältä voisi löytää? Vastaus siihenkin löytyi Isosta kirjasta:
Fil 4: 7. " Ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa."
Rukouksen rauhaan voi onneksi aina paeta. Joskus sinne joutuu pakenemaa jopa itseäänkin.
Rukous on kuin kävisi 'pesulla'. Ollaanhan me niin usein sisimmässämme -- kuin täyteen sutattu, musta liitutaulu. Onneksi Isällämme on sellainen riepu, jolla sen voi pyyhkiä puhtaaksi ja sitten -
ei muuta kuin matkaan, vaikka tietääkin, että pian ollaan taas pesun tarpeessa.
Kuva: Valokuvataiteilija Ismo Jokinen
Yläkuva: Taidejäljennös Vivamon kirkkosalin seinältä. (Chagall?)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti