Joitakin vuosia sitten tyttäreni toi maahan venetsialaisia naamioita. Naamioissa oli jotakin tosi kiehtovaa. Ne oli tehty hyvin taidokkaasti, jokainen niistä oli yksilöllinen ja tuntui kertovan omaa tarinaansa. Kuitenkin niissä oli tyhjine silmänaukkoineen jotain pelottavaa, eikä tilanne parantunut silloinkaan, kun joku nosti naamion kasvoilleen. Tuttu ihminen muuttui etäiseksi ja arvaamattomaksi.
Monta kertaa tuntuu, että olemme itsekin kuin jonkinlaisen naamion takana. Osaksi se on tarpeellista suojautumista, eihän kukaan voi olla kaikille ihmisille täysin avoin. Jo yhteiskunnallinen järjestys toimii pidäkkeenä kohtaamisissa niin hyvässä kuin pahassa. Emme voi räiskiä mielipiteitämme vapaasti mennen tullen, vaikka välillä harmittaisikin aika tavalla. Mutta emme voi myöskään heittäytyä hyväilemään tuntemattomia lapsia, sivellä kaunista tukkaa tai tuoda ihailuamme julki tuntemattomalle.
Valitettavasti kuitenkin läheisimmissäkin ihmissuhteissa toimimme samoilla pidäkkeillä. Kuinka tärkeää olisi sanoa toiselle, kuinka häntä arvostaa, tai kuinka kiitollinen on hänen pienistä arjen teoistaan. Voisimme tulla jähmettyneen naamiomme takaa useammin esiin ja sanoa vaikka lähellämme oleville pienille ihmisille kuten eräs isä usein toistelee kuopustyttärelleen: - Sinä olet maailman ihanin nöpönenä! Tai keskimmäiselle : -Kaikkein rakkain hyttynen! Ja jo venähtäneelle esikoiselle: - Meidän pitkäkinttu!
Voiko sanoilla hemmotella liikaa?
Joskus piiloudumme ammatti-identtiteetistä kertovan naamion taakse. Tällainen naamio on hyvin turvallinen. On helppo lähestyä ihmisiä naamion takaa työn luoman persoonan turvin. Toiminnan ja kohtaamiset voi rajata niihin puitteisiin, mitä kussakin ammatissa kohtuudella yhteiskunnassa vaaditaan. Sen pohjalta voi nostaa esiin asenteet, ajatukset, vastaukset ja teot.
Kuitenkin ammattiroolissa voisi usein olla enemmän: kun meiltä vaaditaan virstan matkan kulkemista lähimmäisen rinnalla, niin miksipä emme voisikin kulkea kahta. Antaa hänelle paljon enemmän, kuin tämä osaa kuvitellakaan!
Joskus naamio voi olla niin ankara, ettei ihminen anna itsestään mitään sen takaa. Kasvoista on jäljellä vain silmänaukot, joiden kautta ihminen seuraa ympärilleen, mutta ei suostu minkäänlaiseen vuorovaikutukseen toisten kanssa. On muodostunut niin voimakas arvostelun ja tuomitsemisen nostattama suojamuuri ihmisen ympärille, että tämä on täysin sen takana piilossa.
Tämän upean, sinisen naamion olen saanut tyttäreltäni muutama vuosi sitten syntymäpäivälahjaksi.
Kun nostan naamion kasvoilleni muutun pehmeäpiirteiseksi, nuoreksi ja suloiseksi. Mutta kun lasken naamion helmaani, huomaan, kuinka ympärillä olevat ovat tulleet kovin hiljaisiksi, eikä kukaan oikein halua sanoa mitään.
Joskus voi ero ulkonaisen ja sisäisen olemuksen välillä olla kovin suuri. Ulospäin näytämme mukavilta, joustavilta ja sosiaalisilta. Sisällä kuitenkin piilee ehkä kärttyisä, pahansuopa ja kateellinen olento.
Naamiot ovat kuolleita, mutta kasvot ovat elävät. Vain Jumala voi tehdä meistä ehjiä ja kokonaisia, niin että sisä- ja ulkokuoremme olisivat yhtä, että rakastava ja välittävä sydän heijastelisi myös kasvoillamme. Silloin olisimme kokevia ja tuntevia ihmisiä, emme kätkeytyisi naamion taakse.
Jeesuksen kaltaiseksi välittäväksi, eläväksi ja itsensä alttiiksi antavaksi olennoksi voi muuttua vain viipymällä hänen seurassaan ja katselemalla hänen kasvojaan, oppimalla hänen rehellisyydestään, avoimuudestaan ja taidosta kohdata ihmisiä ilman, että menee piiloon tai kadottaa persoonallisuutensa.
Herran siunauksessa pyydämme Jumalaa paljastamaan kasvonsa meille.
Tässä pyynnössä on eläväksi tulemisen salaisuus.
Herra, siunatkoon meitä ja varjelkoon meitä.
Herrsa kirkastakoon kasvonsa meille
ja olkoon meille armollinen.
Herra kääntäköön kasvonsa meidän puoleenne
ja antakoon meille rauhan.
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti