sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Talvisunnuntain ajatuksia


Kun tänä aamuna ajoimme mieheni kanssa pakkasesta kankealla autolla kohti Vaajakoskella olevaa kotikirkkoamme, ympäröivä maisema näytti talven ihmemaalta.
Puiden oksat oli kuorrutettu paksulla lumikerroksella ja ne taipuivat tien yli muodostaen kuin holvin, jota ajoimme. Viikkoihin ei tuuli ole ravistellut oksilta lumipeitettä.
          - Monikaan ei varmaan tule ajatelleeksi, että tämä kaikki kauneus on taivaan Isän lahjaa, sanoin.
          - Mistä sinä sen tiedät, kysyi mieheni, joka ei pidä perusteettomista lausahduksista.
          - No, en ole kuullut ihmisten puhuvan useinkaan talven kauneudesta Jumalan lahjana.
Muut talviset harmilliset asiat nousevat ensimmäisiksi: kylmyys, lämmityskustannukset, pakkasessa jäätyvät autot. Kaikki se arki.


Kirkossa ajatuksemme johdateltiin uskon syntymisen äärelle ja Kapernaumiin.
Nyhjäisin miestäni kylkeen ja kuiskata sihautin: - Muistako, Kapernaumin valot!
Niitähän olimme viime marraskuussa parvekkeeltamme Gennesaretin toiselta puolen joka ilta katselleet.
Uskon miettiminen oli kuitenkin nyt pääasia, eivät muistot.

Jeesus tapasi Kapernaumissa roomalaisen sotapäällikön, joka pyysi palvelijalleen apua. Sotilaalla oli selvä käsitys marssijärjestyksestä, hän käskytti alaisiaan, ja nämä toteuttivat hänen käskyjään.
Hän uskoi vakaasti, että jos Jeesus sanoisi vain sanan, niin hänen palvelijansa paranisi.

Raamattu kertoo, että Jeesus hämmästyi näin vahvaa uskoa. Jeesuksen hämmästyminen hämmästyttää, koska Jeesus yleensä tiesi kaiken jo etukäteen. Ehkä hän halusi tässä korostaa sitä, että sotapäällikkö oli pakana ja ulkopuolinen.

Niin Jeesus sanoi yhden sanan: - Mene. Hän lisäsi vielä: - Tapahtukoon niin kuin uskot.
Ja sillä hetkellä palvelija parani.

Mikä sitten on meidän uskomme mitta?
Millainen usko kelpaa Jumalalle?

Kovin helposti mittailemme uskoa - ainakin toisten. Arvostelemme, oliko jonkin tuttavamme outo käyttäytyminen hänen uskonsa mukaista. Kuiskailemme, uskovatko seurakuntamme papit ollenkaan, vai ovatko he kenties ns. leipäpappeja.
Usein vasta viimeisellä rajalla tarraudumme miettimään, onko oma uskomme riittävää niin, että se pelastaa ja kantaa kuolemankin rajan yli.

Jo uskon ikävöiminen on uskoa. Se on kaipuuta ja ojentautumista Jumalaa kohti, niin kuin kasvi ojentautuu valoon ja ujuttaa juurensa vettä kohti.

Jeesus, jolla on kaikki valta, ei näe ketään mahdottomana tapauksena. Kaikki ovat aivan hänen edessään, eikä hän näe kenenkään olevan toivottoman kaukana.
Kaikki ovat jo lähellä, suorastaan valmiina.
Jeesus kutsui Natanaelin, joka istui puun alla, Matteuksen tulliasemalta, Sakkeuksen hän huuteli alas puusta, Pietarin ja Jaakobin veljineen rannalta verkkoja nostamasta.
Hän kutsui yksinkertaisin sanoin : - Seuraa minua!

Uskon puolelle astuminen on helppo ja lyhyt askel.  

 






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti