Itsenäisyyspäivän tunnelmissa

Lapsuuden loppu

Olen viime kuukausina lukenut Eeva Kilven trilogian Talvisodan aika 1989, Välirauha, ikävöinnin aika 1990 ja Jatkosodan  aika 1993 (WSOY)

Eeva Kilpi asui lapsuutensa Hiitolassa Raivattalan kylässä Karjalassa Laatokan länsirannalla, alueella, joka myöhemmin tunnetaan sanalla ”luovutettu”.

Kirjassa Talvisodan aika Eeva on 11-vuotias, jonka mielestä sota tuntuu aluksi aivan käsittämättömältä. Mitä merkitsevät sanat: ihmisiä kuollut? Eeva pohdiskelee, kun Helsinkiä oli pommitettu ja 44 kuollut. Kaikki tuntuu vain  kieliopin esimerkkilauseelta, joka ei avaudu.

Kun Hiitolaa pommitetaan talvisodan toisena päivänä, siitä jää Eevalle jo muistikuva:  ”Mutta sitä ennen, noin klo 13.55 koneet pysähtyvät pitkäksi aikaa meidän keittiön ikkunaan ja minä ehdin laskea ne. Niitä on yhdeksän. Samalla hetkellä juoksee sisälle naapurin poika, Kuivasen Lauri, ja huutaa hengästyksissään: - Tulkaaha kahtomaa lentokonneita, jos että oo ennen nähny ja niit ei ookkaa vähä!” Aika on alkanut kulkea äärimmäisen hitaasti. Koneet ovat pysähtyneet taivaalle ikkunaruudun yläosaan ja pommit jotka ovat jo irronneet niistä riippuvat niin ikään ilmaan pysähtyneinä maan ja taivaan välillä. Ehkä ne eivät olisi hievahtaneet siitä asennosta minnekään, ellei äiti olisi erehtyntyt parkaisemaan: - Voi katsokaa kun pommeja putoaa ... - Nyt kellariin ja äkkiä.”

Isä lähtee rintamalle ja perheen ja suvun naiset lähtevät evakkoon: mummi, äti, kälytäti, nuoritäti ja pipitäti, Eeva, pikkusisko ja serkku. Pienessä mökissä tilaa joukolle on niukasti, mutta sopu yleensä säilyy. Kerran äidin ja kälytädin välille puhkeaa kuitenkin ankara riita kaulan ympärille kietaistavasta hilleristä. Äiti on varma, että hänen turkiksensa on tuuheampi, ja hillerit ovat vaihtuneet.

Vaikka kirjat käsittelevätkin raskasta aikaa, niistä ei ei puutu kuitenkaan lämmintä huumoria tai tilannekomiikkaa. Kun nuoritäti  rakastuu Hiitolan nuoreen apupappiin, niin Eeva on mukana hartaustilaisuuksissa esiliinana kuten uimaretkilläkin.

Kirjoissa rukoillaan paljon. Jo ennen sodan puhkeamista lapsetkin ovat vähän väliä polvillaan, kun pyytävät, ettei sotaa tulisi. Rukous kulkee kaikissa kolmessa kirjassa väkevänä mukana. Pyynnöt ja kiitokset nousevat ihmisten sydämistä tilanteiden vaihtumisen mukaan. Usko Jumalaan tuntuu olevan kaikille itsestään selvää.

Välirauha, ikävöinnin aika heittää perheen lopullisesti maailman turuille. Tyttö kokee syvää kodittomuutta. Perheestäkin on erottava, kun on lähdettävä kouluun vieraalle paikkakunnalle. Siellä kaikki on uutta: koulu, opettajat, toverit ja kortteeritalo. Mielessä on koko ajan huoli siitä, miten kaikki oikein tulee jatkumaan.

Jatkosodan aika-kirja alkaa hirvittävästä kohtauksesta, kun nuoritädin mies, Hiitolan pastori, katoaa. 

” Minä kuulin kaiken toiseen huoneeseen.

 - Tämä kirje on sinulle, sanoo mummi. - Avaa se.

- En minä vastaa nuoritäti.

Vaikka en näekään heitä, tajuan, että mummia lakaa vapista kirje kädessään, nuoritäti taas on jähmettynyt liikkumattomaksi pöydän ääreen missä hän istuu. Me olemme käymässä Parkanossa. Kaikki ovat kerääntyneet postin ympärille. Lapsi nukkuu puutarhassa.

- Eihän se nyt...sehän on vain, sanoo mummi, ja samassa me olemme keskellä kauheutta, joka on jo muuttanut elämämme.”

Pastori on kadonnut tiedusteluretkellä Ensoon. On annettu ymmärtää, että Enso on suomalaisten hallussa, mutta näin ei olekaan. Pastori, joka kulkee miesjoukon ensimmäisenä, vajaan parinkymmenen metrin päässä seuraavasta, hypähtää äkkiä ojaan, eikä häntä enää koskaan löydy, eikä kukaan pysty selvittämään hänen kohtaloaan.

Tämä ahdistava epätietoisuus seuraakin perhettä vielä kauan sodan jälkeen. Kirjailija käy 1990-luvulla arkistoissa lukemassa sotapäiväkirjoja ja raportteja, mutta mikään ei selviä. Katoaminen jää ratkeamattomana painamaan suvun jäseniä.

Eevan perhe lähtee evakkoon, mutta palaa useamman kerran Hiitolaan kotiin. Venäläisten sotilaitten käytössä ollutta taloa kunnostetaan ja peltoja viljellään, kunnes alkaa venäläisten suuri ryntäys ja kotoa on lähdettävä viimeisen kerran.

Luin Eeva-lehden haastattelusta 31.10. 2012, että Eeva Kilpi on käynyt entisellä kotiseudullaan viisi kertaa. Hän on vieraillut 1939 rakennetussa kotitalossaan, jossa nyt asuu venäläinen lääkäriperhe ja keskustellut heidän kanssaan tulkin välityksellä ajatellen: ”Minä kestän tämän!”. Eeva Kilpi tunnustaa, että hänessä on elinikäistä ikävöintiä. Hän sanoo: ”Haluaisin Karjalan takaisin. Me karjalaiset olemme lähtöisin siitä mullasta ja hivenaineista. Siksi kaipaamme takaisin.”

Luin Eeva Kilven kirjat kiitollisella mielellä siitä, että hän on rohkeasti ja avoimesti jakanut tuntojaan kirjan sivuilla. Voimakkaana jäi elämään hänen toteamuksensa siitä, miten hänen lapsuutensa oli loppunut pommikoneiden tuloon. Koskettava oli myös hänen toiveensa: ei koskaan enää sotaa, ettei kenellekään lapselle tapahtuisi tällaista kuin hänelle.