Vanhanaikaista

Sain runsas vuosi sitten ystävältäni muovipussillisen komeita kynttilöitä - eri pituisia ja värisiä - aina kaksin kappalein. En hoksannut kysyä mistä hän oli ne saanut ja miksei niitä itse polttanut, mutta vähät siitä, meille ne olivat tervetulleita. Minulla on ollut tapana koko masentavan pitkän pimeän ajan - lokakuulta maaliskuulle - polttaa ruokapöydässä kynttilöitä aina ruokailuhetkemme ajan. Kynttilät voimaannuttavat minua ja perhettäni (kuten kuvat Maailman kaunein tyttö-kirjassa ja kuten ajatus Eilatista minua.)
Kynttilöitä siis myös kuluu paljon näiden viiden pimeän kuukauden aikana. Eilatista tultuani kurkistin kynttiläpussiin ja totesin, ettei siellä ollut pitkiä kynttilöitä enää kuin kaksi jäljellä. Miksi juuri ne olivat jääneet viimeisiksi? Varmaan kummallisen värinsä vuoksi, ne kun olivat oudon vihreät, mutta varmaan kuitenkin ennen kaikkea siksi, että ne olivat niin vääntyneet, että olemme ajatelleet ettei niitä voi lainkaan polttaa - valuttavat taatusti steariinin pitkin pöytää.
Sytytimme ne silti ja istahdimme syömään. Silloin näin ne, ja minua alkoi melkein itkettää. Ne olivat kauneimmat kynttilät mitä olen milloinkaan nähnyt. Ne olivat viattoman vihret ja niin ... nöyrät.
Nyt joudun koko niiden 'elinajan' tutkiskelemaan ruokapöydässä omaa sydäntäni. Onko siellä nöyryys kotona - nöyryys kun ei ole enää lainkaan muodissa.
Viikon mittaan alkoi mielessäni soida myös melodia, joka osottautui joululauluksi. (Virsi 7)

             "Nöyryyttä hiljaisuutta Jumala rakastaa,
                    ei kärsi kopeutta, ylpeitä vastustaa...
                  ..... Voi jospa sydän tää, asuntos olla voisi,
                                  niin kiitokseni soisi. Sua tahdon ylistää."

Eräs Raamattuopiston rovasti kertoi minulle vuosia sitten tarinan hänen ensimmäiseltä virkavuodeltaan jostakin Keski-Suomen pieneltä paikkakunnalta. Hänet laitettiin sinä kesänä asialle, joka oli vaikein mitä hänen virkaurallaan koskaan sen koomin on hänen eteensä tullut.
Kylän reunalla asui syvästi uskovainen vanha mies, suutari, omassa pikku mökissään. Tällä miehellä oli myös poika ja pojanpoika, jotka asuivat kylän keskustassa. Kaikki oli hänen kohdallaan siis niin hyvin kuin toivoa voi.
Mutta seurakunnan papille tuotiin eräänä aamuna suruviesti. Tämän hurskaan suutarin rakkaat, poika ja pojanpoika, olivat aamulla kalastusmatkallaan veneonnettomuudessa hukkuneet.

Nuori pastori lähetettiin kävellen matkaan viemään tätä suruviestiä vanhukselle. Askel oli matkalla hidas ja taakka raskas. Lopulta hän astui suutarin matalaan tupaan, istuutui ja alkoi kertoa tapahtunutta. Mutta suutarin reaktio ja tapa ottaa näin hirvittävä uutinen vastaan oli nuorelle papillemme saarna, jota hän ei tulevina toimintavuosinaan ole koskaan voinut unohtaa. Vanhus sanoi: " Noinko paljon Jumala minua rakastaa, kun Hän näin kovin minua kurittaa?"

Jumala antaa ja Jumala ottaa!!! Tämän oivaltaminen osoittaa suurinta nöyryyttä mitä ihmisellä ylipäätään missään, milloinkaan olla voi.