Kirpparikivaa

Omassa kunnassani toimii yhä vuonna 1920 perustettu kristillinen nuorisoyhdistys. Sen tuloilla ja toiminnalla on tuettu lasten ja nuorten kristillistä kasvua. Yhdistys on perustettu samoihin aikoihin kuin Helsingin NMKY:kin, jonka senkin tiedämme yhä toimivan.
Parinkymmenen vuoden ajan tällä yhdistyksellä on täällä kunnassamme ollut oma kirpputori, jota on pyöritetty puhtaasti vapaaehtoisvoimin. Tiloissamme on myös lahjoitettuja huonekaluja varten oma iso 'salihuone' ja näiden myytävien ja jatkuvasti vaihtuvien sohvien, pöytien ja nojatuolien keskellä voi erilaiset toimintapiirit ylläpitää omia tapaamisiaan - rahatta, ilmaiseksi.

KIRPPUTORI on mielestäni 1900-luvun  upein keksintö, mutta en kyllä ymmärrä miksi niiden nimenä pitää olla juuri kirpputori? Eihän niissä kirppuja myydä. Amerikassa, mistä tämä toiminta on kotoisin, niitä kutsutaan nimellä Second hand, eli 'seuraavan käden'- kaupat.
(Onpas sitä vaikea kääntää omalle kielellemme).

Kaikki nämä vuodet olen ystävieni kanssa ollut tällä kirpputorilla työssä, myymässä ja järjestelemässä - yhden päivän viikossa. Se on hauskaa.
Siellä on usein mahdollisuus jutella asiakkaiden kanssa, vieraampienkin, eikä siellä tehdä pikaetsintöjä vaan tehdään mielihyvää tuottavia löytöjä, jolloin syntyy myönteinen suhde asiakkaan ja ostajan kanssa. Paikka hoitaa sekä sielua että rahapussia.

Tältä kesältä on on minun muistoihini jäänyt pari kertomisenarvoista tapahtumaa.
Tässä niistä toinen.

Kun koulu alkoi, tuli eräs äiti noin
 10-vuotiaan tyttärensä kanssa syysostoksille. He olivat koonneet tiskille jo pienoinen kasan ostoksia. Sitten tyttö tuli rekkien välistä äidin tykö ja näytti hänelle kirkkaanpunaista sadetakkia sanoen, että hän haluaa ostaa myös sen. Kun äiti katsoi takin hintaa ja näki, että se maksoi 3e pudisti hän päätään ja pyysi tyttöä viemään sen takaisin.
Minä ihmettelin, että oliko se äidille liian kallis vai miksi he eivät voineet sitä ostaa, jos sellaista kerran tarvittiin. Minun kävi sääli tyttöä, varsinkin kun takki näytti hänelle aivan sopivan kokoiseltakin. Mietin mitä tehdä, ja sanoin sitten tytölle: "Minä haluan ostaa sen sinulle näin koulun alkajaislahjaksi."
Äiti ja tytär ilahtuivat ja minäkin ilahduin - ensin - mutta sitten kyllä jo häkellyin. Äiti nimittäin jatkoi sadetakkiasiaa kertomalla, ettei se ollutkaan menossa hänen tytölleen vaan heidän perheensä aasille??
Nyt en kyllä enää tiennyt kuka tässä tarinassa oli se todellinen aasi - minäkö vai se ihan aito sellainen. Lupaustani en silti perunut.