Mutta onko tässä maassa lapsilla ja vanhuksillakin yhä oikeus ihmisarvoiseen elämään, vaikkeivät he - joko vielä, tai eivät enää - tuota maallemme mitään? Vastasyntynyt tuntuu nykysuomessa olevan vain 'osa bruttokansantuotetta' ja vanhuksistamme on tullut 'kuntien suurin kuluerä'.
Miten näin on päässyt käymään? Minun nuoruudessani lapsi oli lahja ja vanhuksia kunnioitettiin ja kuunneltiin..
Kuvassa: Sotapakolaisia Mäntsälässä heinäkuussa 1944. Mummoja, vaareja ja vauvoja melkoinen sekamelska.Yhteinen uhka yhdisti. Ihmisen alkuvaiheessa ja loppuvaiheessa meitä todella hallitsee avuttomuus, eikä sellainen taida olla sopivaa, ei modernia eikä suotavaa enää nykyaikana.
Ihmisarvo EI kuitenkaan ole mikään 'suhteellinen' käsite, vaan aina ehdoton ja täysi - ikään ja ihonväriin katsomatta.
Ihmisarvosta vielä - tässä eräs unohtumaton muisto.
Pääsin muutama vuosi sitten käymään Magdaleenan aviomiehen verstaalla. Valmistumaisillaan siellä näytti olevan eräs hyvin kauniisti muotoiltu ja huolella viimeistelty puinen, kannella varustettu korkeahko astia. Kysyessäni verstaan 'isännältä' mikä oli astian tuleva käyttötarkoitus, kertoi hän minulle tunteisiini harvinaisen syvältä viiltävän tarinan.
Hänen äitinsä oli vastikään kuollut ja tämä esine oli uurna, johon vainajan tuhka oli tarkoitus koota. Koska äiti oli ikänsä ollut alakoulun opettaja, oli hänen poikansa päättänyt tehdä äidilleen uurnan puusta, jonka hän oli saanut koottua kansakoulun vanhasta, sileäksi hinkkaantuneen pulpetin kannesta.
Että sillälailla. Kiitän meidän äitein puolesta tätä upeaa 'poikaa'.
Meidän sukupolvellamme näyttää vielä olevan tallella kunnioitus edellisten sukupolvien jättämälle työlle ja heidän meille lahjottamilleen arvoille, jotka tekevät meistä suomalaisista suomalaisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti