Ikuinen sunnuntai

Salomen "taidenäyttely" vessassa - Eilatissa - kahden viikon "tuotokset". :-)


On se niin väärin! Minun kumppaniystäväni Magdaleena maalailee akvarelliväreillään Hämeessä - hämyisiä, valolla ja varjolla leikitteleviä kiehtovia mielikuviaan, kun taas minulla raukalla, täällä Itäsuomen ulkosaaristossa, on sellainen ongelma, että jäin koukkuun Martta Wendelinin maailmaan jo tammikuussa, yhteisellä kuuden viikon matkallamme Eilatissa. Idea iltaisin pidettävistä maalaus-sessioista oli syntynyt Magdaleenan päässä jo kotona - kun hän oli miettinyt miten kuluttaisimme matkamme aikana kaikki suloisentummat iltapuhteet, noin kello seitsemästä kymmeneen, ennen kuin kehtaisimme kömpiä peiton alle lueskelemaan omia iltasatujamme.
Näin ollen hän oli pakannut lentolaukkuunsa vesivärit, jonkin lehtiöntapaisen ja kait kouluaikaisen pensselinsä, ja sitten eräänä iltana Eilatissa hän veti ne esiin pakkauksistaan ja alkoi päättäväisesti maalata. Tasan yhden illan jaksoin olla puuttumatta hänen tekemisiinsä. Sitten puhahdin ja kerroin, että myös akvarellien tekeminen on eräällä tavalla välineurheilua. "Sinulla on surkeat välineet", sanoa töksäytin. Magdaleena näytti ehkä vähän loukkaantuneelta, olihan juuri hän vaivautunut raahaamaan taidetarvikkeensa Suomesta asti, ja nyt minä, jolla ei ollut muassani mitään, kävin häntä niistä moittimaan.
Leikki leikkinä, mutta nyt oli Eilatista pakko löytää taidekauppa. Olimme varmoja, että kaupungissa sellainen on, onhan Eilat myös taiteilijoiden suosima miljöö punaisine vuoristoineen ja Punaisine merineen. Kysyimme neuvoa oppailta ja taksikuskeilta löytääksemme etsimämme kaupan, mutta jouduimme ohjeiden perusteella milloin minnekin. Lopulta löytyi taksikuski, joka taas oli tietävinään missä kyseinen kauppa oli. Ja nyt tärppäsi. Ostimme kumpainenkin ihan oikeat akvarellivärit ym. 'rensselit' tästä hyvinvarustetusta, mutta hankalasti löydettävissä olleesta taidekaupasta. Ja nyt, kun lopulta olimme saaneet laadukkaat työvälineet, joutui ystäväni toteamaan, että "värillä on väliä".
Seuratessani vielä muutaman illan verran ystäväni innostunutta maalaamista, alkoivat omatkin hyppyseni syyhytä. Minä olin vuosia sitten kaikenlaista maalaillut, mutta myös jo kauan sitten päättänyt, että enää en pensseleihin koske. "Minulla ei ole sillä uralla enää mitään sanottavaa", olin selittänyt itselleni. Nyt jouduin perumaan puheeni.
Mutta koska maisemat Eilatin illassa olivat meidän maalausleirimme alkamisaikaan jo aikaa sitten pimentyneet, oli maalausaiheiden metsästys hankalaa. Teimme alkuun muutaman oman, kainon yrityksen luoda itse jotakin, mutta ne näyttivät tosi typeriltä, joten keksimme etsiä tietokoneelta mielenkiintoisia taidekuvia ja innostuimme jäljentämään niitä. Niinhän kaikki kuuluisuuteen yltäneet, oikeatkin taiteilijat ovat opintomatkoillaan tehneet - miksi emme sitten me, jotka emme olleet kuvataiteilijoita lainkaan. Runsaasti aiheita löytyi Martta Wendeliniltä. Aloimme siis maalata sitä sanottavaa, mitä hänellä on koko Suomen kansalle ollut monen kymmenen vuoden ajan, niin korteissa, Kotilieden kansissa kuin postimerkeissäkin. Minun ikäiselleni kuvat olivat tuttuja myös Aapisen sivuilta ja koulun kuvatauluista.

Oltiin hänen maalauksissaan sitten työssä tai levossa, niin niistä huokuu katsojaan tuntu siitä, kuin niissä olisi ikuinen sunnuntai.
Mutta miksi nämä työt kiehtovat mieltäni yhä? Kai se on se sadun ja toden maailma, joka näissä töissä niin suloisesti kietoutuu toisiinsa. Hänen maalauksiinsa on myös ikuistettu se perinteinen, suomalaiskansallinen henki, joka on juuri katoamaisillaan tai peräti jo kadonnut maastamme, mutta johon minun ikäluokkani on syvään ja lähtemättömästi juurrutettu. Saattaa siis olla niinkin, että hänen kuviinsa tarrautuminen on minulle myös eräänlainen tuskanhuuto.