On kummallista, että joskus joku niin tuttu kertomus kuin tämäkin on - alkaa elää aivan uutta elämää niin, että näkee koko tilanteen aivan uusin, tuorein silmin. Näin kävi minulle.
Tilannehan oli kaikin osin perin koominen.
Jeesus oli siirtynyt Genesaretin järven toiselle rannalle autiomaahan, hiljaisuuteen - oletettavasti lepäämään. Mutta kansa, joka oli nähnyt Jeesuksen tekemät ihmeteot, seurasi rantoja pitkin hänen perässään. Päivä kului ja illansuussa opetuslapset totesivat, ettei kansalla ollut mitä syödä. Jeesus teki silloin Filippukselle jopa vähän vitsikkäänkin kysymyksen. Hän sanoi; "Mistä ostamme näille leipää syödä?"
Filippus totesi silloin, etteivät 200 denarinkaan leivät näille riittäisi. Silloin astui esiin Andreas ja kertoi porukalle, että eräälle pojalle on äiti laittanut eväät mukaan poikansa erämaaretkelle: kaksi leipää ja viisi kalaa.Oikein kuulen korvissani, miten muut ovat tuhahtaneet Andreaan hölmöyttä. "No just joo, niistäpä onkin iso ilo."
Mutta Jeesus ei tuhahda Andreaalle, eikä meille. Sillä se minkä hän siunaa, se riittää.
Se mikä minua tässä tutussa alakoulukertomuksessa on alkanut erityisesti ihmetyttää ja ihastuttaa, on tämän pienen pojan käytös. Olisinkohan minä itse antanut vieraalle miehelle äitini tekemät ainoat evääni? Tuskin. Olisin pitänyt pussin suun tiukasti kiinni, kun vieras setä tuli niitä kyselemään.
Mutta miten kävi pojalle, joka luopui ainoistaan, Kaikki kansa kiitti tätä anteliasta lasta, joka pani eväänsä jakoon ja taisipa pojan pussi olla kotiin tullessaan vielä täydempi kuin erämaahan lähtiessä.
Tähteitähän jäi kokonaista kaksitoista vakallista - leipää ynnä kalaa.
Antaessaanhan saa - sanotaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti