Menneisyyttä etsimässä

Näin pyhäinpäivän aikaan ajatukset suuntautuvat menneitä sukupolvia kohti. Moni käy hautausmaalla sytyttämässä kynttilän läheisen muistolle ja muistelee hetken, mitä tämä ihminen on hänelle merkinnyt. Mielessä saattavat risteillä ikävä, haikeus ja kiitollisuus, mutta ehkä myös kesken jääneet asiat, jotka ovat jostain syystä jääneet aikanaan sanomatta ja selvittämättä.

Olen tänä syksynä lukenut Katja Petrovskajan kirjan Ehkä Ester, joka kertoo juurien etsimisestä. Petrovskaja on entinen neuvostokansalainen ja juutalainen. Hän on syntynyt 1970 Kiovassa ukrainalais-puolalaiseen sukuun. Hänen äidinkielensä on venäjä, mutta hän kirjoittaa saksan kielellä.

Petrovkaja on kadottanut historiansa, sen hän haluaa löytää, mutta helppoa se ei kuitenkaan ole. Hänellä on apunaan vanhat sukutarinat ja rakeiset valokuvat, joiden pohjalta hän suunnistaa. Hänen omat isovanhempansa ja vanhempansakaan eivät olleet halukkaita kertomaan kaikkea tietämäänsä.

Hänellä on etsimisessään vanhojen kirjoitusten ja dokumenttien lisäksi apuna nykyajan keinoja, kuten Google ja Facebook, joiden välityksellä voi saada yllättäviä yhteyksiä jopa valtameren taakse. Ja eBayn kautta voi ostaa vanhoja valokuvia pommitetuista kaupungeista.

Petrovskajan äidinpuoleinen suku oli levittäytynyt ympäri Eurooppaa ja perustanut kuuromykkien kouluja Itävalta-Unkariin, Ranskaan ja Puolaan.
Näin Petrovkaja kirjoittaa: "Äänne äänteeltä, sana sanalta, päivästä päivään he opettelivat rukoilemaan. Minä kasvoin Neuvostoliiton veljeskansojen perheessä, kaikki olivat siellä samanarvoisia, ja kaikkien täytyi opetella minun äidinkieleni, muttei rukouksia, me käsitti minun maailmassani kaikki. --- Kesti anteeksiantamattoman pitkään, ennen kuin tulin ajatelleeksi, mitä kieltä he olivat lapsille opettaneet. --- Meidän juutalaisuutemme jäi minulle kuuromykäksi ja kuuromykkyys juutalaiseksi. Se oli minun menneisyyttäni, minun lähtökohtani, mutta en se minä ollut." 

Petrovskaja löytää sukunsa historiaa palasina ympäri Eurooppaa. Hän matkustaa paikkoihin, joihin vanhat tarinat häntä vievät. Hän käy Varsovan ghetossa, hän kulkee Kaliszin kaupungissa kaduilla, jotka on rakennettu hautakivistä, joissa näkyy vielä heprealaisia kirjaimia, hän kulkee Babi Jarin parin kilometrin mittaista entisen rotkon reunaa ja käy keskitysleirillä.

Etsiessään kadonnutta sukuaan hän löytää sankareita ja selviytyjiä, pettureita, uhreja ja pyöveleitä. Hän löytää ihmisen koko kuvan.

Kirjan nimessä esiintyvä Ester on isän isoäiti, jonka nimeä isä ei muista, koska kutsui tätä vain babuskaksi. Esterinkin olisi pitänyt lähteä syyskuun 29. päivänä 1941 muiden mukana kulkemaan kohti Babi Jaria, mutta koska hän oli jo huono liikkumaan, ei ehtinyt muiden mukaan. Hän raahautui kuitenkin talosta ulos kadulle ja tapasi kaksi keskenään juttelevaa saksalaista sotilasta. Näiltä hän kysyi tietä Babi Jariin. Mutta sotilas ampui vanhuksen samantien.
Tapauksen oli nähnyt raunioiksi räjäytetyn talon talonmies, joka kertoi tämän Petrovskajan isälle.

Kirjan rakenne on novellimainen, sen kieli on runollista. Oman lisänsä tekstiin tuovat lainaukset antiikin taruista, viittaukset oopperan maailmaan sekä venäjän-, saksan- ja hepreakieliset sanat.