Äitinä olemisesta

Lapsuuteni äitienpäiviin liittyivät sinivuokot.  Jo juhlaa edeltävänä iltana me siskokset pujahdimme lähimetsään ja poimimme äidille kimpun sinivuokkoja. Ne odottivat sitten sunnuntaiaamuna korvattomassa kupissa kahvipöydän keskellä. Joka vuosi äiti ihmetteli: - Joko nyt on sinivuokkojen aika? Mistä te oikein löysitte?  Aina vastaus oli sama: - Meidän ja naapurin rajalta, ihan polun vierestä, sieltä puron reunalta. Ja aina äiti ihasteli kuin olisi nähnyt sinivuokkoja elämässään ensimmäisen kerran: - Kuinka ne voivatkaan olla noin kauniita!

Äitienpäivän aikaan tuntee kuuluvansa pitkään äitien ja naisten ketjuun. Näkökulma yltää sukupolvien yli molempiin suuntiin. Näen mielessäni äitini ja isoäitini, näen myös nuoret äidit, omat tyttäreni ja myös kasvavissa lastenlapsissa tulevan sukupolven äidit, vaikka he ovat tällä hetkellä vielä pieniä tyttöjä. Jokainen heistä viidestä kantaa tässä elämänsä vaiheessa vielä omaa räsynukkeaan -Kaalimaan kakaraa - kainalossaan.
Olen ollut äiti 40 vuotta. Vuosien kuluessa äitiys on muuttanut muotoaan - koskaan se ei ole pysynyt paikoillaan, vaan aina on pitänyt opetella äitiydestä jokin uusi asia ja sävy.

Kirjoitin kaksi vuotta sitten runon tästä muuttumisesta. Runo päättyy murrosikäisen äitinä olemiseen, mutta se olisi voinut jatkua vielä paljon pidemmälle.

ÄITINÄ OLEMISESTA

Juuri kun oppii

olemaan

vauvan äiti,

lapsi onkin äkkiä taaperoiässä.

Kun oppii olemaan

uhmaikäisen äiti,

täytyykin tukea

kohta koululaista

- kuljettaa pientä sormea

eteenpäin

elämän kirjaimilla.

Ja kun jotenkin oppii

olemaan

murkun äiti,

pitääkin pian jo

irrottaa,

päästää ohjeiden

ja neuvojen narut

- luottaa nuori

Isompien käsien

kannettavaksi.

Näin äidin sydän

voimistelee!

Onnellista äitienpäivää kaikille lukijoille!

Sinivuokot ovat mieheni kuvaamia tänä keväänä meidän ja naapurin rajalta, polun viereltä, puron reunalta.