Kuva: Suomi-talossa, Viipuri-aiheisessa valokuvanäyttelyssä 3.11.2012.
Taas olemme matkanneet viikoksi Venäjälle, Pietarin sydämeen. Mitä tämä matka nyt tuo tullessaan, sitä emme edeltä lainkaan tiedä. Tasan vuosi sitten saimme me kaksi isoäitiä olla täällä Venäjällä mukana kummallisessa ja hupaisassa seikkailussa.
Olen vuoden verran koonnut kesällä 90-vuotta täyttäneen inkeriläisen herrasmiehen, Vihtorin, muistelmia. Ne sisältävät muistoja niin Vihtorimme lapsuudesta silloin niin upealta Inkerinmaalta, Siperian karkoitusvuosilta, muutaman vuoden kestäneeltä Suomikaudelta ja Inkerin kansan järkyttävästä karkoitusta omasta maastamme. Tämä karkoitushan vei heidät uudelle Siperiankierrokselle, kunnes he lopulta saivat luvan palata kotikonnuilleen - alkaakseen kaiken alusta.
Inkeriläisen heimokansan karkoitus Suomesta on ollut häpeätahra, jota Mauno Koivisto kaudellaan alkoi hangata pois, takaamalla jokaiselle inkeriläiselle paluuoikeuden Suomeen.
Meidän seikkailumme alkoi siitä, kun kävimme Innolovon kylässä, 40 km:ä lounaaseen Pietarista, kuvaamassa Vihtori-ystävämme vanhat valokuvat, taltioidaksemme osan niistä hänen muistelmiinsa.
Kun olimme saaneet tehtävämme suoritettua alkoi vanhus soittaa meille suomalaista kansanmusiikkia cd:ltä ja samalla saimme katseltavaksemme Viipuria käsittelevän upean kuvateoksen. Kuvat siihen oli ottanut suomalainen valokuvataiteilija Eino Partanen. Ihmetellessämme mistä teos oli kotoisin kävi ilmi, että kyseinen herra Partanen oli Viipurin pakolaisia ja hänen perheensä oli pakonsa päätteeksi muuttanut Suomen puolella Iittalaan. Heillä oli siellä maatila ja Vihtori oli hänen perheensä luona saanut viettää muutaman onnellisen pakolaisvuoden, kunnes tuli uusi karkoitus Vihtorille ja muille inkeriläisille. Junat ajoivat kotikylien ohi kauas Siperiaan.
Ihaillessamme kirjan upeita kuvia saimme samalla kuulla, että Eino Partasen valokuvanäyttely oli avattu juuri muutama viikko sitten Pietarissa. Vihtorikin oli ollut kutsuvieraiden listalla, muttei ollut sinne päässyt, koska ei ollut löytynyt yhtään autollista ystävää häntä sinne viemään. Harmittelimme tätä kovin ja aloimme joukolla miettiä missä näyttely mahdollisesti nyt oli, sillä olimme siitä itsekin kiinnostuneita. Soitettuamme yhden puhelun Suomeen saimme kuulla, että näyttely on Pietarissa, Suomi-talon näyttelytiloissa. Mitä kummaa, ajattelimme!!! Mehän olimme juuri itse lähdössa Suomi-taloon, asuaksemme siellä koko viikon. Missä päin Pietaria sellainen talo oli, sitä emme mekään tienneet. Mutta perhe, jonka luona olimme kylällä yöpyneet kyllä sen tiesi. Tällä perheellä oli myös auto ja yli 80-vuotias mies, joka osasi sitä myös ajaa.
-Niin varmaan, mutta osasiko ajaa myös Pietarissa - ajattelimme?
Matka alkoi seuraavana aamuna. Otimme Vihtorin, ainoan 'kutsuvieraan', tietysti myös mukaamme. Kömpiessamme hytkyvän Talbotin takapenkille aloimme etsiä turvavöitä, mutta silloin kuski ähkyi, ettei sellaisia tarvittu. No, ei tarvittu, kun ei niitä ollut, jolloin jo mekin hytkyimme - osittain tilanteen koomisuudesta, mutta varmaan myös jännityksestä. Miten vanhus selviäisi Pietarin liikennekaaoksessa?
Vanhus selvisi loistavasti ja puolessa tunnissa olimme aivan oikean rakennuksen edessä. Suomen lippu ovenpielessä toivotti meidät iloisesti tervetulleeksi. Sitä paitsi hotellin aulaan saakka meillä kummallakin oli ikioma ritari kantamassa matkalaukkujamme. Portsari hetken hämmästeli oudonoloista joukkiotamme, mutta oli taas ajan tasalla kun kysyimme, onko tässä talossa Viipuriaiheinen näyttely. Saimme kuulla, että oli kyllä, mutta että se oli tänään suljettu, sillä päivä oli sunnuntai.
"Mutta minä avaan sen teille tuota pikaa," sanoi hän sillä ainoalla kielellä, jota Suomi-talon portsari osasi - siis venäjällä.
Niin sai kunniavanhuksemme ikioman näyttelyn. Ei ollut sulkemisaikaa eikä ruuhkaa. Hänen Suomi-isänsä upea valokuvanäyttely tuli tarkkaan koluttua. Yksi ainoa ongelma hänellä vain oli. Uskaltaisiko vai eikö uskaltaisi - kirjoittaa vieraskirjaan nimensä. Lopulta uskalsi ja ritarimme pääsivät lähtemään kotimatkalle.
Kiitos heille kahdelle, sekä yläkerran Isännälle, tarkkaakin tarkemmasta huolenpidosta.
Ihanaa. Herra tekee ihmeitä ilman määrää. Debora.
VastaaPoista