Mitä kannamme, mitä jää?

Teen joka aamu koiran kanssa muutaman kilometrin kävelylenkin. Koirani tekee omia koiramaisia tutkimuksiaan, ja minä kuvailen kaikkea kiinnostavaa.
Eräänä aamuna löysin reittimme varrelta lippalakin, parittoman sukan ja lenkkikengät roskiksen päältä. Vielä löytyi söpö vaaleanpunainen röyhelömyssy, mutta se jäi ikuistamatta.

Mietin kaikkea sitä, minkä elämässä jätämme taaksemme, hylkäämme, hukkaamme ja unohdamme. Sitten on paljon sellaista, jota kannamme mukanamme. Emme välttämättä edes tiedä jotain raahaavammekaan, olo vain tuntuu raskaalta ja epätyydyttävältä.
Anja Laurila kertoo näistä kantamuksista runossaan näin:

Lähdin lapsuudenkodista selässäni reppu ja repussani mitta.

Sillä mittasin itseäni.

Ja aina oli tulos: ei riitä, ei riitä.

Kauan uskoin mittaani.

Sitten löysin uuden.

Se sanoi: riittää, riittää hyvinkin.

Silloin tajusin, että mitta oli virheellinen.

Sen ainoa lukema oli: ei riitä.

Vein sen takaisin, ja äitini hämmästyi:

ei se virheellinen ole,

se on perintömitta ja kulkenut suvussa kauan.

Moni meistä tuntee tuollaisen mitan. Kun sillä arvioi itseään, läheisiään ja omaisuutta, aina jää mitta vajaaksi. Valitettavasti tällaiset mitat liikkuvat suvuissa, ja niitä ollaan hanakasti siirtämässä seuraaville sukupolville.
En kai itse ole syyllistynyt tai parhaillaan syyllistymässä samaan?

Jos huomaat, että omistat tällaisen valheellisen mitan, pane se kiireesti pois. Ja yritä taivaan Isän avulla oikaista  niitä mittavirheitä, joita olet sillä jo tehnyt.

Meidän ei tarvitse itse ponnistella ja yrittää täyttää mittaa, sillä Jeesus on sen jo täyttänyt puolestamme, kun hän huusi ristillä: - Se on täytetty!

Ei tarvitse myöskään elää vanhassa roinassa, asioissa, jotka sitovat ajatuksia, masentavat ja viivyttävät.
Jatketaan vain iloisesti eteenpäin!

Piirtänyt pikku-A 5 v