"Jos voitan lotossa, lopetan työnteon," kuulin kioskilla erään nuorehkon henkilön sanovan, ja näin ajattelee varmaan moni muukin kuin hän. Jumala kuitenkin loi työtätekevän ihmisen. On kohtalokas erehdys ajatella, että arkityö olisi jotenkin vähäarvoista tai nk. välttämätön paha. Työ kuului Jumalan alkuperäiseen suunnitelmaan. Ihminen asetettiin paratiisiin viljelemään ja varjelemaan sitä. Huom! Siinä yhteydessä jaettiin maailmalle myös ensimmäinen luonnonsuojeluohjelma!
Lankeemuksen eräs seuraus oli kuitenkin se, että työ tuli raskaaksi. Onneksi Jumala määräsi meille myös lepopäivän, sekä ohjeet siitä, miten se kannattaisi viettää, että siitä saisi maksimoidun hyödyn.
Tämän ajan kummallinen ilmiö työn suhteen on se, että toisilla työtä on liikaa, toisilla ei ollenkaan. Äärimmillään tämä ongelma ilmenee - toisesta päästään työttömyytenä ja toisesta päästään burn-outina. Nobel-palkinnon voisikin myöntää sille, joka keksisi miten työt voisi jakaa tasaisemmin.
Tiedotusvälineistä saimme kuulla, että noin kolmasosa suomalaisista jäi kesälomalle juhannuksesta. Suomi lepää siis nyt arkityöstään. Nyt voi reissata ja touhuilla sitä sun tätä. Se on mukavaa - koko perhe yhdessä tai kaveriporukassa. Mutta lepääkö tässä lomameiningissä myös sielu? Milloin ja missä sielumme lepää, ja mitä sielun lepo ylipäätään tarkoittaa?
Raamatun lohduttavimpia kohtia on Matt. 11:28, jossa Jeesus lupaa antaa levon "sielullemme". Aivan kuin se sanoisi, että meidän on syytä antaa myös sielulle lomaa. Siis sieluni, eli mieleni, tahtoni ja tunteeni kaipaavat myös saada säännölliset lomapäivät.
Omasta kokemuksestani tiedän, että on huomattavasti helpompi antaa lepotauko keholle kuin sielulle. Minä olen usein aivan pyörryksissä kantaessani huolta kaikista mahdollisista asioista. Samalla kadehdin omaa aviomiestäni, joka osaa ottaa kepeästi käyttöönsä seuraavan raamatunpaikan: "Heittäkää kaikki murheenne Hänen päälleen, sillä Hän pitää teistä huolen."
Vaikka meillä avioparina on pitkälti samat murheet, niin suhtautuminen niihin on meillä erilainen.
Murehtiminen on sielulle raskasta työtä. Ikäväksemme joudumme kuulemaan ja lehdistä lukemaan, että juhlien, samoin kuin perheiden loma-aikojenkin jälkipyykkinä ovat usein suuret murheet.
Vihollinen on sielumme rauhan anastaja. Se haluaa meidän olevan loppuunkuluneita tai lopenväsyneitä. Kaikki muistavat jo kouluajoiltaan Raamatun kertomuksen kahdesta sisaruksesta - Martasta ja Mariasta. Maria osasi laskeutua Jeesuksen jalkojen juureen lepäämään ja kuuntelemaan, kun taas Martta touhusi keittiössä ja murehti. Jeesus ei moittinut Marttaa siitä, että Martta kokkaili, ei - Hän nuhteli Marttaa siitä että Martta murehti. "Martta, Martta, moninaisia sinä murehdit".
Ei maailma, eivätkä meitä rassaavat ihmiset muutu. Minun itseni ja asenteitteni on muututtava. Osaisinpa minäkin joka tilassa heittää tärkeät ja vähemmän tärkeät murheeni, huoleni ja väsymiseni Hänen päälleen. Tiedän kyllä, että Hän rakastaa, virkistää ja pitää minusta huolen. Tiedän sen - mutta muistanko sen 'murheiden heittämisen' myös toimittaa, sillä sitä ei voi tehdä kukaan muu kuin minä itse?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti