50 vuotta historiaa

Tenttiin valmistautumista 1968

Huh, huh, kylläpä onkin kiireinen jakso takana! En ole ehtinyt päivittää blogiakaan tavallisessa rytmissä.

Olen ollut rakentelemassa ja viettämässä opettajaksi valmistumisen 50 v-juhlaa, johon onnistuimme saamaan 34 opettajaa koolle. Kurssimme vahvuus oli 90, mutta jo yhdeksän meistä on siirtynyt rajan taakse, eikä kaikkiin saanut millään keinolla yhteyttä.

Menneet viikot ovat olleet koskettavia, kun olen ollut monien vanhojen kaveriden kanssa yhteydessä. Moni olisi halunnut tulla mukaan, mutta vakava sairaus ja hoidot ovat estäneet. Joku taas ei ole jaksanut, kun pitkäaikainen puoliso on kuollut viereltä. Jollakin taas on ollut niin raskaita kohtaloita, että toisten tapaaminen on tuntunut aivan mahdottomalta.

Joulukuun tenttikauden jälkeen

Olen tuntenut välillä olevani aivan vereslihalla, kun olen kuunnellut puhelimessa entisten opiskelukavereitteni elämänhistoriaa. Helpolla ei ole monikaan selviytynyt.

 Viime lauantain tapaaminen olikin koko päivän juhla. Kiertelimme Jkl:n yliopiston campuksella vanhoja tuttuja paikkoja. Muistelimme vanhan harjoituskoulun käytävillä, miten olimme kokelaina tiputelleet siellä tuskan pisaroita. Pääsimme katsomaan myös myöhemmin rakennetun normaalikoulun tiloja.
Yliopistolla oli parhaillaan menossa promootio, joten saimme kokea myös ripauksen akateemista loistoa. Uuden opettajakoulutuslaitoksen, Ruusupuiston, johtaja esitteli meille vauhdikkaasti omaa laitostaan ja opettajakoulutuksen uusia tuulia. Niissä riittikin ihmettelemistä ja kyselemistä.

Leikimme laskeutuvamme Pariisin koneesta

Olimme valinneet iltajuhlan kokoontumispaikaksi ravintola Harmoonin, koska sen nimi hauskasti muistutti opettajakoulutuksen monellekin vaativista hetkistä harmooninsoiton harjoittelun parissa. Nykyinen ravintolarakennus olikin aikoinaan paikka, jossa kyseiset soittopelit olivat valmistuneet.

Katse tulevaisuuteen: mieheni, minä ja ystävämme

Tapasimme vielä seuraavana päivänä erikseen samalla neljän tytön porukalla, joka oli opiskeluvuosina asuttanut yhteistä kolhoosia. Kummallista, miten tuttua oli olla yhdessä. Luottamus nuoruuden päiviltä oli niin vahva, että oli helppoa heti ruveta juttelemaan isoistakin asioista.
Hirteishuumorikin kukki entiseen tapaan, kun leskeksi jääneet asuntokaverimme ehdottivat: - Kun teidänkin miehet kuolee, niin muutetaan taas yhteen asumaan!
Toinen vielä heitti lisää vettä myllyyn: - Niin, voihan sitä vähän jouduttaakin. Erotkaa!

Valtava kiitollisuus pyörii mielessäni tällä hetkellä: onnistuneesta tapaamisesta, juhlasta, joka sujui monia yksityiskohtiaan myöten. Erityisesti olen kiitollinen terveydestä, pitkästä työurasta, ystävistä ja tuttavista, joiden kanssa lämpö ja hyväksyminen löytyi vielä vuosien - vuosikymmenien - jälkeen.

Kiitos sulle, Jumalani, armostasi kaikesta,
jota elinaikanani olen saanut tuntea.

                                                      Virsi 341